Röyttään perustetaan luotsiasema

Merenkulkuhallitus sai Perämeren merikartoituksen päätökseen 1860-luvun lopulla. Sen jälkeen alueelle päätettiin merkitä meriväylät sekä perustaa majakka- ja luotsiasemia. Iin Röyttä oli jo tuolloin yksi mahdollinen aseman sijoituspaikka, mutta valinta osui Röytän eteläiseen naapurisaareen Satakariin. Sen erottaa Röytästä vain runsaan viidenkymmenen metrin levyinen salmi. Satakarin pohjoisella Kestikievarin nokalla oli vuodesta 1898 lähtien luotsitupa. Se kuului kauempana merellä sijaitsevan Ulkokrunnin luotsiaseman alaisuuteen. Luotsitupa toimi virkatehtävissä olevien luotsien vartous- eli odotuspaikkana varsinaisten tehtävien väliajoilla silloin kun ei ollut mahdollista palata suoraan Ulkokrunniin.

Satakarin vartouspaikka lakkautettiin vuonna 1922. Luotsituparakennus siirrettiin Röyttään. Vartouspaikkatoimintaa ei vielä tuolloin aloitettu Röytässä, vaan luotsitupa siirtyi pian Metsähallituksen käyttöön. Vasta vuonna 1932 Röyttä päätettiin ottaa Ulkokrunnin vartioasemaksi. Toiminta käynnistyi seuraavan purjehduskauden alussa keväällä 1933. Kaksi vuotta myöhemmin Ulkokrunnin luotsiasema lakkautettiin ja toiminta keskitettiin Röyttään. Pitkän harkinnan jälkeen oli päädytty siihen, että luotsaus oli käytännöllisempää järjestää mieluummin rannikkoa lähellä olevasta Röytästä kuin ulkomerellä sijaitsevasta Ulkokrunnista. Röytästä tuli nyt varsinainen luotsiasema. Ulkokrunni jäi purjehduskaudeksi 1935 Röytän luotsivartiopaikaksi. Seuraavana vuonna vartiopaikkatoiminta lakkautettiin Ulkokrunnista. Jatkossa Röytän luotsien odotusasemana toimi majakka-alus Kemi.

Luotsihenkilöstö keskisuurella luotsiasemalla

Iin Röyttä oli Oulun luotsipiirin alainen keskisuuri luotsiasema. Luotsipiirin noin kymmenestä asemasta vain Ajoksessa oli selvästi enemmän henkilöstöä. Tankarissa, Oulussa ja Marjaniemessä oli saman verran väkeä. Loput asemista olivat Röyttää pienempiä. Röytän luotsien määrä vaihteli vuosina 1935–1953 kuudesta yhdeksään. Keskimäärin asemalla työskenteli kahdeksan henkilöä. Määrä oli suurimmillaan 1930-luvulla, mutta henkilöstöä vähennettiin 1940-luvun lopulla. Viimeisten viiden toimintavuoden ajan Röytässä oli vain kuusi luotsia. Luvut sisältävät sekä luotsioppilaat sekä luotsin pätevyyden saavuttaneet.

Luotsin virkaura alkoi kun henkilö astui luotsilaitoksen palvelukseen luotsioppilaana. Oppilaaksi pääsy edellytti merikoulun käymistä. Siihen sisältyi vähintään kahden vuoden meripalvelus. Lisäpätevyys ja lisäkokemus olivat eduksi. Monet oppilaat olivat jo suorittaneet perämies- tai aliperämiestutkinnon. Suurella osalla oppilaista oli takanaan parhaassa tapauksessa kymmenenkin vuoden palvelus eri laivoilla koti- ja ulkomaisilla vesillä. Kahden purjehduskauden mittaisen harjoittelun jälkeen oppilas sai ohjauskirjan sille luotsiasemalle, jolla hän oli palvellut oppilaana. Ohjauskirja oli todistus pätevyydestä toimia luotsina sen luotsiaseman väylillä. Ohjauskirja oli kuitenkin ”ajokortti” vain tiettyä aluetta varten Jos henkilö siirtyi toiselle luotsiasemalle, hänen oli hankittava, yleensä oppilaan vakanssilla ja palkkauksella, uusi ohjauskirja. Muutamat henkilöt ehtivät olla oppilaana neljälläkin asemalla, ennen kuin heidän sijoituspaikkansa vakiintui.

