Koko 1800-luvun oli Iillä onni lukea asukastensa joukkoon tunnettuja, vanhoista Suomen sivistyssuvuista lähteneitä perheitä. Olkoonpa vaan, että nuo perheet sanotun vuosisadan ensimäisellä puoliskolla ja suuressa määrässä vielä myöhemmin sekä kielensä että seurustelutapojensa suhteen elivät kansasta eristyneinä, omassa suljetussa seurapiirissään, niin ilmeni sittenkin elämässä lukemattomia yhtymäkohtia, joiden kautta laajempi ja valistuneempi käsityskanta noista sivistyneistä perheistä virtasi syvien rivienkin keskuuteen. Ja siitä syystä sitä ihmeellistä hyötyä, mitä tästä paikkakunnalle koitui, ei voi kyllin korkealle arvostella.

Kun taasen toiselta puolen Iin mahtava luonto, sen aava kaukainen meri, sen lukemattomat saaret ja jokisuunhaaranteet, sen sinertävät suvannot ja kohisevat kosket, sen rehevät rannat ja metsäiset mäet sekä ennen kaikkea sen vilkas ja avomielinen väestö, lienevät hyvinkin suurina tekijöinä vaikuttaneet siihen, että nuo Iin sivistyneet perheet kykenivät viime vuosisadan [1800-luvun] kuluessa lähettämään isänmaamme palvelukseen niinkin monta yleisesti tunnettua miestä ja naistakin. Iissä kasvoivat ja miehiksi varttuivat tunnetut herännäissaarnaajat, veljekset Frans Oskar ja Niklas Durchman, joista edellinen oli tunnettuja herännäisjohtajia, kirjailija, tuomiorovasti ja jumal. opin kand., Johan Viktor Calamnius sekä tunnettu laestadiolaissaarnaaja, rovasti Alfred Wirkkula. Lapsuutensa ja nuoruutensa muistoja Iin luonnosta ja sen kansasta kätkevät povissaan myös professori Robert Hermansson, vuosikymmeniä Kaikun toimitukseen voimakkaasti vaikuttanut nainen, Otta Erika Herminia Kivekäs, synt. Durchman, kirjailijat Santeri Ivalo ja Ilmari Kianto.

Sivistyneiden perheiden seuraelämän keskuksena oli Iissä, kuten yleensä muuallakin, pappila. Ja siitä huolimatta, että yleisiä seurustelutapoja kaikkialla noudatettiin, oli pappilan herrasväki sittenkin se keskus, joka paikkakunnalla määräsi sekä seuraelämän ulkonaiset vivahdukset että sen sisäisten harrastusten suunnan. Niin kävi ainakin niissä pitäjissä, mihin vanhoja aatelis- tahi muita sivistyssukuja ei ollut useammaksi miespolveksi koteutunut. Ja niin kävi Iissäkin.

Frosteruksien aika

Jo vuonna 1772 nimitettiin Iin kappalaiseksi Abraham Erikinp. Frosterus, joka sitten 1800 tuli Iin kirkkoherraksi. Hänen kuoltuaan 1815 seurasi virassa hänen veljensä Jakob Erikinp. Fr. 1816–1836 ja sitten poikansa Erik Johan Abrahaminp. Fr. 1837–1847. Täten kesti tuo n.s. Frosteruksien aika Iissä koko viime vuosisadan ensimäisen puoliskon.

