Kuninkaan yhteismaalla

[Kuva: Kallan rakennuksia]
Kallan rakennuksia, taustalla kirkko.

Sana kalla merkitsee tässä tapauksessa jääröykkiötä: kun kevättalvisin jäitä kulkevat hylkeenpyytäjät löysivät suuria jääröykkiöitä, he tiesivät, että paikalla on matalikko, joka pitää jäät paikallaan. Nämä pantiin tarkoin merkille, sillä samalla paikalla, mikäli se kesällä vielä löytyi, oli syyskesällä sopiva silakkapauha. Tällaisena Kallakin on varmaan tunnettu jo ennen kuin siitä 1400-luvun lopulla ensimmäiset kivet alkoivat näkyä. Noin metrin päähän vedenpinnasta noussut kari kohoaa nopeasti vedenpintaan. Talvella näet ylimmät kivet tarttuvat jäähän kiinni ja keväällä jää nostaa niitä ja soraa työntyy kivien alle, joten ne irtautuessaan ovat ylempänä kuin jäätyessään.

Kallan kalastajayhdyskuntaa Suur-Kalajoen historiassa esittelevä akateemikko Kustaa Vilkuna kertoo edelleen, että Kallaa on käytetty asuinpaikkana heti, kun se on ollut mahdollista. Melkoisella varmuudella voidaan sanoa, että ensimmäiset asemapaikan valtaajat ovat saapuneet Kalajoelta. Mutta nopeasti tuli myös muita: Himangalta, Kannuksesta, Lohtajalta, Nivalasta ja jonkin ajan kuluttua Kokkolasta saakka.

Runonkeruumatkalla ollut O. E. Pettersson merkitsi 1800-luvulla muistiin seuraavan perimätiedon:

”300 vuotta takaperin koko saaresta ei sanota näkyneen muuta kuin kolme suurta kiveä, joita kuttuvat Kallan paunaksi… nyt se on melkiän korkia; kolme syltä korkiassa kivessä on rengas, jossa sanotaan laivoja piettäneen kiinni.”

Oikeudellisesti ja kirkollisesti Kalla laskettiin 1500-luvulla Kaarlelaan, mutta alueellisesti sen ajan tilanne oli epäselvempi. Vuonna 1682 kirjatussa valtakunnan hallituksen päätöksessä Kallan sanotaan sijaitsevan ”kuninkaan yhteismailla” kuulumatta mihinkään pitäjään.

Näihin aikoihin Kalajoen, Lohtajan ja Pyhäjoen miehet katsoivat kuitenkin Kallan omaksi alueekseen ja pyysivät hallitusta kieltämään Kaarlelan pitäjäläisiltä ja Kokkolan kaupunkilaisilta kalastusoikeuden Kallassa. Esitykseen ei suostuttu, vaan vapaa valtausoikeus säilyi ja Kalla pysyi alueellisestikin kuninkaan yhteismaana.

[Kuva: kalastajia kallassa]
Kalastajia Kallassa.

Kun kyseessä oli silakan kalastus ulkomerellä, oli yrittämisen vapaus keskiaikaisten säännösten mukaan kaikilla; yrittäjiä riitti, sillä sekä hapan että suolattu silakka olivat entisajan talonpojan ruokataloudessa keskeisellä sijalla läpi vuoden.

1700-luvun puolivälissä kalastajia saapuikin Kokkolan ja Pyhäjoen väliseltä ranta-alueelta. Kokkolalaisten kalastustoimet – haminasaarnaajan harjoittamaa pyyntiä lukuun ottamatta – lakkasivat kuitenkin jo 1770-luvulle tultaessa, samoin kälviäläisten. Varsinaisena kanta-alueena säilyivät 1900-luvun alkuun saakka Kalajoen, Lohtajan ja Pyhäjoen pitäjät, viimeisinä varsinaiset rantakylät Rahja, Himanka, Vasankari ja Yppäri.

1700-luvun puolivälin mittausten yhteydessä Kallan karit siirtyivät melkein huomaamatta Kalajoen Rahjan kylän osaksi. Talollisten lisäksi harjoittivat Kallassa kalastusta myös papit ja ehkä muutkin virkamiehet. Kertomuksessa Kalajoen pappilan tilasta vuonna 1700 mainitaan, että pappilalla oli oikeus yhteiseen silakankalastukseen Kallassa. Kalastus tapahtui siten, että kirkkoherra kustansi osuuden johonkin venekuntaan ja lähetti renkinsä keulamieheksi, ellei hän itse varustanut koko venekuntaa.

Kallan yhteydessä mainitaan joskus myös hailuotolaiset. He eivät kuitenkaan ole vanhoja Kallan-kävijöitä, vaan he ilmestyivät sinne vasta 1820-luvulla tullen ikään kuin rajan takaa, minkä johdosta suhteet heidän ja muiden kalastajien välillä pysyivät kireinä. 1820-luvulla sattui useita huonoja silakkavuosia, mikä ehkä sai hailuotolaiset ja vähäisemmässä määrin myös raahelaiset ja saloislaiset koettamaan onneaan tavanomaista eteläisemmillä vesillä. Kaikkia heitä katsottiin ”kariin kuulumattomiksi”, minkä vuoksi he maksoivat erityisen korvauksen kirkolle sekä vuosittain suuremman karirahan kuin toiset.

Hailuotolaisia syytettiin pian monista paheistakin: he olivat ottaneet luvatta käyttöönsä toisten vanhoja tiluksia, heittäneet verkkoja toisten verkkojen päälle sekä esiintyneet uhkaillen ja koppavasti. Erityisesti heitä moitittiin väkijuomien kuljettamisesta kariin ja anniskelusta maksua vastaan, mikä oli jyrkästi kielletty ja rangaistuksen alainen teko. Muutamia hailuotolaisia tuomittiin huomattaviin sakkoihin viinanmyynnistä.

Suurin osa hailuotolaisistakin oli silti kunnioitettua väkeä, ja muutamia valittiin Kallan luottamustehtäviinkin. 1850-luvun puolivälin jälkeen hailuotolaisista ei enää ole varmaa tietoa Kallassa, joten heidän jaksonsa jäi suhteellisen lyhyeksi.

Kallan lakikirjat

Kalastajien lukumäärä on ollut suurimmillaan 1700- ja 1800-luvuilla. Akateemikko Vilkuna on arvioinut venekuntia olleen 1760-luvulla enintään 90, mikä jo edellytti säännöllistä valkamain vuorokäyttöä. Kyseinen venekuntien määrä merkitsi sitä, että karissa olisi tuolloin ollut noin 270 henkilöä.

Huippulukuja lienevät vuoden 1852 tarkat tiedot: Maakallassa 75 ja Ekokallassa 36 venekuntaa sekä henkilömäärät vastavaasti 205 ja 97 eli yhteensä 111 venekuntaa ja niissä 302 henkilöä. Lisäksi kirjattiin seitsemän ammattiperkaajaa, neljä lasta sekä pappi, eli kaikkiaan Kallan saarien väkiluku nousi 314 henkilöön.

Hallinnolliset asetukset saapuivat Kallaan 1600-luvun lopulla ja antoivat suhteellisen tarkat toimintaohjeet. Varhaisin valtakunnallinen satamaoikeusasetus on kuningas Kaarle XI:n holhoojahallituksen 10.5.1669 antama ”Hampne-Rätt”. Se perustuu aikaisempien kuninkaiden antamiin paikallisiin satama-ammattikuntien järjestyssääntöihin, jotka ovat peräisin jo keskiajalta. Lähin esikuva on ollut Tukholman, Södermanlannin ja Itä-Göötanmaan satama-ammattikuntien järjestyssääntö vuodelta 1450. Jo tuolloin mainitaan haminavouti ja määritellään hänen tehtävänsä.

Vuoden 1669 asetusta lienee noudatettu myös Kallassa, koska muutamat menettelytavat – esimerkiksi kalastamaan lähtö ja karista karkottaminen – ovat mainitun asetuksen mukaisia, tai sitten ne perustuvat vielä vanhempaan kansanomaiseen perinteeseen.

