14.1.1976

Meillä täällä Suomessa kaiken kuulemani mukaan on nyt hyvä aika. Nälkäkuolemista en ole kuullut muuta, kun ulkomaanuutisten yhteydessä, muista etäällä olevista maista.

Muistuu mieleen kahden isäntämiehen välinen keskustelu 1930-luvun pulavuosilta. He olivat kumpainenkin hyviä juttumiehiä ja kaikissa keskusteluissa yrittivät saada yliotteen toisistaan. Heidän kerran taas tavatessaan toisensa oli toinen lausahtanut: ”Lehissä näkyy, että nyt on pula.”

Tähän oli toinen vastannut, että meille ei tule lehtiä. Tämä ei siis ollut senkään vertaa tietoinen pula-ajasta, kun ei lukenut lehtiä ja näin voitti jutun hyvinvoinnin kehumisessa.

Näin on meillä, kansalaiset, nyt tällä kertaa. Nyt voidaan suhteellisen hyvin. Mutta, ja siinäpä se onkin, onko kukaan tullut ajatelleeksi kuinka kapea ja heikko se hyvinvoinnin ”orsi” on, jolla me itsekylläisinä, itsetyytyväisinä istumme. Jospa minä nimeni mukaisesti maalaan hiukan kauhukuvia eli ”mörköjä seinille”, kuten sanonta kuuluu.

Olettehan hyvät kansalaiset tietoisia siitä, että maaperämme ei sisällä nykyaikana niin tärkeäksi muodostunutta elämän nestettä, öljyä ja kuitenkin sen varaan nyt rakentuu koko meidän hyvinvointimme ja liikkuvuutemme. Sen avulla lämmitetään kaupungit ja muut asutuskeskukset, myös maaseudulla öljyn osuus lämmityksessä on jo luvattoman suuri. Meillä on nyt hyvät suhteet joka ilmansuuntaan ja kovin suuria ”kahinoita” maanosassamme ei ole. Öljyä nyt saadaan tosin huimasti korotetuilla hinnoilla, tämänkin osasyynä hurjaan velkataakkaamme.

Mutta, että me sitä yleensä saamme, ei ole meidän määrättävissämme. Me saamme vain jos sitä meille annetaan ja jos maanosamme pysyy rauhantilassa. Öljynsaanti voi kateta myös erilaisten juonittelujen vuoksi. Lisäksi hinta voidaan vieläkin vaikka kaksinkertaistaa ja on pakko ostaa kohta hinnalla millä tahansa.

Öljyntuottajat ovat päässeet vallan makuun. He tietävät millä kiristetään. Jos ja kun se kova kiristys tulee saamme sanoa: Hyvästi hyvinvointi. Meidän traktorimme eivät liiku pellolla paremmin kuin puimuritkaan. Tulee nälkäkuolema. Junat eivät kulje, kiitos ”hölmöläisten” kun puulämmitteiset veturit lienee suurelta osin romutettu.

Eivät kulje maidot mikäli sitä olisi meijeriin, eivät lapset kouluun, eivät sairaat sairaallaan.

Eri laitosten keskittämisen vuoksi matkat kaikkiin palvelupisteisiin ovat pitkät. Tiet talvisaikaan ovat nietosten peitossa. Hevoset on syöty makkaroina. Jos nyt joku kysyisi, että mitä on tehty pahan päivän varalle, niin sanon: Ei mitään.

On valmistauduttu itsemurhaan. Jäi vielä sanomatta, että öljylämmitteisissä taloissa palellutaan. Tässäpä jotain mietittävää. Voimme vain toivoa, mutta ei muuta, että mitään edellä selostettua ei tapahdu.

12.2.1976

Kaiken aluksi tässä täytyy todeta, että kyllä me suomalaiset olemme eri poikia noissa urheilusuorituksissa ja niin myös tytöt. Mitaleja tuli varmaankin kaikkien järjellisten odotusten mukaisesti. Naapurin isäntä tuumaili että jos noita itäsuomalaisia ei olisi noin paljon niin turha olisi pitää koko olympialaisia, ei muuta kun kantaa ne mitalit tänne suoraan. Hän tarkoitti itäsuomalaisilla itäisen naapurimme urheilijoita. Kyllähän siinä lopuksi mitalien jaolle ”kärkkyivät” toistenkin valtioiden urheilijat, mutta naistemme ja mieshiihtäjien menestyminen alussa aiheutti tuon naapurin isännän innostuksen asiaan. Sattuihan siinä kenkärikkoja, mutta haitta näytti jäävän pieneksi, mies senkuin potki yhden suksen varassa siihen asti kun vaihdettiin uusi. Tässä minulle johtui mieleen, että eipä taida tuo niinsanottu sisu olla yksinomaan suomalaisten kansallishyve. Sitä näyttää naapurin miehillä niin kuin myös naisilla meidänkin näkövinkkelistä katsoen olevan kiusallisen paljon. On muuten johtunut mieleen lähteä itseään työllistämään Neuvostoliittoon. Olen nimittäin pienempänä kakarana erään vanhemman suutarin kanssa ommellut ”jalkapusseja” kahtena talvena. Siinä sais hiukan nuoruusmuistoja verestää. Jos vaikka sais hiukan lujempia ompeleita. Jokatapauksessa Sievin Jalkineen tulisi ottaa heti kuumiltaan huomioon tämä markkinoimismahdollisuus. Minä epäilen, ettei emäntäni laske minua sinne. Hän kun luulee että olen helposti naisten narrattavissa kuten pienempänä kakarana. Lukijat älkööt pahastuko, jos hyppään asiasta toiseen. Syödäänhän sitä sekahedelmäsoppaakin, olkoon nyt tämä vaikka ”henkistä sellaista”. Nimittäin näistä kotoisista asioista puheenollen minua ihmetyttää palkkaneuvottelujen yhteydessä esitettävät vaatimukset reaaliansioitten noususta. Onko tässä mitään järkeä ”härkäpäisesti” aina vaatia tätä. Me emme ole yksin maailmassa määräämässä siitä, miksi meidän ansiomme muodostuvat. Meille olisi kaikille eduksi asettaa vaatimuksemme niihin rajoihin, että kilpailukykymme maailman markkinoilla säilyisi. Se olisi sekä yrittäjien että työläisten etu. Pois agitaattorien lietsoma kateuden henki yrityksiä ja yrittäjiä kohtaan. Se on järjetöntä. Järjellistä on, että pääomaa täytyy olla erilaisten yritysten pystyttämisessä olkoon sitten kysymyksessä yksityisen tai valtion yritys. Ja sanottakoon se tässä: Nämä pääomat kummassakin tapauksessa saadaan aikaan tuottavan työn avulla.

Jos tätä pääomaa ei hankita, jos yrittämisen iloa ei suvaita, on edessä yhteinen kurjuus. Lopuksi kaikki ovat samoja kapitalisteja. Palkkataisteluilla, juonitteluun asti menevillä palkka- ja etuvaatimuksilla pyritään saamaan enempi, omistamaan enempi, kukaan ei sano lisääkään saatuaan, että tämä riittää jo. Monet ”vaatijat” aikojen kuluessa ovat perustaneet omia yrityksiä ja he katsovat ne omikseen, niin jokainen työläinen tilipussin saatuaan.

Ei siihen toivota toisia saaliinjaolle. Tällaisia me olemme kaikki. Poloisia!

25.2.1976

Pohjanmaan sotaveteraanipiirin 10-vuotisjuhla Ylivieskassa antoi jälleen ”moraalista” tukea tunnustustakin eri puhujien suulla lausuttuna. Näille vaivaisille ja ukkoutuneille sairauksien runtelemille ”entisille” miehille tämäkin on hyvä asia, että ei heitä kaikki tässä maassa syytä sotahulluudesta, vaan että he täyttivät ”käskyä lain”. Toiset heistä ”unohtuivat” sille tielle, se oli heidän viimeinen koitoksensa.

Heistä ja heidän panoksestaan sekä vielä elävien veteraanien ansiosta meillä on vapaan maan, vapaan yhteiskunnan suomat edut ja oikeudet. Täällä saa vapaasti puhua ja pullikoida, jopa toisinaan tämä vapaus riistäytyy yli äyräittensä, niin kuin nytkin esivallan järjestämä lakko, jossa palkankorotusvaatimukset on mitoitettu kymmenkertaisiksi verrattuna siihen, mitä yleiset korotukset olivat. Moni veteraani olisi paljon tyytyväisempi, kun saisi niukan eläkkeensä lisäksi edes puolet poliisien vaatimasta palkankorotuksesta, mikä tekisi 24 mk päivälle. Suuri osa veteraaneja suoritta 4-5 vuotta palkatonta ”poliisitointa” kokonaan toisenlaisissa olosuhteissa mitä rauhanaikainen poliisien työ on.

Muitakin lakkoja osittain ja täysinkin oikeutettuja on ollut. Yksi asia kuitenkin on tältä nuoremman polven työelämässä mukanaolevilta unohtunut. Mitään lakko-oikeutta, mitään pakotteita te ette voisi vaatimuksienne tueksi käyttää, elleivät veteraanit olisi olleet asialla ja tästä he ovat suuri osa saaneet syrjityn, jopa halveksitun aseman, kuuleepa sanottavan, miksi sinne lähditte, muun ohella näinkin eräänlaisena ”pirullisuuden” huipentumana.

