7.1.1975

On se kumma, kun kakaran kallossakin myllertävät sellaiset ajatukset jotka paremmin sopisivat aikaihmisille ja sen vuoksi ei aina kehtaa niitä julkituoda, mutta rohkaistuneena erään ”aikamiehen” Urho Kaleva Kekkosen uudenvuoden puheesta totean, että olipa laittamattomasti sanottu hänen puhuessaan ”karun leivän viisaudesta”.

Yhdyn täysin hänen ajatuksiinsa ja toivon, että karun leivän viisautta aletaan, ei ainoastaan opetella, vaan heti soveltaa käytäntöön siellä Helsingissä ylimmissä palkkaluokissa. Siellä on vara pudottaa paljon työttömyyden torjuntaan käytettäväksi, ennen kuin ollaan ”karun leivän viisaudessa”. Jos siellä palkasta otetaan yhdeksän osaa kymmenestä ja yksi osa jätetään, niin vieläkin tullaan toimeen. Ei tarvitse sekoittaa leipään puolet petäjäistä.

Näyttäkääpä kansalaiskuntonne ja solidaarisuutenne siellä yläpäässä, täällä maaseudulla se ”viisaus” on jokapäiväistä elämää ollut kautta aikojen, ei tarvitse enää opetella.

Karua elämää kuvaa sekin, että täällä maaseudulla eläkeikäiset puuhaavat elintarvikehuollon parissa pyöreitä vuorokausia. Ne tuotteet ovat sitä energiaa, jonka voimalla siellä puhellaan ja paljon juonitellaan. ”Kivierämaa” kaupunki ei tuota elämälle välttämättömiä tarvikkeita.

Painakaa herrat kaikki visusti mieleenne tämä asia: Työmiehen, maanviljelijän ja hänen emäntänsä känsäinen koura, työhuippujen aikana yli-inhimillinen ponnistelu, nämä yhdessä saavat maaperän rikkaudet käyttökelpoiseen muotoon suussa sulavaksi ja päällepantavaksi. Olette suuren virheen tehnyt kun olette lyhytnäköisellä politiikallanne saanut aikaan maaseudun autioitumisen. Olette sahannut poikki sitä oksaa, jolla istutte.

Vaikka maataloustulo markkamääräisesti viljelijälle ja muuhun kansantuloon verrattuna onkin hyvin pieni, siitä kuitenkin elää koko kansa. Ilman niitä tuotteita ei elä kukaan. Kun puhutaan elinkeinoista niin minä sanon: On vain yksi elinkeino: maanviljelys. Kaikki muu saa pettää, mutta jos viljelijä, pelto pettää, avautuu yhteinen hauta. Viljelijäväestön on tästälähin saatava suurempi arvostus työstään tuotteiden hinnoissa. Ei avustuksena ja tukiaisena kuten tähän asti, se on häpeällistä ”palkan” maksua ylipitkien työpäivien uurastajille.

Lisäksi tällä tavalla maksettu ”palkka” synnyttää katkeruutta niissä kuluttajissa, jotka eivät ymmärrä, että tällä kierolla tavalla viljelijäväestö yritetään saada koko muun yhteiskunnan vihan ja halveksunnan kohteeksi.

Lopputoivomus Urho Kalevalle, että hän vaikutusvaltansa voimalla saisi hyvän esimerkin sieltä ”pääkallon paikalta” karun leivän viisaudesta tänne meille maaseudun eläjille. Esimerkin voima olisi vaikuttava.

 22.1.1975 

”Se aik’ oli ajoist ankarin oli itkun aika varmaan.

Kun käsissä Klaus Flemingin ol’ ohjat maamme armaan”

Tuo vanha runonpätkä tuli kuin valmiiksi ladottuna mieleeni niiden tietojen saattelemina, mitä viljelijäväestön ”päänmenoksi” on tekeillä siellä herrojen Helsingissä. Onko nyt niin että ”kakarakin” joutuu jo kolmannen kerran omaisuuden luovutusveroa maksamaan?

Ensin talvisodan, sitten jatkosodan jälkeen, tämä kerta sitten on kolmas, samanaikaisesti kun suuripalkkaiset luikkivat kuin ”koira veräjästä”. Niiden herrojen, jotka tätä suunnittelevat, kuukausitulo jo vastaa tavallisen viljelijäperheen koko vuosiansiota. Viljelijälle tämä ulosmittaus olisi lopullinen. Suuripalkkaiset sitä vastoin antaisivat korollisen lainan valtiolle.

Ei näytä häikäilemättömyydellä olevan mitään määrää. Suomalainen viljelijä on näinä vuosina ja vuosikymmeninä ollut kuin ”lauhkea pässi” jonka selkää ovat kerineet kaikki kuka on yltänyt. ”Kasvualusta” on tähän asti jotenkuten säästynyt.

Nyt on kysymys siitäkin. Tämä omaisuusraja satatuhatta markkaa ylittää melkein torppaan kuin torppaan. Siinä monelle toimeentulon alarajalla elävälle onkin sitten ”lopputili” viljelijänä. Viljelijöitä on näinä kuukausina rasitettu monenlaisilla hinnankorotuksilla.

Polttoaineiden hinnat nousevat aina muutaman viikon päästä, samoin koneet ja lannoitteet. Jos nyt niin kävisi, että edustajamme nyt käytävissä neuvotteluissa jälleen osoittavat ”lammasnahkaisuutensa” siis meille suunnitteilla olevan omaisuusveron hyväksymällä, täytyy viljelijäin löytää keino tällaisen sopimuksen mitätöimiseksi. Kyllä se herrojen ”kallossa” oleva henkinen pääoma jonka avulla he hankkivat jättitulonsa pitäisi olla myös ulosmittauskelpoinen näin kansallisen hätätilan aikana, siis lähinnä heidän palkastaan. Sillä kyllä puhutaan ”karunleivän viisaudesta”, mutta se näyttää olevan tarkoitettu niille joilla karu leipä on jokapäiväistä nautittavaa. Jos minunkin arvostamani Urho Kaleva saisi esityksellään aikaan sen, että tulon suuruuden mukaan määräytyisi omaisuusveron suuruus olkoonpa se vaikka omaisuuden luovutusveroa, hän tällä teolla korjaisi vuosisataisen vääryyden. Pääoman, olkoon se henkistä tai aineellista laatua, arvo on määrättävissä sen mukaan, minkälainen tulo sen avulla saadaan aikaan.

