Ennen nykyistä modernia, luonnonoloista lähes täysin riippumatonta elämäntapaa Iin, Kiimingin, Yli-Iin, Pudasjärven, Taivalkosken, Kuusamon, Ranuan, Posion, Puolangan ja Suomussalmen kuntien alueelle ulottuva Iijoen vesistö oli kuin verisuonisto, joka toi elämää pohjoisen Suomen syrjäisemmillekin kolkille. Jokivarret täyttyivät kesäisin – joskus jopa harmiksi asti – puutavarasta, jota uitettiin Iijoen vesistöä pitkin sahoille ja muille tuotantolaitoksille jalostettavaksi.

316 kilometriä pitkä Iijoki saa alkunsa Etelä-Kuusamossa sijaitsevasta Naamankajärvestä, jonka pinta on noin 250 metriä merenpinnan yläpuolella. Matkalla Pohjanlahteen Iijoki saa voimaa useista sivujoista: niistä suurimmat ovat Siuruanjoki, Livojoki, Kostonjoki ja Näljängän reitti. Tiivistäen voidaan sanoa, että parhaimmillaan uitto Iijoessa on sujunut runsaassa tulvassa alamäkeen. Matalat ja koskiset joet sekä monet järvet ovat kuitenkin hankaloittaneet puun kulkua, joten aivan ihmiskäden auttamatta ei uittaminen ole sujunut.

Lyhyesti sahateollisuudesta

[Kuva: Miehiä selvittelemässä tukkisumaa Iijoessa Haminan edustalla.]
Miehiä selvittelemässä tukkisumaa Iijoessa Haminan edustalla. Kuvassa oikealla Kruununsaari. Kuva: Iin kotiseutuarkisto.

Uitto oli 1900-luvulle saakka metsäteollisuuden raaka-aineen ainoa kaukokuljetusmuoto. Kun puut oli kaadettu, ne kuljetettiin hevosella ja reellä vesistön varteen, josta ne uitettiin sahoille ja myöhemmin tehtaille. Puutavara uitettiin joko laskemalla tukit kiinteissä, melalla ohjattavissa veslalautoissa tai uittamalla ne irtouittona käyttäen hyväksi veden virtaavaa voimaa.

Iijokilaakson ensimmäisen sahan perusti nimismies Johan Bäck vuonna 1734 Martimo-ojan suuhun noin kahden peninkulman päähän Iijoen suistosta. 1800-luvun jälkipuoliskolla Iijoen vesistön alueella oli jo kuusi vesisahaa: Martimo-ojan, Hiedastinpuron, Petäjäkankaan, Kynkään, Timosen ja Taivalkosken sahat. Vesisahojen tuotantomäärät olivat pieniä, ja uittomatkat olivat vielä lyhyitä. Iijoen alueen ja samalla myös koko Suomen ensimmäinen höyrysaha perustettiin Etelä-Iijoen kylän Kestilän tilalle. Vuonna 1860 toimintansa aloittaneesta Kestilän sahasta on jälkipolville säästynyt sahan piippu, joka muistomerkkinä muistuttaa ajasta, jolloin metsäteollisuus laajassa mitassa Suomessa alkoi. Kestilän saha rakennettiin jokisuulle, jonne raakapuu voitiin kuljettaa Iijoen latvoilta saakka uittamalla, ja vientikuljetus oli helppo järjestää. Myös oululaiset, haukiputaalaiset ja kemiläiset sahat käyttivät raaka-aineenaan Iijoen alueelta tullutta puutavaraa. 1800-luvun lopusta vuoteen 1988 saakka irtouitto kuului olennaisesti Iijokilaakson kesäiseen maisemaan.

Kuvernööri vahvisti vuonna 1877 ensimmäisen lauttaussäännön Iijoelle Taivalkoskelta jokisuulle, ja vuonna 1885 annettiin lauttaussääntö Taivalkosken yläpuolisiin vesiin. Lauttaussääntö salli vapaan uiton seitsemänä vuorokautena Pudasjärven jäidenlähdön aikaan. Sen jälkeen kolmenatoista vuorokautena puut oli sidottava lautoiksi, ja ainoastaan valantehneet lautanlaskijat saivat laskea ne Raasakan, Haukan ja Venäjänkarin lohipatojen ohi Iin markkinapaikalle. Uittajien ja lohenpyytäjien edut olivat vastakkaisia, mutta ennen pitkää lohipadot joutuivat väistymään väylän tukkivien uittopuiden tieltä.