Suomen nykyiset vallanpitäjät ovat oivaltaneet näiden sotavanhusten vaivaisina, sairauksien runtelemina raahautuvan kohti viimeistä ”iltahuutoa”, heille on valjennut, että turhaa näihin ”papparaisiin” on enää mitään sijoittaa. ”Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä”. Haudataan vähin äänin ja vähin kustannuksin. Riittää kun erinäisten juhlien yhteydessä heille puhuu mukavia, jakaa kunniamerkkejä, silloin tällöin antaa jollekin korpraalin ”natsan” noin lehden palstoilla, tai muuten asianomaiselle ilmoittaen.

Tämän arvoiseksi on suomalainen ”korpisoturi” katsottu vallanpitäjien taholta. Jos joku nyt luulee, että tällä tavalla valittelen omia murheitani, niin hän erehtyy. Olen vielä tähän asti pystynyt ”puurojauhoistani” huolehtimaan, vieläpä maksamaankin siihen kassaan, mistä politiikan tekijät ”saalistavat” puoluetukensa, korkeat palkkansa, halvat viinat sun muut edut.

Tämä kaikki niiden veljien puolesta, joiden asiat ovat huonosti. 35 mk kuukaudessa on tosiaan laiha lohdutus terveytensä, työkykynsä menettäneelle veteraanille. Törkeämmin ei ihmistä enää voi pilkata. Kaikki eivät saa tätäkään.

Lopuksi toivomus seuraavaksi lakkoon ryhtyvälle ammattikunnalle: Kiitollisina siitä, että veteraanit ovat taanoina vuosina taistelullaan taanneet teille yhteiskunnan, jossa on oikeus lakon avulla hoitaa palkka-asiat kuntoon, pankaa ehdoksi myös sotaveteraanien oikeutettujen vaatimusten tinkimätön täyttäminen. Nuorempien ääntä kuullaan ja on pakko kuulla. Veteraanit on heitetty tämän hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle, kun loppuunkulunut rukkanen.

3.3.1976

Olenpa monta kertaa miettinyt mikähän nykypäivä ja mikähän tulevaisuus olisi tällä kansalla jos sillä ei olisi sellaista työnhaluista eläkeläisten joukkoa, kuin mitä maaseudun yli-ikämies ja naissarjaan kuuluva viljelijäväestö on. Kyllästymisen merkkejäkin maaseudun eläjien mielissä on jo vahvasti, mutta siitä huolimatta he vielä jaksavat puurtaa jokapäiväisissä askareissaan ja onhan siinä hiljainen pakko, kun lehmiä ei ole vielä opetettu viisipäiväisiksi. On tehtävä seitsenpäiväisiä työviikkoja ei ole lomille lähtömahdollisuutta kesällä eikä talvella, teoriassa kyllä, mutta käytäntö ei tahdo pelata, että edes sille muutaman päivän lomalle olisi mahdollisuuksia lomalta paluurahoista puhumattakaan.

Kyllähän se ministeri Sorsakin saisi muuta miettiä, jos hällä ajukopassa kalustoa sen verran on millä mietitään, sitäkin seikkaa kun joskus tulee epäilleeksi, hän kun meinaa viljelijät panna pakolla metsänmyyntiin. Hän tällä teolla antaisi armokuoleman ennestään jo velkaantuneelle viljelijäväestölle pakottamalla uhraamaan vähäisetkin puuvaransa laman aiheuttamaan pohjahintaan. Mene ja tiedä olisikohan tullut sorsittua itsensäkin osasyylliseksi, koko maan yleiseen velkaantumiseen ja huonoon työllisyyteen.

Jo aikaisemmassa pakinassa viittasin niihin mahdollisuuksiin, mitä valtion metsien hyväksikäytöllä olisi tässä vaiheessa työtilaisuuksien antajana. Siellä on lääniä jos vielä otetaan hoitohakkuuna eikä autioittamalla niin se olisi puuston vastaisen lisääntymisen seurauksena jatkossakin työmahdollisuuksien antaja. Mutta turhaa taitaa olla näiltä asfalttiin ja kiveen tuijottaneilta mitään pitemmälle järkevää toimintaa odottaa.

Kun Pohjois-Suomi on väestöstä tyhjennetty ruuhka-Suomeen, kun sinne on keskitetty suurimmat virastot korkeapalkkaisine virkamiehineen, joilta saadaan valtaisat verotulot, niin on kaikki edellytykset olemassa nostaa jälleen työkohteeksi ns. Elsa-radan rakentaminen. Tästä kun tämä olisi saatu tai saadaan valmiiksi koituisi jatkossa uusia työpaikkoja tilanne olisi jälleen sama eli toivoton.

Olisihan siihen saatu upotettua tämän velkaisen maan raaka-aine- ja energiavaroja tuhottomat määrät. Valmistuttuaan se olisi tämän hölmölän maan hölmöin monumentti tyhmyyden korkeaveisuu, karun leivän viisauden päiviltä.

Naapurin hiukan radikaalinen isäntä tuumasi, että panisivat työttömät rautakanki olalla kiertämään kaupungin korttelia. Se olisi hänen mielestään sen verran järkevämpää, että säästyttäisiin raaka-aine- ja energiahukalta.

11.3.1976

Sen vuoksi että monissa jutuissani olen esittänyt omia näkemyksiäni monista vääristä toimenpitieistä ja vouhotuksista mitä nykyaikana yhteiskunnassa tapahtuu, niin väläytetäänpä hieman toistakin puolta, etten vain kuuluisi ammattityytymättömien suureen joukkoon.

Muistuu mieleen 30-luvun pulavuosilta erään vanan tukinajurin savotasta paluu, silloinhan ajettiin tukin kauramoottorin eli hevosvoimin. Näiltä kovan elämänkoulun käyneiltä miehiltä kuulee usein tiivistetyssä muodossa selkeät vastaukset. Niinpä kun kysyin häneltä, kuinka sielä savotassa hankkii hän hyvin ykskantaan vastasi: No henget on täällä. Hän noin lyhyellä tavalla ilmaisi sen aikaiset ansiomahdollisuudet, rahaa ei tullut, mutta selvisi ruunansa kanssa hengissä takaisin.

Tämäkin ajuri ruunansa kanssa on jo ajat sitten siirtynyt siihen savottaan jossa ollaan aivan hiljaa ei ajeta tukkeja enenpää kuin muutakaan tavaraa. Mutta tuo sanoma: ”henget on täällä” on hyvin opettavainen siinä mielessä, että rikas ja suurituloinenkaan ei saa enenpää nauttia kuin vähempituloinenkaan. Hänkin voi päivän elettyään todeta, jotta taas meni yksi päivä, henget on täällä. Hän on suurista tuloistaan voinut käyttää ruuansulatuskanavan läpi, saanut ikään kuin omakseen sellaisen määrän energiaa, että on päivän elänyt. Tämän lisäksi, mikäli hän on yrityksen omistaja tai johtaja, hän liikehuolien rasittamana viettää unettoman yön, saa mahahaavan, tai joutuu käymään latauksilla jossain hoitolaitoksessa, hän on saanut suuren joukon kadehtijoita, että tuossakin on yksi kapitalisti yksi verenimijä. Tuokin täytyisi saada alas.

Vain harva tulee ajatelleeksi että jokainen terveesti yrittävä ja terveet yrittäjät ovat yhteiskunnan sydän, joka antaa verenkierron ja tarpeelliset toimeentulomahdollisuudet työläisille ja heidän perheilleen ja että he tekevät tämän ilman, että heidän omien puurojauhojensa vuoksi tarvitsisi näin tehdä.

En näe heidän asemassaan mitään kadehdittavaa. Nostan lakkia ja olen monta kertaa kun joku on ikään kuin maasta polkaistuna saanut yrityksen hyvään käyntiin, mielessäni lausahtanut jotta: Kas niin sä poika urhoinen sä vielä hetkinen, noin suomalainen taistelee, se vasta soturi. Nämä tunnustuksen sanathan annettiin Sven Duuvalle hänen kuuluisan siltatappelunsa vuoksi.

Omasta puolestani olen sitä mieltä, että kun päivän työn päätyttyä panen kylläisenä nukkumaan lämpimään huoneeseen, kun minulla on tarpeellinen vaatetus, uskon saaneeni kaiken sen omaksi hyväkseni, mitä rikkaimmat ja suurituloisetkin. Tämä ei merkitse sitä, että olisin älyttömän tyytyväisyyden ihailija, siis että pitäisi tyytyä mihin vain. Tällaiset ajat ovat takana. Työläiset edustajiensa välityksellä ovat tasavertaisia neuvotellessaan työnantajien kanssa palkoista.

Ajat ovat muuttuneet 30-luvun pulavuosista. Silloin ei neuvoteltu. Työnantaja saneli. Työläiset ovat taistelunsa voittaneet. Mutta ei siinä huumassa tuhota yrityksiä eikä yrittäjiä. Ne ovat tämän kansan kultakaivos. Muistetaanpas tämä.

1.4.1976

Elipä kerran noin 3000 vuotta sitten viisas mies, Salomon, josta väitetään, että hän osan viisaudestaan sai monisatapäiseltä vaimokatraaltaan. Mene ja tiedä, onko asia näin. Toiset ihmiset kyllä vielä nykyaikoinakin saavat syntymälahjana ajukoppaansa kalustoa kauhalla mitattuna toisten saadessa vain lusikalla.. Tasa-arvoisina me emme synny tänne maailmaan. Nyky-yhteiskunnassa on käynnissä kyllä kova tasa-arvokamppailu, joka mielestäni on aivan turhaa, se on koskaan toteutumaton haave.

