4.1.1978

Vuoden loppu ja uudenvuoden alku näyttää taivaan merkit. Lunta ei tällä alajuoksun maisemissa ole, jota pidetään sitäkin kovien pakkasten edellytyksenä, mutta näkyi tuo ilmavallan hallitsija osaavan tehdä lumettomaankin maahan kovat pakkaset. Siinä käy hulikaanin naama totiseksi kun kesäkamppeitten jäännöksillä painelee tuonne ärjäntielle. Kyllä tällä jukuripäällä Suomen suvulla on entisillä olinpaikoillaan varmaan ehkä sopeutumattomuutensa ansiosta tullut ahtaat oltavat, kun on pitänyt kiilautua tänne milteipä jääkarhujen naapuriksi. Tästä pohjoisesta sijainnista näin talousaikaan aiheutuu suuria öljylaskuja, kun siihen mielettömyyteen on niin suuressa määrin menty, että valtaosa taloista lämmitetään öljyllä. Tästä asiasta olen pakissut jo ennenkin, jotta se jääköön tähän. Eräs asia tässä viime päivinä palautti mieleen pyhän kirjan sanat: ”Jokainen joka tekee itsensä kuninkaaksi asettuu keisaria vastan.” Mitä sentäytistä sen Raino Westerholmin pitikin asettua pressaehdokkaaksi ja vielä puhua ”leukavia” istuvasta maanisästä. Pitihän hänen tietää että tässä tasavallassa on vain yksi presidentin vakanssi. Muistuu mieleen tapaus pohjoisemmasta Suomesta. Oli eräässä sen seudun mittapuulla arvioidussa ”öhytalossa” kaksi vävyä. Kesällä kun tuli heinänteon aika, toinen vävyistä, jota sivumennen sanottiin hyvin taitavaksi tekomieheksi, siis taitavaksi kaikissa töissään, hän itseoikeutetusti valjasti hevosen niittokoneen eteen ja suoritti tämän osan työstä, toisen vävyn askaroidessa viikatteen kanssa puskan juurien puhdistuksessa. Kerran sattuivat vävyt lähekkäin. Oli hiostava päivä, viikatemies hikeä pyyhiskellen tuumaili hevosta lepuuttelevalle toiselle vävylle: ”Kyllä sitä minäkin voisin tuota konetta ajaa”. Toinen vävy tähän hyvin halveksien totesi: ”Kyllähän sinä voisit, mutta kun ei tässä ole kahta istuinta.”

Jotenkin tämän tapaiseen huomioon näissä pressanvaaleissa on Urho Kalevan vastaehdokkaitten pakko tulla. Yksi asia kaivertaa pahasti mieltä. Luin lehdestä, että syrjintä on lailla lopetettava! Ja syrjintää on muukin kuin rotusyrjintä. Kokoomus, suuri puolue, on pidetty hallituksen ulkopuolella ikään kuin toisen tai kolmannen luokan kansalaiset. Ja nyt tulla paukahti kristillisille ”porttikielto”. Ketähän sinne ”seulan” pohjalle lopulta jää? Yksi asia on varma: Suomessa ei ole fasisteja. Niistä on turha vaahdota edes vaalipuheissa. Mutta kansanvaltaisessa maassa voitaneen olla eri mieltä asioista. Sudet ulvoo susien lailla ja ihmiset ei ole susia. Ulkopolitiikka on hoidettu varmaan kaikkia kansalaisia tyydyttävällä tavalla. Hyvä naapurisopu on kullan arvoinen asia. Ja tästä ei tingitä.

25.1.1978

Tätä kirjoitettaessa on parhaillaan menossa vanhasta uutta –kurssi, kestoaika kaksi päivää. Kurssille osallistuvilta vaaditaan 18 vuoden ikä, mahdollisesti myös Suomen kansalaisuus. Kansalaisluottamuksesta, rippikoulusta ja rokotuksesta, jotta onko ne pakolliset edellytykset kursseille pääsemiseksi, en tiedä. Eräs laiha jätkä kerran tuumasi, kun häneltä kysyttiin, että nauttiiko kansalaisluottamusta: ”Kyllähän minä nautin sitä joka päivä, mutta syödä täytyy välillä muutakin ruokaa.” Meinasi tietysti, että yksistään kansalaisluottamuksella ei elä. En ole muille kursseille nähnyt noinkaan runsasta osanottoa. Kysymyksessähän on tasavallan presidentin uudelleen valinta. Mitään restaurointia ei liene tarpeellista suorittaa. Maan isä liikkuu virkeästi ja sitähän sitä etupäässä seurataan. Erilaiset kömmähdyksetkin, jotka presidentti joutuu virkansa puolesta vahvistamaan tehdään alemmissa portaissa, joten niitä ei voida hänen tiliinsä laskea. Kun viime pakinassani väitin, että fasisteja ei maassamme ole, niin kertaan sen vieläkin: niitä ei ole. Tätä asiaa ei muuta toiseksi se, jos joku hullu luulee muuttavansa maailman järjestyksen polttamalla kirjapainon. Tällaiset ”älykääpiöt” on pantava telkien taakse. Kansamme keskuudessa elää vielä sotiemme veteraaneja suuret määrät. Heillä miltei kaikilla on kropassaan ikäviä muistoja niiltä ajoilta, jolloin oltiin naapurin kanssa napit vastakkain. Noiden tihutöitä tekevien ”hairahtuneiden” tihutöitä ei ole syytä yleistää edes vaalipuheissa. Siinä tehdään karhunpalvelus sille yleiselle hyviä naapurivälejä palvovalle mielipiteelle joka on maassamme jakamaton. 1930-luvulla kun Hitlerin valta Saksassa alkoi saada hyvin näkyviä se ajan tyylistä poikkeavia muotoja ja kun tämän diktaattorin katse alkoi kääntyä itäpuolella olevan maan aavikkoihin, viljaviin lakeuksiin valloittamismielessä. Kerrotaan Neuvostoliiton senajan valtiaan Stalinin lausuneen: ”Saksassa voi olla henkilöitä, jotka luulevat voivansa naittaa hyttysen elefantille eli karpaattiukrainan neuvostoukrainan kanssa”. ”Jos Saksassa todella tällaisia miehiä on olemassa niin meidän maassa kyllä löytyy pakkopaitoja näitä hulluja varten.” Tosiasiaksi jäi, yksi hallitseva hullu sai koko kansan ulvomaan kanssaan samaan äänilajiin. Seuraukset tästä ovat nyt kaikkien tiedossa. Siis ei ole syytä lietsoa vanhoja asioita ja vielä oppineen suulla. Olen sitä mieltä, että maailmamme on käynyt liian ahtaaksi riitaväleille. Suuretkin valtiot ovat tämän käsittäneet, ystäviä pieniäkään ei ole koskaan liikaa. Sen opetuksen on jälkeen jääneet vuosikymmenet tälle sukupolvelle opettaneet. Ainoa keino elää tällä planeetalla on: Elää rauhassa. Ja lopuksi kehoitus kansalaisille: Kaikki oma maan mustamaalaus pois. Olemmehan tässä luonnonolosuhteiltaan kylmässä ja karussa maassa selviytyneet hyvin. Luetaanhan meidät hyvinvointivaltioiden joukkoon. Täällä ei kuolla nälkään, eikä tarvitse olla leipäjonossa. Maanviljelijän ja työmiehen ja naisen känsäinen koura on ollut tuottoisa. Maan rikkaudet on saatu käyttökelpoiseen muotoon. Suussa sulavaksi ja päälle pantavaksi.