Ohjauskirjan saamisen jälkeen oppilas saattoi odottaa pian nimitystä apulaisluotsiksi ja muutaman vuoden palveluksen jälkeen varsinaiseksi luotsiksi. Luotsin viran toimittaminen jo ennen virallista nimitystä oli myös tavallista. Vuodesta 1937 lähtien virkanimitykset muuttuivat siten, että apulaisluotseista tuli nuorempia luotseja ja luotseista vanhempia luotseja. Yksi kunkin luotsiaseman vanhemmista luotseista toimi myös luotsivanhimpana eli luotsiaseman käytännön esimiehenä. Luotsivanhimmaksi pyrittiin luonnollisesti aina valitsemaan luotsikunnan kokenein ja pätevin henkilö. Monet luotsivanhimmista olivat merikapteeneja tai kauppalaivureita tai heillä oli suoritettuna yliperämiestutkinto. Vanhempi luotsi oli tavallisin luotsivirka. Röytässä normaalimiehitys oli yksi luotsivanhin, neljästä kuuteen vanhempaa luotsia, yksi nuorempi luotsi ja yksi luotsioppilas. Silloin kun vanhempien luotsien määrä oli pieni, asemalla saattoi olla yhdestä kahteen ylimääräistä luotsioppilasta, jotta henkilöstön määrä pysyi riittävänä.

Iin Röytän luotsiasemalla ovat vuosina 1932–1953 työskennelleet seuraavat henkilöt:

(ap.l.=apulaisluotsi, l.=luotsi, lo.=luotsioppilas, lv.=luotsivanhin, n.l.=nuorempi luotsi, v.l. =vanhempi luotsi)

Auranaho (e. Fält), Allan Einar ap.l. 1932–1937
  v.l. 1937–1953
Enojärvi, Vilho Andreas 1. 1932–1938
Ervasti, Jalo Martti lo. 1950–1952
Finnberg, Karl Henrik lo. 1946–1948
Heikkinen, Johan William ap.l. 1932–1937
Heikkinen, Juho Armas l. 1932–1938
Holma, Knut Pellervo lo./n.l. 1934–1938
  v.l. 1938–1949
  lv. 1949–1953
Huttula, Teuvo Paavali lo. 1947–1948
Kallio, Verner Johannes lo. 1938–1940
  n.l. 1940–1941
  v.l. 1941–1953
Kauppi, Eino Johannes lo. 1950–1952
Kropsu, Yrjö Armas v.l. 1932–1953
  lv. 1949
Käyhkö, Olli Wiktor lv. 1934–1937
Moisanen, Juhani Eemeli lo. 1935–1936
Mäkipaaso, Juho Alfred l./v.l. 1932–1942
Niemelä, Hugo lo. 1940–1941
Nisumaa, Vilho Johannes lo. 1939–1940
Ojala, Yrjö Aleksanteri lo. 1937–1940
Pohjamo, Niilo Olli lo. 1942–1946
Rantapirkola, Olavi Yrjö n.l. 1951
Soronen, Pentti Matias lo. 1948–1949
Seppä, Veikko Valmis v.l. 1940–1941
Sipilä, Martti Adolf lo. 1953
Suomi, Frans Aino lv. 1938–1949
Suomi, Frans Viljo lo. 1946
Taskila, Olavi Ensio lo. 1938–1939
  n.l. 1939–1940
Tausta, Mauri Arvi lo./n.l. 1942–1943
  v.l. 1943–1948
  v.l. 1949–1953
Uusitalo, Uuno Sakari lo. 1934–1935
  lo. 1938–1939
Valppu, Heikki Adolf lo. 1932–1934
Åström, Sakari Jaakko v.l. 1932–1938
  lv. 1937–1938

Kaikkiaan Röytän luotsiasemalla ehti työskennellä 29 henkilöä. Suurinta henkilöstön vaihtuvuus oli oppilasvaiheessa, mutta jos oppilas selviytyi tästä jaksosta ja oli halukas jäämään asemalle vakinaiseen palvelukseen, virkaura saattoi kestää vuosikymmeniä. A.E. Auranaho palveli Röytän edeltäjässä Ulkokrunnissa luotsioppilaana vuosina 1930–1931. Sen jälkeen hän palveli apulaisluotsina sekä vanhempana luotsina Ulkokrunnissa, Röytässä aina vuoteen 1953 asti. Hänen uransa jatkui Röytän aseman lakkauttamisen jälkeen vielä Martinniemen luotsiasemalla. Lyhimmät palvelussuhteet kestivät vain muutamia kuukausia. Varsinkin 1930-luvulla jotkut luotsioppilaista lähtivät talvisin ulkomaille hankkimaan merikokemusta. Heidän tilalleen otettiin tilapäisesti ylimääräisiksi luotsioppilaiksi lähiseudun kalastajia tai muita henkilöitä, joille Röytän vesialueet olivat tuttuja. Muutamien varsinaisten luotsioppilaiden palvelussuhde keskeytyi myös muista syistä, kuten sotapalveluksen takia tai sitten luotsitoimi ei yksinkertaisesti vastannut harjoittelijan toiveita.