Jos se joskus toteutuisi, niin oltaisiin vielä pahemmassa hölmölässä kuin tähän asti. Nimittäin yhteisistä asioista päätettäessä joku olla aina tasa-arvon yläpuolella, jonka esityksen mukaan asiat ratkaistaan.

Tähän meidän suomalaiseen yhteiskuntaan tällä hetkellä näyttää hyvin soveltuvan Salomonin lausunto: On onnettomuus se, minkä olen nähnyt auringon alla, vallanpitäjästä lähtenyt erehdys, kun tyhmyys asetetaan arvon korkeuksiin ja rikkaat saavat istua alhaalla. Hän tarkoittaa näillä rikkailla henkisesti rikkaita. Ei ole paljon älyä siinäkään päätöksessä, että niiltä harvoilta joilla vielä on halua osallistua työelämään jopa ylitöitä tehden, mitataan veroina ulos puolet palkasta, samalla kun verovapaita työttömyyspäivärahoja maksetaan.

Nämä päivärahat kyllä ovat monelle varsinkin perheelliselle työttömälle tarpeen. Mutta hyvin monelle on muodostunut tavaksi elääkin työttömyyskorvauksen eli kassalinjan varassa niin suuressa määrin kuin mahdollista. Olen kuullut monen kaljabaarissa istujan sanovan, että työ ei kannata, koska työttömyyskorvaus antaa lopputuloksena enemmän. Kyllä tälläkin menolla herrojenkin saalistus pian vähenee.

Kuinkas se sanookaan viisas Salomon: ”Köyhtyy, joka laiskasti kättä käyttää, mutta ahkerain käsi rikastuttaa”. En ole ollenkaan sitä mieltä, että entiset huonot ajat mm. 1930-luvun pulavuosilta täytyisi nyt toistua työläisten osalle, olen ne ajat nähnyt ja elänyt. Mutta nyt suuriin työttömyyslukuihin on osasyynä sekin, että kaikille ei kelpaa muu kun heidän ammattiaan vastaava työ. Vaikka se olisi juuston haistajan ammatti, niin sitä pitäisi löytyä, jos ei löydy, niin kiikkutuoliin sitten.

On suorastaan järjetöntä väen väkisin koettaa ensin kaikille rakennusmiehille etsiä rakennustöitä ilman rakentamisen tarvetta. Pitäisi löytää muu vaihtoehto. Rakennusalan miehiä kouliutui jatkuvaa tarvetta varten liian paljon jälkeen jääneinä rakentamisvimman vuosina. Helsinki ja ruuhka-Suomi ovat niitä eniten kouluttaneet. Kun meille on sanottu, että nyt on kansallinen hätätila, niin kaikkien terveiden käsien tehtäväksi pitäisi kelvata työ kun työ ennen kassalinjaa. Se on kaikki eteenpäin niin yksilön, kuin koko maan etuakin ajatellen. Kun tällaista toivon työläisiltä, niin toivomus myös niille herroille, jotka näitä asioita hoitaa retostavat, ensinnäkin teitä on liian paljon, niistä joutaisi osa ulkomaille työnhakuun. Lopuilta alentaa palkkaa 40-50 % ja viinapullostaan he joutavat maksamaan saman hinnan kuin muutkin kansalaiset.

Joo, se viinapullo. Hyi hävetkää herrat, että kehtaattekin korkeapalkkaiset. Vielä toivomus kaikille: Työ kunniaan, kuten entisinä päivinä. Kuinkas sanoikaan se viisas Salomon. Missä laiskuus on, siinä vuoliaiset vaipuvat ja missä kädet velttoina riippuvat, tippuu huoneeseen vettä.

Meidän huoneisiimme, tähän maahan on jo tuhlailevan elämän tyylin ja taitamattoman asiainhoidon vuoksi tippunut vettä ulkomaisen velkaantumisen muodossa ja kun aina pään tyhmyydestä koko kroppa saa kärsiä, niin koetetaanpas vielä hartiapankista maksaa mitä on möhläilty. Meillä ei mitään sen ihmeellisempää keinoa ole.

7.4.1976

Olen viime aikoina odottanut, että joku aikamiehen kirjoissa elävä puhuisi tai kirjoittaisi siitä mitä on maan ansioton arvonnousu, kun kakaran ajukoppa ei anna siihen selvyyttä. Eräällä taholla on tästä asiasta jo kauan ”vatkutettu”. Meinaavat, että se maan ansioton arvonnousu olisi leikattava pois. On se ihme miksi maan hinta yksistään on noussut ansiottomasti. Miksi muun tavaran, kaupunkikiinteistöjen, teollisuuslaitosten, koneiden, autojen, yleensä kaiken ihmisten jokapäiväisessä käytössä tarvittavien tavaroiden hinta on noussut paljon enemmän verrattuna maan hintaan. Eikä puhuta mitään myös siitä että näissä tapahtunut hintojen nousu olisi ollut ansiotonta. Samoin työpalkat ne ovat 30-40 vuoden kuluessa nousseet 200-300 kertaisiksi näillä inflaatiomarkoilla mitattuna.

On muistettava että tällä välillä satasesta tehtiin markkoja markasta penni. Ei olekaan nätimpää sosialisoimiskeinoa, kun ostajan mielivaltaisesti määräämällä hinnalla ottaa viljelijän maa yhteiskunnan haltuun vastineena, joka päivä huimaa alamäkeä kiriviä markkoja. Siinä maansa menettänyt entinen viljelijä huomaisi hetken päästä olevansa puilla paljailla. Taajamien kasvulla näyttää muutenkin olevan rappeuttava vaikutus lähiympäristöönkin. On huomattavissa lähestyttäessä rannikon kaupunkeja sekä muita taajamia, että ennen viljavat pellot jopa jätetään viljelemättä ojien kasvaessa pajupehkoja viljelijöistä näyttää tulevan eräänlaisia metsäsuomalaisia.

Monet epävarmuustekijät lannistavat viljelijän, vaikka asutuskeskuksen läheisyys antaisikin eräitä etuja erikoistuvalle viljelijälle. Asia on niin, että maata saa osta aina ilman pakkotoimia, kun maksaa ajanmukaisen hinnan, mutta jos vaikka jollakin on Helsingissä vuosikymmeniä sitten ostettu talo, ei hän myisi sitä enää samaan hintaan millä hän sen osti. Jos viljelijä lainvoimalla siihen pakotetaan se ei ole kauppaa, se on ryöstöä.

15.4.1976

Tätä kirjoitettaessa alkaa merkit näyttää siltä, että vihdoinkin kevät keikkuen tulevi. Talven valta oli pitkä ja rikkomaton. Mutta vanhat lait vuodenaikojen suhteen ovat yhä voimassa. Sanoohan vanha kirja: ”Niin kauan kun maa pysyy, ei lakkaa kylväminen eikä leikkaaminen, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi.” Tämä kaikki pätee vääjäämättömällä varmuudella, samoinkun se, että viljelijät tässäkin jokilaaksossa valmistautuvat tuttuun puuhaansa. He toteuttavat sitä osaa, ei lakkaa kylväminen eikä leikkaaminen, tämä takaa sen, että on leipää ja särvintä, on elintarviketyöläisille työtä, sitä työtähän varmasti ei olisi ellei olisi vähään tyytyväisiä viljelijävanhusten kaarti, joka ilman lakkoilematta pitää huolta tämän kansan elintarvikehuollosta. Kun sanon vähään tyytyväistä on se kirjaimellisesti totta. Täältä ei olisi nuori polvi niin tyystin häipynyt liikekeskuksiin ja teollisuuden palvelukseen jos näistä hommista muodostunut ansiotaso olisi ollut läheskään samaa luokkaa, siis kilpailukykyinen muiden ammattien kanssa. En tahdo tässä moittia elintarviketyöläisiä tuntematta tarkemmin heidän palkkansa määrää arvaan kuitenkin että ei ne varmaan yläkantissa olleet. Moite kohdistuu aina sinne yläpäähän, missä kahmitaan omavaltaisesti kansalta lupaa kysymättä liian paljon. Ihmisten perustarpeet on likipitäen samat. Miksi toisten pitää saada kuukaudessa saman summan mikä alimmissa palkkaluokissa on koko vuositulon määrä. Perusravinto meillä on yleensä halpaa siis se osa mikä tuottajalta, viljelijältä lähtee. Ihmisten muut tottumukset tekevät elämisen kalliiksi. Kun meille jonkun pullotetun veden mainostuksessa sanotaan: Saako teille olla kaloreita nolla ja kun nämäkin arvottomat vedet, oluet, limsat tekevät kauppansa, niin joissakin kalloissa on suhteellisuudentajun puute, kun jopa hallitussopu on vaakalaudalla maitolitran hinnan 16 pennin korotuksen vuoksi. Samanaikaisesti kolmasosa litraa pullotettua vettä maksaa jopa enemmän kun viljelijä saa maitolitrasta.