Vuosisadan vaihteen tienoilla puutavaran hankinta ulotettiin vedenjakajan taakse Kuusamon ja Posion pitäjän lohkometsiin. Puutavara uitettiin edelleen Iijokea pitkin, mutta avuksi kehitettiin siirtolaitteita, joilla puut saatiin Kitkalta vedenjakajan yli. Ensimmäinen siirtolaite rakennettiin vuonna 1892–93 Kitkalta Livojärvelle. Vuosina 1892–94 rakennettiin myös Kirveskanavien väylä, joka yhdisti Livojärven Kostonjoen vesistöön. Toinen ylisiirtolaitos rakennettiin vuonna 1909 kannaksen kapeimmalle kohdalle, ja se oli käytössä vuoteen 1929 saakka. Kolmas siirtolaite rakennettiin vuosina 1935–36 Metsähallituksen insinööriosaston toimesta edellisen itäpuolelle. Vuonna 1953 siirtolaite korjattiin ja sähköistettiin. Käytöstä se jäi pois vuonna 1966.

Vuosisadan vaihteessa Kuusamosta vedenjakajan takaa hakatut puut tuotiin uittamalla Kuusamojärven Mustalahteen, josta puut nostettiin maalle ja ajettiin seuraavana talvena Iijärveen uittoa odottamaan. Uitto jokisuulle saattoi kestää kolmekin vuotta, joten vuosina 1922–1923 Vanttajan kannaksen poikki rakennettiin höyrykoneilla käyvä kaksiosainen siirtorata. Kuusamojärven Mustalahden rannasta rata johti Vanttajajärven rantaan, jossa puut pyrästettiin ja varpattiin järven yli. Toinen rataosa kuljetti puut Vanttajasta Iijärveen. Siirtolaitos oli käytössä vuoteen 1929 saakka. Sodan jälkeen siirtolaite korvattiin autokuljetuksella.

Irtouittoa Iijoella

1900-luvulla Iijoen uitto on ollut pääasiassa irtouittoa, jossa puun kuljetus perustuu virtaavan veden voimaan ja puut kulkevat vapaana virran mukana. Ihmisen työnä on vain estää puiden pääsy ja jääminen sivu-uomiin ja rannalle, hinata puut paikoista, joissa ei ole virtaa sekä lajitella puut oikeille omistajille uiton päätyttyä. Etenkin toisen maailmansodan jälkeen uittoväyliä parannettiin perkaamalla koskia ja syventämällä lasku-uomia. Nyt kun uittoa ei enää ole, entisiä uittoväyliä pyritään entistämään.

Uittotyöntekijät kerääntyivät hyvissä ajoin uittoväylien varsille odottamaan uittotöiden alkamista, sillä laittotyöt alkoivat heti jäiden lähdettyä. Osa miehistä oli aloittanut jo aikaisemmin hankitöillä, joihin kuuluivat muun muassa työvälineiden valmistaminen ja kunnostaminen. Purouitoissa purojen jyrkkiin mutkakohtiin asetettiin vitsaksilla toisiinsa sidottuja tukkeja eli otvia estämään puiden ruuhkautumista. Vastaavasti jokiväylille asetettiin ohjepuomeja estämään puiden pääsy lahtiin ja sivu-uomiin. Veden säännöstelyä varten rakennettiin patoja eli tammia. Laittoon kuului myös vastuiden rakentaminen. Vastuu rakennettiin yleensä sivujoen tai puron suuhun, jotta sivujoelta uitettavat puut eivät pääsisi ennen laskuluvan saamista pääväylään. Myös pääväylään rakennettiin vastuupuomeja pysäyttämään puun kulku tarvittaessa.

Iijoen vesistön kosket ovat yleensä leveitä ja matalia vailla syvempää keskusuomaa. Purkajankoskessa, Pahkakoskessa, Haapakoskessa, Ylä-Kurenkoskessa ja Jurmunkoskessa vesi on niin matalalla, etteivät puut uineet vaan tarttuivat kiviin ja ruuhkautuivat. Ruuhkautumisen ja siitä seuraavan ylimääräisen työn estämiseksi Iijoen pahimpien koskien vedenpintaa nostettiin pukittamalla ne. Pukitus aloitettiin samanaikaisesti kaikilla vastuiden välisillä koskilla, ja se kesti noin viikon verran. Iijoen uiton historiaa tutkineen Yrjö Paasion mukaan pukitus oli nimenomaan Iijoen uittoon kehitetty uittoteknologian sovellutus. Pukitusta käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1924 Pahkakoskessa.