1.2.1978

On se kummallista tuo ihmisen elämä, kun noissa jokapäiväisen elämän riennoissa päivät ja vuodet vierii, eikä kuule edes raksutusta rattaan, kuten mummon vanhasta kaappikellosta. Siitä kai johtuu tuo ylläoleva nimimerkki, että olen osittain unohtanut sen mitä ajan kello on kohdalleni lyönyt. Mutta ystäväni eivät olleet unohtaneet. Upealla tavalla tämä lehtitalo juhlisti merkkipäivääni josta olen suuressa kiitollisuuden velassa. Muutenkin huomasin ystävieni lukumäärän suureksi. Täysikasvuiseksi en oikeastaan halua koskaan tullakaan. Haluan aina olla kakara, eli niikuin vailla oleva astia, johon aina sopii lisää. Täysikasvuisuus henkisellä puolella, jos sen korostetusti tuntee itseään koskevaksi, merkitsee kaiken loppua, kehityksen pysähtymistä. Ihminen siinä tilassa on kuin ylikypsä hedelmä, joka mädäntyneenä putoaa maahan ketään hyödyttämättä. No jaa! Kakara paneppas uusi levy ja muuta terävä neula. Siitä lamasta puhutaan jatkuvasti, mutta on eräs ryhmä ihmisiä, joita lama ei pure ollenkaan. Ovat nimittäin taas siellä eduskunnassa katsoneet puoluetuen laahaavan kehityksen jälessä ja niinpähän hivautettiin 6 milliä lisää, joka on nyt yhteensä 32 milj., 162 tuhatta edustajaa kohti. Näillä maaseudun rakennuskustannuksilla tuolla summalla rakennettais noin 400 omakotitaloa. Sanonpa teille hyvät lukijat: Ei siellä herroiksi muuttuneilla maaseudunkaan kansanedustajilla päätä palele eikä häpy silmää kaiva. Naapurin radikaali isäntä tuumasi, että jos uskaltaisi, niin rosvokoplaksi sanoisin koko edustajajoukkoa. Tämä on kyllä ruma toteamus, mutta se varmaan peruutetaan heti, kun yleisillä vaaleilla otetaan selvää antaako kansa siihen luvan. Tähän asti sitä ei ole kysytty. Senvuoksi sitä voidaan pitää omankäden oikeutena. Se on rappeutumisilmiö, jonka aikaansaajiin kansalaiset eivät voi suhtautua kovinkaan kunnioittavasti. Toinen asia, mistä pitäisi pakista on tuo ”rasvainen” juttu: ”Miksi ihmeessä tänne pitää tuota margariinin raaka-ainetta raahata ulkomailta ja saman aikaisesti muutaman markan kilohinnalla valtion tukemana viedä aito luonnontuote ulkomaille?” Loppuuko päättäjien äly siihen, että eivät huomaa antaa sitä samaa tukea tälle ylimäärätuotannolle kotimaan kulutuksessa käytettäväksi, vai onko tämäkin tähänastinen menetelmä käytetty siksi, että olis ”aita matala” solvata sitä kansanosaa joka ylipitkiä työpäiviä tehden 7-päiviäisine työviikkoineen pitää huolen, että muona riittää. Margariinin kulutus tätä nykyä henkeä kohti on 8 kg, mikä tekee vuodessa lähes 4 milj. kiloa. Olisikohan sitä paljon parjattua voivuorta meillä ensinkään jos muutos ehdottamaani suuntaan saataisiin aikaan. Ilmari Turja aikoinaan paljasti margariinin raaka-aineen rumia puolia. Siinä on syy miksi ”kakara” levittää leivälleen puhdasta meijerivoita ja jos sika on vähemmän läskinen, niin voissa paistan sen. Ja kun tämän tekee, niin naisetkin näyttävät kauniimmilta.

11.2.1978

Tuo töllötin monenkin ihmisen iltapuhteen ihmelapsi, hämärätuntien täystyöllistäjä, antaa monta kertaa ajatuksen aihetta ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta. Varsinkin tuo jälkimmäinen vaihtoehto jäi mielialaani hallitsemaan kuunnellessani Astrid Gartzin haastateltavana kahta vasemmistolaista nokkamiestä. Toinen äkkijyrkkä tuntui olevan sitä mieltä, että vain väkivalta olisi oikea muoto saada esimerkiksi Kymiyhtiön omaisuus ja herrat hänen kaavailemaansa oikeaan järjestykseen. Eipä taitaisi toisin ajattelevan päät kovinkaan vankasti keikkua kaulojensa varassa jos vasemmistoaatetta hänen kaavailemassaan muodossa aletaan soveltaa. Se olisi kaukana veljeydestä, vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta, jota väkivalloin pitäisi toteuttaa. Olen ajatellut itsetykönäni näin: Onko kaikki kehitys pysähtynyt 130 vuoden takaisiin aikoihin. Kalle Marxin ja Engelsin teesitkö ovat ijänkaikkinen ohjelmajulistus josta ei sovi poiketa. Sitäkin meinaan, että toiset näiden 130 vuoden takaisten ohjelmajulistusten oikeaoppineisuuden puolesta kamppailevat olisivat nuoruuden innossa, aistiharhoissa, toiset taas vanhuuden houreissa. Kummalta tuntuu, kun johtavassa asemassa parhaassa iässä olevat miehet vielä tiukasti pitäytyvät ja yrittävät toimia täysin sokeasti ikään kuin sanoen: ”Tässä on poika, joka ei muuta”. Jos maanviljelijät olisivat työvälineissään ja tekniikassaan jättäytyneet sen ajan takaiseen kehitykseen, niin työttömyyttä ei kyllä olisi, puutetta ja nälkää kyllä. Jos tuo paljon puhetta ja aatteellista rientoa aikaansaanut ”parta-Kalle” nousisi haudastaan vaikkapa tänne nykypäivän Suomeen hänen toteamuksensa ehkä olisi: ”Hullujako te olette, kun vielä kamppailette, olette saavuttanut paljon enempi, kun osasin uneksiakaan”. Sosialistisessa yhteiskunnassakin tehty työ on arvojen mitta. Vain sen avulla luodaan uusia toimeentulon edellytyksiä. Ei sillä, että ennen tehtyjen töiden tulokset tuhotaan ottamalla ne yhteisomistukseen ”hölmöläisten” hassattaviksi. Ei meillä kaikilla ole kouliintunutta ammattitaitoa esimerkiksi suurten teollisuuslaitosten menestyksellisessä johtamisessa. Se taito saavutetaan ja on saavutettu sukupolvien saatossa maailman tilanteiden vaihdellessa. Menestysten ja vastoinkäymisten ristiaallokossa. Niiden johto ei ole niin helppoa kuin puusta katsoen luulisi.