Toinen asia mistä ehkä muutama sana omilta kouluvuosilta, kun eivät kuulemma saa kuria kouluissa. Se kouludemokratia kun on sellaista nykyään, että opettajalta otetaan ”luulot pois”. Lapsia ei saa kurittaa kotona eikä koulussa. Ne kuulemma vammautuvat jos ei ruumiillisesti niin ainakin henkisesti. Siinäkin on poikettu vanhan kirjan neuvosta: ”Kurita poikaasi vitsalla ja joka vitsaa säästää hän vihaa lastansa”. Itse olen muutama vuosi takaperin eräässä vanhustentalossa asuvaa vanhaa opettajaani kaiken muun kiitoksen ohella kiitänyt myöskin niistä korvatillikoista, jotka hän minulle antoi vallattomuuteni ja pienten kepposten vuoksi. Sanoin hänelle, että se oli kouludemokratiaa parhaimmillaan ja yhtään kertaa et lyönyt syyttä, minussa oli aina syytä. Tällä vanhalla opettajalla kiilsi kyynel silmissä. Se oli elämäni herkimpiä hetkiä. Traumoja ei näistä korville lyönneistä tullut. Lapsellakin on oikeustaju.

22.4.1976

Kaikkihan sen jo tietävät että Lapualla räjähti. Jäljet vaikkapa aineelliset monien kotien tuhoutuessa asumiskelvottomiksi, vaativat aikaa ja rahaa. Ja vielä, että tuhoutunut työpaikka on jälleen kunnostettu.

Sota on vuosisatojen ja tuhansien saatossa osoittautunut uhreja vaativaksi sekä sodan että rauhan aikana. Tämä Lapuan tapaus on yksi monista. Eivät ole ollenkaan rahalla mitattavissa eikä korvattavissa ne menetykset lasten menettäessä äitinsä, miesten puolisonsa. Eräällä tavalla vammautuneiksi siinä joka tapauksessa jäädään. Ja kuitenkin raha ja kaikenlainen aineellinen tuki saatettaessa orpojen ja jälkeenjääneitten elämä näiden järkytyksien jälkeen edes siedettävälle mallille, on nyt välttämätön välikappale. Yritys ja työpaikka oli yksinomaan valtion, tämä vain yksi esimerkki siitä, että valtion ja valtiojohtoinenkaan yritys ei pysty takaamaan työntekijöiden elämää ja terveyttä paremmin kuin niinsanottu kapitalistinen eli yksityisomistusoikeuteen perustuva liike tai teollisuuslaitos. Kuitenkaan tapahtunutta ei voida enää peruuttaa. Ja se osa vahingosta eli jälkihoito, mikä voidaan rahan avulla antaa, ei tuottane vaikeuksia. Osoittaahan koko taloudenpito siellä yläpäässä rahavaikeudet suorastaan tuntemattomiksi. Puoluetuki on korotusvuorossa aina milloin herrat niin haluavat. Eivät siellä muistu mieleen kauppavajeet eivätkä suuret ulkomaiset velat. Tehdään ulkomaanmatkoja seurueittain, osoitetaan oltavan vauraasta talosta.

Asianmukainen palkka toki politiikan tekijälle yleensä maan asioiden hoidosta on paikallaan mikäli asiat tulisivat hoidetuksi ilman pitkäaikaisia neuvotteluja tai jaaritteluja kuten viimeksi hallitusohjelmaa sorvattaessa. Tässähän eri ryhmien edustajat halusivat näyttää joukoilleen, kuinka urhoollisesti siellä taistellaan, jotta antakaahan vastaisuudessakin valtakirja meille.

Siis propagandaa pääasiassa. Nyt Lapuan onnettomuuden jälkeen olisi toki aiheellista täydentää hallitusohjelmaa sillä, että jokainen puolue luopuisi puoluetuestaan näiden onnettomuudesta kärsineiden hyväksi vielä sen lisäksi, mitä valtio näille apua toimittaa. Heidänhän ei siinä tarvitsisi luopua sellaisesta, mikä heille kuuluu vaan siitä minkä he ovat omankäden oikeudella ottaneet saamatta siihen valtakirjaa. Olen valmis tämän sanomani peruuttamaan, jos puoluetuen tiimoilta käydään kansanäänestys ja kansa antaa heille oikeuden siihen.

Kauniinpaa olisi jos poliittiset ryhmittymät vapaaehtoisesti purkaisivat tämän kansalaisten mieliä syvästi kuohuttaneen saalistusjärjestelmän. Se teko osoittaisi heidän nousevan kohti parempaa kansalaiskuntoa. Myös veikkausvoittovaroja jaettaessa tulisi osoitteena olla Lapua, toistaiseksi kaikki muut kohteet sivuuttaen. Muut avustettavat saisivat odottaa. Sehän olisi kansalaisten yhteisesti täysin vapaaehtoisesti keräämä avustus.

Nämä tällaiset toivomukset lienevät kuitenkin unikuvia jostakin sellaisesta maailmasta, jota ei ole pitkiin aikoihin ollut. Kovanaamat taitavat olla valttia. Nähtäväksi jää.

28.4.1976

Olenpa monta kertaa kohdistanut vilpittömän ihailuni pääministeri Martti Miettuseen, hänen loputtomaan kärsivällisyyteensä juonittelevan lauman keskellä yrittäessään saada hallitusyhteistyön järjelliseen käyntiin. Miettusen yläpäätä ei näytä kalkkeutuminen haittaavan, vaikka onkin eläkeiässä. Vastaukset haastateltaessa ovat selkeitä ja tulevat ulos kakistelematta. En ihmettele yhtään jos tasavallan presidentti häneen toivonsa asettikin, näinä poliittisen sekä työmarkkinajärjestöjen sairaalloisen tärkeilyn ja juonittelun päivinä. Kuitenkin alkaa näyttää siltä, että parhainkaan taito ei riitä järjestyksen aikaan saamiseksi hallituksen piirissä. Eräänlainen aivokuolema siellä yläpäässä näyttää ilmeiseltä. Yhteistyö ei suju. Kansa huokaa ja odottaa. Ja jos Miettusen hallitus hajoaa, olisi toistaiseksi luovuttava poliittisten hallitusten muodostamisesta. Nämä työt olisi annettava ammattimiesten ja ministereiden hoidettavaksi. Pääsyvaatimuksena tulisi olla omien asioiden hyvä hoito kunkin ministerin kohdalla, ettei ole kaikkia kuluttanut, mitä on ansainnut. Esimerkiksi minunlaiset, joilla ei ole muuta ansiolistaa kun tyhjät taskut, niin armotta syrjään. Ei se hallituskipeys eli hinku päästä sinne, ole mikään tae siitä, että pystyy konkurssikypsän maan asioita hoitamaan kuntoon. Koiviston Maunoa alan jo pitää ammattimiehenä. Hän on jo selkein sanoin varoittanut ylimitoitetuista vaatimuksista. Yleensä näyttää olevan niin, että yksityinen ihminen ei huomaa elämänsä parhaimpia ja onnellisimpia päiviä, ennen kuin niiden mentyä ohitse.

Sama näyttää pätevän eri ryhmittymien vaatimuksissa, joita asetetaan ilman katetta, ilman vastaavaa työpanosta. Olen jo aikaisemmin ihmetellyt miksi ansiotason aina pitäisi nousta. Nythän jo tulotason miltei alapäässä ihmiset pystyvät syömään itsensä sairaaksi ja hengiltä. Vaatimusten takana on jopa sen ikäisiä kuten kakarakin. On tullut elettyä ja nähtyä kaksi maailmansotaa ja niiden jälkeenjättämä kurjuus ja puute. Ylimitoitetut vaatimukset ovat olleet lisäpainona huonon taloudenpidon aiheuttamaan velkakierteeseen, johon on jouduttu. Sanonpa näin: historia toistaa itseään levottomien aikojen muodossa. Ne ihmiset, jotka ovat tämän nykyisen hyvinvoinnin nähneet toteavat, jotta olipa se hyvää aikaa, se jälkeen jäänyt. Sitä ei vain silloin huomannut. Tätäkään hyvyyttä ei voida ylläpitää tällä menolla, alituisilla lakkoiluilla, kireällä palkkapolitiikalla.

Vaan lisääntyvä ponnistelu kiristyvän maailmantilanteen edessä on paras apu ja vaatimukset järjen rajoiksi. Keskustellessani satamatyöläisten lakosta naapurin isännän kanssa hän sanoi, kunpa älyäisivät muut vaatimuksensa vaatia lakosta paluurahaa. Onhan heillä jo lomaltapaluuraha. Tämä kai pienen katkeruuden aiheuttama lausahdus johtui siitä, että hän emäntineen ei pääse lomalle, paluurahoista puhumattakaan. Sanoi vain, että lypsykarjan kanssa on aina kiinni, niin kuin koira hirressä.

6.5.1976

Kaikki ovat varmaan yksimielisiä siitä, että vappu oli harvinaisen kylmä, mutta muuten kaunis, joten juhliminen marsseineen sujui hyvin.

Vappujarssista puheenollen muistuu mieleen puolen vuosisadan takaa tapaus. Oli eräs maanviljelijän poika joutunut lähtemään kotoaan ilman minkäänlaista perintöä. Olinpa hänen kanssaan samoissa työmaissakin. Hän oli hyvin nuukamies lähinnä laihialaisiin verrattava. Kun työmaalle tuotiin isolla pannulla kahvia, myöskin pullaa oli tarjolla, niin hän aina siirtyi hiukan etäämmälle kuulemaan toisten työmiesten kokkapuheet saituudestaan. Näistä puheista hän vähät välitti, hän nimittäin tällä tavalla säästi noin neljä silloista markkaa päivässä.

Syy minkävuoksi hän joutui ilman perintöä lähtemään oli se, kun hänen isällään oli kolme vaimoa ja vanhimman emännän pojat silloisen käytännön mukaan perivät talon. Tällä mainitsemallani miehellä ja hänen säästäväisyydellään oli kuitenkin tavoite ja päämäärä, johon hän pyrki.