Luotsilan asumiskurjuus ja palkkaviidakko

Luotsien perheet ja muut omaiset asuivat mantereella, joten luotsiasema oli henkilöstölle vain työpaikka. Työn luonteesta ja työpaikan sijainnista johtuen asemalla oli vietettävä pitkiä aikoja yhtä-jaksoisesti, mikä oli varsinkin perheellisille hankalaa. Työn takia erossa oleminen perheestä ei ollut tuohon aikaan mitenkään tavatonta. Työjaksojen aikana luotsien oli vain järjestettävä olonsa Röytässä mahdollisimman inhimillisiksi. Henkilöstön majoitus- ja vapaa-ajan tiloina toimi Röytän luotsitupa, Luotsila.

Röytän luotsitupa oli rakennettu vuonna 1922 Hiukeen ja Satakarin luotsitupien terveistä hirsistä. Rakennus oli kaksikerroksinen koostuen eteisestä, keittiöstä, kamarista sekä pienestä kellarista ja ullakosta. Kokonaispinta-ala oli 34 m². Rakennuksessa oli kivijalka ja pärekatto. Lämmitystä varten oli kaksi uunia ja ruoanvalmistusta varten hella. Alkuperäiseen kalustukseen kuului viisi pöytää, kahdeksan tuolia, kaksi penkkiä, neljä sänkyä ja kirjahylly. Tällaisena se oli palvellut Metsähallituksen työnjohtajien asuntona vuosina 1926–1933. Luotsien käyttöön se siirtyi keväällä 1933.

Metsähallituksen aikana tupaa oli remontoitu useampaan otteeseen. Lattian vuorausta oli parannettu, keittiöön oli tehty ikkuna, seiniin oli laitettu tapetit ja alakerran uuni oli korjattu. Yläkerran sisäkatto sekä kellari oli korjattu ja eteiseen oli tehty ruokakaappi. Täysin tyydyttävään kuntoon rakennusta ei näytetty saavan, vaan pikkuremontit jatkuivat 1930-luvulla. Suurinta harmia tuotti rakennuksen kylmyys. Vuonna 1935 kaikki lattia- ja seinätäytteet sekä katto,- lattia- ja ovilistat oli uusittava, koska veto tuvan sisällä oli käynyt sietämättömäksi. Tämän perusteellisen korjauksen jälkeen tilanne muuttui vähän paremmaksi. Asumismukavuudessa ei kuitenkaan ollut kehumista. Kalusteet kuluivat kovassa käytössä ja niitä oli korjailtava.

Merenkulkuhallituksen kroonisen rahapulan takia vuoden 1935 jälkeen Luotsilan korjaukseen ei myönnetty enää varoja. Luotsien oli tehtävä itse välttämättömiä pikku korjauksia. Ennen pitkää katto meni niin huonoon kuntoon, että kuten Verner Kallio muistelee:

”Joskus kun sattui oikein kova ukonilma, ei ollut muuta varmaa paikkaa kuin pöydän alla. Ja oli niinkin pahoja sateita, että vesi tuli vielä välikatonkin läpi.”

Kosteutta varmasti riitti talon sisällä pitkään sateen jälkeenkin. Yläkerta toimi majoitustilana, alakerrassa laitettiin ruokaa ja vietettiin aikaa päivisin. Keittiön ikkunasta saattoi tähystää merelle.

Muita Luotsilaan kuuluneita rakennuksia olivat varasto ja käymälä. Varastohuone, jonka yhteydessä oli vuodesta 1931 lähtien erillinen puuvaja, oli siirretty luotsituvan tavoin Satakarista vuonna 1923. Varastolla oli kivijalka ja se oli rakennettu laudasta. Sen pinta-ala oli 30 m². Varaston kuntovaatimukset eivät olleet niin suuret kuin luotsituvan. Varasto pysyi käyttökelpoisena yhden kunnollisen remontin (1931) jälkeen. Laudasta tehty ulkokäymälä oli rakennettu vuonna 1923. Se uusittiin varastoremontin yhteydessä vuonna 1931. Luotsilan pihalla oli lipputanko, joka kuului jokaisen luotsiaseman perusvarustukseen. Vuonna 1923 rakennettu alkuperäinen lipputanko osoittautui kuitenkin heikoksi. Vuonna 1935 pihalle pystytettiin uusi tanko, joka oli sitten käytössä aseman toiminta-ajan.