Henkinen pääoma käytettäessä terästyy ja lisääntyy. Maanviljelijän käyttöpääoma, koneet ja laitteet kuluvat ja särkyvät. Työaikana tulee valvottuja öitä niitä korjatessa. Lohtuna on vain se, että siinä ei jouda ”piruja miettimään”, eikä lähimmäiselleen pahaa, ei ainakaan sellaisia konnuuksia mitä ”talon jussin” päänmenoksi nyt on suunnitteilla.

Hyvät lukijat, suokaa anteeksi. ”Kakara” on vähän tuohtunut.

28.1.1975

Olen aina ollut sitä mieltä, että on turhaa puhua ihmisten tasa-arvoisuudesta, eikä edes pyrkiäkään siihen, koska se on toteutumaton, jos se tavoitteeksi asetetaan. Toinen asia taas on veljeys ja vapaus. Niitä kannattaa tavoitella ja niillä kummallakin on mahdollisuus toteutua, vaikka tähänastinen käytäntö ei juuri anna tukea tälle käsitykselle. Ensimmäisenä ehtona tämän toteutumiselle pitäisin sitä, että me oppisimme hyväksymään toisen ihmisen omine ajatuksineen, omine käsityksineen eri asioista. Oman eriävän käsityksemme me voimme sanoa, mutta se saakin ja sen tuleekin rajoittua vain siihen.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että me tällä tavalla luopuisimme omasta oikeaksi havaitsemastamme asenteesta. Omien näkemystemme, olkoon ne vaikka poliittista laatua, joka eräissä tapauksissa saavuttavat ”miltei” hurmahenkisyyden asteen, niiden pakkosyöttö on jo toisen vapauden riistoa.

Tätä on näinä aikoina yleisissä joukkotiedotusvälineissä – televisiossa, radiossa sekä painetussa sanassa esiintynyt siihen määrään, ettei television kotimaisia ”radikaalien” valmistamia ohjelmia enää viitsi katsella.

Samoin on painetussa sanassa. Nämä aatteisiin innostuneet soittavat aina kuin ”vanha gramofoni”, jossa pyörii rikkinäinen vanha levy tylsyneen neulan hypätessä takaisin samalle kierrokselle. Heillä ei ole varaa uusi levyjä. Myös kalloon on yksitoikkoisen ”ohjelman” ansiosta muodostunut tyhjiä ”sellejä”.

Hitlerin Aatu kyllä aikoinaan todisteli, että suurikin valhe kyllin usein toistettuna ”uppoaa” kansaan yhtä helposti kuin  pieni. Ja isompi tekee suuremman vaikutuksen ”samalla hinnalla”.

Tässä on kyllä poikkeus, Aatu ei tuntenut suomalaista ”jukuripäätä”. Se nimittäin kyllästyy pitkäaikaiseen ”jankutukseen” samasta asiasta. Ja niin tulos saattaa olla ei toivottu.

Ajatus tasa-arvoisuudesta on monta kertaa aiemminkin tullut ”tyrmättyä ajukopassani” kun olen tietoinen siitä, kuinka paljon erilaisilla ”matkaeväillä” eli järjenlahjoilla meitä on tälle matkalle maailmaan laitettu. Toisille tätä ”matkaevästä on annettu lusikalla, toisille kauhalla”.

Viime torstaina kuunnellessani ja myös katsellessani televisiossa nyt jo edesmenneen opetusneuvos Yrjö Kallisen haastattelua, ”valkeni” jälleen, kuinka vaikea tie olisi päästä tasa-arvoiseksi tuon miehen elämänviisaudessa. Hänen  puhetapansa nousee yläpuolelle jokapäiväisen tason, nöyränä, ilman korskaa, mutta ylimyksenä hän puhui ilman katkeruutta, vaikka tästä maasta on aikaisemmin hänelle kärsimyksen kalkki juotettu pohjasakkaan asti.

On paljon ihmisiä, joita toisen ihmisen henkinen etevämmyys raivostuttaa, vaikka selkeästi ajatellen meidän tulisi heidän viisaudestaan saada lisää matkaevästä. Olen lukenut Yrjö Kallisen muutkin puheet ja niissä tätä ”evästä” on.

4.2.1975

Yleensä on niin, että jos tavallinen pulliainen kansan seasta haastaa jotain herrojen toilauksia vastaan, niin ollaan pian sanomassa että onkos sinulla parempaa ehdotusta. Tämäkin on kyllä jossain määrin perusteltua, jos näinkin sanotaan.

Mutta ”kakarakin” katsoo kansakunnan ”kermaa”, eli niihin miehiin, jotka kansa on pääkallon paikalle heidän ”erinomaisuutensa” tuntien valinnut, niin paljon ylös, että niskat tahtovat kipeytyä. Silloin ei oikein uskalla neuvoja jakaa. ”Kansallinen hätätila” kuitenkin velvoittaa meitä kaikkia kantamaan kortta kekoon vaikkapa neuvojen muodossa. Siellä ruuhkasuomessa kun näyttää siltä, että työtä tehdään itsensä työn vuoksi, että saataisiin kaikki ylimitoitetun suureksi paisuneen virkamieslauman mammuttipalkoista kertyneet verorahat menemään vaikka ”polttamalla”, muun kansan ”roposet” myös sen sileän tien.

Virkamiehillä kun näyttää olevan puutetta pitemmän päälle järkevistä työkohteista. Siellä olevat työpaikat ja kohteet eivät vastaisuudessa synnytä uusia työpaikkoja. Näihin ”hölmöläisten työkohteisiin” kansallisen hätätilan ja ”karun leivän viisauden” päivinä luen moottoritiet, joiden hinta pituusmetriä kohden on korkeampi kuin omakotitalon pituus metri sokkeli eli kivijalka.