Muutamien työvuosien kuluttua hän otti lopputilin. Markkoja oli kerääntynyt säästäväisen elämän ansiosta. Näin hän voi aloittaa pientä liikehommaa, salakuljetusta ym. Ostipa sen ajan mukaisen auton jolla siirteli hankkimiaan tavaroita asiakkailleen. Tällöin kerrottiin hänen ilkikurisesti lausahtaneen: ”Velimiehet ne sai periä talon ja nyt ne puhaltaa perse pitkällä uuniin kun ne juurakoita polttaa mutta minä se ajelen autolla”.

Näitä juurakoita nousi veljille uutisraivauksen yhteydessä. Niin tämän miehen aineellinen vauraus nousi kuin hyvä limpputaikina. Hän avioitui liikeasioihin perehtyneen naisen kanssa ja vuosien mittaan heille siunaantui useampia kauppaliikkeitä. Häntä voitiin jo pitää silloisten mittapuiden mukaan varakkaana miehenä. Kuitenkin hänkin pikkuliikemiehenä ollessaan otti osaa työväen rientoihin, myöskin vappumarsseihin.

Varallisuuden karttuessa nämä marssit vähä vähältä alkoivat jäädä syrjään hänen toiminnoistaan. Kävi kuitenkin seuraamassa, ikään kuin vanhoja muistoja verestääkseen, marssijoita. Kerran taas katuvierellä seuratessaan kulkueen matkaa hänelle annettiin kehotuksia: No! Tulehan nyt riveihin kuten ennenkin. Hän puisti päätään eikä lähtenyt mukaan. Rivistön etupäästä kajahti laulu: ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa”. Tästä hän sai ikään kuin uutta eloa ja ikään kuin ilahtuneena loihe lausumaan: Joo! Se on pojat oikein, nouskaa! Minä olen sieltä noussut jo.”

Mielestäni varallisuus ei saisi olla esteenä tällaisille kevätriennoille. Olisi tämänkin miehen passannut asettua riviin entisten tovereiden seuraan. Myös työnantajain sopisi tehdä seuraa. Vappu ei saisi muodostua eri kansalaispiirejä erottavaksi vaan yhdistäväksi kevään juhlaksi. Ei minkään maailmanaatteen vaan tämän meidän kehtomme ja hautamme, suomalaisen Suomen puolesta tapahtuvaksi rauhalliseksi yhdessäolon tuokioksi. Ilman katkeruutta ketään kohtaan.

12.5.1976

Kyllä tästä Suomen katajaisesta kansasta, sen luonteesta löytyy sentään paljon jaloja piirteitä. Ajateltakoon vaikkapa tuota kehitysapua kansoille. Sitä kun ei rahallisesti voida täysimääräisesti maksaa mikä osuutemme olisi, vaikka se osuutemme onkin vaatimaton.

Mutta suomalainen kekseliäisyys ei sentään jätä pulaan rahapulassakaan. On keksitty varma ja tehokas keino kehitysmaiden elintason saamiseksi tasavertaiseksi suomalaisen elintason kanssa. Ja tämä keino on ällistyttävän yksinkertainen: Laskemalla oma elintaso kehitysmaiden tasolle.

Ehkäpä tätä tietä kulkien meidänkin osaltamme kehitysapuvelvoitteet loppuvat ja pääsemme itse saamapuolelle. Koneisto ja menetelmät on jo käytössä. Pitkäaikaiset, toinen toistaan seuraavat lakot, työpinnaus, ylimitoitetut palkkavaatimukset, jotka johtavat yrityksien kannattamattomuuteen. Lisäksi yritysten niskoille solutetut sosiaalipuolen menot moneen kertaan korotettuna. Kesä- ja talviloma lomiltapaluurahoineen.

Nämä kaikki aiheuttavat sen, että teollisuutemme ei pysy hintakilvassa mukana. Työttömyysluvut tätä tietä kulkien tulevat pysymään jatkuvasti korkeina. Se on syyn ja seurauksen laki.

Nämä asiat jo entisen käsitykseni mukaan ja lisäksi vielä selkenivät käydessäni viikonlopulla Kajaanissa ja siellä n.s. maastossa missä sotaaikana oli armeijan autovarikko. Sodan loppuvaiheessa Kannaksella sairastuin lavantautiin ja siitä selvittyäni jotakuinkin toipilasasteelle sain siirron tuonne mainitsemaani autovarikkoon. Aselepo tuli sitten jotakuinkin välittömästi.

Entisistä vihollista tuli aseveljiä ja entisistä aseveljistä vihollisia.

Minulle annettiin komentoon neuvostoliittolaisia sotavankeja ja tehtäväksi armeijan loppuunkäytettyjen, miinaan ajaneiden tai muuten vaurioituneiden autojen romuttaminen. Kaikki sellaiset osat mille luultiin löytyvän käyttöä toimitettiin varastoon. Nämä vangit olivat hyvin seurallisia ja mukavaa väkeä. Olivat Suomen sanastoakin oppineet, joten jonkinlainen keskustelu työn lomassa kävi laatuun. Kysyin heiltä muun muassa minkälainen palkkaus Neuvostoliitossa on. Tähän eräs vanki jonka Suomenkielen taito oli ehkä paras, vastasi: ”Jaa, se on niin, jos sinu halutta paljon raha, sinun paljo ropotta, jos sinu halutta vähä raha sinu vähä ropotta ja herra ei käske.”

Tämä ropottaminen tarkoittaa työntekoa. Nämä neuvostokansalaisen kokemukset oman maansa palkanmaksuperiaatteista ovat täysin oikeat. Sama pitäisi päteä myös meillä. Ei se työssä oltu aika merkitse mitään, vain sillä on merkitystä, mitä siellä tulee valmista. Työn teettäjälle kaikki on urakkaa. Kaikelle valmisteelle tulee yksikköhinta, jota valmistetta ostaessaan työläinenkin moittii mikäli hinta on kohtuuttoman korkea. Käsityskantojen täytyy muuttua. Kasvavien vaatimuksien katteeksi meidän on lisättävä työpanosta, tai sitten tyydyttävä pienempiin tuloihin.

Tässä onkin vain nämä kaksi vaihtoehtoa, joiden välillä voimme valintamme suorittaa. Kova elintasokilpailu tuntuu toisinaan vievän ajatukset hakoteille. Ja onkohan se meidän tapauksessamme johtanut täysin ajattelemattomuuteen?

20.5.1976

Tapahtuu usein asioita, joiden tiimoilta muistuvat mieleen menneet asiat ja tapahtumat. Kävin juuri naapurissa ja isännälle siinä muistelin erään lehmänostoreissun Eteläpohjanmaalle.

Minulla oli tällä reissulla mukana eräs saman kylän mies. Polkupyörät oli mukana matkantaittovälineenä kuljettaessa kylästä toiseen ja talosta toiseen. Keräys ja asemalle kuljetus tapahtui aina jonkun teurastajan keräilyautolla.

Osuimme kulkureittimme varrella lähellä tietä sellaiselle puintipaikalle, missä Velsan tehtaan suoraolkipuimakoneeseen syötettiin ruislyhteitä kylki edellä, tällä tavalla saatiin kattotarpeita niittylatoihin.

Siinä vähän aikaa katseltuamme näiden puintityötä läheisestä talosta nähtävästi emännyyttä hoitava naisenpuoli tuli eväskorin kanssa tähän puintipaikalle ja alkoi korin sisältöä levittää siihen kentälle. Puimakone pysäytettiin ja puintiväki alkoi aterioimaan.

Kysyin näiltä puimamiehiltä, josko heidän talossaan olisi myytävää lehmää. Vastaukset olivat hyvin epämääräisiä ja sekavia. Muutenkin heidän keskinäisessä puheessaan ei tuntunut olevan mitään järkeä. Aivan päätöntä se oli ja välillä nauraa höläyteltiin ilman nähtävää aihetta.

Minä jo ehdin ajatella, että ei kai se ole mahdollista, että koko talon väki on kaistapäistä, kyllä kait minussa täytyy olla vikaa. Tämä uskoni vielä lisää vahvistui, kun tieltä tuli kiivasta vauhtia akka, jolla oli olallaan vaatenyytti seipään nokassa ja sitten vasta hullut puheet alkoivat. Me kaverin kanssa otettiin pyörät ja pienen matkan päässä olevaan minulle tuttuun taloon suunnistauduttiin. Täällä me isännälle huolemme uskottiin kertoen, että kyllä kai meillä on mennyt ”vintti” pimeäksi, ei kai ole mahdollista, että tuo koko puintiväki on sekapäistä.

Isäntä meidät kyllä kohta vapautti tästä pannasta sanoen koko talon väen olevan sellaisia soutavia hulluja. Työ heiltä näyttää hyvin käyvän laatuun, eivätkä he tee kenellekään pahaa. Puheet ovat kyllä puuta heinää.

Tästä vaatenyyttiä kantavasta akasta isäntä kertoi hänen olevan läheisestä mielisairaalasta, josta hän aina silloin tällöin lähtee kiertelemään ympäri pitäjiä, mutta palaa kyllä aina omin neuvoin takaisin tukikohtaansa.

Kun oli tämän jutun kertonut naapurille, jonka tunnen hyvin omaperäisistä ajatuksista, hän totesi: ”Mutta vieläköhän se puintiporukka, ne soutavat hullut, olisi tavattavissa?”