On myös muistettava, kansallistetussa yrityksessäkään eivät kaikki johda. Vanha sanonta pätee: Herra se on herra helvetissäkin. Tämäkin toteamus on syytä pitää mielessä. Taaksejääneitä vuosia ja vuosikymmeniä ovat sävyttäneet erilaiset aatevirtaukset. 30-luvulla näkyvimmäksi kohosi Lapuan liike. Sitäkin liikettä yritettiin väkivalloin. Eräs pappi käydyn keskustelun jälkeen sanoi minullekin: ”Vielä nousee sinunkin kätesi fasistitervehdykseen”. Minä vakuutin hänelle: ”Ei kuuna päivänä”. Ja siinä aatteellisessa mielessä ei ole kyllä koskaan noussutkaan. Mielestäni väkivaltainen aatteiden pakkosyöttö, tulipa se oikealta tai vasemmalta, on fasismia, samoinkuin se käytäntö millä nyt syrjitään eräitä puolueita hallitusvastuusta. Tuntuu siltä että vanhan kirjan sanat, ”Ei meillä ole kuningasta vaan keisari”, olisivat maamme oloja hyvin kuvaavat.

25.2.1978

Kaiken aluksi totean, että suomalainen ”ruletti” on jälleen käynnistynyt melkein kuin itseoikeutetusti päällysmieheksi asettuneen Sorsan Kalevin johdolla. Ei tarvitse muuta kun hieman menee nokka ”klinkkuun” joitain kavereita kohtaan, niin siitä vaan hallitus hajalleen ja uutta puuhaamaan. Tällä tavallahan sitä tulee huomatuksi.

Yksitoikkoisuus vaikkapa tuolla poliittisen elämän ”parrasvaloissa” saattaa olla unettavaa. Tuollaiset piristysruiskeet Kalevi poika on varmaan katsonut itselleen sopivaksi. Onhan Kalevin hallitus toisin muutenkin tullut huomatuksi. Onhan hänen johtamansa hallituksen aikana saatu aikaan valtaisa työttömien joukko, suunnaton yhä lisääntyvä ulkomainen velka, myöhästyneet maksusuoritukset kotimaassa mm. veronpalautukset. Onhan näihin veronpalautuksiinkin ollut tarjolla vaihtoehto, kotimaiset obligaatiot.

Kuinkahan paljon halvemmalla rahalla nekin sitten lunastetaan aikanaan, kun markka devalvoidaan kolme kertaa vuodessa. Yhtä asiaa en lakkaa ihmettelemästä ja menenkin tässä tämän lehden Paavalin kanssa samoille linjoille. Näen vikaa niissä keskustapuolueen edustajissa, jotka ihastuvat ”Sorsan lauluun” maan arvottomasta ansionnoususta ja olivat valmiit hyväksymään viljelijä maan riiston seitsemän vuoden takaisiin hintoihin. Tällä tavalla maa siirtyisi kivuttomasti yhteiskunnan omistukseen, kun sekin mielivaltaisesti määrätty vuosien takainen hinta maksettaisiin kolme kertaa vuodessa devalvoiduilla markoilla.

Sosialisointi näyttää olevan pikku juttu, koskapa nekin joiden sitä pitäisi vastustaa ovat näin helposti taivuteltavissa sen puoltajaksi. Yhteistä meille Paavalin kanssa on vain se, että näemme vikaa saman puolueen edustajissa, syyt meillä kummallakin on erilaiset. Ja varmaan oikeutetut. On vielä asia missä Sorsa hallituksineen on onnistunut nimittäin: täystyöllistämään tulevankin hallituksen, kun palkansaajat vaatimuksineen ryntäävät sille luulotellulle saaliille, jonka laskettiin elvyttävän maan talouselämää sekä parantavan kilpailukykyä markkinoinnissa. Vahvoja merkkejä tällaisesta ryntäyksestä jo on. Kiire jatkuu, elvytetty on mutta ei ole elvytty. Näin on vaikka siltä näyttääkin, sanotaan joskus. Onhan meillä hauskempiakin asioita nimittäin: Meidän hiihtolatujemme primadonnat Helena ja Hilkka näyttivät meille kaikille mitä suomalaisuus parhaimmillaan on.

Voittamalla maailman parhaat on saavutus, jota arvostetaan. Tätä täydensi vielä vaatimaton, itseään korostamaton esiintyminen hiihdon jälkeen suoritetuissa haastatteluissa.

Varmaan, tai jos Helenan vatsavärkki olisi ollut kympin hiihdon aikaan kunnossa, olisi siinäkin tulos ollut toinen, ehkäpä mitali jonkin värinen. Tulipa siinä kilpailun jälkeen Oulusta puhelinsoitto minullekin sukulaiselta ja hän totutun tavan mukaan kysyi vointiani, johon minä vastasin, että kyllähän se muuten menee, mutta taisi se Takalon Helenan mahatauti tarttua minuun kun katsoin häntä telkkarista. Tähän tuo soittaja lausui epäilynsä ja kysyi: ”Ketäs sinä äänestit pressanvaaleissa?” No enhän minä sitä hänelle sanonut, sillä sehän on salaisuus. Tähän tuo soittaja herja tuumaili: ”Taitaapa olla oma syysi täällä. Oulussakin kaikki ne on ”lentosonnalla”, jotka eivät Kekkosta äänestäneet presidentiksi.” Voi veljet! Aikoihin on eletty.

4.3.1978

Kun tässä taannoin täytin vuosia, en ole vieläkään oikein tajunnut, että minkä sentäytisen takia ne tämän ikäisestä miehestä puhuvat kuin vanhasta miehestä. Varsinkin emäntäni on ahkera vieraillekin huomauttamaan, sehän on jo kahdeksannella kymmenennellä. Naapurin isännälle kun tästä kiusallisesta huomauttamisesta mainitsin ja tuumailin, että se käy niin vihaksi, jotta joskus tekisi mieli repiä lakkinsa. Isäntä minua katseli hyvin huolestuneen näköisenä ja sanoi: ”Jos sinä sen teet, niin se emäntäsi hommaa sinut piirille”. Tähän minä puolustuksekseni sanoin, että eihän sitä Sorsan Kaleviakaan ole viety laitoshoitoon, vaikka vaivalla kokoon haalimansa hallituksen peuhtoi hajalleen ja sitten alkoi samoista värkeistä rakentaa uudestaan. Isäntä kun pääsi puheen alkuun hän vielä selosti: ”Jos sinä lakkisi revit, niin se osoittaa, että kaistapäisyyttä sinussa kyllä on, mutta se ei aiheuta suuria tappioita kenellekään. Sinulle sen verran, että joudut korjaamaan lakkisi tai ostamaan uuden, mutta jos Sorsa peuhtoo niin paljon, että saadaan aikaan ennenaikaiset vaalit, niin se on miljoonissa laskettava ylimääräinen kustannuserä, jota ei maksa Kalevi, vaan yhteinen kansa verojen muodossa”. Siellä yläpäässä kun ei tarvitse laskea mitä muksu maksaa. Tässä kesken kaiken tämän kirjoittelun huoneen hallitus eli emäntäni avasi radion ja niin oli käydä kuten ennenkin on joskus käynyt että näissä tarinoissa esitetyt ajatukset jäävät etenevien tapahtumien jalkoihin ja saavat painoasun osittain vanhentuneina. Näin käy kun ollaan takametsien miehiä. Postikin ottaa oman aikansa. Mutta eihän näillä tarinoillakaan ole sen kummempaa arvoa, kun iskelmän laulajalla, kun hoilaaja on suunsa sulkenut, niin maailma on yhtä tyhjä kun alkaissaankin. Tuli nimittäin tieto Kalevin omasta suusta, että hän pyörsi pyhät sanansa, perin laski lausehensa ja aikoo ilmoittaa halunsa tasavallan presidentille halunsa jatkaa hallituksen päämiehenä. Onhan hänen hallituksensa julistus kuulunut. Ainakaan tämä hallitus ei devalvoi. Mutta kuinka kävikään? Ennen kuin kukko lauloi niin eikös vain devalvoinut. Kyllä markkinoitten helppo-heikit on paljon luotettavampaa väkeä, kun nykyajan politiikantekijät. Kun nämä pikamyyjät pistävät nipun lusikoita tai muuta kamaa määrähintaan, niin sen kaiken ostaja saa, siitä ei myyjä peräänny. Sorsan ja hänen hallituksensa päätöksen teot ovat yhtä arvaamattomat ja sattumanvaraiset, kuin rusetin liikkeet kissan hännän nokassa.