Aikaisempaa laajempi ”uudistettu satamajärjestys” tuli voimaan vuonna 1726 ja sen jälkeen 1771 ”Cuning:sen Maj:tin Uudistettu Hamina-Ordningi Eli Laki”. Viimeksi mainitun suomennos oli pian myös Kallan karinarkussa, ja se luettiin aina kalastuskauden alkaessa saarnastuolissa. Valtakunnalliset asetukset eivät kuitenkaan sisältäneet kaikkia Kallan kalastajayhdyskunnalle ominaisia piirteitä. Paikallishallinnosta Kallassa huolehti kolme asetusten mukaista elintä: karinkokous, haminakokous ja haminavouti.

Karinkokouksen käytännön toteutuksesta ei aluksi ollut mitään erityisiä säädöksiä, mutta selvää on, että siihen ottivat osaa kaikki Kallaan saapuneet kalastajat; olipa heillä suorastaan painava velvollisuus saapua kokoukseen. Ensimmäinen kokous pidettiin heti kalastuskauden alussa Jaakon päivän tienoilla, kun edelliseksi kesäksi valittu haminavouti oli saapunut.

Keskellä karia pidettävästä kokouksesta ilmoitettiin rummuttamalla, torveen puhaltamalla tai kirkonkelloa soittamalla. Rumpuna oli alkuaan vain tyhjä silakkatynnyri, ja tämä käytäntö jatkui ainakin Ulkokallassa vielä 1820-luvulla. Varsinainen rumpu päätettiin ostaa 1784, ja se oli tarkoitettu myös ”kalastajain palvelukseen pimeinä öinä”. Vuoden 1669 asetuksessa mainitaan, että merkki kalastukseen lähtöön annettiin torveen puhaltamalla. Vuodesta 1729 lähtien kokous- ja muut merkit annettiin lahjaksi saadulla kirkonkellolla.

Karinkokous valitsi ensimmäiseksi haminavoudin ja sitten karinlautamiehet, jotka yhdessä muodostivat haminaoikeuden. Juuri valittu haminavouti luki sen jälkeen hamina-asetuksen sekä muut vuosittain edellytetyt päätökset. Edelleen huutokaupattiin reimarien asettaminen ja merkkilyhdyn huoltaminen kumpareen neässä. Lisäksi voitiin keskustella siitä, mitä korjauksia tai muita yhteisiä toimenpiteitä tarvittaisiin. Kaikki tehtävät myytiin huutokaupalla alimman tarjouksen tehneelle. Kun yhteiset menot oli näin saatu selville, päätettiin karirahan suuruudesta eli siitä maksusta tai verosta, joka kannettiin jokaiselta venekunnalta.

Keskeisin esi- ja toimimies oli asetusten mukaan haminavouti, jota Kustaa Vilkunan mukaan ehkä vastasi vanhempi kansanomainen nimitys karinvanhin ja viimeksi karimestari. Haminavoudiksi voitiin valita kuka tahansa luottamusta nauttiva kalastaja; käytännössä tehtävään valittiin yleensä haminasaarnaaja, mikäli hän tuli kariin heti pyyntikauden alussa. Saarnaajaa pidettiin arvovaltaisena, sopivasti sivusta tulleena henkilönä, jolla olisi hyvät edellytykset puolueettomiin ratkaisuihin. Lisäksi hän oli kirjoitustaitoinen ja saattoi pitää hamina-asetuksen edellyttämää muistikirjaa, johon merkittiin kaikki oikeudessa päätetyt ratkaisut. Kun Kallassa kuitenkin sattui useita papittomia pyyntikausia, valittiin haminavoudiksi joku pysyvä kalastaja. Haminavoudin tärkeimpänä toimena oli yleisen järjestyksen valvominen, minkä ohella hän toimitti monia yleisiä tehtäviä. Jokaisen venekunnan oli ilmoittauduttava hänelle sekä saapuessaan että lähtiessään. Haminavouti peri yhteisiin menoihin tarkoitetun karirahan venekunnilta, ja tarvittaessa hän kutsui oikeuden koolle. Haminavoudin rinnalle valittiin 1850-luvulta lähtien aina 1930-luvulle asti ”karinvanhin” eli järjestysmies, joka samalla oli kirkkoväärti.

Haminaoikeus piti istuntonsa pappilassa; näin tapahtui silloinkin, kun saarnaajaa ei ollut vaan oikeuden puheenjohtajana toimi kalastajien keskuudestaan valitsema haminavouti. Toimituksessa noudatettiin kihlakunnan oikeudelle tyypillisiä menettelytapoja. Päätösten ohjenuorana oli ”Karin lakikirja” eli edellä mainittu asetus vuodelta 1771. Usein tuomio sisälsi vain varoituksen tai kehotuksen, varsinkin jos syytetty oli tunnustanut rikkomuksensa ja pyytänyt anteeksi. Sakkoja tuli eniten salakrouvauksesta eli viinan myynnistä. Milloin asia oli sen luontoinen, että tuomittu saattoi ja halusi siitä valittaa, hänelle myönnettiin valitusoikeus, joka oli käytettävä kahden viikon kuluessa ja suunnattava Kokkolan maistraatille. Käytännössä valituksia tehtiin harvoin. Sakkoon tuomittu maksoi suorituksensa heti oikeuden nähden kirkkoväärtille. Ankarin käytettävissä ollut rangaistus, jonka haminaoikeus saattoi esittää ja yhdessä karinkokouksen kanssa päättää ja panna toimeen, oli karista karkottaminen.

Tunnetuin esimerkki on heinäkuulta 1827, jolloin karkotuksen kohteeksi joutui talollinen Jaakko Isola Hailuodosta. Hän oli jatkuvasti kannellut naapureistaan, räyhännyt humalassa ja esittänyt perättömiä syytöksiä. Kun Isolan tavat eivät varoituksista ja sakoista huolimatta ottaneet parantuakseen, karinkokous langetti yksimielisesti ikuisen karkotustuomion, jonka perusteluissa todettiin syytetyn olleen ”pahan ja epäsovun alkujuuri tässä muuten rauhallisessa paikassa”. Samalla määrättiin viiden hopeataalarin uhkasakko sille, joka toisi Isolan veneessään Kallaan. Lisäksi tuomio päätettiin lukea julki myös Hailuodon kirkossa, jotta miehen ominaisuudet varmasti tulisivat tunnetuiksi myös hänen kotiseudullaan.

Perimätiedon mukaan karkotuspäätös pantiin aina välittömästi täytäntöön: kalastajat alkoivat rummuttaa puupalikoilla tyhjiä tynnyreitä, ja tämän metelin aikana tuomitun oli pikaisesti koottava tavaransa veneeseen ja lähdettävä, ellei hän halunnut tulla kovakouraisesti veneeseen heitetyksi ja aalloille työnnetyksi. Sovun näin syvä häiriintyminen oli harvinaista, ja ikäviin poikkeuksiin olivat syynä lähinnä alkoholin käyttö ja verkkojen sotkeutuminen. Pöytäkirjoista ei löydy pienintäkään viittausta varkauksiin tai näpistyksiin ennen vuotta 1920, jolloin eräs poikanen oli kähveltänyt kolme laatikkoa paperosseja. Nuoresta iästään huolimatta hänet määrättiin heti karkotettavaksi. Vähältä piti, ettei pojan isäkin saanut lähteä saman tien yritettyään puolustaa lastaan. Rehellisyys katsottiin äärimmäisen välttämättömäksi, koska aitat ja tuvat olivat lukitsematta ja huomattava osa omaisuudesta ulkona kaikkien ulottuvilla.