Niistähän saataisiin maahan hallitus, niitä soutamattomia, jotka eivät saa aikaan mitään meillä on liikaa. Taas meni puoli vuotta turhaan sanailuun. Toisin kuin tuo kerrottu puintiväki he tekevät pahaa tärkeiden päätösten viivästyessä ja palkka juoksee hukkaan. Sitten kun tullaan synnintuntoon, mennään ”isin” tykö, jotta mitäs sanot isi, tällaisia me olemme.

Isi Urho Kaleva, nuhtelee, jotta mitäs pojat turhia, palatkaahan työmaalle. Hyvät lukijat: Olemmekohan Hölmölässä?

2.6.1976

Aluksi täytyy todeta, että tästä Kalajokilaaksosta on tullut luettu lehti laajalti ainakin kahden läänin alueella. Sitä luetaan Kuusamossa ja Oulussa. Kuusamossa kuuluu kummia ja Oulussa vielä kummempia. Mikäs kuuluessa kun on yliopistokaupunki. Siellä harrastetaan monenlaista tutkimustyötä. Tohtorinhatut lienevät tähtäimessä silläkin aputyöläiseksi itseään nimittävällä oululaisella, joka 25.5. Pohjolan Työ-nimisessä lehdessä suvaitsi muistaa kakaraakin sepustuksessaan sanoen kauhukakaran elävän puupuntarin aikaa.

Aputyöläisellä itsellään lienee käytössä puupuntari, kun hän tällaisia laskettelee. Mikäpäs siinä, ollaanpas samanaikaisesti käytössä, aputyöläisen puupuntarina ja kauhukakarana.

Täällä jokilaaksossa en ole nähnyt puupuntaria enää käytössä, vaikka saisi olla.

Mikäs siinä, vanha kunnianarvoisa puupuntari, joka todenpuhujana oli aikoinaan vailla vertaa.

Puupuntarin keksijä ja tekijä oli oma-aloitteinen mies. Hän halusi ratkaista häntä vaivaavat ongelmat esineiden ja tavaroiden painosta. Suosittelisin aputyöläisellekin ratkaista ominaispainonsa puupuntarin avulla.

Arvattavasti hänellä tällainen vekotin on kotonaan, koska hän sen parissa askartelee. Muutenkin aputyöläisen olisi hyvin sopivaa viikonloppujen vapaapäivinä hieman ulkoiluttaa itseään, että pystyisi näkemään muutakin, kuin koneen kanssa kilpailevan ihmisen. On paljon sellaista, missä ei kilpailla ensinkään, ollaan vain.

Lakkoilut aputyöläinen onneksi havaitsikin itse, sehän näyttää muodostuneen meidän erääksi kansalliseksi urheilulajiksemme. On kokonaan kyseenalaista, onko yksikään lakko ollut työläisille voitollinen.

Yhdysvalloissa on tästä asiasta suoritettu tutkimuksia, laadittu tilastoja ja lakkojen avulla saavutetut palkankorotukset on aina siirretty tuotteiden hintoihin ja maksatettu kuluttajilla. Tämä on menestyvän ja järjellisen talouselämän vääjäämätön laki. Ei voida ajatellakaan minkään toiminnan olevan mahdollista jatkuvasti tappiollisena. Suomen valtion ”hölmölän” yläpään toiminta on ehkä ainoa poikkeus tästä. Mutta heillä on se varaventtiili, että he huonosti hoidetut taloutensa laskut maksattavat yhteisellä kansalla. Tasavallan presidentti oli varmaan oikeassa puuhatessaan ja patistellessaan, kuten hän itse asian ilmaisi, hallitusta pystyyn, tärkeimpänä päämääränä työllisyyden hoitaminen. Mutta hän kai oletti, että työtä silloin kun sitä on sitä myös tehdään eikä lakkoilla.

Siitä puntariasiasta vielä. Härmäläiset aikoinaan häjyjen ollessa muotia käyttivät lyömäaseena metallipuntaria, heillä kun oli ruista ranteessa. Jos joku olisi edes yrittänytkään lyödä toista puupuntarilla olisi se varmaan synnyttänyt yleistä hilpeyttä. Miestä olisi varmaan pidetty kaikin tavoin köykäisenä.

16.6.1976

On näissä jutuissa tullut puhutuksi tai kirjoitettua politiikasta, josta suoraan sanoen en ymmärrä paljoakaan. Olen niissä asioissa justiin yhtä ymmärtämätön kuin politiikan tekijät itse. Hehän ovat kuin Yhteishyvän Sattuman Ville, jonka elämän menoa sävyttävät erilaiset kömmähdykset. Kun siis toiset ymmärtämättömästi tekevät politiikan parissa kykyjensä mukaisia päätöksiä, niin ei kai liene aivan anteeksiantamatonta jaos olenkin siihen soppaan lusikkani silloin tällöin pistänyt. En kuitenkaan ole katsonut aiheelliseksi edes isompaa sanailua minkään poliittisen näkemyksen puolesta, taikka vastaan. Olen hyvin sopeutunut niihin raameihin mikä yhden äänen omistajalla on. On aikaa noin kolmekymmentä vuotta, kun eräs lohtajalainen isäntämies minua valisti junamatkalla Kemistä Rovaniemelle siitä, mitä on kansanvalta. Hän etäännytti peukaloa ja etusormen päätä noin sentin verran toisistaan sanoen, että se on tuollainen pätkä suoraa viivaa. Silloin näet äänestys suoritettiin vetämällä viiva halutun ehdokkaan ruutuun. Hän tällä tavalla havainnollisti tavallisen kansalaisen vaikutusmahdollisuudet yhteiskunnan asioihin. Siis ei kannata isoa eikä pientäkään riitaa nostaa, jos keskustelukumppani sattuu olemaan toista mieltä kun itse. Olisi mielenkiinnoton maailma jossa kaikki olisivat täysin yksimielisiä kaikesta. Edistyminen eri asioissa olisi toivotonta. Meillä olisi edelleen käytössä puuaura ellei olisi tullut uusia ehdotuksia eri mieltä olevilta ihmisiltä. Erimielisyys ei kuitenkaan saisi muodostua sellaiseksi sairaudeksi kuin miksi se maamme politiikan tekijöiden parissa eräillä tahoilla on muodostunut. Olen tällaiseen syyllistyneitä nimittänyt ammattivastustajiksi. Olisi politiikan työsaralla paremminkin yritettävä hankkia nimeä hyvin harkituilla ja nopeasti toimeenpantavilla päätöksillä. Se hidas junnaaminen mikä on jo pitemmän aikaa vaivannut Suomineidon yläpäätä pitäisi viimeinkin heittää pois. Siis vauhtia ”puseroon”. Olen aikaisemmissa pakinoissa maininnut naapurin isännästä. Meillä on yhteydenotto miltei jokapäiväistä. Hänkin seurailee maailman menoa ja suomalaista asiainhoitoa tai pikemminkin hoitamattomuutta. Hänen viimeinen radikaalinen ”laukaisunsa” oli toivomus, että Helsingin ympärille rakennettaisiin kyllin korkea ja luja aita ja portille suurilla kirjaimilla varoituksena: Hourula! Kyllä kovasti tekisi mieli yhtyä naapurin ehdotukseen. Konkurssitilaan johdettu maan talous antaa siihen aiheen.

23.6.1976

Monet ihmiset voivat olla eri mieltä siitä, mitä tässä valuu paperille, mutta siitä huolimatta annan hieman satikutia sille kansalaisten varojen väärinkäytölle, mitä tapahtuu erilaisten taiteilijoiksi itseään nimittävien tukemisessa yhteiskunnan varoin. Se tukeminen on loputon tie jossa päätä ei näy. En ole todellisen taiteen vihollinen, mutta kaiken sen nykyaikaisen käsittämättömän tuhrimisen hylkään armotta kaiken tukemisen ulkopuolelle. Sille tielle on ikävä kyllä hyvin suuressa määrin jo lähdetty ja lisää ”avunhuutoja” kuuluu. Tätä taiteentukemissysteemiä noudattaen näitä oikeaa hyödyllistä työtä karttavia tuhrijoita olkaa löytyä pian maanvaivaksi asti. Heitä on tällä menolla nousussa kuin buddhalaisissa maissa rukousmyllyn pyörittäjiä. Siellä nämä kaljupäämunkit ovat laiskuudessaan kuulemma ottaneet tuulen avukseen. Siis mitä kovempi tuuli sen tiuhenpaan mylly pyörii.

Olen monta kertaa katsellut luonnossa esiintyviä silmää hiveleviä näkemiä, muun muassa auringonlaskua pilvenlonkareitten peitossa olevan taivaanrannan taa, ja mietteissä on käynyt asettaa kehykset sen ympärille. Nykytekniikka antaisi sille mahdollisuudet. Valokuvaamalla väreihin ja suurentamalla tavallisen seinätaulun kokoiseksi saataisiin tämä ja paljon muuta luonnossa esiintyvää kauneutta väärentämättöminä taideteoksina elävöittämään huoneistojen seiniä. Ne olisivat näkymiä Luojan pitkiltä pihoilta. Kaikkivaltiaan vainioilta. En ole koskaan käsittänyt sitä järjen sumenemista, kun jokin käsittämätön maaliläiskä nostetaan kehyksissä seinälle muka taideteoksena. Jälkeenjääneinä viikkoina on noussut taiteen taivaalle yksi todellinen nero, Andreas Alariesto, jonka taulut elävät niin todentuntuisesti, että niissä esiintyvien ihmisten, porojen ja koirien voisi minä hetkenä tahansa odottaa lähtevän liikkeelle taulustaan.