Sitten ne ”myyrän työt” Helsingin ja lähiympäristön maanaluskallioihin. Päijänne-tunnelit, Elsa-ratasuunnitelmat ym. tälle ajalle sopimattomat suunnitelmat.

Odottaisin näiltä viisaaksi itseään luulevilta sellaista ratkaisua että ”suurpääoman” omistaman valtion metsänhoitotöihin ohjattaisiin kaikki työttömät työnhakijat. Se olisi tulevaisuuden työtä. ”Vihreää kultaa” olisi tulevaisuudessa omasta takaa, sitä ei tarvitsisi tuoda idästä eikä lännestä. Lisäksi taimistojen sekä isompienkin metsien harvennuksessa irtoaisi teollisuudelle puuraaka-ainetta, mistä sanotaan olevan puutetta. Tästä tuotteesta saadut rahat luulisi riittävän työntekijöiden ja työnjohdon palkkaukseen. Ei tarvitsisi ”sosialisointi” eli omaisuuden luovutusveroa asettaa yksityisille pienten metsäalojen omistajille, joiden metsäaloihin kohdistuva verotus ehdittiin ”vakauttamisen” yhteydessä kaksinkertaistaa. Valtion metsien ollessa verovapaat.

Tuota metsänhoitotyötä riittäisi vuosikymmeniksi ja loputtomiin, aina olisi työttömille työtä ja jos joku ei olisi halukas sinne lähtemään sen vuoksi, että se ei olisi ”ammattia vastaavaa” niin ei myöskään työttömyyskorvausta.

Tämä jo senkin vuoksi, kun täällä maaseudulla viljelijäväestön parissa, jotka ”sivutöinään” tuottavat leivän ja särpimen, kaikille heille sopivat käteen kaikenlaiset työkalut. Työ ei miestä pahenna jos ei mies työtä.

11.2.1975

Kyllä se tuo ihmisen ”ajukoppa” on kumma varasto, siellä kun tuskin milloinkaan on tilanahtautta, vaikka sinne vuosikymmenien saatossa sulloutuu mitä erilaisimpia asioita ilman määrää, silmin nähtyjä, korvin kuultuja tai muuten koettuja. Ei siellä seinät pullistele, eikä sieltä koskaan kaikki asiat ole yhtä aikaa päällimmäisinä. Vaan tarvittaessa sieltä usein löytyy sopiva vastine päivittäiseen elämänmenoon. On aikaa yli kaksikymmentä vuotta, kun ”kakaran” tilan kohdalla oli meneillään viemärin avaus, oli liettynyt tukkoiseksi. Koska viemärin vaikutuspiiriin kuului useamman talon maita, niin työ tehtiin yhteispelillä lapiotyönä. Oli ollut sateinen aika joten ojassa oli vettä, saviseen pohjaan saappaat juuttuivat tiukasti kiinni, joku isäntä siinä tuumasi, että sais ne herrat sieltä Helsingistä kuntonsa kohentamiseksi tulla välillä näihin hommiin. Tällä isännällä oli juuri saappaanvarsi käynyt lyhyeksi ja puisteli savivelliä kengästään. Toiset isännät koettivat siinä ärtymyksensä lauhduttamiseksi tuumailla, että onhan tässä se hyvä puoli, kun saa tehdä työtä omaksi hyödykseen. Tähän tuumasi eräs puolireisiin asti yltävissä kumisaappaissa ahertava naapurin poika: ”Niin onhan se hyvä olla ainakin siinä luulossa, että omaksi hyödykseen”. Tuo keskustelu palautui mieleeni lukiessani lehdestä maailman viljavarastojen riittävän vain kuukaudeksi. Sama lehti kertoi vehnän vientitarpeemme olevan 100 milj. kiloa, rehuviljasta puhumattakaan. Kyllä on viljelijäväestöllämme olla vahva annos tätä luuloa, että ”omaksi hyödykseen”, kun tästä kylmästä ja karusta maasta oman kansamme tarpeet ylittäviin tuotantoihin on päästy vielä muunkin kun viljan osalta. On viety kananmunia, sikaa, nautaa, voita, juustoa, maitojauhetta. Tämä kaikki samanaikaisesti, kun monissa maissa ihmisiä kuolee nälkään ja maissa missä olosuhteet luonnon ja maaperän suhteen ovat suotuisammat kuin meillä, siellä ostetaan viljaa, sekä jonotetaan leipää. Kun täällä joskus maataloustuotteilla on vaikkapa tekaistuja menekkivaikeuksia, niin puhutaan maatalouden vinosuuntauksesta. Näiden puhujien mielestä pitäisi osata joka vuosi tuottaa juuri se määrä mitä kotimaassa kulutetaan, ei enempää eikä vähempää.

Tämä taito meiltä ikävä kyllä puuttuu. Se taito näillä eläkeikäisillä viljelijävanhuksilla on että he ”vanhuudenhoureissaan ja luulossa että tekevät työtä omaksi hyödykseen” tuottavat leivän ja särpimen runsain mitoin nautittavaksi niillekin, jotka suunnittelevat omaisuudenluovutusveroa viljelijän tuotantovälineille ja sille maankamaralle mistä herrojenkin hyvinvointi nousee.

Viljelijälle yritetään syöttää hyvin ”karu leipä”, että saataisiin osittain herrojen ”leveästä leivästä” aiheutuneet jälkilaskut maksettua. Laihialaiset ovat kuulemma ”karun leivän viisautta” opetellessaan oivaltaneet, että herätyskelloa ei kannata illalla panna käyntiin. Sillä vieteri liestyy ja rattaat ja navat kuluvat. He juovat illalla nukkumaan pannessaan sopivan määrän vettä. ”Luonnollinen tarve” pitää lopusta huolen.