Yli 100 rakennusta

[Kuva: Kallan karikkoa ja rakennuksia]

Alussa melkein hevosenkengän muotoinen Kalla muodosti keskelle karia oivallisen sataman, Isonhaminan, jonka suu aukesi pohjoista kohti. Vuonna 1766 siinä oli 34 valkamaa. Jo saman vuosisadan lopulla Isohamina, jonka nimi oli vaihtunut Kirkkohaminaksi, alkoi käydä liian matalaksi, ja kohta sitä ei enää käytetty ja nimikin muuttui jälleen saaden nyt muodon Vanhahamina. Kirkkohamina siirtyi karin itäpäähän entiseen kirkkorantaan, missä kapea Maansääri suojasi etelämyrskyiltä; pohjoisluodetuulet taas torjui Friisinkallio. Isohaminan vähitellen maatuessa oli länsipäähän kohonnut uusi Länsisääri, joka yhdessä Kolansäären kanssa muodosti nykyisen mainion Kolanhaminan.

Vuonna 1766 valkamia oli yhteensä 57, mutta venekuntia enemmän, mistä tietysti seurasi alituisia kiistoja. Runsaat 50 vuotta myöhemmin todettiin yleisten valkamien joutuneen yksityisten venekuntien käyttöön. Edessä oli karkotus, jolleivat asianomaiset pystyneet osoittamaan valkamiin laillista oikeuttaan tai onnistuneet hankkimaan sitä haminaoikeudelta. Samalla päätettiin kunnostaa yleiseen käyttöön Papinhamina Maansäären vierellä ja Kolanhamina; 1800-luvun oloissa nämä kaksi yleistä satamaa riittivät miltei millä tuulella tahansa.

Näiden lisäksi jokaisella venekunnalla piti siis olla oma valkamansa, johon vene aamulla paunalta saapui ja missä se oli päivät ja myrskysäiden ajat. Valkaman muodosti veneenlevyinen puhdistettu ja teloilla pohjattu rantakaista vesirajassa; sen molemmin puolin olivat pateet eli kivilatomukset, joiden välissä vene oli turvassa. Hyvistä pateista oli alituinen puute, ja kullakin venekunnalla piti rannassa olla niin paljon tilaa, jotta miehet sopivat seisomaan veneidensä vierellä puistellessaan aamuisin yksin ajoin silakoita verkostaan veneen pohjalle. Valkaman hankkiminen oli venekunnan tärkeimpiä tehtäviä, mikäli sen suunnitelmissa oli Kallan jatkuva käyttö asemapaikkana.

Valkama yksin ei riittänyt venekunnan tukikohdaksi, vaan tarvittiin myös verkkotarha ja asuintontti. Edelliseen kuului alue ahdinseipäille eli kierimille, samoin alue, johon sai rinnakkain kolme ulkua eli vaklaa kuivahtaneiden verkkojen käsittelyä varten. Kallan kaikki mahdolliset neliökyynärät oli otettu taidokkaasti käyttöön; vain kapeat polut erottivat verkkotarhoja toisistaan.

[Kuva: rakennuksia Kallassa]

Asuintontit olivat hyvin pieniä: sellaiselle mahtui yleensä tupa ja sitä vastapäätä oleva kala-aitta. Toisinaan aitta tosin oli rakennettava tuvan taakse tai sopivaan paikkaan ”kadun” varrella. Tila oli pakko käyttää tarkoin, sillä rakennuksia oli lukumäärällisesti paljon: vuonna 1766 niitä oli karttaankin merkitty 102, vanhimmissa vuosiluvut 1663 ja 1664.

Tuvat olivat malkakattoisia, ja ainakin jo 1700-luvulla niissä oli välikatto, pieni lasi-ikkuna, avoin savupiipullinen liesi nurkassa sekä makuulava tai kerrossänky ovinurkassa. Joskus käytettävissä oli myös erityinen kammakko, joka muodostui siten, että toinen sivuseinä vedettiin runsaan kyynärän verran sisäänpäin. Tällöin pitkät nurkanpäät ja räystäs muodostivat suojaisen syvennyksen, kammakon. Sinne voitiin esimerkiksi sateen uhatessa koota kuivat verkot riippumaan; myrskysäällä kammakko saatettiin sulkea luukkumaisilla ovilla.

Ulkomeren usein ankarissa olosuhteissa rakennukset jäävät tavallisesti lyhytikäisiksi, ellei niitä alituisesti korjata. Jos omistaja ei pitänyt riittävästi huolta rakennuksistaan, puuttui haminaoikeus asiaan. Jokakesäisissä palotarkastuksissa revittiin huonot piisinperät ja tornit rikki ja estettiin siten tulenpito vaarallisissa liesissä, kunnes välttämättömät korjaukset olisi tehty. Tiheään asutulla karilla tulipalo erityisesti tuulisen sään vallitessa olisikin aiheuttanut totaalista tuhoa.

Yleensä rakennukset pidettiin huomauttamattakin hyvässä kunnossa, ja esimerkiksi vuoden 1857 tarkastuspöytäkirjassa todetaankin: ”Useimmat näyttävät olleen todella huolelliset kattojensa ja takkainsa voimassa pitämisessä.”

Jo ennen kirkkoa Kallassa oli yhteinen sauna, joka sijaitsi suurin piirtein karin korkeimmalla kohdalla. Rappeutuneisuutensa ja tulenvaarankin takia haminaoikeus tuomitsi sen hävitettäväksi vuonna 1778, mutta karinkokous ei siihen suostunut vaan päätti toteuttaa korjauksen karin varoilla. Yhteiskäytön piiriin kuului myös lähde, josta voitiin ottaa suolatonta vettä. Ruokiin kyllä voitiin käyttää merivettäkin.

”Viikkua ennen Jaakua”

Suurimman osan vuodesta Maakalla, joksi pääkaria on jo pitkään kutsuttu pienemmän, viitisen kilometriä lännempänä olevan Ulkokallan vastakohtana, oli kokonaan autiona. Asukkaita oli lähinnä syyskesällä; harvoin kukaan viipyi kahta kuukautta kauempaa. Varsinaisena kalastuskautena pidetään 15.7.–15.9. välistä aikaa: ”Viikkua ennen Jaakkua (25.7.) aljetahan, viikkua ennen Mikkeliä lopetetahan.”

Pitkät, usein varsin vaivalloiset matkat Kallaan johtuivat siitä, että entisajan meripyydyksillä, vahvalankaisilla pohjaverkoilla, oli päästävä kesäkalastusta harjoittamaan ulkomeren syvännettä lähellä oleville pauhoille eli pohjamatalikoille saakka, sillä silakat nousivat niille syyskesällä tiheinä parvina kudulle. Tällaisia pauhoja on Kallan ympäristössä useita, ja niiltä on voitu vahvalankaisillakin verkoilla kerätä runsaita saaliita. Meren oikullisuuden sekä verkkojen ja saaliin käsittelyn takia oli myös tärkeää, että majapaikka löytyi kohtuullisen läheltä pyyntialuetta.

Pohjaltaan riittävän kivettömiä verkkopaikkoja oli muutamia heti karin rannassa, useimmat pohjoissivulla. Niihin ei kuitenkaan sopinut kovinkaan monta verkkojuonta, joten tärkeämpiä olivat varsinaiset pauhat eli matalikot, joissa oli vettä kolmesta kahdeksaan syltä. Huomattavin matalikko Pohjanpauha sijaitsi parin kilometrin päässä rannasta suoraan pohjoiseen. Se oli pohjaltaan hyvä ja niin laaja, että jopa 20 venekuntaa saattoi laskea samanaikaisesti 40 verkkojuonta. Kustaa Vilkunan mainitsemia huomattavia pauhoja olivat myös Iso- ja Pientopra, Kolanklupu sekä niitä pienemmät Fiski, Fiskinmulkku, Itä-Pohjanen, Joonanpauha, Koninselkä, Nahkuri, Rounio ja Räkänokka.