Hän on näitä vuosien mittaan maalannut ajanvietteeksi muun hyödyllisen työn lomassa ilman tukea ja apurahoja. Kun näin tekee todellinen nero, niin tehkööt myös nykyiset taiteilijoiksi itseään luulevat. Tuhrikoon omaan laskuunsa tai tehköön hyödyllistä työtä henkensä pitimiksi. Heidän tukemisensa tavallisen kansalaisen järjellä ajatellen on yhtä hyödytöntä, kuin politiikan tekijöille maksettu puoluetuki. Puoluetukeen käytetyillä varoilla olisi rakennettu tuhansia asuntoja, joista nyt eräillä seuduilla on huutava pula. Kaiken sen lisäksi, että tästäkin tukimuodosta tehtäisiin ainiaaksi loppu, olisi politiikan tekijöiden rakennettava Helsinkiin keskeiselle paikalle isokokoinen tuulellakäypä rukousmylly, joka jatkuvasti pyytelisi kansalta anteeksi sitä lailliseksi tehtyä ”saalistusta” mitä puoluetuki on. Se mylly olkoon monumentti ajasta aikaan muistuttamassa siitä mitä kansan valitut voivat omavaltaisesti tehdä.

14.7.1976

Kuten tavallista kaikkien kauhukakaroitten säännöllisiä elämäntoimintoja sävyttää myöskin epäsäännöllisyys. Niinpä nimeni mukaisesti minäkin pidin pienen tauon . En tosin ilkeyttäni, mutta emäntäni, jota minun on toteltava, katsoi toiset työt tärkeämmäksi kuin tämän palstaviljelmän hoidon. Hän osoitti minulle toisen kiireelliseksi katsomansa työn. Tässä hommassa aika on kulunut joskus aamutunneille saakka. Riepottipa minua mukanaan kyläreissuillakin. Nyt hän on unten mailla yksiössään, jossa minäkin olen saanut asunnon alivuokralaisena. Käytiin hyväkseni tullutta tilaisuutta ja yritän tätäkin palstaviljelmää muun työn ohella hoitaa. Meidän ”turvenuijien” töiden tärkeysjärjestys kyllä määrätään pääkallon paikalta Helsingissä. Maaseudun viljelijävanhusten maksettavaksi losautettiin iso lasku, jo ennestään korkeisiin lannoitteiden hintoihin oli korotus noin kolmannes. Tätä talonpojan tappolinjaa toteuttaen ei ole ihme, jos nuori väki kaikkoaa maaseudulta liike-elämän palvelukseen toisten suunnatessa matkansa Ruotsiin. Näillä vanhoilla viljelijöillä ei ole enää kysyntää yleisillä työmarkkinoilla, joten heidän on viimeisillä voimillaan yhäti autioituvissa kylissä ponnistettava suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan elintarvikehuollon turvaamiseksi, valtiovallan asettaessa kapuloita rattaisiin yhä korkeampien tuotantokustannuksien muodossa. Viljelyssä tarvittavien koneiden ja lannoitteiden korkea hinta, metsä- ja omaisuusveron huikeat korotukset ovat niitä miinuksia, joita toiset väestöpiirit eivät ota huomioon parjatessaan viljelijää maitolitran hinnan noustessa muutamalla pennillä, niin kuin muidenkin maataloustuotteiden minimaalinen hinnankorotus, joka useinkaan ei tunnu viljelijän kukkarossa, vaan jää jalostus- ja jakeluvaiheessa korotettujen työpalkkojen muodossa toisiin käsiin. Kun nämä vanhuuden ”houriossa” uurastavat viljelijät sattuvat jonain vuonna saamaan tuotantoa vähän yli oman maan tarpeen, niin siitäkös mökä syntyy, se on muka vinosuuntausta. Egyptin Faarao aikoinaan oli paljon viisaampi, kun hän seitsemänä hyvänä vuotena Josefia apuna käyttäen keräsi viljaa katovuosien varalle. Suomessa viisaaksi itseään luulevat herrat eivät näytä käsittävän, että on muitakin kasvutekijöitä, kuin ihminen ja apulannat. Me emme ole vielä ”ilmavallan” hallitsijoita. Suurta osaa Eurooppaa ravisteleva kuivuus, rehun puutteesta aiheutuneet tuhansien eläinten teurastukset opettavat, jos on vastaanottavaa järkeä, että niiden minimaalisten ylimäärien elintarvikkeiden muodossa, mitä tämä maa hyvänä vuonna pystyy tuottamaan, ei pitäisi sekoittaa kenenkään järkeä niin, että niistä melua pidettäis. Rakennettakoon varastoja, sekä menekkivaikeuksien aikana ottakoon joku Josefin roolin täyttäessään niitä pahan päivän varalle. Se olisi halvinta ja parasta henkivakuutusta ja järkevää maatalouspolitiikkaa.

21.7.1976

Ikään kuin edelliseen pakinaan jatkoksi, missä totesin valtiovallan nurjan suhtautumisen maataloustuottajiin. Lisään tähän naapurin isännän suorasukaisen toteamuksen: ”Jo nyt on aikoihin eletty, kun ohrakilolla joka on sentään syötävää viljaa ei enää saa edes kiloa paskaa”, hän tarkoitti tällä apusellaista. Muisteli vuosikymmenen takaperin saadun ohrakilolla kaksi lannoitekiloa. Valtiovallan kurkusta kiinni ote viljelijöitä kohtaan sen kun vaan tiukkenee. Siellä yläpäässä kyllä puhutaan säästämisestä ja myöskin säästöpudjetista, mutta herrojen ”ruokahalun” kasvua täällä maan hiljaisten keskuudessa tunnetaan kyllä erilaisten maksujen huimina korotuksina. Herrojen puheet säästämisestä, mitä heidän omakohtaisiin toimiin tulee ovat turhaa hurskastelua. Sitä lässytystä tuskin kukaan tosissaan ottaa. Olen joskus aikaisempina vuosikymmeninä tavannut tämän alan taitajia. Eräs heistä pohjan perillä vaikuttaneista osteli nahkoja, koti- ja metsäneläinten. Hän oli vanhapoika. Sanoi, että rietas se räknäyttää ettei anna ottaa akkaa, hän meinasi siitä olevan kuluja enemmän kuin hyötyä. Elelipähän säästeliästä elämää erään talon piharakennuksessa, käristeli läskiä ja kasteli leivän palaa syntyneessä rasvassa. Rahaa tälle miehelle kerääntyi.

Mutta visullekin sattuu vahinkoja, kerran häneltä pilaantui – miltei mätäni – 700 vasikannahkaa. Toiset ”nahkapojat” kuten tämän ammattikunnan edustajia nimitettiin pelottelivat konkurssilla, mutta hän sanoi: se on vain niin kuin nappi liivistä tipahtaisi. Siihen läskin käristykseen hän kyllästyi, kun paikkakunnalle laitettiin sellainen ruokapaikka, jossa silloista rahaa 10:n markan hinnalla sai seisovasta pöydästä syödä mahansa täyteen. Väitettiin hänen kerran päivässä tämän operaation suorittavan toisten ruokamiesten osittain huomaamatta pistelleen leikkeleitä taskuunsa, näin hän sai vanhanpojan kortteeriin ilmaiset iltapalat. Erään kerran oli pöytään tuotu paistettu metso lautasella ja tässä tämän ”pojan” nuukuus ja ahneus pääsi oikeuksiinsa. Hän nosti koko linnun omalle lautaselleen ja hyvin tohlon näköisin ilmein kysyi toisilta ruokavierailta: Eikös ne teille tuoneetkaan?

Myöhemmin tämä mies osti oman talon jossa jo ennestään oli senlaatuinen liikeyritys, mikä pakotti hänet pitämään kotiapulaista. Siinäkin hän oli niin nuuka, että palvelijan piti nukkua samalla petillä tämän 60-vuotiaan ”linjansa” menettäneen äijän ähriäisen vieressä. Eräs nuori tyttö lähti samana iltana nostelemaan hänen kysyessään omaa nukkumapaikkaa, kun oli isännälle petannut ja kuuli isännän maininnan: ”Tässä ne on minun vieressäni nukkuneet.” Aamulla isäntä mutisi naapurille: ”Ei minun kannata piian takia eri makuuvaatteita ostaa, kun ei passaa yhessä nukkua, niin menköön pois.”

Tällaisia näin laskelmoivia miehiä olis tarpeen sinne Helsinkiin. Näin saataisiin raha-asiata kuntoon. Siis sihteerin kanssakin muun ohessa sama peti.

5.8.1976

Jospa sentään nimimerkkini alkuosaan viitaten käsittelisi näitä paikkaseudun asioita, kun sisikunnassani kuuluu syytöksiä, että niiden käsittely on jäänyt taka-alalle.

Ensinnäkin tätä kyhätessäni taivas itkee vettä melko rankasti, vaikka viljelijät, jos valtaa olisi, asettaisivat jo luukut taivaanikkunoihin. Viljat ovat jo pahasti lakoutuneet ja yhä lähemmäksi kasvualustaa peltojen yhä pehmetessä ne painuvat. Korjuusyksystä tämän menon jatkuessa tulee vaikea. Maanviljelijän on jatkuvasti opittava nöyryyttä. Ammattikuntaamme syrjivän muun yhteiskunnan lisäksi olemme vielä luonnonvoimien armoilla. Meidän tehtäväksemme jää laatia satoarvio vasta syksyllä, kun saalis niukempi tai runsaampi on taivaskaton alta saatu korjuuseen.