17.3.1975

Olen usein poikasesta lähtien kuullut sanottavan, että sääsken ääni ei kuulu taivaaseen, eli että tavallisen kansalaisen puhe tai kirjoitus ei paljoakaan liikuta niitä, jotka valtaa pitävät tässä maassa. Tämä sanonta näyttääkin kiusallisen usein pitävän paikkaansa. Toisaalta on kuitenkin niin, että vaitiolollakaan ei mitään muuteta. Ihmisten vaihtaessa ajatuksia eri kanavien, esim. painetun sanana välityksellä, voi siitä kehkeytyä käyttökelpoisia ideoita saatettavaksi valtaapitävien ratkottavaksi. Lisäksi kun kaikki järki ei ole yhden miehen päässä, vaan sitä on yhdellä ja toisella, niin ei ole missään tapauksessa suositeltavaa kätkeä kynttilää vakan alle.

Se vanha sanonta: Puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa ei läheskään aina pidä paikkaansa. Tarina kertoo mykäksi luullusta hämäläispojasta, hän kun ei 16 ikävuoteen asti ollut puhunut sanaakaan. Oltiin sitten kovalla kesähelteellä heinäniityllä, väelle tuli kova jano, jolloin yksi pantiin kartanosta hakemaan juotavaa. Tuotiin siihen juomapääläri, joka sitten alkoi kiertää yhden janoisen suulta toisen suulle. Kun tämän mykän pojan veli juuri oli sammuttamassa janoaan päälärin pohjan uhkaavasti kohotessa tyhjenemisen merkkinä, mykkä äkkiä karjaisi: ”Älä perkele kaikkia juo!”

Sen arvaa mikä hämminki siitä syntyi. Velimies ojentaessaan päälärin kysyi: ”Sinäkö osaat puhua ja miksi et ole ennen puhunut?” ”Ei ole ollut tarvetta”, oli veljen vastaus ja hän sai juotavaa.

Hyvät jokilaakson viljelijät. Nyt ei ole enää aikaa näytellä mykkä poikaa. Sorsa siellä Helsingissä näyttää saaneen hysteerisen kohtauksen sosialisoimisvouhotuksessaan. Maapaketti pitäisi saada läpi tulipalovauhdilla sanelemillaan ehdoilla. Tämä olisi alkurysäys, jatkoa ei tarvitsisi kauan odottaa. Sorsalla näyttää olevan pätemisen tarve. Jotain suurta pitäisi saada aikaan, että saisi nimensä aikakirjoihin. Ollenkaan piittaamatta siitä minkälaista vahinkoa se tuottaisi kun mielivaltaisesti päästäisiin peuhaamaan ja useissa tapauksissa peittämään maan parhaita viljelysalueita ruuhka-asutuksen alle. Viljelijän pystymättä vaikuttamaan omaisuutensa hintaan.

Tähän astikin on ollut voimakas sosialisointi käynnissä, jolle myös pitäisi saada lainsäädännössä järjellinen este. Nimittäin perinnön jakojen yhteydessä tilalta erkanevat vievät perintöosuutensa mukanaan. Heidän maksamisekseen ulos tilalta on tilalle jäävän hakattava metsät autioiksi ja usein jäätävä korvia myöten upottavaan velkakierteeseen.

Tämä kehitys on jatkunut kauan ja yhä jatkuu. Ei ihme, jos Sorsa on katsonutkin jo ajan koittaneen sopivaksi antaa tyrmäysisku itsenäiselle viljelijäväestölle. Omasta puolestani ja viljelijäveljien puolesta toivon edustajiltamme lujuutta. Perääntymistietä ei enää ole. Selkä on jo seinässä kiinni. Ja lopuksi heikkoja ei kunnioiteta, heitä säälitään. Nyt vaaditaan lujuutta.

24.3.1975

Kaiken aluksi minun täytyy lukijoita varoittaa täällä joen alajuoksulla liikkuvasta yleisestä naisesta, se kun on sellaista vamppityyppiä, kun se saa miehen syleilyynsä, niin kehnosti pitelee. Minuakin herja on oikein sänkyyn viekoitellut, mutta emännän vuoksikaan en ole kehdannut. Eihän se sovi aviomiehelle. Mistä lie länneltä tullut. Viktoria kuuluu olevan nimeltään.

Muuten sen kanssa seurustelusta saattaisi olla hyötyäkin kunhan vain ei tees sellaista lupausta kun oikean vaimon kanssa, että kuolemaan asti.

Nimittäin kun minullakin tuo hyvinvointi alkaa näkyä rintakehän jatkumisena ja levenemisenä alaspäin. Saattaisihan sopivan pituinen seurustelu Viktorian kanssa hiukan palauttaa oikeaa vartalomuotoa.

Naapurin isännän vartalon muoto on pahasti minun kanssa samanlainen, mutta hän sanoo sen johtuvan nälästä. On televisiota katsellessa tullut siihen tulokseen. Afrikan nälkämaissa lasten mahat kun alkavat turvota on se varma merkki siitä, että kohta potkaistaan tyhjää. Naapuri meinasi omalle kohdalleen olevan parasta lisätä annoksia välttyäkseen nälkäkuolemalta.

Minun kyllä täytyy alkaa Viktorialle avuksi pienentämään annoksia, jotta saisi tuohon kehoon mannekiinin linjat ja saisi eläkerahoista pankkitilillekin jotain vanhuuden turvaksi. Sekin alkaa lähivuosikymmeninä olla edessä.

Oli muuten Väinö Raudaskoskelta kaunis teko kun kävi Kalajoellakin säästöpankin alakerrassa antamassa väliaikatietoja pääkallon paikalta. Täällä kun on totuttu siihen, että mies kun sinne pääsee, ei hän sen jälkeen muista toimeksiantajiaan ennekuin seuraaviin vaaleihin valmistautuessa.

Evästyksiäkin siinä jaeltiin, meillähän on siihen oikeus, kun kerran meidän asialla sanoo olevansa. Puoluetukea, jota toiset sanovat laillistetuksi ryöstöksi ja kakarakin saalistukseksi, kehotettiin pistämään kansanäänestykseen. Olenpa varma että nurin menisi sekin laki, vähintään yhtä selvästi kuin 30-luvulla kieltolaki.