Nimet ovat löytäjän tai jonkin ominaisuuden mukaan annettuja. Rounio on pahoin kivipohjainen; Koninselkä ja Klupu kuvaavat pohjanmuotoa. Räkänokka oli pahalla säällä antava. Pauhojen löytämistä aaltoisesta merestä helpotettiin maamerkeillä ja reimareilla. Edellisistä oli keskeinen Mooseksenkumpele keskeltä karia kirkosta hieman länteen. Sen muodosti pitkä pysty tukki, tyvi ylöspäin. Tyveen oli jätetty kaksi suoraan sivulle itä–länsisuunnassa harottavaa juurta, joten se muodosti tyhjän ristin.

Öistä paluumatkaa varten karilla poltettiin tulta. Merkkituleksi riitti sekin, että näkyvimmällä paikalla olevan tuvan avotakassa pidettiin kirkasta valkeata, kuten Ulkokallassa alkuaikoina. Se vaati kuitenkin runsaasti polttopuuta ja huolellisuuttakin. Pian hankittiinkin lyhty ja vedettiin se taljalla Mooseksenkumpeleen oksanhaaraan. Ensimmäisen merkkilyhdyn sytyttämisajankohdasta ei ole varmaa tietoa, mutta jo vuonna 1801 oli lyhtylaitteeseen hankittava uusi talja ja köysi, koska aikaisempi oli talven aikana hävinnyt.

Venekunnat

Pyynti tapahtui aina venekunnittain. Sellaiseen on tavallisesti kuulunut kolme henkilöä, joista yksi saattoi olla kalastajan tytär, vaimo tai alaikäinen poika; viimeksi mainittuja olikin venekunnissa runsaasti. Varakkaat ja suuret kalastajaperheet ovat muodostaneet yksin koko venekunnan, jolloin heillä oli kokoveneenpyynti. Sen perinteiseen kokoonpanoon kuului 12 verkkoa pyydyksiä sekä miehistö. Miehistöön tarvittiin perämies eli kippari – venekunnan esimies, joka komensi toisia ja vastasi kaikesta – keulamies, jonka piti olla täyskuntoinen ja vahva, sekä keskimies, johon tehtävään sopeutui varttunut poikanen tai naishenkilö.

Pauhalle lähdettiin kello kuuden tienoissa illalla, ja perille saavuttua perämies valitsi suunnan, johon juoni sopi parhaiten heittää. Pohjaa koeteltiin luotinuoralla; samasta veneestä heitettiin tavallisesti kolme juonta eli jokaisen osakkaan verkot eri juoneksi, vaikka niistä tulevaa saalista ei mitenkään eroteltukaan. Perämies souti, ja keulamies hoiti raskasta alapaulaa, keskimies kevyempää yläpaulaa. Viimeisenä veteen lennätettiin merkkipumpuri, minkä jälkeen vene ankkuroitiin ja ryhdyttiin valmistelemaan illallista. Keittokoukkuun ripustettiin pata tai pannu ja alle viritettiin tuli, jonka suoja-arinana oli irtonainen kivilatomus veneen pohjalla tai vielä tavallisemmin vanha patarani.

Kun illallinen oli syöty, koettiin verkot, ja jos kalaa oli vain toisessa päässä, jatkettiin verkkoja siihen suuntaan; jos kala puuttui tyystin, siirrettiin juoni toiseen paikkaan tai toiseen suuntaan. Kohta olikin puoliyö käsillä ja hyvin ansaittu lepo edessä. Riepunukkelit ja vällyt levitettiin veneen keskiosaan, ja siihen miehet asettuivat poikittain nukkumaan purjeet peittoinaan. Tarvittiin hyvää kuntoa ja hermojenkin lujuutta yövyttäessä avoveneessä syksyisellä merellä. Laine loiski korvanjuuressa, vene keinui, ja kattona oli vain taivaankupu.

Joka tapauksessa pyyntimiehen oli aina oltava lähellä verkkojaan: koskaan ei voi tietää, milloin myrsky puhkeaa, ja verkot on saatava nopeasti merestä. Aamun sarastaessa ne viimeistään nostettiin miesten kiskoessa hartiavoimin lotisevan märkää verkkoa. Kylmää ei sopinut valittaa, vaikka kädet olivat paljaat ja vesi raakaa. Työ oli mieluista, jos verkon kyljet kimaltelivat hopeisina, mutta raskaaksi kävi, ellei juonesta löytynyt muuta kuin keittokalat.

[Kuva: Kallan aittoja vuonna 1954]
Kallan aittoja vuonna 1954.

Karin rannassa verkot puhdistettiin ja kalat jaettiin, virutettiin pärevakoissa ja kannettiin paareilla kunkin osakkaan aittaan jatkokäsittelyä varten. Verkot ripustettiin ahtimiin. Jos saalis oli hyvä, kului koko päivä sitä korjatessa; vielä piti ehtiä parsia verkkoja, höylätä ja uurtaa nelikoita, kunnes tuli jälleen aika ripottaa verkot. Lepo saattoi supistua paunalla nukuttuihin tunteihin.

Pyyntimiehen saaliit vaihtelivat alituisesti, mikä loi sopivaa jännitystä ja arvaamattomuutta ja innosti ponnistelemaan melkein ilman lepoa. Vanhan kertomuksen mukaan saaliit olivat erityisen huonoja kesällä 1779, kun uutta kirkkoa rakennettiin, mutta heti pyhätön valmistuttua meri lahjoitti kalastajille oivalliset antimet. Entisajan kalastaja oli samalla usein myös maanviljelijä, metsästäjä tai karjanhoitaja ja saattoi lohduttaa itseään sillä, että ”jos meri ei anna, niin maa antaa” tai hallavuonna ”jos ei maa anna, niin meri antaa”.

Akolahden Jussin Amerikan-kello

Muutamat 1900-luvun alun Kallan kalastajat olivat käyneet ajalle tyypilliseen tapaan kokeilemassa onneaan Amerikassakin ja palanneet hieman lisäpääomaa hankittuaan kalastuksen ja maanviljelyksen pariin.

Himangan Akolahdesta kotoisin ollut Jussi Akolahti lähti morsiamensa kanssa (pari vihittiin laivalla) keväällä 1900 New Yorkiin. Hän vuoli ruumiillisessa työssä ja tiukasti säästäen muutamassa vuodessa sen verran taaloja, että haaveena ollut oman maatilan ostaminen Suomesta näytti mahdolliselta.

Paluulähdön lähestyessä pariskunta ei kuitenkaan ollut aivan vakuuttunut siitä, oliko kultakolikoita ja paksua dollarinippua turvallista kuljettaa taskuissa tai matkatavaroiden joukossa. Vähän ennen laivan lähtöä Akolahdet löysivät New Yorkia kierrellessään kellokaupan, missä oli esillä kaksi ainutlaatuista ajannäyttäjää; sen enempää niitä ei tiettävästi koskaan valmistettukaan. Tuolloin Jussin mieleen juolahti mahdollisuus sijoittaa rahansa harvinaiseen taskukelloon, ja hän tiedustelikin kaupan pitäjältä, riittäisivätkö säästöön kertyneet vuosien tulot yhteen kelloon.

”Kyllä riittävät, ja vielä jää hieman kateistakin käyttörahaksi”, oli vastaus nuorehkon myyjän kuultua perusselvityksen Akolahtien taloudellisesta tilanteesta. Puolison hieman kauhistellessa Jussi vakuutti harvinaisen kellon olevan erinomainen ja arvonsa säilyttävä varojen sijoituskohde. Kello ostettiin, ja komea esine se olikin: raskas, huomattavasti tavallista taskukelloa paksumpi ja puhdasta kultaa, selkäpuolella kaksi platinasta valmistettua hevosenpäätä safiirisilmineen.

”Jussi kalasti Amerikasta paluunsa jälkeen kymmeniä vuosia Kallassa ja säilytti kelloaan erityisessä laatikossa, joka hänellä aina oli matkassaan, niin merellä kuin maallakin. Kun joskus varoitimme siitä mahdollisuudesta, että arvokas esine voi pudota mereen, niin Jussi totesi vain, jotta hän ja kello poistuvat tästä ajasta samanaikaisesti. Kelloaan hän ei koskaan muuttanut rahaksi, vaan eli mökissään suhteellisen vaatimattomasti puolison kuoltua paljon aikaisemmin”, kertoi Jussi Akolahden hyvin tuntenut kalastajaveteraani Taisto Tanska.