Herrat ja ”asiantuntijat” laativat satotoiveet ja –arviot jo kylvöaikaan. Jopa eräissä valtioissa laaditaan useampivuotisia suunnitelmia, että näin ja näin pitäisi tulla. Suunnittelu yleensä viljely- samoin kuin muissakin asioissa on hyvä. Mutta järkeväkin suunnitelma viljelijällä voi pettää syistä joihin hän ei voi vaikuttaa.

Viljelijäväestö Kalajoella on ammattinsa taitavaa, tarmokasta ja ahkeraa. Rappioviljelmiä ei näy. Täkäläiset viljelijät voivat ilman mitään aatteellisia syitä, ilman katkeruutta ketään kohtaan yhtyä vanhan laulun sanoihin: ”Maa meidän on ja olla täytyy, eikä laiskan lurjusten”. Jos yhteiskunnassamme muilla tahoilla aina harrastettaisiin yhtä työteliästä yhtä taloudellista ja säästeliästä elämänmenoa kun täällä, tuskinpa olisi kauppavajetta, eikä valtion rahakirstu kolisisi tyhjää.

Lisääntyvät vuorotahdissa esiintyvät vaatimukset palkka- sekä hintarintamilla ovat aiheuttaneet sen, että maksuvälinettämme markkaparkaamme viedään kolisten alamäkeä että ”hippulat vinkuu” kohti lopullista romahdusta. Viljelijäväestö koettaa tässä konkurssipesässä epätoivon vimmalla harjoittaa ammattiaan.

Maaseudun jättäneen nuoren työvoiman korvaamiseksi ovat uudet työkoneet, erilaiset pöyhijät, heinänmurskaajat ja paalaimet usein velkakaupoin löytäneet tiensä viljelijän käyttöön. Vaikka usein vanha konsti seiväskuivatus olisi paremman laatuisen heinän antajana parempi. Tähän työtapaan vanhentuneilla viljelijöillä ei kuitenkaan enää aika, eikä voimat riitä. Näin sateisena korjuuaikana näiden hankittujen härveleiden avulla käännetään luokoa puolin ja toisin heinien saadessa ”makuuhaavoja” toistuvien sateiden ansiosta ja kun ne jossain välissä mustina luutteina on saatu paalattua tulee sade selkään ja kastelee paalit. Tämä on tänä kesänä ollut aika tuttu näky. Viljelijän sadon ovat tässäkin tapauksessa korjanneet teollisuuslaitokset, joiden työllistäjiä ovat tämän maan eläkeikäiset vanhukset kauppaliikkeiden ja välittäjien saadessa osansa.

22.12.1976

On mennyt jo toista vuotta kun ylläoleva nimimerkki ilmestyi näille palstoille ja silloinkin niissä merkeissä että kalajokiset ottaisivat tämän ”kalajaakon” omakseen, kun tämä lehti näyttää kuten asiaan kuuluukin antavan eniten palstatilaa kalajokisia kiinnostaville kysymyksille. Tämä toinen tulemiseni olkoonkin näkyvä huomautus siitä että kun seuraavan kerran näette tilauslipukkeen Kalajokilaaksossa, niin se on juuri sitä varten, että oikopäätä postiluukusta sisään, onpa taas koko vuodeksi viestintuoja näistä jokilaakson kuulumisista ja jopa suuren maailman asioista. On usein niin, että meitä lähelläkin olevat asiat ja tapaukset tahtovat jäädä suuren nokan varjoon ja meiltä huomaamatta. Lehtimiehillä ”hajuaisti” tapahtuneista asioista on usein erehtymätön. On palstoilla kiva seurata maailman menoa. Se miksi olen näiltä palstoilta ollut näin pitkään pois, syy alkoi noista maajussin korjuukiireistä. Toinen syy on kun mikään pätemisen tarve ei minua tähän aja. Haluan ollakin epäpätevä loppuun asti, sellaisessa tilassa minulla on mahdollisuus oppia uusia asioita, eihän pätevä voi enää mitään oppia. Toisaalta olen kuitenkin sitä miltä että kaikki ihmiset kuolevatkin epäpätevinä itse sitä tietämättä. Ja sitten asiasta toiseen. Raudaskosken Väinö kävi kalajokisia tervehtimässä sieltä pääkallon paikalta. Hän on lupsakka poika, puhuu asiat kansanomaisesti ja selkeästi, juuri sellainen mies kun pohjalaisen kansanedustajan parhaimmillaan tulee ollakin. Ottivat juonittelujen vastapainoksi vanhan ”kykypuolueen” kokoomuksen mukaan asioiden käsittelyn jouduttamiseksi. Olen aina ihmetellyt sitä, miksi ei jo ennemmin? Näyttää eräillä puolueilla pätemisen tarve ajavan siihen, että kaikessa pitää panna hanttiin ja sillä keinolla asioiden käsittelyyn ei saada luistoa. Selkisi sekin, että maataloustulo koko kansantulosta on vain neljä prosenttia ja sitäkin vielä tahdottaisiin pienentää. Kuinkahan paljon siitä riittäisi jaettavaksi toisille ryhmille. Pienen hetken siinä muistelin aikaa 2 tuhannen vuoden takaa, kun meidän Herramme ruokki 5000 henkeä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Suomalainen maanviljelijä ruokkii tästä neljästä prosentista 5 miljoonaa kansalaista ja tähteitäkin on enempi kuin 12 korillista, paljonhan viedään ulkomaille. Ihmeiden aika ei ole vielä ohi. Kieltäytymällä syömästä maataloustuotteita pääsee nopeasti tietämään mikä on pääelinkeino.

29.12.1976

Muuten vain ajattelin sanoa: Tällä tavalla aloitti 1930 luvulla pakinansa ”Ullan Eino”, entinen Pohjolan Sanomien päätoimittaja Uuno Hannula, mies joka ei ollut minkään äärimmäisyysryhmän kannattaja, hän mm. kirjoitti kirjan ”Me teemme mitä tahdomme” tällä kirjan nimellä siteeraten silloisen Lapuan liikkeen taisteluhuutoa. Ei ole koskaan ollut onneksi tälle maalle eikä kansalle minkään aatteen pakkosyöttö, eikä se ole tuottanut toivottuja tuloksia. On jukuripäätä ihmissorttia nämä ”seitsemän veljeksen” jälkeläiset. Nämä eivät halua ottaa valmiiksi purtua palasta toisen suusta erilaisten aatevirtausten muodossa. Enkä käsitä sitä rajatonta tylsyyttä mitä tiedotusvälineissä, radiossa ja televisiossa jatkuvasti esiintyy. Tätä aatetyrkytystä tulee tuutin täydeltä erilaisten sketsien ja protestilaulajien tarjoamana. Olen sitä mieltä ja uuden vuoden toivotuksena sanon: jätetään pois kaikki pakkokäännyttäminen, mielipiteemme eri asioista me voimme sanoa, mutta se saakin ja sen tuleekin rajoittua vain siihen. Kyllä suomalainen pureksii ruokansa itse ja nieleekin myös ajukoppaansa menevän, jos se tuntuu hänestä sopivalta. Kaikenlaisen ruuan ja juomankin nauttimisen me haluamme tehdä omien makutottumuksien mukaan. Olkootpa nuo tottumukset vaikkapa virheellisetkin, niin kuin näin juhlien aikaan monesti sattuu. Joudutaan jopa sairaalaan kun nautitaan enempi kuin koneisto kestää. Olisi juhlien aikana aiheellista muistaa sitä sanontaa, useampi on päivä kun on makkara. Vielä sopisi juhlimisien yhteydessä viettää pieni kiitollisuuden hetki niille yli-ikäisille viljelijäveteraaneille siitä uupumattomasta uurastuksesta jonka ansiosta meillä on jälleen olleet ruuasta notkuvat joulupöydät ja että yhteiskunnan vähempiosaisetkin ovat välttämättömän tarpeensa saaneet. On toisin kuin 1930 luvulla erään äärimmäisyysliikkeen aikoihin, silloin moni rehellinen työmies paineli rajan taakse toivottoman tilanteen ajamana. Kuulin silloin erään puufirman johtajan sanoneen ”jo nyt on pirua, kun ei ennän jätkää eroita herrasta, katsotaanpa eikö ne tipu”. Kävi sitten niin, että yleisen maailman laajuisen talouslaman jouduttaessa asioita tuli tavallisen ”duunarin” osaksi puute kaikesta. Nähtiin pihkaisiin rytkyihin sonnustautuneita miehiä hakemassa työtä, tai kerjuulla henkensä pitimiksi. On nähty ja tiedot kertovat asianomaisten itsensä antamat, että erään toisen äärimmäissuuntauksen maasta ja maista, että olot ei olekaan niin puutteettomat kuin meillä. Siis kokonaan on meillä toisin, kun mitä eräs ”lintu” laulaa virhesuuntauksesta. Sen virhesuuntauksen ansiosta senkin ”linnun” kurkku pysyy laulukunnossa. Virhesuuntaus on siellä asianomaisen ”linnun” poppoossa kun ylimitoitetulla ja ylipalkatulla virkamieskunnalla täytetään tämä maa, tuottavan hyödyllisen työn tekijöiden jäädessä surkeaan vähemmistöön. Lopuksi toivon, kakara kun olen, kauhusellainen hyvää Uutta Vuotta virhesuuntausta, että ruoka riittäisi.