Olisi se kaunis teko karun leivän viisauden päivinä. Katsottaisiin sitten, alkaisiko politiikan työsaralla työvoimapula haitata, kun pitäisi poliittisen propagandan teko ym. hommelien hoito toimittaa tavallisen edustajapalkan turvin. Luulen, että ehdokkaita löytyisi kuten ennenkin on löytynyt ilman puoluetukeakin. Varsinkin, jos otetaan käytäntöön Ylivieskan uimahallilla veteraanien kokouksessa esittämäni ajatus ja se kuului jotakuinkin tähän tapaan: Seuraava vaalitoimitus olkoon huutokauppa, edustajapaikat vähimmän vaativalle. Silläkään tavalla koottu eduskunta ei olisi suorituskyvyltään sen heikompi, kun nämä vaaleilla valitut. Nytkin on puoli vuotta kulunut hallitusohjelmaa sorvatessa. Sairaalloinen tärkeily omien suosion saavuttamiseksi on omiaan viivyttämään päällimmäisenä olevien asioiden käsittelyä. Kaikkien pitäisi nyt käsittää, että on eletty yli varojen ja että vain vuosien uurastuksella voidaan asioita korjata. Ei vasemmiston esittämällä tavalla. Saattamalla yritykset entistä raskaampien vero- ym. rasitusten alaisiksi on pää pian vetävän kädessä. Entiset ajat huomioon ottaen tämä on hyvää aikaa. Yhteiskunta turvaa kuitenkin vähimmäistoimeentulon. Jos kansainvälinen tilanne meillekin aiheuttaa tilapäisiä vaikeuksia on ne tosiasioina hyväksyttävä.

Yksi asia on varma. Kolmesataatuhatta valtion viran ja toimenhaltijaa on liikaa. Puoli pois, tunto mullakin on, kuuluu vanha sanonta.

Myöskin palkoista siellä yläpäässä. Miettikääs vähän. On lisäksi eläkeläiset, invalidit ym. On liian paljon kuormaa harvojen hartioilla. Sitten työpinnarit, he ovat jokaisen rehellisen työntekijän taakkana. Voi aikoja, voi tapoja!

19.11.1975

Tuollainen nimi annetaan monesti suotta. Niinpä minullekin kun olin vielä pienempi poika, kuin nyt tällä hetkellä. Ei tarvinnut muuta kun tulin kotiin kuraisena, tuulenhalkaisija eli räkäviisari, verisenä todistuksena siitä, että oli saanut turpiinsa. Myös kun pantiin kauppaan asialle, eikä muistanut toimittaa kaikkia, tai kun tullessa tappelunnujakassa meni pussit ja paketit hajalleen, niin tuon yllä olevan nimen sai kuulla ja voin vakuuttaa: aina ilman syytä.

Tämä olkoon selostuksena puolihuolimattomuudestani, jos jutuissani joskus esiintyy särmiä. Onhan Helsingissäkin jopa kansanedustajille annettu tuomioita sattuneista rikkeistä maininnalla, osittain ymmärtämättömyydestä tehdystä teosta. Tämän vuoksi tuomiot ovat lieviä. Ehkäpä minulle ”kakaralle” annetaan kokonaan anteeksi, jos tällä palstalla tahtomattani sattuu jollekin epämieluista.

Ja sitten asiaan: Vain sen takia toin ”paitani pesuun”, eli tulin näille palstoille, kun tämä lehti ”kalajaako”, kuten kansa tätä nimittää, on paisunut kokonsa puolesta toisella mokomalla entisestään. Näyttää valtaavan koko jokilaakson ja sanonpa näin: Tervetuloa! Jo oli aikakin.

Lukijat varmaan tietävätkin erään vanhan valtiomiehen sairaudesta., hänelle kun annettiin jo viimeinen voitelu luulossa, että loppu on käsillä, mutta kuinkas kävi? Potilas vielä elää tätä kirjoitettaessa, ties kuinka kauan.

Tämä samanlainen voitelu olisi annettava eräälle kypsään ikään ehtineelle naiselle, jota kumma kyllä vieläkin neidoksi sanotaan. Sitä kun vaivaa alati uusiutuva krooninen sairaus yläpäässä. Tämän Suomineidon ylilääkärinä toimii Martti Miettunen. Potilas vain on hyvin itsepäinen, eivät tahdo lääkkeet kelvata. Auttaisikohan ”akupunktio” sieltä idästä? Joka tapauksessa toivon Miettuselle onnea!

26.11.1975

Melkeinpä haiskahtaa siltä, että siitä, mitä nyt valuu paperille, joku voi ”ottaa nokkaansa”, mutta mikäli näin käy, on se merkki siitä, että asianomaisella tällainen ”nokka” on.

Asia on nimittäin tälleen jotta tämä nykyinen sukupolvi hellitään liikaa. Jos jollakin henkilöllä, tarkoitan duunarilla, on esimerkiksi muurarin ammatti, tai kirvesmiehen taito, niin eipä juuri muu työ sovi ”vartalolle”, mieluummin kassalinja.

Olen vahvasti sitä mieltä, että terveelle henkilölle tulee sopia useamman laatuinen työ, vaikka se ei olisikaan hänen ammatillista koulutustaan vastaavaa. Ei ole tässä maassa kukaan säädellyt, että jokaiseen työsuoritukseen, esim. rakennus- sekä metalli- ym. aloilla olisi kaikkina aikoina tarkalleen sopiva määrä ammattinsa taitavaa työvoimaa. Heitä on joskus eri ammatteihin liian vähän, joskus liian paljon.

Viimemainituissa tapauksissa täytyisi esim. muurarin taikka timpurin käteen sopia metsurin työvälineet lapio, tai muu väline, jolla ahertamalla voi turvata puurojauhot siihen asti, kun ammattityötä jälleen on tarjolla.

Olen sitä mieltä, että mikään työ ei ole ihmiselle häpeäksi, eikä alenna tekijänsä arvoa. Ainoastaan siinä tapauksessa käy näin, jos suorittaa työn huonosti. Siihen aikaan kun olin vielä pienempi kakara mitä nyt olen, ei myöskään annettu vapaakyytiä työmaalle ja sieltä takaisin, kuten nyt monessa tapauksessa. Tossua vaan toisen eteen ja tällätavalla kerrankin taittui 200 km taival uittotyömaalle. Ei myöskään käyty haastattelemassa, eikä myöskään leperrelty kysymyksin, että kuinka te viihdytte, silloin viihdyttiin aina siellä missä leivältä haisi.