Muita sivistyneitä perheitä oli tähän aikaan Iissä ainakin seuraavat: Gustaf Josefinp. Durchman, joka jo v. 1796 tuli papiksi Iihin ja oli sitten – oltuaan välillä 13 vuotta Kuivaniemen pitäjään apulaisena – kappalaisena Iissä aina vuoteen 1837. Hänellä oli viisi poikaa ja yksi tytär, jotka kaikki varttuivat täysi-ikäisiksi Iissä. Ja hänen veljensä Simeon Josefinp. D., joka kuoli naimatonna, oli samaan aikaan 1806–24 nimismiehenä Iissä. – Kauppilan talossa asui pitkät ajat Abr. Frosteruksen vävy, maanmittaustirehtööri Matias Hackzell, jonka useat lapset, m.m. Jakobina Matilda H., professori Robert Hermansonin äiti, tulivat täysikasvuisiksi Iissä. – Olhavan lasitehtaan ja Nybyn uutistalon omistajan, hovineuvos Johan Nylanderin, tuon Saara Wacklénin ”hourootin” vävy, Adolf Fahlander asui Brusilan talossa, jonka suuri päärakennus oli v. 1797 rakennettu. Sittemmin peri Fahlander appiukoltaan Nylanderilta Olhavan lasitehtaan. – Brusilassa oli taloudenhoitajattarena Kemin henkikirjoittaja Rydmanin tytär Maria Katariina, jonka jälkeläisiä sitten asui Iissä koko viime vuosisadan. Neiti Rydman meni näet 1802 naimisiin Fredrik Ottelinin kanssa jääden leskeksi 1819. Hänen tyttärensä Maria Vilhelmina meni avioliittoon henkikirjoittaja Abel Qvickströmin kanssa, joka osti Iin silloiselta nimismies Boijalta Hietalan huvilan, jossa sitten kasvoi kolme poikaa ja viisi tytärtä. Näistä tyttäristä yksi, Emma Maria Qv., oli Santeri Ivalon äiti. Kolme sisaruksista Rosa, Flora ja Augusta elivät Hietalassa tämän vuosisadan alkuun, jolloin vasta muuttivat Ouluun. – Lopulta viime vuosisadan ensimäistä puoliskoa v. 1843 tuli Iin kappalaiseksi tunnettu herännäisyyssaarnaaja, runoilija Lauri Stenbäckin veli Juhana Mikaeli Stenbäck ja oli siinä virassa vuoteen 1856.

Viime vuosisadan ensimäisellä puoliskolla, ainakin 1831–1835, asui Iissä, ”Torpanhuvilassa”, eräs laamanni Julius Antell rouvansa ja ottotyttärensä Caroliuksen kanssa. Torpan tilavassa paviljongissa vietettiin silloin iloista elämää. Antellin perhe, joka oli muuttanut Iihin Helsingistä, oli hienoa väkeä. Oululaiset perheet, etenkin nuoriso, tekivät usein huviretkiä Torppaan. Odottamatta, aavistamatta saatiin sinne toisinaan kokonainen suuri seurue, joka sitten oman iiläisen nuorison kera pani toimeen iloiset, vilkkaat tanssiaiset. Hyvin hauskaksi ja kodikkaaksi muodostui elämä Torpassa, vaikkakin se emäntäväelle tuotti monta kulissientakaista pulaa. Ei näet ollut aina helppoa keksiä, mistä tarjoamista tuollaiselle suurelle seurueelle yks’ kaks’ otti, semminkin kun Antell ei ollut varakas.

Nimismiehenä viime vuosisadan ensimäisen puoliskon lopulla oli Iissä eräs Kehl, joka asui Pikku Brusilassa pohjois-Iissä. Samassa kylässä, Leistolan sotilaspuustellissa, asui samaan aikaan eräs luutnantti Stjerncreutz.

Seikkaperäisempiä tietoja tuosta kerrassaan puolivuosisataa kestäneestä Frosterusten ajasta en ole ollut tilaisuudessa hankkimaan, eikä niitä tähän lyhyeen sanomalehtikirjoitukseen voisi sovittaakaan. Se vaan on varmaa, että Frosteruksen nimellä iiläisen vanhan kansanmiehen korvassa on hyvä kaiku. Ja varsinkin Eerikki Juhanan nimi vetää vanhan iiläisen suun mieluiseen hymyyn. Hyviksi saarnamiehiksi mainitaan Frosteruksia.