Suomen kansan yhteinen säästöporsas Suomen Pankki Kalevin sisikuntaa eniten myllertää. Hän kun ei ole porsaan vahtia, Koiviston Maunoa vielä onnistunut täydellisesti nujertamaan. Kuitenkin pelkään jaksaako Manna pysyä lujana kuten tähän asti. Jokatapauksessa toivon järjen voittoa. Ja tässä tapauksessa tämä järki on merkkiä Mauno Koivisto.

18.3.1978

Vanha sanontahan kuuluu: Joka härjillä kyntää se härjistä puhuu, senpävuoksi ei tarvitse ihmetellä, jos minä useinkin tartun maan läheisiin asioihin. Onhan saappaani koko liikkumakuntoisen elämän ajan hyvinkin usein ollut savessa ja sonnassa. Se on mulla jäänyt veriin samoin kuin nuoruudessani pilasin terveen ajatuskykyni noiden Bilnäsin työkalujen parissa, niiden käyttelystä ei vieläkään malta luopua. Täällä maakylässä väki on yleensä vähään tyytyväistä. Päivänä muutamana eräs vanha minieläkkeellä elelevä isäntämies mennä kaahisti pitkin kylän raittia ikäänkuin narulta tuulen riepoteltavaksi reväisty pyykkivaate. Sattui siinä tien viereisellä pihalla seisova isäntä huomaamaan tuon puuskuttavan kulkijan ja kysyi että no mihin matka? Lähdin tässä vähän hakemaan ruokahaluja, kun ei millään jaksa jauhopuurossa noita eläkerahoja kaikkia syödä, oli vastaus puuskuttavasta suusta. Vielä mennessäänkin mutisi: parempi syödä kuin säästää, nythän devalvoidaan. Tämä tapahtui ennen markan devalvointia. Tuota kun ajattelee, niin kyllä ihmiselämän perustarpeet ovat suunnattomasti vähäisemmät, kuin mihin näinä hulluina hyvinvoinnin ja kerskakulutuksen vuosina on totuttu. Tuonkin suupaltti vanhan isännän ruokahalun haku patikkaretkellä tähtäsi jo kerskakulutukseen.

Vaikka tuo puhe olikin huulenheittoa, sisälsi se silti totuuden siemenen. Me olemme sisällyttäneet elämän vaatimuksiimme, en sano että turhaa, mutta kuitenkin sellaistakin, josta me voimme luopua ainakin niin kauvaksi kun päivä paistaa kirkkaammin. Vaatimuksista ei tarvitse tinkiä ensinkään niin paljon, että siitä elämisen laatu juuri paljonkaan huononisi. Olen tosiaan elänyt montakin sellaista ajanjaksoa, että olen nähnyt ihmisten tulevan kohtalaisesti toimeen jopa rahan ostoarvonkin huomioon ottaen nykyisiä minieläkkeitäkin pienemmillä tuloilla. Me emme voi millään pakkokeinolla ulosmitata maailmalta suurempia tuloja, kuin mitä kilpailukykymme edellyttää. Esimerkiksi tekstiiliteollisuutemme on joutunut vaikeuksiin kaukoidästä tuotujen halvempien tekstiilien takia. Me emme voi vaatia, että tuotteitamme ostettaisiin korkeampiin hintoihin sen vuoksi, että tuotantokustannuksemme ovat korkeammat kuin kilpailumaissa.

Meidän oma käyttäytymisemme tuodessamme ja ostaessamme ulkomaisia halvempia tuotteita pitäisi antaa vihjeen missä vika piilee. Mutta suomalainen härkäpäisyys on yli keskitason. Saaliin, nimittäin oletetun saaliin, jaolle riennetään vaikka sulkeutuisi viimeinenkin tehtaan portti. Kun alussa puhuin maan läheisistä asioista palaan tässä siihen. On ikään kuin kerskailtu sillä, että on agraariyhteiskunta saatu muuttumaan koulutusyhteiskunnaksi. Kysyn nyt: Mihin tällä on päästy? On saatu aikaan asuntopula asutuskeskuksissa, joukkotyöttömyys. Koulutusta ja uudelleenkoulutusta loputtomiin. Tällä älyttömällä kouluttamisella ei ”puurojauhot” lisäänny. Näyttää olevan niin, että pitkäaikainen kivimuurien ja asfaltin ympäristö vie hidasälyiseksi päättäjät. Ei kai liene uskottavissa, että kansakunta viisaampia joukostaan valitessaan olisi heidät tuollaisina sinne lähettänyt. Sanon tämän sen vuoksi, että hallituksella pitäisi olla suurempi, en sano valta, vaan arvovalta yli työmarkkinajärjestöjen että puolin ja toisin tyydyttäisiin ankean ajan asettamiin rajoituksiin vaatimuksia esitettäessä. Ja kaiken lopuksi: Palailtaisiin takaisin agraariyhteiskuntaan, kuoripottujen ja jauhopuuron pariin. Niillä eletään. Suomalaiset tunnetulle tehollaan maailman muiden kansojen suosiollisella avustuksella ovat onnistuneet tumppaamaan markkinat tukkoon. Pidetäänpäs pieni istumalakko ellei meille ja meidän herroillemme järki muuta sano.

31.3.1978

Taashan siitä kevät keikkuen tulevi. Talvi oli näille leveysasteille harvinaisen ankara, pakkasia riitti yllättävän pitkään, mutta ilmavallan hallitsijalla näkyy olevan valta tehdä äkkimuutoksia. Tämä muutos aiheutti kakarankin toimintoihin: Tuli haettua vanhoja kukkapurkkeja viljan itämiskokeita varten. Nyt kuulostaa asia olevan niin, että kauran siemenestä puhumattakaan monella viljelijällä myös ohran siemen taitaa olla hukassa huonon itävyyden johdosta. Tämä on lievimmin sanoen ihmeellistä. Eihän nyt ole enää mihinkään luottamista, kun viime kevättalvella vahvojen hankien peittäessä pellot Helsingistä jo tiedettiin, että on odotettavissa viljavuori.