Tällä sanomallani en suinkaan tarkoita sitä, etteivätkö olot saisi olla vaikka kuinka hyvät, mutta jokaisen terveen ihmisen velvollisuutena on omalla työpanoksellaan olla edesauttamassa tähän hyvyyteen pääsemiseksi. Tämä jo senkin vuoksi, että moni jo terveytensä menettänyt maaseudun pienviljelijä emäntineen joutuu työpanoksellaan ”rasvaamaan” tämän yhteiskunnan rattaita. Ja se rasvaus elintarviketuotannon muodossa on ainoa, joka takaa elämän.

Lopuksi. En haluaisi olla fasaani ja jos olisin, en toivoisi kuninkaallisia vieraita. Mikähän meni pieleen?

3.12.1975

On joku jossain sanonut, että jos tyytymättömälle ihmiselle antaa vaikkapa makkaran niin jos tämä saaja ei tässä lahjassa muuta vikaa näe, niin hän surkealla äänellä voivottaa, että voi kun tämä on käyrä.

Minä ”kakara” en laske itseäni kuuluvaksi ammattityytymättömien suureen joukkoon, mutta vikoja kyllä huomaan monissa asioissa. Päivänä muutamana meillä oli vieraita ja emäntäni, niin sivumennen sanoen minulla sellainenkin on, kun eräänä heikkona hetkenä vastasin myöntävästi kosintaan.

Joo! Emäntä laittoi vieraille ruokaa ja minäkin tukkeusin samaan pöytään, koska olen huomannut, että kakarakin silloin saa parhaiten syödäkseen. Syötävänä oli perunamuusia ja siinä pöydällä oli saatteeksi juuri avattu sillipurkki, enkä halunnutkaan havaita sitä, että se oli ainoa siinä pöydässä. Minä kumosin sen omalle lautaselleni kaikki.

No, emäntähän tästä, että nuo kaikkiko sinä, etkä vieraille jättänyt mitään. Minä kehoitin häntä, että jos sinulla on, niin tuo toinenkin, kaadan sen samaan annokseen. Eihän tuollainen sisältö näköä haittaa, vaikka sen silmään kaataa.

Oletteko hyvät lukijat tulleet ajatelleeksi, kuinka meillä myydään suorastaan olematon määrä ruokatavaroiksi tarkoitettuja lasipurkkeihin ja pulloihin pakattuna. Monesti olen sanonut, että mahtaakohan silliparalla siellä Islannin vesilläkään olla niin väljät oltavat, kun suomalaisessa sillipurkissa. Tuskin lienee.

Toisaalta erilaisten purkkien ja pullojen muodossa saa vaikeasti hävitettävää saastetta. Käyttöarvoa niillä ei ole, eikä myöskään palautusarvoa. Kun ja jos tätä jatkuu muutamia vuosikymmeniä, niin ei ole kumipyöräisillä hyvä liikkua ihmisten asumilla seuduilla, ainakin paikkaustarpeet täytyy olla mukana.

Sitten tuo ”jalo juoma” keskikalja. Kukahan sen on laskenut kannattavaksi antaa niille pulloille ja koreille autokyytiä edestakaisin. Eikö olisi viisaampaa ja kansantaloudellisesti säästeliäämpää kuljettaa kauppaliikkeisiin säiliöautoilla. Samanlainen mittarilla varusteltu jakelulaite kuin mopopensalla olisi sopiva.

Siitä vaan asiakkaalle pääläriin tarpeen mukaan. Kylmänä aikana luonnollisesti lämmintila. Siitä keskikaljasta vielä ajattelen: Kyllä tarttee olla ihmisellä huumorintajua ja mielikuvitusta, jos meinaa sitä juomalla saada elämän riemulliseksi. Mutta jotkut saavat, toisia nukuttaa.

10.12.1975

Jälleen kerran osoitettiin todeksi, että tukka ja järki eivät asu samassa päässä. Martti Miettusen hoitotoimenpiteet Suomineidon ”kallosairaudessa” johtivat toivottuun tulokseen. Tapaus oli vaikea mutta kun fasaanin ”teurastus” oli päättynyt ja maan isällä oli aikaa patistella niin Miettusen ”lääkärin taito” ylti kauniiseen tulokseen, Lieneekö meidän päähän miltei väkipakolla ahdetut aivonosat tulleet oikeassa järjestyksessä, etteivät alkaisi hylkiä toisiaan. ”Veriryhmien” erilaisuudessa on tällainen riskin vaara olemassa.

Yksi asia antaa ajattelemisen aihetta: Miksi aina joku ryhmä jätetään ovien ulkopuolelle? 1930-luvulla oli vasemmisto boikotissa ja nyt oikeisto. Onko kosto todella näin suloista? Eikö Väinölän lapset tällä kamaralla milloinkaan opi sitä läksyä, että ollaan ”sukulaisia” sekä oikealla että vasemmalla ja että saman arvon kunnian ansaitsee jne.

Mielestäni tässä maassa on jo kyllin paljon ”sorsittu” on näytelty hyvinvointivaltiolta, mutta pohja pettää ja valhetarinat kaatuu, kuten Pietari Päivärinta kuvailee kirjassaan, ”Kämälän Kaaperi” nimistä isäntää. Tämä isäntä kun otti asiakseen ”juhlia” herrojen kanssa niin paljon, että talo tuli ”syötyä sisältä” ontoksi. Kun jyvät alkoivat vähetä huonon asumisen vuoksi, niin Kaaperi nostatti laarin pohjaa, että näyttäisi täydeltä, mutta laarin pohja alkoi vuotaa ja hämäys paljastui. Lisäksi hän erillään olevaan asuinrakennukseen antoi muurata savupiipun välikaton päälle laitetulle lavalle, että talo näyttäisi asutulta, mutta siinäkin oli huono onni. Kerran erään juhlinnan aikana kuului kova rysäys ja hetken päästä tultiin ovelta huutamaan: Isäntä, ”valetorni kaatui”. Savupiipun aluslava oli pettänyt.