Niin se täyty joki laittaa, väylät laittaa. Meillähän oli tässä alajoella ennen voimalaitoksen rakentamista, niin se oli hyvin pysty joki tämä joki, sanotaan Pahkakoskelta tänne Iihin. Niin yhtä koskia saa sanua. Ja ko vesi meni vähhiin niin uitappa tämä sitte. Meijän piti tehä pukituksia. Puulevyistä tehtiin semmoisia suoraseinämiä, joilla kerättiin vettä. Meillä oli Siuruansuun ja meren välillä, sehän on kolomekymmentä kilometriä se jokipätkä, niin kymmenen kilometriä oli tämmöisiä suojaseiniä. Ne oli semmoisia lauvoista tehtyjä levyjä. Ja nehän piti vettä aika lailla. Nehän nosti vettä uittoväylään.

Ja sitten haarojen suita tukittiin. Sielähän saatto olla saaria. Raasakkakoskesakinhan oli Raasakkasaari ja Maijahaaraksi sanottiin sitä toista haaraa, se tukittiin pitkällä pukituksella ja Pajarinsuvannossa oli saari, Pajarinkoskessa siinä tukittiin. Ja Maalismaankoskijaksolla oli pitkät pukitukset.1

Kun valmistelutyöt oli saatu päätökseen, alkoivat vyörytykset. Vyörytyksen päätyttyä ja tukinlaskun alettua perustettiin uittoroikat eli työryhmät, joita johtamassa oli kymppi eli työnjohtaja. Roikat hajotettiin ketjuksi pitkin jokivartta. Vonkamiehille määrättiin vonka- eli vartiopaikka, josta nämä vartioivat, että tukit pääsivät huilaamaan esteettömästi. Vonkapaikkojen etäisyydet määräytyivät joen mutkaisuuden mukaan siten, että vonkamiesten oli pystyttävä näyttämään merkkiä toisilleen ruuhkan syntyessä. Tietyn merkin jälkeen tammen luukut suljettiin. Kun vonkamies oli saanut ruuhkan selvitettyä, hän antoi taas merkin laskun jatkamisesta. Jos ruuhkaa ei saatu heti purettua, saattoivat puut ruuhkautua niin pahasti, että ruuhkan purkaminen kesti useita tunteja, pahimmillaan jopa viikkoja.

Puita ryhdyttiin laskemaan alas vastuulta sitä mukaa kuin vesi alempana oli laskenut niin paljon, että tukit eivät päässeet törmien yli pelloille tai metsiin. Puu kulki virran mukana, ja miehet seurasivat sumaa alajuoksulle päin. Virtaavassa vedessä työ oli yleensä puun kulun tarkkailemista ruuhkien estämiseksi (vonkaaminen), ruuhkien purkamista ja rantojen puhdistamista (katiminen). Suvantopaikoissa puun kulkua autettiin vetämällä tukkisumaa takapuomilla.

Ne oli tottuneita miehiä. Siellä oli muutamia semmosia porukoita jotka vuosikausia tuli, niitä oli semmonen kymppi ja viijestä kymmeneen miestä. Yhessä veneessähän oli perämies ja keulamies ja täkkimies. Siinähän piti pitää perästä ja keulasta sauvomella venettä sitte siinä paikoillaan että se täkkimies keksillä sai vejettyä niitä puita. Tai saattohan semmosessa veneessä olla tietysti kaks keksimiestä, että ne hollas sitä venettä, missä milloinkin piti olla ja sitte oli täkkimies, yks tai kaks.2

Kun puut oli saatu uitettua purosta tai sivujoesta, oli vuorossa uitto-laitteiden purkaminen ja hännänajo pääväylään. Ison joen haarassa vähennettiin usein miehiä ja haarajokien uitot yhdistettiin yhdeksi ison joen uitoksi, joka jatkui jokisuulle saakka. Miehet toki vaihtuivat satojen kilometrien matkalla, sillä lähiseudun talolliset työskentelivät yleensä vain muutaman kymmenen kilometrin päässä kotoaan.