Yleensähän on niin, jos viljaa tulee paljon, siis hyvä sato, niin saadaan myös itävää siementä. Sanoin jo silloin, että sivistyksessäni on sellainen aukko, että sadon märän ja laadun tiedän vasta syksyllä kun viljat on saatu katon alle sateen suojaan. Näyttäähän koko maatakin satotuloksien valossa tarkastellen lohduttomalta. Vehnän kauppaan tulon määräkin on vain runsaan kolmanneksen verran edellisvuoden määristä. Näin siinä sitten kävi siinä satotulosarvioinneissa. Jos Kassisen Aino vielä eläisi, luulen että hän olisi näille ennustajille hyvänä apuna. Hänellähän oli ne selvännäkijän lahjat. Sorsan hallituskin voisi häneltä saada ohjeita vaikkapa lannoitteiden hinnoittelussa, jotta vieläkö olisi varaa kiristää. Siis lisää lannoiteveroa entisen selkään. Onhan siitä aikaa yli kymmenen vuotta kun ohrakilon hinnalla sai kaksi kiloa lannoitteita. Nyt täytyy panna pitkästi toista kiloa ohria ennen kuin saa yhden lannoitekilon, siis huomaa! Vain yhden kilon. Hyvin on Kalevin ja hänen hallituksensa pullat uunissa. Viljelijän kuristusohjelma pelaa hyvin. Lannoitekauppa tietojen mukaan on laimeaa. Maaseutu velkaantuu, väestö on pääosiltaan eläkeikäistä. Maaseudun nuoret tämän kuristusohjelman siirtyivät asutuskeskuksiin. Heistä suuri osa on nyt luetteloituina työttömyyskortistossa. Tekemässä kenties tämän alan maailmanennätystä. Jos joku nyt ihmettelee, kun edelleen arvostelen Sorsan ja hänen hallituskumppaniensa tekoja sekä tekemättä jättämisiä, niin sanonpa: Eno ole ainoa arvostelija. Näitä on paljon. Tämän maan hallitukset eivät näytä omaavan sitä perustotuutta, että jos viljelijäväestö pannaan ahtaalle, niin hiljaista tulee liikekeskuksissakin. Maatalous eri toiminnan haaroineen on suuri työllistäjä niin liike-elämässä kuin teollisuudessakin. Kun maalaiskylissä säilytetään toiminnan ja toimeentulon mahdollisuudet, tai mitä aletaan kohdentaa edes osalla niitä kustannuksia mitä nyt käytetään työttömyyskorvauksiin. Niin en pitäisi ihmeenä pientä, ehkäpä suurempaakin, paluuta tänne kuoripottujen ja jauhopuuron pariin ja repimään lautoja umpeen naulatuista ikkunoista. Monen asutuskeskuksen työttömän maalaisnuoren taikka vanhemmankin mielissä varmaan olisi halu kotikonnuille, tekemään työtä elantonsa eteen. Vanha totuus elää mielissä. Parempi on omalla maalla vetonenkin virsun alla , kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen. Kun nyt Sorsa hallituksineen ei pysty muuta näyttöä kyvyistään antamaan kuin yhä suurempaan velkakierteeseen ja työttömyyden kurimukseen painuvan maan talouselämän, niin lieneeköhän kaukana oikeasta tuon radikaali naapuri isännän lausahdus: ”Apukouluun ne sais panna koko porukka pääministeriä myöten.” Tuo koulutuspaikka tulee meille liian kalliiksi.

12.4.1978

Monenlaisia huolenaiheita tuo elämänmeno kakarallekin aiheuttaa. On nimittäin tasavallan pääkaupungin kohtalo vaakalaudalla mikäli vuosituhannen takaiset tapahtumat alkavat toistua. Onko elämä Helsingissä jo saavuttanut yhtä suuren rappeutumisen kuin vanhassa Babyloniassa. Sanottiinhan sen ajan Baabelia paheelliseksi suurkaupungiksi. Jokatapauksessa heillä oli joutilasta työvoimaa ja kun ei muutakaan järjellistä työtä heille mieleen juolahtanut, niin he kokosivat voimansa yhteen, siitä sitten alkoi suuri tiilentekosavotta. Oli kysymyksessä tornin rakentaminen joka ulottuisi taivaaseen asti. Työtä tehtiin suurin toivein että saataisiin nimi ja muisto säilymään aikojen taa, tämä oli tarkoitus. Tälle tekeleelle tuli kuitenkin nolo loppu. Torni sortui sen ajan ihmisille käsittämättömästä syystä.

Täällä meidän pohjoisen isänmaamme pääkaupungin isoja herroja elähdyttävät samanlaiset korkealentoiset suunnitelmat, kuin muinaisen Babylonian asukkeja. On suunnitelmana rakentaa Helsinki-torni, että nimi ja muisto säilyisi. Väkeä ja nimenomaan joutilasta on pääkaupunkialueelle kerääntynyt huolestuttavat määrät, joten kai lienee parasta teettää heille jotain etteivät kävisi hankalaksi.

Kokonaan sivuasia onko siinä mitään mieltä. Siellähän aina tuon tuostakin väläytellään Elsa-ratahanketta, Päijännetunnelia sun muuta jatkossa tuottamatonta työkohdetta, jotta tuo suomineidon muodottoman suureksi kasvanut pää pystyisi edelleen voimistumaan.

Helsingin aluskalliot on suurelta osin ”teuvoaurattu” tunneleita täyteen. Metroa rakennetaan ja kun osa kaupunkia on rakennettu pystyyn juntattujen puupaalujen päälle, niin nyt pelätään kivitalojen sortumista, kun pohjavesipintaa on pitänyt alentaa metron takia, mikä vesi nimenomaan olisi estänyt paalujen lahoamisen. Jos näin kummasti kävisi että tuo torni pääkaupunkiimme tulisi rakennettavaksi, niin ehdotukseni olisi että torni rakennetaan kalliolle, siis ei hiekalle. Ja että siitä tehdään kalteva, kuten painovoimaa uhmaava Pisan torni.

Tästä olisi tuloja, olisihan se maailman kahdeksas ihme, joka vetäisi matkailijoita ja pääsymaksua vastaan tietysti. Eihän olisi mitään laitaa siinä että konkurssikypsä maa tällaisen nähtävyyden ilmaiseksi ihailtavaksi rakentaisi.

Tornin yläosaan tulisi huippumoderni ravintola, jossa matkailijat viihtyisivät hyvän musiikin ja hyvien juomien parissa ja luonnollisesti hyvää korvausta vastaan. Kun nämä vieraat sitten laskeutuisivat alas tornista hyvässä ”kaasussa” ja torni näyttäisi justiin päälle kaatuvalta, niin ajatelkaapa minkälaisia ilmaisia mainosmiehiä nämä olisivat Helsingin hyväksi heidän omissa maissaan.

Tarttis vaan nähdä Auran Teuvoa ja muita pääkaupungin ”silmäntekeviä” jotta vois heille tällaisia suunnitelmia selostaa. Tämä sen vuoksi että pääkaupungin ylläpitokustannuksiin saataisiin helpotusta tänä ankeana aikana. Nimenomaan olisi sillä suuri arvo että tämän avun toisivat ulkomaiset matkailijat ottaessaan ”näkäräisiä” suurhelsingin kaltevassa tornissa. Muuten tuo suomalainen ”Baabelin” torni kaikkine mielettömine kuluineen ”kaatuu” koko kansan päälle. Onhan pääkaupunkiin ahdettu kaikki pääkonttorit korkeapalkkaisine virkamiehineen. Näiltä saadut verotulot ovat huikeat. Ja lopullinen veronmaksaja on se joka nyrkit ”savessa” on. Siis joka tekee hyödyllisen tuottavan työn. Ja tämä on totinen tosi.