Missä määrin kustavilaista hienoa seurustelutapaa ja kohteliaisuussääntöjen tarkkaa noudattamista iiläisten perheiden kesken seurattiin, siitä ei tarkkoja tietoja ole. Mutta siihen nähden, että paikkakunnalle oli noinkin monta vanhoista sivistyssuvuista lähtenyttä perhettä koteutunut, ei tuo hienompi seurustelutapa, arvokkaampi ryhti ja kursaileva kohteliaisuus liene heidän keskensä ollut aivan vieras. Kaikissa tapauksissa olivat elämäntavat näiden perheiden kesken vakavat ja arvokkaat. Se ilmeni jo lasten kasvatuksessa. Kerrotaan m.m. Frans Oskar Durchmanista, että hän lapsena, alle kymmenen vuoden, oli kovin raju ja villi, jopa siihen määrään, että hänestä jo silloin ennustettiin joko täydellistä lurjusta tahi harvinaista neroa. Mutta jos aines oli taipumaton, niin ankarat olivat kasvatuskeinotkin. Kun ei miehen alkua muutoin saatu esim. kirkonajaksi asettumaan, niin pistettiin hänet nuoralla tuoliin kiinni. Qvickströmin neidit kertovat niinikään, että kun heidät vielä isoina tyttöinä visiitillä ollessa istutettiin vierekkäin tuolille, niin siinä heidän oli hiljaa pysyttävä siksi, kunnes syystä tai toisesta saivat luvan liikkua.

Jokapäiväiset elämäntavat olivat sivistyneissäkin perheissä alkuperäiset ja kansanomaiset. Aamulla noustiin aikaisin kello 5 ja iltaisin mentiin maata jo kello 9. Kahdentoista aikaan syötiin päivällinen ja tavalliselle vierailulle mentiin jo kello 2–3 ja palattiin kello 8. Kahvia, sekä sen kanssa nisuleipää ja hyvin suuri palanen sokeria tarjottiin vieraille, toisinaan myös viiniä.

Pappilassa pidettiin vuosittain kahdet suuret kestit, uutenavuotena ja vappuna. Paitsi oman kylän sivistyneitä perheitä, saapuivat sinne aina myöskin kappelin pappis- y.m. perheet sekä vieraita Oulusta. Talonpoikia ei vielä tähän aikaan, eipä juuri huomatuimpiakaan, kesteissä ollut. Herrat pelasivat huvikseen schekkia ja korttia. Puhekielenä oli vielä yksinomaan ruotsi ja keskusteluaiheina herrain kesken suuret sotamuistot Napoleonista, Suomensodasta y.m., virkanimitykset, hevoset, kala- ja jahtiretket sekä hauskat vitsit.

Nuorison parhaana huvina oli tietysti tanssi. Soittokoneina oli viulu, piano ja tamburapaasi. Sen sijaan laulu ei vielä näinä aikoina, ei ainakaan Iissä, ollut seuraelämään tietään raivannut. Kestit päättyivät aina illallispöytään, jossa olivat ruokaryypyt. Kaukaisemmat vieraat jäivät pappilaan yöksi.

Uudenvuoden kestiä jatkettiin sitten seuraavina iltoina muissa perheissä, vuorollaan kussakin, aina sen mukaan, mihin kulloinkin edellä tehdyn sovinnon perusteella päätettiin kokoontua. – Vuoden pitkään vietettiin sitten eri perheissä nimipäiviä y.m. perhejuhlia, ristiäisiä, häitä ja hautajaisia.

Ykspensaassa oli henkikirjoittaja Qvickströmillä kalastusmaja. Sinne tekivät Iin perheet joka kesä huvimatkan. Siellä paistettiin illalliseksi siikaa ja lohta, tarjottiin ruokaryypyt, keitettiin makeajuusto ja syötiin lintupaistia. Ja tietysti tanssittiin. Tuo herrasväen tanssi herätti talonpoikien uteliaisuutta. He näet itse eivät silloin vielä muuta tanssineet kun polskaa. Luonnonlapsien tavoin he kiipeilivät ulkopuolelta ikkunoistakin sitä katselemaan.

Luonnollisesti oli paljon raakuutta vielä herrasmiestenkin keskuudessa. Vitsit eivät suinkaan kaikisti olleet juuri hienointa lajia. Kerrotaan myös luutnantti Stjerncreutz’in ja nimismies Kehlin eläneen lakkaamattomassa riidassa keskenään. Kerran pisti Kehl kissanraadon Stj:n kalanpyydykseen. Toisen kerran sanotaan hänen maalanneen laitumella olevan Stj:n valkosen hevosen värilliseksi, jotta tämä ei ruunaansa tuntenut, etsiskeli vaan ympäriinsä ja ihmetteli samalla, että kuka hänen laitumelleen vieraan hevosen on johtanut.