Sen verran kellon arvo Jussia kuitenkin kiinnosti, että hän kävi ainakin kerran kokkolalaisessa kelloliikkeessä tiedustelemassa sen hintaa mahdollista maatilan ostoa varten. Tuolloin varmistui, ettei ainakaan lähialueilta löytynyt montakaan sellaista tilaa tai taloa, joka olisi ollut liian kallis kellorahoihin vaihdettavaksi. Kellokauppias neuvoi Jussia myymään aluksi vain kellonsa neljä silmää ja vaihtamaan tilalle lasiset, jolloin safiireista saatavat rahat riittäisivät jo ylelliseen elintasoon; jos katse oli vielä korkeammalla, hevosenpäiden vaihtaminen halvempaan metalliin olisi suureksi avuksi.

”Kellon kultaosasta keräilijät ovat valmiit maksamaan melkein mitä hyvänsä, jota siihen vaihtoehtoon kannattaa turvautua vasta viimeksi”, oli lopullinen neuvo.

Käytännössä Jussi Akolahti ei milloinkaan vaihtanut pienintäkään kellonsa osaa rahaksi. Tehtyään pitkän päivätyön merellä ja maalla hän siirtyi viettämään hyvin ansaittuja mutta kaukana ylellisyydestä olleita vanhuudenpäiviään etäisen sukulaisensa luokse, ja sinne lienee kellokin jäänyt Jussin poistuttua tästä elämästä.

Kellon arvo on nykyrahana [v. 1994] arvioitu vähintään miljoonaksi markaksi. Kahdesta alkuperäisestä kellosta toinen ostettiin vuosisadan alussa Rockefellerien suvulle. Jo alun perin oli ollut ajatuksena valmistaa kaksi jäljittelemätöntä kappaletta USA:n raharuhtinaille. Sattui vain niin, että Kallan kalastaja Jussi Akolahti ehti sattuman oikusta väliin ja toi toisen Suomeen.

Ryssää laskemassa

Kalla on kiehtonut monia kalajokisia jo pikkupojasta lähtien. Kun Rahjan kansakouluun saapui muutama vuosikymmen sitten nuori, vain kaupunkilaiselämään tottunut naisopettaja, hän hämmästeli ensimmäisen lukuvuotensa loppukeväällä muutaman pojan viikkokausia jatkunutta koulusta poissaoloa. Yhden pojista tultua ruoka-aikana käymään juuri kevätjuhlaa edeltävänä päivänä opettaja tietysti tiukkasi, missä koululainen oli ollut edelliset viikot? ”Ryssää laskemasa”, kuului selkeä ja nopea vastaus. Nuori opettaja sai paikallisesta murteesta väärinkäsityksen ja torui: ”Naapurimaan asukkaita ei enää viime sotien jälkeen ole soveliasta nimitellä tuolla tavalla.”

Kallassa paljon kalastaneen suvun nuorimmainen ei vaivautunut selittämään tarkemmin murteensa vivahteita; kenties opettaja on vielä tänäänkin siinä uskossa, että poika todella oli käynyt juuri alkuun päässeen turistimatkailun ensimmäisessä aallossa laskemassa venäläisiä esimerkiksi silloisessa Leningradissa.

Ryssää on kyllä laskettu Kallassakin – lukemattomia kertoja. ”Isäni Yrjö Vierimaa ja Ville Orell siirtyivät lohenpyynnissä rysän käyttöön jo 1930-luvun puolivälissä, ja eräät muut seurasivat pian esimerkkiä”, kertoo Yrjön poika, Jorma Vierimaa, joka itse on kalastanut Kallassa jo kuudella vuosikymmenellä. Edellä mainittujen ohella lohikalastuksen ”vanhaan kaartiin” kuuluivat Kustaa Saari ja Yrjön veli Kalle Vierimaa, kaikki 1900-luvun alkuvuosina syntyneitä.Perinteinen silakanpyynti jatkui yhdessä lohikalastuksen kanssa pitkälle 1960-luvulle, kunnes troolarit tulivat ja hoitivat homman tehokkaasti ja perinteistä tai tunnelmista välittämättä.

”Silakanpyynti ja varsinkin saaliin käsittely oli tarkkaa ja työlästä puuhaa. Meidän lasten tehtävänä oli latoa silakat kerroksittain puunapeksiin; painopohjan ja kivien avulla saatiin aikaan tarpeellinen vaakkumi. Aikaa kului, ja erityisesti selkä väsyi. Kevään ensimmäiseen vaiheeseen kuuluu nyt lohenpyynti rysillä tai verkoilla. Juhannuksen aikaan ja heti sen jälkeen on paras siikasesonki, toisen kerran sitten vielä elokuun puolivälissä. Satunnaisesti saattaa turskaakin liikkua silloin, kun Atlantilta pääsee tulemaan tavallista suolaisempaa vettä”, sanoo Esa Pirkola, joka kuuluu Kallan ”puoliammattilaisiin” kalastajiin ja joka viettää oikeastaan kaikki sulan ajan lomansa ja viikonloppunsa Kallassa.

”Yksinäisyys rauhallisuus, ne minua eniten täällä Kallassa viehättävät kalastuksen ohella. Ihminen kaipaa, ainakin jos on sellaiseen tottunut, joskus tilaisuutta olla yksin, vain oman itsensä määrättävissä”, totesi Kalle Vierimaa lehtihaastattelussaan runsas neljännesvuosisata sitten ja jatkoi: ”Kallassa ei kukaan sairastu; päinvastoin: täällä sairaudet lähtevät, jos niitä on tullut mantereella hankittua!”

Yli 70 kesää Kallassa kalastaneen Kalle Vierimaan käsitykseen yhtyy hänen veljensä poika Jorma:

”En muista, että minulla olisi koskaan ollut esimerkiksi nuhaa elämäni ensimmäisen 60 vuoden jakson aikana. Muutamaa rakennustöissä vietettyä vuotta lukuun ottamatta kalastus on käytännössä ollut päätyöni. Tulin tuntemaan hyvin jo silakanpyynnin, missä sotavuosi 1941 oli erinomainen saaliiltaan ja myös hinnoiltaan. Silloin kun vielä pyydettiin sekä silakkaa että lohta, olosuhteet eivät juuri koskaan kyenneet täysin pilaamaan kalastuskautta: silakkasaaliit olivat hyviä pohjoistuulella, lohia tuli, kun puhalsi lounaasta. Nyt tuulet ratkaisevat huomattavasti enemmän, ja lohivuodet vaihtelevat suuresti. Toisaalta lohen hintakin on pudonnut keskimäärin kolmasosaan siitä, mitä se parhaimmillaan oli. Suurkalastus Suomenlahdella ja yleensä eteläisessä Suomessa sanelee hinnat, ja siihen meidän näyttää olevan tyytyminen, vaikka se pahalta tuntuukin.”

Perämeren pienin majakka

[Kuva: Kallan majakka]
Kallan majakka.

Merenkulkijat alkoivat vaatia Kalajoen korkeudelle valomajakkaa pian Krimin eli Oolannin sodan päätyttyä 1850-luvun puolivälissä. Vuonna 1856 rannikkopitäjien kalastajille myönnettiinkin lupa pitää Ulkokallassa merkkitulta omalla kustannuksellaan. Tutkimusten seurauksena majakankin sijaintipaikaksi valittiin juuri Ulkokatto, koska se oli eri vaihtoehdoista lähimpänä laivareittejä.