25.4.1978

Ajattelinpa tässä pohtia eräitä huolenaiheita mitä muuttuva aika on kasannut maalaiskyläkulmien asukkaille. Esimerkkinä vaikka Vieskan rajan tuntumassa Kalajokeen kuuluva Käännänkylä, jossa vielä kolme vuosikymmentä takaperin oli elämää ja vilskettä. Oli lapsia koulutiellä, kakarallakin oli parhaimmillaan senverran, että olis saanut olla oma kansakoulu. Nyt tämä koulu on saanut lakkautustuomion. Pari kolme vuotta kai lienee enää aikaa. Kaupan suhteen on huhuiltu samaa synkkää kohtaloa. Tähän kauppa-asiaan ja sen säilymiseen kyläläiset voivat tosin jonkin verran vaikuttaa ja erinomainen asia olisi jos kyläläiset tämän oivaltaisivat keskittämällä ostoksensa oman kylän myymälään. Vasta sitten kaupan puute huomataan, kun sitä ei enää ole ja sitten se on myöhäistä. Eräässä asiassa on luvassa päivänpaistetta. Osuuskunta Valkeavesi on ottanut asiakseen toimittaa parempaa vettä. Liittymis- ja hehtaarimaksut siihen lisäksi oli kyläläisten mielestä kohtuuttoman korkeat. Kun ne hehtaarit saavat vetensä sateen mukana taivaalta eikä siihen valkeavesi riittäisikään. Liittymismaksun omakotitaloon vieläpä karjapuolellekin voi ymmärtää, mutta hehtaarimaksuja ja vielä sen suuruisina mitä kyläläisille esitettiin on vaikea käsittää. Siitä että parempaa vettä tarvitaan ollaan yksimielisiä. Kalajoen veden täällä alajuoksulla voi lukea nestemäisiin lannoitteisiin kuuluvaksi. On jopa eläimillekin sairauksia aiheuttavaa.

Ja sitten viime viikon lopulla sitä käytiin taas kuulemassa ihtiään viisaampia, Virolaisen Jussia ja Ahti Pekkalaa. Olen joskus aikaisemmin sanonut, kuinka toivoton tapaus on yrittääkään saada ihmisiä tasa-arvoisiksi. Kun noita kahta sanantaitajaa kuunteli, tuli mieleen ajatus miten paljon erilaisilla lahjoilla meitä ihmisiä tänne maailman matkalle laitetaan. Meitä on huonompi- ja parempisaattoisia. Paraskaan koulutus ei paljon auta jos matkaeväät on lusikalla annettu. Toisen ihmisen henkinen etevämmyys ei saisi raivostuttaa, kuten useassa tapauksessa käy. Oppiahan siitä pitäisi ottaa. Nämä miehet osasivat läksynsä. Virolaisen Jussin karjalaisittain hersyvä huumori yhdistettynä hyvin jäsenneltyyn asiasisältöön antaa oman höysteensä. Hän on täysi-ikäisyydestään huolimatta kuin ilkikurisuutta ja kolttosia täynnä oleva pojankoltiainen jolle voi antaa pikku rikkeet anteeksi. On kuitenkin eräs rike, jota viljelijäväestön piirissä ei hevin saa ymmärtämystä osakseen. Nimittäin. Kun hänkin ”Sorsan lauluun” maan ansiottomasta arvon noususta ”hurmioitui” niin paljon, että oli valmis hyväksymään maapaketin. Häntä enempää kuin muitakaan edustajia ei ollut valtuutettu luovuttamaan viljelijän maata seitsemän vuoden takaiseen mielivaltaisesti määrättyyn hintaan. Vaihtuiko siinä esikoisoikeus ”hernerokkaan” mene ja tiedä. Täydellisesti ajatuksieni mukaista oli puhe siitä, että talouslamasta selville vesille pääsemiseksi olisi hyväksyttävä jopa elintason lasku. Tämä kansa on kuitenkin niin härkäpäistä, että siinäkin kerkiää mennä ”vahinkoa maahan” kuten takaperoisesti sanotaan, ennen kuin tämä selvä totuus hyväksytään. On erinomaisen hyvä asia, kun saamme rakentaa rajojen taa suuria metsätyökeskuksia, sellu- ja paperikoneita saadaan myydä trooppisten metsien hyödyntämiseksi. Ellemme me tätä tekisi, sen tekisi joku toinen. Annetaanpas ajatusleikin jatkua: Kun nämä teollisuuslaitokset runsaan puuvaraston ja halvan työvoiman turvin alkavat lykätä markkinoille tuotteitaan, niin kysynpä: Minne myy tämän maan teollisuus korkeilla työpalkoilla ja raskaitten vero ym. rasitteitten alla tuotetut jalosteensa. Valmistaudutaan vain siihen, että eräistä toiveajatteluista huolimatta lamasta voi tulla pitkä. Maailma on täynnä muutakin tavaraa, eikä vain puusta saatavia tuotteita, joten löysätään vähän ja parmpia aikoja odotellessa keitellään jauhopuuroa ja kuoripottuja, sekä elellään niin kuin ei pulaa olisikaan.

12.10.1978

Ajattelinpa lähteä kokeilemaan vieläkö Kalajaskassa on tallella minusta otettu erikoisen hyvin onnistunut valokuva, joka on juhlistanut nimimerkkiäni. Pitkään poissaolooni näiltä palstoilta on ollut päteviä syitä. Yksi syy on se, kun nuoruudessani pilasin omasta mielestäni ainakin välttävän ajatuskyvyn Bilnäsin työkaluilla ja niistähän se minulle riesa tuli koko ikäinen.

Tuo keväinen mullan kutsu on vastustamaton, se hullaannuttaa jälleen tuotantolinjalle, vaikka se on näinä vuosina eräiden politiikan tekijöiden mielestä ollut vähintäänkin kirottua työtä. Päämääräänsä nämä maisterit kyllä ovat päässeet maataloudelle vihamielisellä politiikallaan. Viljavuorien sijaan me syömme nyt suurelta osin vierasta leipää ja tämäkään ei ole omiaan kohentamaan maksuvalmiuttamme. Velkaa vain velan päälle. Tämän taidon maisterit osaavat. Tällä menolla ei liene pitkä aika siihen, kun Suomi-niminen maatila joutuu vasaran alle. Lienee tuo ilmavallan hallitsijakin liittoutunut noiden politiikan ”puuhamiesten” kanssa järjestämällä kahtena peräkkäisenä kesänä epäsuotuisat sääolosuhteet. Suomesta täytyisi löytyä samanlainen Josef kuin aikoinaan Egyptin Faaraolla oli käytössään, joka varastoisi, säästäisi saadessaan ja voisi ottaa tarvitessaan. Tämä jäänee kuitenkin hurskaaksi toivomukseksi. Niin paljon hölmöläistä asiantuntemusta meidän yliskamarissa Arkadian mäellä näyttää olevan. Eräs asia, jos minä kohdalleni sattuneista ikävistä asioista näillä palstoilla kirjoittaisin ei se paljon kiinnostaisi ketään, eikä helpottaisi minuakaan.