Olihan sitä tietysti (tapoja), ku ne tänne Iihin tuli, jonkulainen laukiaminen sillä uittoporukalla. Nehän rupes ryyppäämään täällä jonkun verran ja ko minäki niitä häntiä toin tilattiin aina tuohon Helsingin kosken alle soppa ja syötiin siikaa ja keitettiin semmoinen uiton puolesta.3

Järviuitto

[Kuva: Kosto-hinaaja miehistöineen.]
Kosto-hinaaja miehistöineen Poroperässä 1920-luvun alussa. Kuva: Päätalo-instituutin kuva-arkisto.

Järvien yli puutavara varpattiin lautoissa. Vuosisadan vaihteessa lautat kuljetettiin järvien yli miesponttuissa tai hevosponttuissa. Ensimmäiset höyryvarppaajat hankittiin 1920-luvulla: s/s Aura Pudasjärvelle vuonna 1922, s/s Kosto Kostonjärvelle vuonna 1923 ja s/s Irni Irnijärvelle vuonna 1924. Sen jälkeen hankittiin ylämaiden järville moottorivarppaajia, koska niitä voitiin helposti kuljettaa kuorma-autolla järveltä toiselle. Järvialueilla miehiä työskenteli myös laittotöissä, rantojen puhdistuksessa ja varpattavien pyräiden valmistuksessa ja purkamisessa.

Erottelu

Kun oululaiset kauppahuoneet Bergbom, Snellman ja Candelin 1890-luvulla alkoivat yhteisuiton, sai myös puutavaran erottelu alkunsa Iissä. Alussa ei ollut erottelulaitteita, vaan vastuupuomin pidättelemästä sumasta haettiin samanmerkkisiä puita, joista tehtiin ristilautta sahalle varppausta varten. Ristilautassa pohjan päälle asetettiin toinen tukkikerros poikittain, kolmas pitkittäin ja neljäs jälleen poikittain. Kukin kerros sidottiin lujasti alempaan kerrokseen. Myöhemmin puut kuljetettiin tehtaille avolautoissa, joissa erillisiä toisiinsa yhdistettyjä pyräitä ympäröi yhteinen kaksinkertainen puomi.

Vuosina 1909–1910 Iijokisuun erottelulaitteisto rakennettiin merelle Korkian vastuuseen viuhkanmuotoiseksi. Vuonna 1948 erottelu siirrettiin viisi kilometriä ylemmäksi Iijokisuulle ja erottelun rationalisointi aloitettiin muuttamalla erottelu kujaerotteluksi, hankkimalla erottelua helpottavia koneita, esimerkiksi piikkirullia ja virrankehittäjiä, siirtymällä koneelliseen niputukseen sekä lopulta siirtymällä yhteiserotteluun. Eräs 1930-luvun puolivälistä lähtien Iijoen uitossa työskennellyt mies muisteli 1980-luvun puolivälissä erottelun muuttumista seuraavasti:

Erottelu oli uiton hommaa ja nippaus oli yhtiön hommaa. Se kaikista ensimmäinen erottelun yläpuolella, sitä sanottiin sammakoksi. Niitä oli kaks kummallaki puolella joka sollii tavaraa eholle niille ensimmäisille miehille, ylälauan miehille. Sitte oli ylälavan miehet ja niitä oli keskilauan miehet ja sitte tukkilavalla oli mies ja toisinaan kakski oli ja sitte oli kuusilavan mies, joka pinotavaraa anto pönttö-miehille.

No ensinnäki ylälavan miehet erotteli jo valamiiksi tukit eri hommaan ja pinotavaran eri hommaan. Ja se keskilavan mies sitte huuti tukkilavan miehille että yhtiöittäin kenen puita on nyt tulossa. Ja tukkilavan mies pani sitte omaan luikkuun. Ja pinotavara meni sitte toiselle puolelle. Ja sitä sanottiin kuusilavan mieheksi sitä joka järjesti sitä laveria pönttömiehille. Niillä oli muistaakseni seittemän pönttöä upotettu niinkö veen alle. Ja siihen mies meni siihen pönttöön. Semmoisella pönttökeksillä pinotavaran veti ite kukin pönttömies omaan luikkuunsa. Ite kukin otti omat pois sitte. Ensimmäinen otti ensinnäki metsähallituksen ja toinen saatto ottaa Repolan puut ja sitte seuraava Kemiyhtiön ja niin edelleen… niitä oli parhaimpina aikoina lähes kymmenen yhtiötä. Pönttömies ja tukkilavan mies laski puut kappaleelleen ja huusi ylösottajalle. Ja sen perusteella tiettiin sitte palijonko aina yhesä pyrräässä on puita ko se katkastiin se pyräs ko tuli täyteen.

