Thauvónien lestadiolainen pappisperhe 1800-luvulta lienee monelle iiläiselle nimenä tuttu. Perheen äidin, Emilie Thauvónin, elämää ja pappilan arkea pääsee kurkistamaan vanhojen kirjeiden kautta. Pappisperheen tyttären Sally Thauvónin siskolleen ja tädilleen lähettämistä kirjeistä paljastuu tiedonmurusia Iin ruustinnan arkielämästä, jota sävyttivät säätyläisyys, yleissuomalainen pappilakulttuuri sekä voimallinen lestadiolaisuus.

Vuonna 1876 Iin kirkkoherraksi tulleen Johan Fredrik Thauvónin vaimo eli jokapäiväistä elämäänsä komeissa puitteissa, taloudellisesti turvattuna sekä hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa. Ruustinnan elämään kuului myös monenlaisia erityisvelvollisuuksia, ja hänen kotipuuhasteluistaan oltiin kiinnostuneita Iissä, missä seurakuntalaiset aprikoivat papin rouvan tavallisia touhuja tiukan etiketin ja roolin takana.

Kukoistava puutarha

Pappilat olivat edustavia arvorakennuksia, joiden tuli olla seurakuntalaisten ylpeys. Iin pappila oli 1870-luvun alussa vaarassa jäädä alueen isojen talojen rinnalla vaatimattomaksi, ja siksi sitä laajennettiin ja kohennettiin monilla tavoilla. Komeiden puitteiden lisäksi pappilan asukkailla oli muitakin etuja. Naisten arkiaskareita helpotettiin vakituisella palvelusväellä, ulkopuolelta tilattavalla avulla sekä uusimmalla tekniikalla.

Harvinaisuus oli myös hyötyyn ja kauneuteen tähtäävä pappilan puutarha aikana, jolloin talonpoikaistalon pihalla oli korkeintaan yksi pihapuu. Ruustinna Thauvón vietti kesäisin paljon aikaa puutarhassa hoitaen kukkiaan ja joitakin viljelykasveja – odotettiinhan papin rouvilta vankkaa osaamista ja tietämystä puutarhanhoidosta. Iin kirkkoherra ei itse viljellyt maata, joten ruustinnalla ei ollut maatalon emännän roolia.

Pappilassa asunut naimaton tytär Sally kirjoitti ruustinnan elämästä tyypillisimmillään näin: ”Äiti istuu kutimensa kanssa kuten aina sekä puuhailee huushollin ja kukkiensa kanssa.”

Joitain suomalaisia ruustinnoja on luonnehdittu seurapiiriä pyörittäneiksi ja salonkia pitäneiksi rouviksi. Tämäntyylistä toimintaa ei Iin lestadiolaisessa pappilassa harrastettu, eikä se olisi sopinutkaan ruustinnalle, joka oli paremminkin ujo ja hiljainen ihminen. Kirjeiden perusteella hänestä saa toimeliaan ja käytännönläheisen vaikutelman.

Kaikille avoin koti

Emilie Thauvónilla oli työtä myös äitinä ja isoäitinä. Ruustinnan lapsista eli aikuisikään asti neljä. Lapsista vanhin, Sally, syntyi vuonna 1855, Emil syntyi vuonna 1858 ja nuoremmat tyttäret Johanna (Jenny) 1860 ja Alma 1863.

Pappilaelämä sai jatkoa nuoremmassa sukupolvessa, sillä Emilistä tuli pappi ja sekä Jenny että Alma menivät pappien kanssa naimisiin. Vanhimman tyttären Sallyn arki pappilassa päättyi vuonna 1890, kun hän avioitui 35-vuotiaana leskimies Johan Heikelin kanssa, jolla oli kymmenen lasta.

Emilie Thauvón myötäeli lastensa perheiden asioissa ja auttoi heitä monin tavoin. Iin pappila oli jälkipolville paikka, jonne kaukana asuvat tyttäret hakeutuivat synnyttämään vanhan ruustinnan avustuksella.

Ruustinnan velvollisuutena oli ottaa muitakin sukulaisia, kasvatteja ja muita vieraita pappilaan. Tuon ajan pappiloihin kuului piirre, että sinne tuli koko kesäksi kaupungeista ja ulkomailta ihmisiä rentoutumaan. Myös piispat, tarkastajat ja matkasaarnaajat olivat säännöllisiä yövieraita. Ruustinna taisikin nauttia rauhallisesta ja hiljaisesta elämästä talvella kovan kesätyön ja vierasjoukkojen jälkeen.