Kuitenkin nyt on paljon valittajia ilman syytä. Melkein kirjaimellisesti sanoen ”leipä suussa” lauletaan: meillä nälkä ain’ on vieraanamme. Kuppiloissa nuoret miehet muistelevat 30-luvun pulavuosia, että saisivat jonkunlaisen aiheen lietsonnalleen ja järjestelmän muutosvouhotuksilleen. Eräälle tällaiselle maailman parantajalle jouduin sanomaan: ”Sinähän olit 30-luvulla syntymättömän housuissa”. Ja nyt on aika toinen. Työttömyyskorvauksella saa nyt enempi, kuin silloin maksetuilla palkoilla. Lisäksi täällä saa ajatella, puhua ja tehdä toisin, eikä panna telkien taa. Tämä minun juttuni alkuosiltaan on tästä yksi esimerkki. Yksi esimerkki sosiaalisen avun muodosta sattui Kalajoen keskustassa, kun kaksi turkulaista mieshenkilöä kauppasi 40 markalla sosiaalihuollon lapulla ostamiaan tavaroita, mikä lappu oli 50 mk arvoinen. Alkon myymälä oli tähtäimessä. On oikein että työtön ja rahaton saa apua, sillä nälkä ei ole leikin asia. Liika helppous avun saannissa voi kuitenkin johtaa väärinkäytöksiin. Kaikkineen kuitenkin tässä kapitalistisessa maassa on hyviäkin puolia, niin kuin syntymäseudullani tavattiin sanoa: On siinä lampaan päässä parempiakin paikkoja.

1.11.1978

On usein niin, että ihmisen oppimiskyky eri asioihin on paljon riippuvainen siitä jos hän haluaa jotain oppia. Politiikoilla puoluepampuilla on hyvin kouliintunut kyky ”haistaa” alaistensa tai heihin lukeutuvien ihmisten ajukopan ajatusvirtaukset. Nyt kulumassa oleva aika työttömyyksineen on antanut heidän mielestään otollisen maaperän ja hyvät mahdollisuudet voittaa ”sieluja” puolelleen. Mahdollisuuksiensa rajat he kyllä tuntevat tajuavansa. Kaikista suurista väärinkäytöksistä mistä parhaillaan käydään oikeutta, herrojen ylisuurista palkoista, mammuttieläkkeistä, tarpeettomista yhteiskunnan kustantamista ulkomaanmatkoista vaietaan. Osa syynä sekin, että nämä samat ”sanarieskan” taitajat elleivät jo nauti, niin ainakin elävät toiveissa päästä nauttimaan tämän vahvasti byrokratisoituneen yhteiskunnan korruption hedelmistä. On näin monta syytä minkä vuoksi tuota ihmisluonteen perusominaisuutta, kateutta, käytetään hyväksi hyökättäessä sinne missä aita on matalin, erikoisesti viljelijäväestö on pitkät ajat saanut henkistä rapaa silmilleen. On kalusto tyhjentynyt sen ihmisen kallosta, joka nyt väittää viljelijäin elävän siivellä ja vielä työttömäin siivellä.

Viljelijä perheväkensä kanssa puurtaa vuodesta toiseen ylipitkiä työpäiviä. Ei ole vapaata lauantaita ei myöskään sunnuntaita. Jos tämä ”ihanuus” käy jollekin kateeksi, sopii yrittää. Tiloja on autiona ja valtio lainoittaa. Nyt on erittäin hyvä tilaisuus, parempi kuin koskaan, päästä tähän ”onneen” käsiksi. Luulot siitä, että elää jonkun toisen ryhmän siivellä loppuvat kyllä sen jälkeen.

Viljelijänä itsenäisenä taakseni on jäänyt jo neljäkymmentäviisi vuotta. Koskaan en ole tullut siihen ajatukseen, että eläisin siivellä. Mutta maanviljelyksen ansiosta elävät kaikki ja muuten ei yleensä eletäkään. En sano silti, että joku eläisi siivellä. Toivottavaa olisi, että nämä aikoinaan itsensä kyvykkääksi tunteneet henkilöt siellä pääkallon paikalla oikealla ja vasemmalla olisivat yksimielisiä siitä, että kaikille yrityksille pitää suoda mahdollisuus kannattavaan toimintaan. Vaatimuksia yrittäjille yhteiskunnan niin kuin työntekijöidenkin taholta on pienennettävä. Olen jo aikaisemmin pakissut siitä, että elintasokilpatie on kuljettu loppuun ja tämän ei tarvitse merkitä kaiken tarpeellisen loppua. Jos ihmisten kerskakulutus lienee saanut jonkinlaisen kolauksen se lienee jopa terveellistä ja opiksi vastaisuudessa, että ei lennetä korkeammalle kuin ”siivet” kantaa. Kun tuossa tuli ikään kuin helppona juttuna suositeltua maan hankkimista sille joka luulee, että täällä ”siivellä” eletään, niin se oman kokemukseni mukaan on näin ollut. Kun 13-vuotiaana lähdin maailman rannan kiertolaiseksi pennittömänä ei minulla ollut maata muuta kuin kynnenalla ja sekin jostain tarttunutta, ei omaani. Siinä sitten vartuttuani emännän tullessa mukaan kuvaan oli käsillä 30-luvun pulavuodet, jolloin oli maata irrallaan, sitä siirtyi pankkien ja raharikkaiden haltuun. Minunkin haltuuni sitä siirtyi 164 hehtaaria, tosin velaksi koko summa. Pankinjohtaja oli vailla takuumiehiä, mutta selostin hänelle, että kun en ole syntyperäisiä paikkakuntalaisia, niin ei minua kukaan takaa. Asia alkoi siinä keskustellessamme näyttää epätoivoiselta minun kannaltani katsottuna. Viimeisenä vetonani käytin ehkä vähän häikäilemätöntä tempausta. Pyörähdin siinä pankin tiskin edessä ympäri ja sanoin: ”Katsokaas herra johtaja minua edestä ja takaa, minä olen puhdasta rahaa koko mies ja kun minä vähän aikaa riehun, niin ei ole saamassa teidän pankki eikä kukaan muu, eikä joudu takuumiehet häviään, kun niitä ei ole.

Pankinjohtaja, varatuomari katsoi ja tuumasi: ”Onpa tuo niin reilusti esitetty, tekee mieli antaa”. Tähän vastasin: ”Siinä teette miehen työn”. Minä kävin hakemassa isännän jonka kanssa oli kaupat meneillään, kirjat tehtiin. Maksoin pankille 33 silloista markka, nykyrahassa 33 penniä provisionia ja kauppakirjan teosta erikseen. Isäntä sai merkinnät talletuskirjaansa. Minulle jäi muisto siitä, että ostin näin paljon maata, rahaa ei ollut ja heti maksoin. Nuori emäntäni oli huolissaan, kun tuli velkaa. Minua se ei huolettanut ensinkään kun köyhtymisen mahdollisuutta ei ollut. Jos joku nyt on siinä uskossa, että täällä maalla eletään ilossa herkullisesti kuten raamatussa mainittu rikas mies niin siitä vaan. Maata saa, on aina saanut ja nyt paljon helpommin kuin ennen.

18.11.1978

Sanotaan että porolla on hyvin usein turpa päin pohjoista. Ei tietysti niin, että olis aina sinne matka. Niinpä minullakin peräpohjolan kasvatilla tulee joskus suoranainen hinku kääntää pärstä siihen suuntaan missä on ensimmäisen parkaisunsa ilmoille laskenut. Aivan äskettäin sain kutsun Kolariin asti, kun yksi emäntäni rustaamista sukulaisista toimii siellä kansankynttilänä. Sanoo muuten minua isäkseen. Mene ja tiedä. Jokatapauksessa mukava reissu. Jos piispaa pappilassa pidetään hyvästi, uskon saaneeni sitäkin paremman kestityksen. Jotta kauniit kiitokset tätäkin kautta.

