Jo vuoden 1860 seudulla oli laestadiolaisuus alkanut levitä Iissä. ”Kuin puhdistava rajuilma” – tuon liikkeen saarnamiesten omia sanoja – ”levisi tämä liike kaukaisilta pohjan tuntureilta ympäri Pohjanmaan lakeutta ja paljon kauemmaksikin”. Tarvittiin senvuoksi pappia, todellista hengenmiestä, vastatakseen niihin tuhansiin kysymyksiin, mitkä tuo liike kansan omissa tunnoissa synnytti.

Niihin aikoihin oli Iissä kirkkoherrana rovasti F. O. Durchman. Ja ne iiläiset kansanmiehet, joiden omatunto ei välinpitämättömäksi jäänyt, mutta jotka eivät tuohon uuteen liikkeeseenkään voineet antautua, eivät voineet kyllin ihailla sitä syvällistä ja monipuolista kokemusta, minkä tuo vanha herännäisyysmies, rovasti Durchman, etevien saarnalahjojensa ohella hengellisissä asioissa omasi. Laestadiolaisuuteen antautuneet seurakunnan jäsenet olivat tietysti toista mieltä. Mutta taloudellisella alalla sai D:n yksimielisen ihailun. ”Hän ohjasi meille rakennustaitoa, maanviljelystä, karjanhoitoa, hän ohjasi meille kaikkea, hän opetti yksin senkin, miten kartanonhäkit ja pellonveräjätkin olivat käytännöllisimmiksi tehtävät”, sanoi kerran eräs kansanmies. Hänen rouvansa oli niinikään tarkka ja tarmokas taloudenihminen, sekä voimakas luonne, joka tiesi, mitä tahtoi, ja myöskin sen käytännössä toteutti. Sen tiesivät kaikki, tiesivät palvelijat, tiesivät sen omat lapsetkin, ettei mamman tahtoa vastaan ollut hyvä toimia. Ja työteliäitä olivat he molemmat ja sitä samaa vaativat he lapsiltaankin. Siksi olikin pappilassa joka paikka mallikelpoisessa järjestyksessä. Kirkonarkiston pani rovasti harvinaiseen kuntoon ja itse hän omalla kädellään harvensi, tyvenoksista karsi ja katajista perkkasi laajan alan pappilan kotimetsää.

Vuonna 1867 oli Frans Oskar Gustavinp. Durchman tullut Iin kirkkoherraksi. Paitse useita omia täysi-ikäisiä lapsia, kuului hänen perheeseensä neljä parhaassa nuoruuden ijässä elävää sukulaista, niiden mukana rouwa Minken Kivekäs, synt. Durchman. – Jo edellisen kirkkoherran Calamniuksen loppuajoilla oli iiläiseen seurapiiriin kuulunut Kestilän sahanhoitaja Henrik Wicklin ja siltavouti Erkki Veijola, molemmat perheineen. – Iissä asui näinä aikoina myös henkikirjoittaja Frans Gabriel Karl Gabrielinp. Calamnius rouvansa kera. Joensuun sotilaspuustellissa asui niinikään eläkettä nauttiva ent. nimismies Kustaa Fredrik Nordberg perheineen sekä hänen poikansa tukkiasioitsia Arel August Nordberg. – Neidit Calamnius, rovasti C. vainajan kolme tytärtä, asui Veijolan tilalla viime vuosisadan loppuun saakka.

Laestadiolaisuus tuli waikuttamaan Iin seuraelämäänkin, joskaan tämä vaikutus ei ensi alussa kaikkialle ulottunut. Seurustelu Iin perheiden kesken jatkui entiseen tapaansa, josta toisessa kirjoituksessa kerrotaan, vaikka se tosin pappilassa sai jonkunverran raskaamman, vakavamman luonteen. Tanssi oli poissa ja illallistakaan ei pappilan kesteissä enään juuri tarjottu. Herrain keskustelussa saivat ajankysymykset yhä enemmän tilaa ja muutoinkin he istuskelivat enimmäkseen eri huoneessa. Naiset taasen oleksivat salissa ja tekivät käsitöitä. Sinne istahti aina yksi ja toinen herroistakin tarinaa naisten kera pistämään, vitsailemaan. Nuoriso leikki vuodenaikojen mukaan joko eri huoneessa, pihalla tahi puutarhassa. Ohjelmaan tulivat suureksi osaksi hengelliset laulut, mutta se suinkaan ei innostusta lauluun laimentanut. Päinvastoin oli rovasti D:n perheen mukana tullut siihen määrään uusia musikaalisia lahjoja, uutta intoa ja harrastusta soittoon ja lauluun, että laulu iiläisessä seurapiirissä siihen aikaan teki enemmänkin kuin ”kaksi lukua”. Sydämestään, sielustaan oli rovasti laulun ja nuorison ystävä. – ”Istuiko hän kansliassa pölyisten vanhain aikakirjain ääressä, syventyneenä niiden kopioimiseen, tahi häärikö kirves kädessä innostuneena metsänharvennustöissä ja sattui samalla kuulemaan nuorison hälinää, naurua ja laulua joelta, niin silloin seisahtui työ, vanhus heitti silmäyksen saapuville sattuneeseen toveriinsa, ja silmä kirkastui, kirkastui kirkastumistaan, ja puhkesi sanoiksi: ’merkillinen voima tuolla nuoruudella, se tempaa mukaansa vanhankin.’” Niin kertoi kerran eräs pappilan vanha naapuri. Seurapiirin kesäisillä huviretkilläkin oli ukko usein mukana. – Seurapiirissä, jossa yhä edelleenkin oli niin paljon urheiluintoa, jatkuivat tietysti kalastus- ja jahtiretket entiseen tapaansa.