Korkiassako ko oltiin niin siellähän ei ollu ensinkään, ko ei sähköjä ollu eikä mittään. Se oli keksipelillä kaikki tehtävä. Aivan keksipelillä ja ihmistyövoimalla tehtiin Korkiassa ja syksyllä kaasulyhdyt oli, jotka valaisivat sitte pimiän aikana ko. syksyllä myöhäseen meni. Ja se meni Korkiassa aina myöhäseen, ihan melekeen jäihin asti. Sitte kö tänne jokkeen muutettiin, tännehän tuli sähkö avuksi. Ensinnäki erottelulle tuli piikkirullat jokka vetivät puuta, ei tarvinnu ko keksimiehen vettää niihin piikkirulliin.

Silloin ennen vanhaan ko merkilleen eroteltiin Korkiasa ja alakuaikoina joella, vaan nythän ei ennää merkilleen erotella, nythän erotellaan vaan puun laadun mukaan, kuusi ja mänty erilleen. Ne annetaan sitte (yhtiöille) prosentuaalisesti tarakoissa mitä ne on uittoon ilimottanu. Että siinä suhteessahan se on palijonki muuttunu. Ku siihen aikaan tosiaan otettiin merkilleen ja sitte vielä mäntyjä kuusi erilleen Korkiassa ja sehän oli aivan valtava merkkimäärä mitä Korkiasa oli, toistakymmentä merkkiä oli ja ne piti siis erotella erilleen. Mutta nykyään tosiaan muuta ko mänty ja kuusi otetaan erilleen, tukeissa niinku kuitupuussakin.

Korkiasa oli kaksvuorotyö ja kymmentuntinen työpäivä oli ja tänne ko jokkeen muuttu ku tuli kaheksan tunnin työaikalaki, meni kolomelle vuorolle. Täälä joesa ei oo ollu pitkään aikaan kolomivuorotyötä. Se on se puumäärä niin paljo puonu ja kato ko tuo tekniikka tullu kuvioihin, tehot nousseet. Työvoimaa oli ensinnäki silloin ennen vanhaan monta sattaa. Sekkai lisäki parhaimmillaan ollu kuutisen sattaa. Tämän hetkinen vahvuus on vähän päälle sata. Sen siittäki tietää, että kehitys on kulukenu palijo etteenpäin.

Siinä aivan kesäkuun alkupäivinä ne alako sitten erottelut ja sitä kesti Korkiassa aivan jäihin asti. Nykyisin erottelut on alakanu pitkän aikaa heinäkuun ensimmäisenä päivänä ja se on kestäny sinne syyskuun loppuun.4

Ennen yhteiserottelua vääränmerkkisiksi kutsutut merkintarkkailijat tarkastivat, että pinotavaran erottelu tapahtui oikein. Useat uittomiehet olivat aloittaneet uittouransa merkintarkkailijana, yksi jo kahdeksanvuotiaana. Pienen peruspalkan lisäksi merkintarkkailijat saivat palkkion jokaisesta löytämästään väärin erotellusta puusta. Palkkio vähennettiin erottelulla työskentelevien urakkapalkasta, joten vääränmerkkisen työ ei aina ollut helppoa.

Lepoa ja ruokaa

Puro- ja jokiuitoissa uittotyön laatu muuttui koko ajan ja työ oli liikkuvaa. Koskaan ei yövytty pitkiä aikoja samassa paikassa, sillä miehet kulkivat uiton jälkihännän eli viimeisten puiden mukana alajuoksulle päin. Yöpaikka saattoikin muuttua päivittäin työn edistyessä. Tarkkoja työaikoja ei ollut, sillä miehet tekivät uittotyömailla tuntipalkalla työtä yötä päivää; niin kauan kun vettä riitti, oli tehtävä lujasti töitä. Paleleminen oli tuttua uittomiehille, sillä purouittojen aikana saattoi olla vielä niin paljon lunta, että työhön tultiin hiihtämällä.