Tälle meidän armaalle isänmaalle on käymässä samoin, pohja pettää, tornit kaatuu. On juhlittu yli varojen. Tarvitaan todellisia talousmiehiä, jotka ilman poliittista kuumetilaa selväjärkisesti toimien yrittäisivät korjata sen, mitä vielä korjattavissa on ja että yhteinen kansa tukisi tätä pyrkimystä asettamalla vaatimuksensa järjen rajoihin. Vain tällä tavalla toimien on mahdollisuus tästä kaaoksesta selvitä ”kuiville” ja päämäärään pääsemiseksi pitäisi kelvata parhaat miehet puolueesta, kun puolueesta aatesuuntaan katsomatta ilman sarvia ja hampaita. Syrjimällä ei edistetä kansalaissopua, eikä edistetä hyvinvointia.

17.12.1975

Jos minä olisin Matti ja asuisin ”hölmölässä”, josta en vieläkään ole täysin varma, etteikö asia näin olekin. Asia alkaa näyttää siltä, että sadut hölmöläisistä ovatkin todellisuuspohjaisia. Heitä näyttää olevan suoraan alenevassa polvessa, mutta paljon heitä on. Sen selvillesaamiseksi olisi paras ottaa luku ”esi-isien” tapaan painaa nenät hiekkaan ja laskea painallukset. Siis pojat sillä Helsingissä ottakaapa luku! Tuskin siellä alkuperäisessä hölmölässäkään oltiin talouden pidossa näin hataria, kuin mitä näinä hyvinä työllisyysaikoina Suomessa on oltu. On velkaannuttu korvia myöten konkurssin partaalle. Ja vielä näitä samoja ”partoja” näkyy uudessakin hallituksessa. Naapurin isäntäkin sanoi, että ei niiltä pojilta ”häpy silmää kaiva”. Hän muisteli isossa kirjassa olevaa lausetta: ”luettu, jaettu, punnittu, ja köykäiseksi havaittu.” Yhdyin häneen ajatellen, eikö olisi asiantuntijoista talouselämää ja finansioita tuntevista virkamiehistä koottu hallitus ollut viisaampi systeemi. Tällä tavalla kootulle hallitukselle ei olisi painolastina ääntenkeruumatkoilla ”vaalikarjalle” annetut lupaukset. Siellä Helsingissä kun tällä kertaa suunnitellaan ensi vuoden ”potin” eli kansan tulon jakoa. Ulosmitataan luuloteltuja tulevia voittoja. Eli toisin sanoen nyletään karhua ennenkuin se on kaadettukaan. ”Pamput” kai tähänkin opastavat. Vai tulevatko kehoitukset vieläkin syvempää?

Yksi asia on varmaa, en haluaisi olla suomalaisen yrittäjän housuissa. Se ”voitto” minkä hän luulee tilinpäätöstä tehdessä saaneensa on inflaation ”kourissa” supistunut liian pieneksi seuraavan vuoden investointeja varten. Yrittäjä joutuu tässä tapauksessa ”juoksemaan” kuin hevonen, jonka aisan päähän sidotussa seipään nokassa on leipä. Vaikka juoksee kuinka lujaa, välimatka leipään pysyy aina samana. Paremmin ei käy työläistenkään. Jos joku haluaisi säästää vaikkapa asunnon hankkimista varten, niin matkaa omaan asuntoon tätä tietä on pitkä miltei saavuttamaton. Sanokaapa eiköstä vain asuta hölmölässä. Jokatapauksessa en haluaisi olla ”hölmöläisten” Matti. Haluan olla ”kakara” kauhusellainen. ”Mattina” olisi liian paljon neuvomista tässä hölmölässä. Muuten Kalajokilaakson lukijoille annan kehoituksen ja yleensä koko jokilaakson asukkaille. Tilatkaa ihmeessä tämä lehti joka taloon, jos väkeä on enempi, niin useampia, että ei tulisi riitaa lukuvuoroista.

Senkin vuoksi kun myyvät tätä lehteä ”vanhanaikaisella” hinnalla. Eivät näytä käsittävän inflaatiosta mitään. Lisäksi minäkin haluaisin teidän kanssanne ”seurustella” tai paremminkin harrastaa tätä ”yksinpuhelua”. Ovat nimittäin uhitelleet tästä ilmaisjakelunumerosta nostaa minut tukasta jollekin toiselle viikon päivälle. Tämä ei olisi minulle mieleen, mutta minkäs ”kakara” aikuisille mahtaa.

27.12.1975

Kyllähän sen kakarakin on huomannut, että suuret ”markkinat” ovat taas meneillään. Sanovat, jotta nyt tulee joulu: rauhan ja hyvän tahdon juhla. Kaiken maailman rihkama on taas levällään erilaisten ostohaluja kiihoittavien lauselmien saattelemina.

Lahjojen vaihto on täydessä käynnissä. Ihmiset juoksevat kieli vyön alla kaupasta kauppaan ikään kuin peläten jonkun tavaran loppumista, vaikka ainoa mikä siinä kiireessä loppuu on raha.

Hauskan joulun toivotuksia tulee ovista ja ikkunoista, televisiosta, radiosta, lehdistä, postikorteilla. Ihmiset ovat pakahtumaisillaan ”joulumieleen”. Sitä täytyy purkaa.

Minua on aina ihmetyttänyt, että tuo kaikki hyvyys purkautuu vain yhtenä päivänä. Vuoden muut 364 päivää saa itsekukin pärjätä miten kuten. Joulun ajan mässäyksestä aiheutuneet laskut toivotetaan maksamaan. Lisäksi nuo toivotukset ovat kuin katteeton shekki. Jos toivottaja ei ryhdy toimenpiteisiin hyvän ja hauskan aikaansaamiseksi.

Muistuu mieleen eräs juutu, kun pienimmän talon emäntä kehui miestään naapurissa tähän tapaan: ”Kyllä tuo meidän Matti on sitte hyvä köyhille, vaikka ei sillä ole mitään antamistakaan”.