Säätyvaltiopäivien myönnettyä määrärahan työn sai suunniteltavakseen arkkitehti A. H. Dahlström, jonka piirustusten mukaan rakennettiin kaikki muutkin maamme majakat 1870-luvulla. Tiilestä muurattu majakka on 13 metrin korkuinen, ja sen kierreportaissa on 42 askelmaa. Seppo Laurell kertoo Suomen Majakat -teoksessaan, että valolaitteet linssistöineen hankittiin Pariisista. Ne heijastivat taivaalle valkoista, pyörivää kiintovaloa, joka näkyi 13 meripeninkulman päähän. Majakan valo sytytettiin ensimmäisen kerran 29. syyskuuta 1872. Ulkokallan Pyöreän Tornin henkilökuntaan kuului majakkamestari ja kolme majakkavartijaa. Majakkamiesten hirsinen virka- ja asuintalo oli kruunun rakennuttama; myös Ulkokallaan oli jo paljon aikaisemmin rakennettu kalastajien mökkejä, joskaan ei niin tiheään kuin Maakallaan.

Pahimpien kelirikkojen aikana majakkamiehet joutuivat joskus kolmeksikin kuukaudeksi täydelliseen eristykseen ulkomaailmasta. Kesäisin seuralaisia oli melkein karintäydeltä, sillä vielä 1800-luvun lopulla harmaissa mökeissä saattoi parhaana silakanpyyntisesonkina yöpyä samanaikaisesti toista sataakin kalastajaa.

1900-luvun alussa majakan varustetasoa parannettiin hankkimalla käsin veivattava sumusireeni; huonon näkyvyyden vallitessa sillä annettiin kuuden sekunnin pituinen äänimerkki kahden minuutin välein. Melkein samaan aikaan majakan nelisydäminen petrolipoltin vaihdettiin tohtori Forsellesin öljykaasupolttimoon. Tämä uudistus lisäsi hieman vartijoiden työmäärää, sillä laitteeseen oli pumpattava ilmaa joka kolmas tunti.

Suomen itsenäisyyden alkuvuosina Ulkokalla muutettiin kaasukäyttöiseksi. Valotunnukseksi tuli yhä käytössä oleva kolme räpäystä joka 20. sekunti. Edelleen asennettiin paineilmalla toimiva sumusireeni, äänitunnuksenaan kaksi törähdystä puolen minuutin välein. Uusi tekniikka mahdollisti sen, että yksi majakanvartijan virka muuttui sumusireenin hoitajaksi. Ohjesäännön mukaan Ulkokallassa piti olla samanaikaisesti vähintään kaksi majakkamiestä. Majakkamestari laati vuorojärjestyksen; käytäntönä oli, että valoa ja vartiointia ylläpidettiin niin kauan kuin Perämerellä riitti laivaliikennettä, yleensä huhtikuun lopulta vuodenvaihteeseen. Vapaavahdissa kalastettiin tai keräiltiin rannoilta ajopuita polttopuiksi. Suotuisalla säällä asioitiin tarvittaessa mantereella, kesällä purrella, talvella raudoitetulla pikku veneellä, jota kaksi miestä raahasi välissään.

Kelirikon tai äkillisten säänmuutosten aikana matka saattoi olla enemmän kuin suurta seikkailua. Majakkamestari Frans Korpela joutui viettämään jäälautalla viisi vuorokautta 1920-luvun alussa jäiden lähdettyä rytisten liikkeelle vain vähän ennen mantereelle ehtimistä. Tuuli kuljetti miehen lauttoineen aluksi Hailuotoon; juuri kun jo kolme vuorokautta kestänyt taival tuntui päättyvän onnellisesti, tuuli muutti suuntaa ja kohta oltiin menossa poispäin Hailuodosta, jonka rannalta Korpela oli jo erottanut ihmisiäkin heidän kuitenkaan huomaamatta hädänalaista majakkamiestä. Matkailtuaan takuulla vastentahtoisesti Pohjanlahdella vielä pari vuorokautta lisää Korpela vihdoin ajautui kotikaupunkinsa Raahen rantaan ja taivalsi kotiinsa varpaat paleltuneina, mutta muuten kohtuullisessa kunnossa. Seikkailun päättyessä itse jäälautta oli lohkeillut jo vaarallisen pieneksi.

Toinen tunnettu ajelehtimistapaus on 1980-luvun alkuvuosilta, jolloin Kallan 1900-luvun elämässä monin tavoin vaikuttaneen Orellin suvun edustaja Matti Orell joutui lokakuun puolivälissä neljän päivän merimatkalle veneen moottorin sammuttua Kallojen puolivälissä. Ajankohdasta huolimatta sää oli niin lämmin, että Orellilla oli yllään ainoastaan uimahousut. Yksinäisen miehen kulku päättyi silläkin kertaa Raahen rantaan, ja olosuhteisiin nähden merenkävijä oli yllättävänkin terävässä kunnossa maihin päästyään. ”Pidin epätoivoisen tuntuisessa tilanteessa mielialaa yllä lauleskelemalla ja pitämällä puheita merelle. Tiesin, jotta olen mennyttä miestä, jos vaivun apatiaan ja epätoivoon.”

Maakallaan pari päivää Orellin lähdön jälkeen saapunut Matti Vierimaa ehti jo pelätä pahinta nähtyään yhdellä kivellä tutun paidan, toisella housut ja siellä täällä rannassa muutakin Orellille kuuluneita kamppeita.

Hautajaiset ulapalla

Ulkokallan majakkamiesten asuinrakennus syttyi tuleen 1940-luvulla, juuri vuodenvaihteessa. Maamme majakoista kertova perusteos toteaa, ettei luodolla sattunut olemaan ketään sillä hetkellä. Kirjoittaja on saanut jostain väärää tietoa, sillä rakennuksessa oli kaksikin majakkamiestä, joista jompikumpi itse asiassa aiheutti tulipalon varomattomalla öljylampun käsittelyllään. Nämä majakkamiehet olivat hieman kireissä väleissä keskenään ja joutuivat tulipalon takia lähtemään yhteisellä jollalla kohti mannerta erittäin vaikeissa olosuhteissa jään ollessa vielä ohut, sohjoinen ja välillä avovettäkin. Toinen tulta paenneista ei koskaan saapunutkaan mantereelle, eikä hänen kohtalostaan ole milloinkaan saatu varmaa tietoa.

Tuolloin sumusireenin hoitajana toiminut myöhempi majakkamestari Arvo Pirkola oli viettämässä vapaavuoroaan Kalajoella mutta ei saanut yöllä nukutuksi vaan heräsi kello neljän paikkeilla ja päätti puolisonsa vastusteluista huolimatta lähteä välittömästi kohti Ulkokallaa. ”Äitini kertoi, ettei isää pidätellyt mikään, vaikka kuinka vedottiin pimeyteen ja vaarallisiin jääolosuhteisiin. Hän vaistosi jotain ja lähti liikkeelle kohti Kallaa. Välimatalan kohdalla aamukin oli jo alkanut valjeta, ja pian sen jälkeen konttaili sohjossa tuttu majakkamies vastaan kertoen, että kaikki paloi ja hänkin on lämpimikseen polttanut jo jollan airotkin”, kertoo majakkamestari Arvo Pirkolan poika Esa Pirkola ja jatkaa: ”Kun toista majakkamiestä ei näkynyt, heräsi tietysti kiinnostus siitä, missä hän on menossa. Henkiin jäänyt totesi vain lyhyesti, että ”kumppani oli häipynyt jollasta heidän välillä nukkuessaan”.

Ulkokallan majakan säilynyt nyörikirja kertoo, että 19. heinäkuuta 1948 järjestettiin surujuhla hukkuneen majakkamestarin muistoksi. Tilaisuus oli merenkulkulaitoksen järjestämä, ja mukana olleet muistavat, jotta mereen heitettiin kukkia suurin piirtein sille paikalle, missä hänen arveltiin tulleen tiensä päähän.