Katoppa justii lumien sulamisen aikaa miehiä otettiin palijo sinne töihin jokka solutteli niitä puita ja vettähä on aina palijo sillon ko lumet sullaa. Nii ne sai ne puut alas. Ja kuule ko ei ollu siihe aikaan kummikenkiä. Oli nahkakengät ja ne ko kuule likos sielä, koitettiin olla yösyväntä sielä nuotiolla. Minäki olin sielä syvänmaassa, kyllähän se oli kylymä… niitä nahkasaappaita voeltiin lampaan talijalla sehä eristää jonku aikaa sitä vettä mutta, eihän se, katoko sielä viikkotolokulla oltiin ja tehtiin niin pitkää päivää, että semmoista neljää viittätoista tuntia. Ja sitte tulilla oltiin se yösyvän joku tunti, torkuttiin sielä tulilla, ei siellä ollu mittaa muuta ko tulilla oltii.5

Asutuksen lähellä uittomiehet asuivat taloissa, mutta useimmiten oli turvauduttava vanhoihin erämiesten asumuksiin, laavuun ja kaksipuoliseen laavuun eli uittokotaan. Lämmönlähteenä ratisi rakotuli.

Kuumaa kahvia juomalla yritettiin pysyä lämpimänä vaikkapa tammikuisessa tammenkorjausurakassa. Niissä työkohteissa, joissa suurempi työntekijäryhmä viipyi pidempiä aikoja, uittokota rakennettiin hirrestä. Järviuitoissa asuttiin myös lautoille rakennetuissa majoissa ja varppausaluksissa. Koska erottelu työllisti suuren joukon ihmisiä pidemmäksi ajaksi samaan paikkaan joka kesä, rakennettiin Korkiaan ja Niittysaareen erottelun läheisyyteen majoitusrakennuksia. Iiläiset asuivat kotonaan ja kulkivat päivittäin erottelulle töihin.

Vuonna 1928 säädettiin laki, jossa metsä- ja uittotyöntekijöiden asuntojen rakentaminen tehtiin tietyissä tapauksissa pakolliseksi. Tämä kämppälaiksi nimitetty laki uusittiin vuonna 1947. Vuonna 1950 Iijoella oli 25, Siuruanjoella yksi, Livojoella 11, Kostonjoella seitsemän ja Näljängän väylässä yksi työväenasunto. Lisäksi Iijoen vesistön alueella oli 21 vahtitupaa, joita lienee myöskin tarvittaessa käytetty yöpymissuojina.

Pitkään uittomiehet olivat pelkästään omien eväiden varassa, joita täydennettiin ostamalla jokivarren taloista ruokaa, mutta kämppälain jälkeen yleistyivät myös työryhmien mukana kulkevat kokit, joilta voitiin ostaa ruokaa. Sohoveneitä, jotka kuljettivat ruokaa, kahvia ja tupakkaa, lienee ollut jo ennen kokkejakin.

Se häntäporukan muonitus… parhainakin vuosina siellä oli sata, sataviisikymmentä miestäki vuorollaan… siinähän oli melekonen homma ruokkia tämmöinen miesjoukko. Keitettiin rannasa ja naiset oli kokkina ja mies oli kokin apulaisena ja oli hammasvaihtonuotiot ja siipiveneet ja kokin veneet ja siinä oli sohovene, semmoinen katettu vene, jossa oli ruokatarvikkeet. Se oli kokkiporukan tarvikevene. Kokit piti sitte semmoista limsanmyyntiä, tupakanmyyntiä ja tämmöistä voin ja leivän myyntiä. Kuivamuona oli yleensä itellä ja keitettiin vaan keitto, hernekeitto ynnä muuta, kastikkeita laitettiin…6

Järviuitossa kahvit oli mukava keittää lautalla. Sekä Korkeassa että Niittysaaressa oli ruokalat erottelutyöntekijöille.