Vilpittömässä mielessä annettu hyvän toivotus on kyllä kaunis ja hyväksyttävä tapa. Mutta joulun yhteydessä ”massatuotteena” pakonomaisena, että olisi kuten muutkin, sillä ei ole suurta merkitystä. Ja tuleeko joulusta läheskään aina hauska vaikka kuinka toivottaisi? On kumma kirous noilla syntymäpäivillä jo vuosituhansien takaa. Kun Egyptin Faarao vietti syntymäpäiväänsä, niin leipuri vedettiin ”narun jatkoksi”, siis hirtettiin. Paremmin ei käynyt ”kuningas” Herodeksen syntymäpäiväjuhlissakaan: Johannes Kastajalta leikattiin tukka kasvualustoineen. Sen operaation seurauksena hän otti ja kuoli.

Sama meno jatkuu tämänkin syntymäpäivän vietossa. Ajetaan autolla kuin viimeistä päivää, tapetaan ihmisiä maanteille, ruhjotaan lapsia ja kaikenikäisiä raajarikoksi lopuksi elämäänsä. Muun juhlinnan yhteydessä tapellaan ja tapetaan, näytetään kuka kukin on. Eri puolilla maapalloa on käynnissä isompia ja pienempiä kahnauksia ”rakastetaan” lähimmäistä hyvin kuumasti erilaisten ampuma-aseiden tähtäinten lävitse. Sitten joulun sanoman ”innoittamana” ollaan aselevossa yksi päivä, että säilyisivät paperit puhtaina ”Pietarin eteen” mentäessä.

Ja että mitäkö minä sanoisin tämän päivän ihmiselle, sanoisin näin: Kasvata häntä sille kuuluvaan paikkaan ja nouse takaisin puuhun viisastumaan, sieltähän sinut on kuulemma alas laskettu hännättömänä. Puussa elämiseen tarvitaan enempi taitoa.

Tällainen on ”kakaran” joulusanoma. Ja kaiken lopuksi minäkin ”kirjoitan katteettoman shekin”.

Toivotan tämän lukijoille ensi vuoden kaikille päiville onnea!

31.12.1975

Joku voisi ehkä kysellä jotta mitäs nyt ”kakara”, kun edessä alkaa pian olla ankea arki juhlahumun ja ”makeanleivän” päivien päälle alkavat selkäviikot ja reikäleivät nautittavaksi.

Totean näin omasta puolestani, että selvisin hyvässä kunnossa vatsa ja maksa ehjänä. Tästä kaikesta lankeaa suurin kiitos niille eläkejärjestelmän luojille, että ovatkin osanneet mitoittaa eläketurvamme vain ”terveellisiä” elämäntapoja suosivaksi. Nykyisen eläkkeen turvin ei vietetä ”rietasta” elämää, ainakaan viljelijäväestön ei passaa suosia kapakkaelämää. Mutta kun eletään kotosalla jauhopuuron ja perunan turvin, niin jopa lihotaan.

Näin kävi emännälleni, kun oman eläkkeeni lisäksi lähes kolmen vuoden ajan sain 21 mk kuukaudessa emännän elatusta varten. Kyllä emännän tyttömäinen ”hehkeys” katosi. Olivat tehokkaita markkoja.

Tuosta olen tullut ajatelleeksi ja nyt sanonkin kaikille herroille ja suurituloisille, sekä suurta eläkettä nauttiville siellä ”Hölmölän” yläpäässä. Osoittakaa suurempaa solidaarisuutta laskemalla omia huimia palkkojanne, sekä pienentämällä eläke-etunne samalle tasolle, kuin mitä olette katsoneet asialliseksi meille ”maan hiljaisille” maksaa. Ellette tähän suostu ja ala ratkaisevasti tähän suuntaan toimia, katson teidän olevan saalistajia kansan yhteisellä kassalla.

Onhan meillä kauppavaje ja suuret ulkomaiset velat rasituksena, niin jos tähän taas suostutaan siellä ”yläpäässä”, pian ollaan taas ”kuivilla”. On kansantalous hallittavassa kunnossa.

Muutenkin siellä Miettusen hallitusportaassa eräillä näyttää olevan ”pätemisen tarve”. Mikään ei näytä passaavan, ei ainakaan terveeseen suuntaan tehdyt ehdotukset. Ollaan ”ammattivastustajia”.

Suomen politiikan rannattomassa suossa ei näytä olevan montakaan ”pitkospuuta”, johon astuisi. Kaikkialla upottaa. Turhaan on kansa heille valtakirjan antanut.

Loppukevennykseksi kerron tässä elämäni parhaasta päivä tai oikeammin yöpaikasta. Olin pienempänä ”kakarana” pöllisavotassa sulalla syksyllä menin ja siellä vierähti aikaa huhtikuulle asti. Puupäisellä ”nälkäviululla” koetin saada lykkäystä kuolinpäivälle ja sitä on annettu aina tänne asti. Siinä puolitalven aikaan kämpälle tuodussa sanomalehdessä oli uutinen seuraavana päivänä tapahtuvasta maailmanlopusta. No jätkäthän eivät tietysti tätä uskoneet, mutta huumorin kyllästäminä tuumasivat, että pitänee alkaa lukea ”pirun raamattua”, että olisi ”suhteet kunnossa” edes sille puolelle. Niin siinä alkoi korttien läiske, kiroilu ja poru, joten nukkumisesta ei tullut mitään. Olin juuri ruukin pirtiltä ostanut 5 kg pussin vehnäjauhoja ja aloin paistaa lättyjä itseäni varten. Heti ensimmäisen lätyn valmistuttua eräs jätkä tokaisi: ”Heitä poika tänne saat viitosen” ja minähän heitin. Tällä tavalla ”asiakkaita” riitti aina aamuun asti ja vitosia oli minulla taskussa määrä, joka vastasi vähintään viikon ansiota pöllimetsässä.

Aamulla metsään ei lähtenyt kukaan ja niinpä en minäkään ja maailmanlopun tulokin oli siirtynyt. Itselleni tämän odotuksen totesin kannattavaksi.