Niinä vuosina, joina J. M. Stenbäck oli kappalaisena Iissä, levisi sinne herännäisyyttäkin jonkun verran.

Vuonna 1849 tuli rovasti Karl Gabriel Calamnius kirkkoherraksi Iihin. Hän oli silloin jo vanha, liki kuusikymmen vuotinen ukko. Hänen rouvansa niinikään oli vanha ja sairaloinen ja pian hän sen jälkeen kuolikin. Sen sijaan oli hänellä kolme tyttöä ja seitsemän poikaa, jotka viimemainitut kaikki tulivat ylioppilaiksi. Karl Gabriel C:n poika Karl Alfred vihittiin v. 1853 papiksi ja tuli isänsä apulaiseksi Iihin, jossa oli aina isänsä kuolemaan vuoteen 1866 ja sittemminkin armovuoden saarnaajana 1868. Iin kappalaisena oli hän 1873–76. Calamniuksen aikaan oli sitä ennen ollut Iin kappalaisena 1856–71 August Kranck, joka kuoli naimatonna. – Veijolan taloon asettui C:n alkuaikoina tahi vähä sitä ennen asumaan Kuivaniemen pit.apulaisen Olof Wallinin leski lapsinensa. Hänen tyttärensä Hilda Amalian nai Jakob August Gustavinpoika Durchman, joka oli Iin nimismiehenä v. 1858–74 ja asui sittemminkin omistamassaan Hiivalan talossa kuolemaansa saakka v. 1878. – Calamniuksen aikaan tuli iiläiseen seurapiiriin vedetyksi myös pari talonpoikaisperhettä. Ne olivat Wirkkulantalon omistaja Simon Wirkkulan ja Brusilantalojen omistaja maakauppias Petter Abraham Akolan perheet. Muutoin oli viime mainittu valtiopäivämies v. 1864.

Ajan henkeä ja tapoja kuvaavana vielä tähän aikaan on pidettävä sitä seikkaa, etteivät nämä suomalaiset perheetkään vielä pyrkineet murtamaan ruotsinkielen valtaa seurustelukielenä. Se verraton etu tuosta sivistyneiden seurasta heidän lapsilleen kuitenkin oli, että ne kaikki pääsivät opinteille. Vaan samalla juurtui näihinkin talonpoikaiskodeissa kasvaneisiin lapsiin ruotsalaisuus siinä määrässä, että heistä vielä tänäkin päivänä ainakin useat käyttävät seurustelussa ehkä mieluummin ruotsin- kuin suomenkieltä. Mutta sen, mihin nuo syvien rivien lapset eivät pystyneet, sen teki noiden sivistyneiden perheiden nuorempi polvi. Rovasti Calamniuksen poika, edellä mainittu tuomiorovasti Johan Viktor C. alkoi jo ylioppilaana sisarustensa kesken suomenkielisen kirjeenvaihdon. Ja hän se myöskin oli, joka ensimäisenä alkoi iiläisessä seuraelämässä käyttää suomenkieltä.

Koko Calamniuksen perhe oli sanomattoman vieraanvaraista, hienoa ja valistunutta väkeä. Ja kun vanhukset olivat jo vanhoja ja lapset toinen toisensa perään varttuivat täysikasvuisiksi, muodostui seurustelu pappilassa ja samalla Iissä yleensä rattoisaksi, viehättäväksi huvi- ja urheiluelämäksi. Samaan aikaan ja ehkä muualla Suomessa aikaisemmin oli toti tunkeutunut nautintoaineena seuraelämään jopa siinä määrin, että eräs unkarilainen vieraamme matkamuistelmissaan 70-luvulla nimitti totia suomalaisten kansallisjuomaksi. Oli senvuoksi ajanmukaista, että alkoholin käyttäminen iiläisessäkin seuraelämässä tähän aikaan huolettavassa määrin eneni.