Kiireisintä aikaa lestadiolaiselle ruustinnalle olivat kuitenkin periodit, jolloin seurat olivat pappilassa koolla. Vaikka hänellä oli apulaisia auttamassa järjestelyissä, ruustinna ei päässyt nauttimaan runsasväkisistä seuroista ja hengenviljelystä samalla tavalla kuin muut. Sen sijaan pappilan ulkopuolella kokoontuneista seuroista palatessaan äiti oli Sallyn kuvailemana ”kuin uusi ihminen”.

Ruustinna hoiti emännän, äidin ja vaimon tehtäviään puolijulkisessa rakennuksessa, jonne tupsahteli kaikenlaisia ihmisiä nuhdeltaviksi, lohdutettaviksi ja sovittelemaan riitoja. Rauhallisia perheiltoja oli epäilemättä hankala vaalia talossa, jossa kävi ja oleskeli niin paljon perheen ulkopuolisia ihmisiä.

Sally kirjoittaa, kuinka pappilaan kerran tuotiin mielisairas tyttö, joka sälytettiin ruustinnan hoidettavaksi vedoten pappilan rauhoittavaan ilmapiiriin. Ruustinna yritti hoivata tolkutonta tyttöä, jonka huuto kaikui pappilan seinissä öisin. Tästä raskaaksi ja hankalaksi koetusta velvollisuudesta kuitenkin päästiin, koska tytön tila ei alkanut kohentua pappilassa.

Kudin pysyi kädessä

Pappiloiden naisväki teki paljon käsitöitä. Heidän käsissään syntyi käyttövaatteita ja arkitekstiilejä sekä koruommeltuja kirkkotekstiilejä. Todisteena ruustinna Thauvónin tuotteliaisuudesta olivat lukuisat perheenjäsenille ja hyväntekeväisyyteen annetut pehmeät paketit. Kaikkea ei kuitenkaan tarvinnut tehdä itse. Iissä kutsuttiin usein paikallinen ompelija pappilaan muutamiksi päiviksi ompelemaan vaatteita.

Papin rouvana olemisen yksi ulottuvuus oli koko pitäjän esikuvana toimiminen. Ruustinnojen toimia, pukeutumista ja käyttäytymistä tarkkailtiin tiiviisti. Vaateuutuuksien käyttäjiä olivat 1800-luvulla ensin kaupunkilaiset ja sitten maaseudun asukkaat, joista muotipukuja käyttivät kartanoiden herrasväki, virkamiehistö, porvaristo ja papin perheet.

Iin ruustinnan suhtautuminen pukeutumiseen käy ilmi tapauksesta, jossa hän lisäsi tyttärensä joulupakettiin lukuisten valmiiden käsitöiden lisäksi kankaanpaloja. Hän oli leikannut ne ja tehnyt niistä itselleen puolihameita, mutta käydessään Oulussa hän ei ollut nähnyt juuri sentyyppisiä siellä. Niinpä hän oli ratkonut ne ja ehdotti, että tytär voisi ommella niistä jotain itselleen. Ruustinnasta paljastui uusi puoli vaatteistaan pikkutarkasta naisesta, joka näytti seuranneen muotiakin.

Käsitöiden parissa ruustinna ei pelkästään täyttänyt velvollisuuttaan, vaan käsillä tekeminen tuotti hänelle selvästi iloa ja tyydytystä. Sallyn kirjeistä käy ilmi, että ruustinna osasi yhdistää niiden teon varsinaisen työpäivän jälkeiseen salissa istumiseen, Raamatun ääneen lukemisen kuunteluun ja rauhoittumiseen.

Emilie Thauvón emännöi Iin pappilaa 30 vuotta aina kuolemaansa saakka. Hänen tyttärensä Sally eli vuoteen 1927.

Lähdeluettelo

  • Sally Thauvónin kirjeet tädilleen Hilda Carlssonille ja siskolleen Jenny Virkkulalle vuosilta 1876–90, Oulun maakunta-arkisto.
  • Knuuttila, M. Pappilan hätävara – vieraanvaraisuuden taidosta. Kustannus Oy Arkki, Helsinki 2006.
  • Koskimies, T. & Knuuttila, M. Pappilan puutarhassa kasveja ja kulttuurihistoriaa. Kustannus Oy Arkki, Helsinki 2007.
  • Markkola, P. ”Kirkonmäellä ja pappilassa – papiston monisäikeinen rooli”. Suomalaisen arjen historia – säätyjen Suomi, s. 79–99. Päätoimittaja Kaj Häggman. WSOY, Helsinki 2007.