Ennenkun siirryn seuraavaan aikaan, on minun omistettava joku sana naisille, paikkakunnan nuorille neideille. Jo Calamniuksen aikaan olivat hänen tyttärensä antaneet pappilassa alkuopetusta kylän lapsille, olivat siis ”pitäneet koulua”. Calamniuksen neiteihin yhtyivät Durchmanin aikaan Qvickströmin ja D:n tyttäret ja koulunpitoa jatkettiin sitten Kauppilantalossa ja Hietalanhuvilassa. Lapsia virtasi kouluun aina Ylirannalta saakka ja tämä koulu se lienee myöskin osaltaan vahvistanut mieliä varsinaisen kansakoulun perustamiseen 70-luvun alkupuolella.

Kansakoulun perustamista ajoi etupäässä – jos en väärin muista – Iin silloinen kappalainen, ennen mainittu Karl Alfred Calamnius. Mutta se ei suinkaan tapahtunut yksin Iissä, kun sivistyneet nuoret naiset tällä tavoin raivasivat tietä kansakoululle. Sama ilmiö oli havaittavissa kautta maan. Ei siis ihme, että nämä vanhain Suomen sivistyssukujen tyttäret tulivat kulmakiveksi koko Cygnaeuksen kansakoulurakenteelle.

Varsinainen laestadiolaisuuden aika.

Rovasti Durchmanin aika ei pitkälliseksi tullut Iissä. Jo. v. 1875 muutti hän Vöyrille. Hänen seuraajakseen kirkkoherran virassa tuli Johan Fredrik Thauvon v. 1876. Hänellä oli poika ja kolme tytärtä. – Kappalaisina hänen aikanaan Iissä olivat viime vuosisadalla peräkkäin Frans Carpén, Kaarlo Krohn ja Matti Hiltula. Nimismiehinä olivat Herman Holmqvist, Kefas Heikel ja Juho Tasanen.

70-luvulla ja 80-luvun alkupuolella leveni laestadiolaisuus todellakin ”raivoavan myrskyn tavoin” Iissä. Ainoastaan kaikkein voimakkaimmat luonteet sekä ”parantumattomat syntiset” jäivät liikkeen ulkopuolelle. Tämä liike tempasi mukaansa kirkkoherra Thauvoninkin perheineen; samoin siltavouti Veijolan perheen sekä muutamia muidenkin perheiden jäseniä.

Kirkkoherra Th. ei ollut mikään syvällinen luonne, mutta luja ja valistunut näkö-ala hänellä oli. Ihmistuntija hän niinikään ei ollut ja siksi käyttivätkin kunnottomat ”uskonveljet” hänen hyvää sydäntään ja herkkäuskoisuuttaan toisinaan väärin. Mutta mitä hän kerran oli, niin sitä hän oli kokonansa. Kun hän oli kerran ”uskovainen”, niin hän oli sitä koko sydämestään, sielustaan. Sitä todistivat hänen saarnansa, sitä jokainen hänen sanansa, liikkeensä. Ja siksi kunnioittivat häntä nekin, jotka olivat hänen kanssaan toisella kannalla. Sen lisäksi oli Th. harras kansanvalistuksen ystävä. Hän, fil. maisteri, Tornion alkeiskoulun ent. opettaja, oli oman virkansa ohella kansak. tarkastajana pitkät ajat. Hänen rouvansa oli harvinaisen nerokas, intelligentti nainen, jonka kanssa oli hauska haastatella. Mutta kokonaan kodin piiriin sulkeutunut hän oli ja karttoi kaikkea yleisempää seurustelua sekä kodissaan että sen ulkopuolella. Ja kun tähän tuli vielä lisäksi se seikka, että laestadiolaisilla oli luullakseni yhteen aikaan seurusteleminen ”maailmanlasten tavoin” kokonaan kielletty, niin oli tästä seurauksena, että entiset perhekestit pappilassa kokonaan taukosivat. Iin perheet jakautuivat pienempiin piireihin ja perheseurustelu entisessä merkityksessä vähin erin lakkasi. Yleisemmin tapasivat enään sivistyneet perheet toisiaan tuskin muualla kun talonpoikaispidoissa. Jo varhaisempina aikoina oli näet varakkaammilla talonpojille tullut tavaksi kutsua nuo vuosikymmeniä paikkakunnalla asuneet perheet pitoihinsa. Ja samalla kun tämä tapa antoi näille pidoille vakavuutta ja arvokkuutta, niin samalla se myös pakotti ja totutti noita perheitä seurustelussa käyttämään suomen kieltä.