Yli 10 vuotta myöhemmin löytyi Piekosta läheltä Rahjan nykyistä satamaa pääkallo, joka yhdistettiin kadonneeseen raumalaiseen. Majakkamestari Arvo Pirkola kutsuttiin nimismiehen virkahuoneeseen, missä vallesmanni ennalta varoittamatta iski pääkallon pöytään ja kysyi, olisiko siinä havaittavissa kadonneen ja kuolleeksi julistetun raumalaismiehen piirteitä. Tämän kanssa tulipaloa paennut majakanvartija ei enää ollut tunnistamassa, sillä hän oli kuollut muutamaa vuotta aikaisemmin. Pirkolakaan ei osannut sanoa varmaa totuutta pääkallosta.

Palaneen majakkarakennuksen jäännöksistä ei käyttöön säilynyt muuta kuin valurautainen lättypannu, joka sekin oli ehtinyt pahasti ruostua. ”Isä heitti sen traanipataan, jonka vaikutus oli niin oivallinen, että saimme kaikkien aikojen parhaan lättypannumme, muistelee Esa Pirkola.”

Monta vuotta puutteellisissa oloissa toiminut Ulkokallan majakka sai uuden asuinrakennuksen palaneen tilalle vasta 1958. Silloin kohosikin tarkoitukseensa erittäin sopiva talo keskuslämmityksineen, radioasemineen, voimalaitoksineen ja askartelutiloineen.

Majakka sähköistettiin kolmisen vuotta myöhemmin. Samalla varustuksiin lisättiin radiomajakka ja sähköinen nautofoni. Ulkokallan automatisointi, viimeisenä Perämeren majakoista, toteutettiin vuonna 1974. Majakkatornin lyhtyyn asennettiin asetyleenikaasuvalaistus itsetoimivine aurinkoventtiileineen. Samalla automatisoitiin myös säähavaintoasema. Majakkamestarin ja majakanvartijoiden aikakauden päätyttyä heidän entinen asuinrakennuksensa on vähitellen kunnostettu turistien käyttöön.

Hylkeenpyynti ei unohdu

[Kuva: hylkeenpyytäjä Kallassa]
Hylkeenpyytäjä Kallassa.

Hylkeenpyynti on ollut useimpien Kallan kalastajien sivutoimi, johon liittyi sopivasti jännitystä ja vaaratekijöitäkin. Jo parikymmentä vuotta Maakallassa vain nähtävyytenä levännyt fällpaatti on kuulunut Jorma ja Jouko Vierimaalle.

”Malli on Vaasan Raippaluodosta; aluksi siinä käytettiin purjetta, myöhemmin moottoriakin. Keulapään muoto on sellainen, että se nousee helposti jäälle, peräsin taas kulkee tavallista alempana, jottei se heti törmää jäämassaan. Veneellä oli hyvä liikkua varsinkin lastissa. Hylkeenpyyntiin liittyi toki seikkailuakin, johon houkutteli sotien jälkeen nahkan ja traanin hyvä hinta, ehkä tapporahakin. Viimeksi mainittu poistettiin vuonna 1974, ja runsaat 10 vuotta myöhemmin hylkeenpyynti kiellettiin kokonaan. Kannan kasvaessa tulevaisuus on avoin kysymys, ehkä pyyntiä rajoitetussa määrin taas joskus sallitaan.” Jorma Vierimaa kertoo edelleen, että tapporahaa maksettaessa tositteena käytettiin alaleuan luuta; Ruotsissa vastaava määrittely tehtiin saparon perusteella. ”Joskus taisi käydä niinkin, että rajan tuntumassa jäällä vaihdeltiin saaliin osia siten, että ruotsalaiset saivat meiltä saparoja ja me heiltä leukaluita; kumpikin osapuoli oli hyvin tyytyväinen ja pohjoismainen yhteishenki korkealla.”

Vanhojen hylkimiesten yksi kirjaimellinen elämänviisaus nuoremmille oli se, että pari kertaa sopii pudota jäihin ja samalla veteen yhden päivän kuluessa, mutta kolmatta uintia sietää varoa eikä neljättä pidä koskaan antaa tapahtua.

”Kokemus on monta kertaa osoittanut neuvon oikeaksi: kahdesta putoamisesta selviää vielä aika hyvin, mutta kolmas nousu on jo tosityöläs urakka”, sanoo Esa Pirkola ja jatkaa:

”Epävarmojen jääolosuhteiden ohella pyyntiin loi jännitystä se, ettei milloinkaan voinut tietää, kumpi vetää pitemmän korren: pyytäjä vai hylje. Monta pahaa ja vaarallista tilannetta tuli eteen. Ehkä muistorikkain seikkailu sattui 1980-luvun alussa, kun pääsimme veljeni ja kolmannen mukana olleen miehen kanssa jollallamme ampumaetäisyydelle ja saimme osumankin noin 200 metrin päässä olleeseen hylkeeseen. Keli oli erittäin sohjoinen, mutta vähitellen pieni jollamme lähestyi varovasti kohdettaan. Vaalean jään tuntuessa kovemmalta otimme hyvän vauhdin, jolloin jää petti melkein heti kun hyppäsimme jollaan. Pomppasin välittömästi takaisin mereen ja näin, että jollan reuna jäi vain viitisen senttiä veden pinnan yläpuolelle. Veljeni Tapani istui keskellä ”alusta” eikä pystynyt liikahtamaankaan. Onneksi pääsin käsiksi peräpenkin alla olleeseen litran äyskäriin, millä sitten lipitettiin vettä ja vannottiin, että jos hengissä selvitään, ei hyljettä haeta. Kun jolla lopulta oli riittävän tyhjä, mieli muuttui, mutta parinkymmenen metrin päässä ollut hylje luisti samalla reikäänsä ulottumattomiimme. Vaatteet ehtivät kuivua, ennen kuin monituntinen matkamme päätyi takaisin veneellemme, missä kolmas mies odotti jo hieman kärsimättömänä.”

Yksi Kallan ympäristön dramaattisimmista hylkeenpyyntituokioista koettiin, kun Seiskarista kotoisin ollut majakanvartija menehtyi sydänkohtaukseen täsmälleen samalla hetkellä, kun hän osui tähtäämäänsä hylkeeseen. Kaikki tapahtui niin lähellä karia, että pyyntiä ikkunasta kiikarilla seurannut toinen majakkamies joutui tämän hyvin poikkeuksellisen tuokion silminnäkijätodistajaksi – sitten kun hän hetken hämmästelyn jälkeen oivalsi, ettei pyynnin toinenkaan osapuoli enää nouse makuuasennostaan.

Neljän maailmanmestaruuden kalajokinen suurhiihtäjä Jussi Kurikkala oli innokas hylkimes, joka viihtyi hyvin Kallassa, vaikka ei sen kalastajiin varsinaisesti kuulunutkaan. Chamonix’n maailmanmestaruushiihtojen yhteydessä 1937 Kurikkala aiheutti ranskalaisyleisön joukossa melkoisen sensaation kertomalla hurjan viestiosuutensa johtuneen osittain siitä, että hän on juonut Kallan kareilla pyytämänsä hylkeen verta. Näin ovat tosin tehneet monet muutkin hylkimiehet, mutta ranskalaisille tällainen ”doping” oli melkein noituuteen verrattavaa urheiluvalmennusta, joka aiheutti mitä merkillisimpiä lehtikommentteja.

Jäähiihto Kallaan

Kalevan Kansan Jäähiihto Kallaan on 1980-luvun puolivälin uutuus, joka on alusta lähtien saavuttanut suuren suosion. Ensin se järjestettiin huhtikuun alussa, mutta jatkossa maaliskuun loppu on todettu sopivammaksi ajankohdaksi.

Tapion Tuvalta lähtevän ja sinne päättyvän Kallassa käynnin kokonaispituus on 40 kilometriä, joten kyseessä on huomattava kuntoilutapahtumakin. 1980-luvun loppuvuosina se voitiin yleensä pitää suunnitelmien mukaisesti, mutta seuraavan vuosikymmenen lauhat talvet estivät jäähiihdon neljä kertaa peräkkäin, kunnes kaikki onnistui jälleen erinomaisesti maaliskuun lopulla 1994.