Korkiasa oli joku Arkilanteri niminen mies (1930-luvulla), joka soitti sitä kellua. Se oli semmoinen torvi, jossa oli semmonen meleko iso kello ja naru sieltä ja mies nykki siittä narusta ja siittä sitä sitte tiesi. Silloin ku syömään soitettiin, soitti sillä lailla että lihavellille, luuvellille. Ja illalla ku pois lähettiin niin sitä ussein joutu sinne Louttu nimiseen saareen menemään semmosesa, käytävää pitkin, kaplastusta myöten, niin se soitti silloin sillä kellolla että mee louttiin, mee louttiin.7

Palkkaus

Joki- ja purouitoissa uittotyöpäivät olivat pitkiä ja palkka maksettiin päiväpalkkana. Vuonna 1892 Kuusamossa ja Pudasjärvellä uiton valmistelutöistä, tammien teosta, koskien perkauksesta ja ohjepuomien teosta maksettiin 14 miehelle kaksi markkaa päivältä, kolmelle miehelle 2,5 markkaa päivältä, kahdelle miehelle kolme markkaa päivältä ja yhdelle miehelle markka ja yhdelle miehelle neljä markkaa päivältä. Palkkahaitari oli siis melkoinen. Todennäköisesti markan päiväpalkkaa nauttinut työntekijä oli poikanen, joka kulki isänsä mukana töissä, ja neljän markan päiväpalkkaa nauttiva oli työnjohtaja. Miesten ansiot huhti- ja toukokuulta liikkuivat kolmesta markasta 75 markkaan. Työpäivien määrä oli vaihteleva: yksi oli töissä 30 päivää, mutta osa vain kolme päivää.

Samat miehet jatkoivat kesäkuussa purouitossa Hietaluoman alapäästä Iijokeen. Päiväpalkka oli purouitossa laittotöitä korkeampi: palkat liikkuivat markka viidenkymmenen pennin ja kuuden markan välillä. Töissä oli yli sata miestä, ja suurin osa heistä sai kolmen markan päiväpalkkaa. Osa töistä teetettiin urakalla: muonamakasiinin teosta maksettiin 56 markkaa, uittokodan rakentamisesta 20 markkaa ja 130 keksinvarren valmistamisesta 13 markkaa, sadan uittokangen valmistamisesta 30 markkaa ja otvanvitsaksen vääntämisestä kaksi penniä kustakin.

Kesäkuusta elokuulle työt jatkuivat Iijoella. Työnjohtaja sai palkkaa kuusi markkaa päivältä, ja  työmiesten palkka oli yleensä kolmen ja neljän markan välillä. Muutamat saivat puolentoista markan ja parin markan päiväpalkkoja. Nykyrahaksi muutettuna Iijoen uitosta tienattu keskiverto kuukausipalkka oli noin 320 euroa [vuonna 2001]. Mitä sillä summalla sitten sai? Puoli tynnyriä tervaa maksoi lähes kolmen päiväpalkan verran (8:–) ja rautalapio päiväpalkan verran (2,5:–). Nautintoaineistakin joutui pulittamaan melkoisia summia: tupakka-aski maksoi 1,60 markkaa, säkki maltaita 29 markkaa, kilo kahvia 2,75 markkaa ja kilo sokeria 1,25 markkaa.

Työnjohtajan edestakainen matka Sotkamosta Pudasjärvelle maksoi tavallisen työntekijän kuukauden ansion verran (74 markkaa). On kuitenkin muistettava, että etenkin uiton alkuaikoina kaikille uitto ei ollut ainoa ansionlähde, vaan uittoon mentiin kun maatalouden työt sen sallivat.

Kuusamolaiset miehet jäi usein pois Taivalkoskella, ne ei halunneet alas. Mutta osa sitten taivalkoskelaisista jäi pois Pudasjärvellä ja oli muutamia miehiä, jotka joka vuosi jatko koko matkan Iijoelle asti.8

Erottelulla tili maksettiin kaksi kertaa kuussa. Korkiassa oli jopa pienet markkinat tilipäivinä, sillä paikalle tuli kauppaita Iistä ja Haukiputaalta myymään katosteltoista kampoja, henkseleitä, tuppivöitä, karamellia, nappeja ja vaatteita.

Lähdeviitteet

  1. Pauli Kärsämän (s. 1921) haastattelu.
  2. Pauli Kärsämän (s. 1921) haastattelu.
  3. Alpo Kakon (s. 1920) haastattelu.
  4. Olavi Handin (s. 1928) haastattelu.
  5. Jussi ja Martti Kantolan haastattelu.
  6. Pauli Kärsämän (s. 1921) haastattelu.
  7. Hugo Kaiston (s. 1904) haastattelu.
  8. Pauli Kärsämän (s. 1921) haastattelu.