Uudenvuoden ja valpurinkestiä pidettiin pappilassa vanhaan tapaan. Vieraina niissä oli, paitsi omaa iiläistä seuruetta ja kappelien herrasväkeä, runsaasti talon nuorison koulu- ja ylioppilastovereita, ylioppilaita, maistereita y.m. Uudenvuoden kestit jatkuivat sitten perheestä perheeseen. Hauskaa, huoletonta elämää vietettiin. Leikki, tanssi, laulu, pianon ja viulun soitto vaihteli illan ohjelmassa. Melkein kaikki iiläiset perheet Calamniukset, Durchmanit, Wirkkulat olivat musikaalista väkeä. Hauska, valoisa mieliala tarttui nuorisosta pian vanhempaankin väkeen, tarttui varsinkin sitten, kun kahvit ja ensimäinen lasi totia oli juotu. Silloin se kielenkanta irtaantui. Herrojen keskusteluaiheiksi olivat edelläkerrottujen lisäksi tulleet ajankysymykset. Cygnaeus, Runeberg, Schauman olivat sen aikaisia ylioppilasten ihanteita ja varsinkin v. 1857 ylioppilaat pitivät itseään muita henkevämpinä. Tuota isänmaallista innostusta korkealle kohotti Johan Viktor Calamniuksen y.m. ylioppilasten lisäksi vielä Oulun alkeiskoulun opettaja, Runebergin ylioppilastoveri ja ystävä, maisteri Martti Malm, jota yleisesti ”onkeliksi” nimitettiin. Hän, Calamniuksen poikain vanha opettaja, oli C:n ainainen vieras ja C:n perheessä, hän vanhapoika, oli eläkkeelle jouduttuaan loppuikänsä ja siellä hän kuolikin. Melkein yhtä usein vierailivat pappilassa nuorison ilon ylimmilleen virittäjät, neidit Ida ja Hanna Wigelius. Toinen lasi totia ja vanhemmat herrat ehken vähän ”palasen päälle”, sitten tee ja illallispöydässä ruokaryyppy, sen pitemmälle ei juuri alkoholin nauttimisessa tavallisesti perhekesteissä menty.

Mutta toista oli kalastus- ja metsästysretkillä. Niillä nautittiin aina, kun vanhemmat herrat olivat mukana, runsaasti alkoholia, jopa siinä määrässä, että laskettiin jäniksen tulevan maksamaan aina 12 markkaan.

Calamniuksen nuoriso oli jo Iihin muuttaessaan harjaantunutta kalastajaväkeä. Kalamaja oli C:lla Iin Finninkarissa ja Wirkkulalla Loutissa. Yhteisiä kalastusretkiä tehtiin milloin Louttiin, milloin Finninkariin, milloin muuallekin. Kullakin olivat omat eväänsä mukana, mutta siitä huolimatta käytiin tavallisesti ensin Wirkkulan toimeliaan emännän, Anna Beata W:n, synt. Riekki, varustaman eväskontin kimppuun. Ja sen runsas sisältö tarjosikin nauttimista siihen määrään, että muiden eväät saivat usein palata koskemattomina takaisin.

Metsästysretkiä tehtiin Ulko- ja Maakrunniin, Tyykiluodon rannalle ja saaristoon yleensä. Ajokoirat olivat monesti mukana. – Vesilintujahdissa käytiin saaristossa, Liesojalla ja Kuokkalanhaarassa. Harjaantuneita ja samalla innostuneita pyssymiehiä olivat Iin silloiset herrat. Kerrotaan esim. nimismies Durchmanista, että hän kerran lapsuutensa kodin rannassa, Kuokkalanhaarassa, istui venelaudalla keskellä venettä kasa pyssyjä sivullansa. Yksi hänen tovereistaan souti, toinen piti perää. D:n otti pyssyn toisensa perästä, tähtäsi, laukasi ja joka kerta putosi vesilintu lennosta. Ja hän ei suinkaan ollut ainoa sellainen pyssymies silloisessa Iissä. Metsästysretki kesti monta päivää. ”Niitä tuotiin kotia jäniksiä kuormittain, vesilintuja venelasteittain”, kertoo eräs mukana ollut herrasmies. Ja niistä retkistä sitä sitten piisasi juttua pitkiksi ajoiksi. Kehuttiin omia koiria, moitittiin toisten, kinasteltiin, riideltiin, sovittiin jälleen ja oltiin eroamattomia ystäviä.