Silloin reitillä nähtiin ennätysmäärä osanottajia, ja hiihtäjien jono oli varsin tiivis ja yhtenäinen aina aamuseitsemästä lähtien. Aivan ensimmäiset lähtijät eivät tosin saaneet nauttia ajankohtaan nähden harvinaisen lämpimästä auringosta, sillä se tuli kruunaamaan tapahtumaa vasta hieman ennen kello yhtätoista ja silloinkin aluksi vain Kallan saarilla ja niiden lähiympäristössä. Myöhemmin iltapäivällä koko jäälakea oli auringonpaisteinen, ja sään ollessa täysin tuuleton matkan teko muodostui pituudestaan huolimatta suureksi nautinnoksi.

Jäällä nähtiin yli 500 hiihtäjää, joista suurin osa kävi perillä saakka. ”Puolimatkan” krouvina ollut huoltoteltta antimineen muodostui käännekohdaksi vain harvoille; huollosta ansiokkaasti huolehtineet Kalajoen moottorikelkkailijat kertoivat uupuneiden määrän jääneen hyvin vähäiseksi.

Kallan Keisariksi nimitetty pitkäaikainen haminamestari Jouko Vierimaa saattoi jälleen kerran myhäillen leimata perille hiihtäneiden kortteja Tapion Tuvalla odottanutta kunniakirjaa varten. Vähintään kolmena talvena taipaleen taittaneille oli tarjolla myös arvokas mitali.

Talvinen Maakalla on upea nähtävyys; kirkas auringonpaiste antoi historialliselle miljöölle vielä lisähohtoaan ja -sävyään. Kirkko, pappila, 1700-luvun vanha kalamaja ja moni muukin rakennus olivat tietysti avoinna, joten moni hiihtäjä kierteli suksineen pitkään itse saarellakin, ja osa hiihti viiden kilometrin päässä olevaan Ulkokallaankin.

Koko jäähiihtoreitti oli erinomaisessa kunnossa, eikä railoistakaan koitunut mainittavaa haittaa. Tapion Tuvan isäntä Allan Seikkula touhusi mantereen Hiekkasärkkien tuntumaan rakentamallaan arvokkaalla perinnealueella tyytyväisenä, kun tapahtuma monien huonojen ja melkein jäättömien talvien jälkeen jälleen saatiin toteutetuksi.

Toivoa sopii, että edessä olevat talvet mahdollistavat Kalevan Kansan Jäähiihdon perinteen mahdollisimman aukottoman jatkumisen. Kyseessä on ainutlaatuinen laturetki historialliseen ympäristöön. Kilpaa ei hiihdetä, vaan jääladulla vallitsee vain itsensä voittamisen henki; samalla on kyseessä merkittävä sosiaalinen tapahtuma hetkellä, jolloin pitkä talvi on juuri kääntymässä suvea enteileväksi kevääksi.

Suosittu matkailukohde

Kallan Matkailun toimitusjohtaja Pekka Rahja kertoo, että säännöllinen kesäkauden vesibussiliikenne Kalajoen Hiekkasärkiltä Maakallaan aloitettiin kesällä 1966 ja nyt tehtävää hoitava ”Kalla Star” on jo kuudes turisteja kuljettava alus. Kiihkeimmän turistikauden aikana heinäkuussa laivalla oli päivittäin kolme käyntiä Kallassa; myös kesä- ja elokuussa liikennöitiin säännöllisesti kerran tai kaksi päivässä. Tällä hetkellä Kallaan ei ole säännöllistä laivaliikennöintiä.

Ulkokallan majakkasaarella on ollut mahdollisuus yöpymiseen, sillä entinen majakanvartijoiden tilava asuinrakennus kunnostettiin matkailijoiden käyttöön. Pyynnistä kiinnostuneille järjesti Mikko Rahja yhden tai useamman vuorokauden kalastusmatkan ulkomerelle. Kallassa on pidetty kesäisin myös taide-, sukellus ja kalastusleirejä.

Maakallassa heinäkuussa avoinna oleva kesäkahvila koki kesällä 1980 kovia, kun suurikokoinen ammus rynnisti rakennuksen yläosasta sisään. ”Kallan saarella koettiin tiistaina iltapäivällä melkoinen järkytys, kun saaren päällä lensi kaksi suihkukonetta ja samalla tuli ammus kioskimökin katon läpi. Aivan putoamispaikan vieressä olleet Anna ja Mikko Rahja selvisivät pelkällä säikähdyksellä. Heidän käsityksensä mukaan ammus tuli suihkukoneesta. Kumpikin kuuli useita kertoja selvän ampumisen äänen ja kovan rysähdyksen osuman sattuessa. Vain hetkeä aikaisemmin kioskirakennuksen sisällä oli osa saarella juuri käymässä olleesta vanhustenkerholaisten turistiryhmästä, mutta kaikki olivat ehtineet lähteä kiertelemään saarta”, kerrottiin seuraavan päivän aluelehdessä.

Muutaman tunnin kuluessa paikalle saapuivat ilmatorjunnan, ilmavoimien, merivartioston ja Kalajoen poliisin edustajat tutkimaan tapahtunutta, minkä jälkeen tutkintavastuu siirrettiin Karjalan lennostolle. Harhalaukauksen jälki ja aikanaan saapunut anteeksipyyntö ovat edelleen nähtävissä kesäkioskissa.

Suunnitelmallisempaa tuhoa aiheuttivat saarella englantilaiset jo Krimin eli Oolannin sodan aikana 1800-luvun puolivälissä, mistä muistona on kirkon seinän teksti asukkaiden kovasta kohtelusta. Samalla ryöstettiin arvokas kirkonkello, joka kuitenkin myöhemmin on saatu takaisin.

Kallan saaret nähtävyyksineen, tunnelmineen ja muistoineen täydentävät erinomaisesti Suomen suosituimmaksi muodostuneen matkailukohteen Kalajoen Hiekkasärkkien ja sen monipuolisten palvelujen muodostamaa kokonaisuutta. Vesibussiliikenteen lähtölaituri Keskuskarilla sijaitsee kävelymatkan päässä Hiekkasärkiltä.

Lähinnä Jaakonpäivää olevana sunnuntaina edelleen järjestettävä karikokous tuo tuulahduksen perinteisestä päätöksentekotavasta ja itsehallinnosta, joka yhä jatkuu Kallassa. Maanmittaushallitus on pitkällisten selvitysten ja erimielisyyksien jälkeen todennut, että lainvoimaisen päätöksen mukaan saaret omistaa kiistattomasti Suomen valtio, mutta Maakallan hallinta on luovutettu vanhalla kuninkaallisella asetuksella kalastajille. Valtion omistaman Ulkokallan osalta maanmittaushallitus toteaa hallinnan siirtyneen kauppa- ja teollisuusministeriöltä merenkulkuhallitukselle.

Maakallan saarella on 1990-luvun puolivälissä edelleen lähes 70 rakennusta, joukossaan 35 kämppää; niistä 21 Kolanpäässä ja 14 Kirkkopäässä. Saaren länsiosan mainittu nimi Kolanpää ja sen yhteydessä oleva Kolanlahti viittaavat ilmeisesti Kola-nimisiin taloihin Kaarlelan Kirilaksissa ja Kaustisen Köyhäjoella. Monet muutkin vuosisatoja vanhat paikannimet valaisevat edelleen hyvin sitä, mistä kylistä tai taloista pyyntimiehet ovat entisinä aikoina tulleet. Kalamajatkin ovat aikanaan ryhmittyneet omistajien kotipaikkojen mukaan, esimerkkeinä Himangankallio, Friisinnokka tai Rauvasperä.

Historia on muutenkin aina läsnä Kallan saarilla. Kun karit samalla ovat riittävän etäisyyden päässä mantereesta, on menneisyyden ilmapiirin tavoittaminen poikkeuksellisen vaivatonta ja antoisaa.

Katso myös