Tornionlaaksossa oli ennen tapana sanoa: ”Missä peura pehtelee, siinä karva katkeilee”. Tämä sanonta kuvasi sitä, että jos joku tai jotkut toimiin vähänkin ympäristöään virkeämmin, se antaa virikettä koko seutuun. Kolarissa piehtaroiva peura on läheisyydessä sijaitseva kaivos, sekä sementtiteollisuus. Paljon sanoivat kulkevan miehiä myös Ruotsin puolella Kiirunan kaivoksella. Tällainen ”peuran” piehtarointi näkyy koko paikkakunnan elämässä. On vahvoja kauppaliikkeitä, on hotellit sekä muut tarvittavat palvelut. Kaivostyöväen ansiosta pääosin peruskoulussa on oppilaita n. 500. Opettajia 30. Siis tämän ”kaivospeuran” piehtarointi on antanut sivistyneillekin perheineen leipäpuun. Muuten ei niin hyvää, ettei jotakin pahaakin.

Kävellessäni linja-autolta määräpaikkaani vastaani tuli koulusta palaavia sankoin joukoin. Kahta ehkä noin 15-vuotiasta tyttöä toiset koulutoverit koettivat raahata eteenpäin ja varjella etteivät jää autojen alle. Olivat kuulemma nauttineet huumeita.

Käsittämättömiä möläyksiä päästelivät ilmoille. Linja-autokin kohdalla joutui pysähtymään kuljettajan tuumaillessa: ”Tuo on sitä nykyaikaa”. Eihän se tietysti sivistyksen eikä koulun käynnin mukanaan tuoma pahe ole, mutta suurissa joukoissa löytyy aina joku kokeilija, mikä kokeilu ehkä on tarttuvaa. Eräänlainen ”kilpalaulanta” johtuu mieleen ilta ja iltayön kuluessa matkatessa vanhaa kotijokilaaksoa. Tarkoitan sitä katkeamatonta katuvalaistusta mikä on ominaista kautta jokilaakson. Sveamamman valtakunnassa.

Kuitenkin hyvänä kakkosena tässä valomeressä kiirii kovia kokenut Suomen puoleinen jokilaakso. Olihan silloisella uutta Eurooppaa luomaan lähetetyllä Hitlerin armeijalla täälläkin valtaisat tihutyönsä. Kaikki mikä pohjolassa on uutta Eurooppaa rakennettu on pohjolaisten ”känäkourien” omaa ansiota. Myös se mitä Svea mamman valtakunnassa loistaa kirkkaammin on suurelta osin suomalaisten härkäpäisyyden ansiota.

Mehän olimme puskureina. Selän takana on aina turvallisempaa. Toista oli siis valaistus, kun minun poikasena ollessa. Päreellä näytin tulta navetassa lypsyn aikana, myös tärpättiä saatiin joskus pieneen pulloon johon korkin läpi pujotettiin sydän. Sen verran se punotti että ei siihen ”kopiksi” kävellyt. Asunnossa tarinoitiin piisivalkean ääressä. Silloinkin oli käynnissä uusien karttojen laatiminen maanosaamme. Nimittäin ensimmäinen maailmansota. Kyllä rajantarkistukset ovat aina hankalia. Vaan siitäkös välitetään.

30.11.1978

On laadittu elvytysohjelma toisensa jälkeen, mutta vielä ei ole elvytty. Kansalaisia varmaan alkaa ihmetyttää miksi ei. Vaikka kakara aina suhtautuukin hyvin epäillen politiikkojen kykyihin, niin näiden elvytysohjelmien uskon tuovan toivotun tuloksen. On vain niin että tässä matoisessa maailmassa jotkut myllyt jauhaa hitaasti. Niin kuin nyt tämä osittain maailmanlaajuinen lama ei hevin hellitä otettaan. Kerran uskon tämänkin lamakurimuksen kääntävän kulkunsa ainakin meiltä poispäin ja ajatellaanpa sitten kun ajat paranevat ja työllisyyselämä näyttää päivänpuoleiset kasvonsa, niin minkä riemun politiikan tekijät ilmoille huutavatkaan. Kansakin ehkä saadaan uskomaan näihin ohjelmiin, ainakin niin, että näistähän se apu tuli. Siis elvytysohjelma toisensa jälkeen vain niin kyllä se kerran tärppää.

Loppuihan se 30-luvun pula-aikakin. Kyllä se sokea kanakin jyvän löytää, näin sanotaan. En silti Sorsan Kalevia väitä sokeaksi kanaksi, mutta kyllä hän automaatin keksi, joka joltisellakin varmuudella johtaa tulokseen. Tällä tavalla uskoni hänen kykyihinsä säilyy.

On heillä konstit! Olipa tässä iltana muutamana ”öljykuningas” Uolevi Raade haastateltavana. Yleistä kaikkien silmäätekevien lausuntoihin on, että muut energiantarpeet, teollisuus, lämmitys ja näihin verrattavat kyllä käsitellään, mutta tärkein asia jätetään käsittelemättä, nimittäin: Millä saadaan ne liikkuvat työkoneet pysymään liikkuvina joiden avulla leipä ym. elintarvikkeet tuotetaan?

Meidän elintarvikehuoltomme on jo huonojen olosuhteiden vuoksi herkästi haavoittuva. Ilman riittävää maataloustuotantoa meillä ei ole paljon muutakaan mitä voitaisiin elinkeinoksi sanoa. Tämän asian tiimoilta nukutaan milteipä kuoleman unta. Niiden möhläyksien ansiosta joilla on rajoitettu tämän kylmän ja karun maan viljelijöiden mahdollisuuksia tuottaa elintarvikkeita huonojen vuosien ja pahan päivän varalle, meillä on ja täytyy olla varoja ostaa vilja välikäsien kautta. Nythän sitä tuodaan itäisestä naapurista. 30-luvun pulavuosina poliittiset näkemykset eivät antaneet periksi ostaa viljaa alkuperäismaasta vaan venäläinen vilja ostettiin Saksasta.

Politiikan ja kauppamaailman koukerot ovat ihmeelliset. Ihmeellistä on myös eräiden radioon paasaavien ajatukset ja puheet. Kuuntelin iltana muutamana radiosta kyllästyttävän tuttua ääntä, joka käsittääkseni raamatun lausuntoa lainaten siivilöi pois hyttysen mutta nielee kamelin. Tämä esiintyjä näkee maailmassa suurimpana rauhan uhkana Israelin, kun ei peräänny pois valloittamiltaan alueilta. Tämä sama ”virsi” toistuu aina vähän päästä. Tähän minä sanoisin: eivät peräänny suurvallatkaan. Tämä näkyy olevan käytäntö.

Meillä Suomessa oli kyllä tilaa vaikka juutalaisillekin. Inarin pitäjä on 15 228 neliökilometriä. Alkuperäinen Israelin valtio on neljännestä suurempi, 20 700 neliökm. Israelin väkiluku on n. 4 milj. Lähes toinen mokoma palestiinalaisia pitäisi vielä sijoittaa noiden rajojen sisälle. Kyllä pysyvän rauhan esteet on haettava jostain muualta kuin Israelista. Onko tuo kirous 2000 vuoden takaa peruuttamaton jonka silloiset juutalaiset huusivat: Tulkoon hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle.

Siltä näyttää.