Kalastus- ja metsästysretkillä ei luonnollisesti naisia mukana ollut. Sen sijaan tehtiin kesäisin huviretkiä Finninkariin ja siellä oli koko seurapiiri, joka tavallisesti nousi noin 40 henkeen, matkassa. Eväinä oli voileipää, suolakalaa, poronpaistia, huitua ja viilipiimää. Aamulla sinne jo lähdettiin ja viivyttiin koko pitkä päivä, palattiin pikkutunneilla vasta seuraavana aamuna. Veneillä sinne soudettiin, laulua matkalla, laulua perillä, laulua aluksi ja laulua lopuksi. Riemusta remahteleva nuoruus vietti suvijuhlaansa pohjolan häikäisevän kesäillan keskessä, Iijoen valtaväylän ja lukemattomien jokisuuhaaranteiden lomassa, missä meren ja suvannon kalvo sekä taivaan rannalla häälyvät pilvet illan auringon kultaamina kuvastelevat ja sen hopeoittamina niin ihmeellisesti hohtavat. Piiriä pyörittiin, polttopallia lyötiin, leskistä juostiin, tanssittiin, karkeloitiin. Nuorison nauru ja laulu kajahteli kauvas ja korkealle. Juostiin, hypättiin ja kisailtiin siksi kunnes väsähdettiin ja nälkiinnyttiin. Herrat virittivät nuotion, pistivät pitkiin vartaisiin lohia, taimenia tahi siikoja, paistoivat niitä vähin erin hiilloksella, kääntelivät, katselivat ja valelivat tuhkatiheään suolavedellä. Vitkaan ja vähitellen valmistui mehevä paistinkala. Vesi suussa, vesi kielellä sitä katselivat nälkiintyneet naiset, istuivat taampana notkuvilla kiikkulaudoilla tahi asettelivat evästä esille. Nokkaviisaita kokkapuheita tahi hauskoja vitsiä siinä odotellessa vaihdettiin. Mutta annapas kun kala vihdoinkin kypsyi, auta armias sitä intoa, millä sen kimppuun käytiin.

Juhannusöitä valvottiin Hiivakansaarella ja mieliala siellä ei suinkaan ollut vähemmän rattoisa. Sen runollisuutta kohotti vielä se tosin leikkisä mutta samalla ajan isänmaallisesta innostuksesta vuotava ohjelma, mitä siellä Johan Viktor Calamniuksen y.m. toimesta suoritettiin. Pantiinpa siellä eräänä juhannusyönä toimeen kokonaiset maisterinvihkijäisetkin seppeleensitojattarineen, juhlapuheineen y.m. juhlamenoineen. Onkkeli vihittiin tietysti riemumaisteriksi ja oli toimitus niin juhlallinen että se puristi kyyneleet vanhuksen silmistä.

Kun elokuun alussa lohipadot purettiin, vedettiin kulteella Venäjänkarin lohipadon alta siellä loikoilevat lohet, siiat ja taimenet. Joen pohjoispuolelle, Helsinginkoskenkorvalle, kokoontui silloin aina koko seurue runollista elokuun hämärää viettämään, lohta, taimenta ja siikaa paistamaan.

Talvisista huveista olivat rekiretket rattoisimmat. Niitä tehtiin haukiputaalaisten kanssa vastavuoroin, iiläiset H:putaalle ja päinvastoin. Rekiretkiä tehtiin niinikään Kuivaniemen pappilaan, jossa pitäjään apulaisena niinä aikoina oli Johan Carpén sekä myöhemmin Olhavan lasitehtaalle, jonka omistajaksi v. 1869 tuli apteekari Karl Jakob Fellman. Lyhempiä rekiretkiä tehtiin Käyrän ja Jakkilan taloihin. Tanssin, leikin ja laulun ohessa pitivät ylioppilaat vuoroin leikillisiä esitelmiä. Eväinä oli voileipää, jota sitten illansuussa syötiin.

Tulee sitten toinen aika Iihin, jolloin harrastukset ja sivistyneiden perheiden vaikutus muuttuu toisellaiseksi. Juuri siitä syystä onkin sen ajan kuvaus esitettynä eri kirjoituksessa, ajan henkeä vallitsevan suunnan mukaan.