Urheiluinto eli edelleen Iin nuorissa herroissa. Metsästys- ja kalastusretkiä entiseen tapaan – kuitenkin ilman alkoholia - tekivät varsinkin sahanhoitaja Wicklinin ja nimismies Durchmanin pojat. Viimemainituista oli Kustaa Emil Durchman, jota muutoin oli perinyt setiensä etevät saarnalahjat, v. 1889–91 v.t. kappalaisena Iissä. Osoitteena siitä urheiluinnosta, mikä suvussa eli, mainittakoon, että hän, K. E. D. rintataudin riuduttamana, vielä muutamia kuukausia ennen kuolemaansa järjesti v. 1890 Iissä osanoton Suomen yl. kilpa-ammuntaan ja teki pitkiä jalkaretkiä kaukaisempiinkin syrjäkyliin johtaakseen kilpa-ampumista siellä.

Ennen kun päätän tämän vaillinaisen katsauksen, on minun jälleen palattava naisiin. Sen ajan naisista vetää huomiota ennen kaikkea kirkkoherra Thauvonin vanhin tytär, neiti Sally T. (nyk. rouva Heikel). Yli kymmenen vuoden uhrautui hän kokonaan kärsivien lähimmäistensä hyväksi Iissä. Ilman pienintäkään palkkiota, ja odottamatta kulki hän sairasvuoteelta sairasvuoteelle antaen sekä hoitoa että lääkkeitä ja jakaen lohdutusta ja toivoa taudin kanssa kamppaileville kanssaihmisilleen. Sen sijaan oli kätkettyä, ihmissilmältä kokonaan peitettyä, se siveellinen vaikutus, minkä nuo kokonaisen miespolven Iin rahvaan keskuudessa eläneet sivistyneissä perheissä kasvaneet naiset, neidit Calamnius, Qvickström, rouva Hilda Amalia Durchman y.m. jo pelkällä läsnäolollaan, kansan keskuudessa asumisellaan, ilman itse sitä vähääkään ajattelematta, ymmärtämättä, saivat aikaan. Vaistomaisesti, ilman itsekään sitä ajattelematta, kääntyi Iin ja varsinkin Karhunsaaren rahvas, sen isät ja äidit näiden elämän kovia kohtaloita kokeneiden naisten puoleen vaikeimmissa elämän ongelmissaan. Ja valistunutta neuvoa ja ohjausta saamatta he sieltä tuskin koskaan palasivat. Yhtä vaistomaista on myöskin se kiitollisuus ja rakkaus, mitä tämä rahvas noita naisia kohtaan tuntee. Se ilmeni niin kauniilla tavalla m.m. rouva Durchmania joku vuosi sitten Iin kirkonmultiin saatettaessa.

Uusi aika oli auttamattomasti tullut ja se antoi maaseudun sivistyneille perheillekin uusia velvollisuuksia ja uutta kehitystä. Jo v:na 1874 perustettiin Ouluun ensimäinen suomalainen oppikoulu. Seuraavana vuonna 1875 alkoi toimintansa Iin ensimäinen kansakoulu. Ja Iin silloisten sivistyneiden perheiden kaukonäköisyydeksi on luettava se, että heistä useat lähettivät lapsensa kansakouluun ja sitä tietä suomalaisiin oppikouluihin. Niin tekivät Durchmanit, Holmqvistit, jopa itse kirkkoherra Thauvonkin, jonka kasvattitytär Helli Wikman kulki samaa tietä. Iin kansakoulua kävi myös Ilmari Kianto (Calamniuskin). Rakasten mammojen ja muiden sukulaisten suureksi mieliharmiksi tämä kaikkein nuorin polvi siten lopullisesti suomalaistui. Ruotsia ei sitä enään millään saatu seurustelussa käyttämään. Käsikädessä lahjakkaimpien rahvaan lasten kanssa nämä lapset sitten jatkoivat opinnoitaan suomalaisissa oppikouluissa. Käsikädessä paikkakunnan muun nuorison kera olivat he mukana kansassa herännyttä sivistystarvetta tyydyttämässä. Kun jo luullakseni Calamniuksen aikaan perustettu lainakirjasto oli ajanmukaiseen kuntoon saatava, perusti neiti Iina Veijola (nyt professori Onni Törnqvistin rouva) lauluseuran paikkakunnan nuorison kesken ja oli mukana arpajaisia toimeenpanemassa. Ja kun vihdoin 90-luvun alussa nuorisoseura perustettiin, oli siinäkin mukana puheena olevain perheiden nuorinta polvea. Näin kauniilla tavalla päättyy noiden perheiden historia Iissä.

Nyt ovat nämä perheet häipyneet Iistä. Ainoastaan rovasti Thauvon kasvattityttärensä rouva Savolaisen (synt. Wikman) kera siellä yhä – 83 vuoden vanhana ja seurakuntalaistensa kunnioittamana – elää.