Muusta luotsiaseman kalustosta mainittakoon luotsien virkakäytössä olleet veneet. Röytässä oli valtion puolesta normaali varustus eli kaksi luotsivenettä; soutuvene ja puinen pienehkö moottorivene. Soutuvene vaihdettiin hieman isompaan, mutta edelleen moottorittomaan viitoitusveneeseen vuonna 1935. Puinen moottorivene korvattiin uudemmalla metallirunkoisella moottoriveneellä vuonna 1938. Näitä käytettiin vuoteen 1953 saakka. Metallirunkoinen luotsivene oli vielä 1930-luvulla harvinainen. Suurin osa muista Oulun luotsipiirin asemista joutui tyytymään tuolloin puuveneeseen, mutta valtion kalusto oli aseman tarpeisiin riittämätöntä ja heikkotehoista. Röytän luotseilla oli käytössään omat moottoriveneensä, joilla virkatehtävät ja liikenne saaren ja mantereen välillä hoidettiin.

Kalliin ajan ja kalliin paikan lisät

Luotsien palkka koostui kolmesta osasta; peruspalkasta, lisistä ja osuudesta luotsausmaksuihin. Eri aikoina oli käytössä erilaisia palkanlisiä kuten ikälisä, kalliin ajan lisä ja lapsikorotus. Luotsausmaksujen osalta käytäntö oli sellainen, että luotsi peri luotsattavalta alukselta vahvistettuihin taksoihin perustuneen ja luotsaukseen käytetystä ajasta riippuneen luotsauskorvauksen. Luotsausrahan lisäksi luotsi oli oikeutettu perimään matkakorvauksen sekä pienen päivärahan. Luotsausmaksusta 75 % kuului valtiolle, 20 % luotseille ja 5 % tilitettiin luotsiaseman venekassaan eli moottoriveneen käyttökuluihin. Luotseille kuulunut viidennes luotsausmaksuista jaettiin kuukausittain sen mukaan, montako luotsausta kukin oli hoitanut. Luotsausmaksuista saadut tulot vastasivat vilkkaimpina luotsauskuukausina 15–20 prosentin palkanlisää luotsin peruspalkkaan. Maksun merkitys pieneni vuodesta 1947 alkaen, jolloin jako-osuutta muutettiin siten, että valtiolle kuului 90 % ja luotseille enää 10 %. Venekassa lakkautettiin uudistuksen yhteydessä.

Luotsien peruspalkka oli ajan keskipalkkaa vastaava ja muuttui yleisen palkkatason muutosten mukaan. Korkeinta palkkaa sai aseman luotsivanhin ja palkka aleni hierarkiassa alaspäin mentäessä. Luotsivanhimman kuukausipalkka 1930-luvun puolivälissä oli l 750 mk, luotsin l 200 mk, apulaisluotsin l 050 mk, luotsioppilaan 833 mk. Vuoden 1938 virkauudistuksen myötä palkkoja korotettiin hieman. Nyt vanhempi luotsi (ent. luotsi) sai l 300 mk, nuorempi luotsi (ent. apulaisluotsi) l 125 mk ja luotsioppilas 900 mk. Luotsivanhin ei saanut sillä kertaa palkankorotusta. Perhelisää maksettiin 1930-luvulla 100 mk lasta kohden, ei kuitenkaan ensimmäisestä lapsesta. Kahden lapsen isä sai siis 100 mk kuussa ja neljän lapsen isä 300 mk. Yksi ikälisä oli luotsivanhimmalla 70 mk, muilla 42 markkaa kuussa.

Palkat olivat pysyneet lähes ennallaan koko 1930-luvun. Sotien aikana inflaatio alkoi laukata ja elinkustannukset nousivat. Jotta palkansaajat eivät olisi pudonneet palkkakuoppaan, heille alettiin antaa aluksi erilaisia ylimääräisiä lisiä ja myöhemmin suoraan palkankorotuksia. Keväällä 1941 korotettiin ensiksi perhelisiä 75 markalla lisään oikeuttavaa lasta kohden. Saman vuoden syksyllä korotettiin ikälisiä kymmenellä markalla ja ryhdyttiin maksamaan väliaikaista perhelisää, jonka suuruus oli 175 markkaa kuussa lasten lukumäärästä riippumatta. Lisäksi maksettiin 300 markan suuruista kalliin ajan lisää, jonka saivat kaikki. Vuonna 1942 perhelisiä ja kalliin ajan lisää edelleen korotettiin ja korotus porrastettiin virka-aseman mukaan. Palkanmaksu alkoi tässä vaiheessa olla jo melko sekavaa. Peruspalkan lisäksi luotsi sai siis osuuden luotsimaksuista, matkakorvauksia, päivärahaa, kolmea erilaista perhelisää sekä kalliin ajan lisää, joiden kaikkien maksatusperiaatteet ja määrät vielä muuttuivat lyhyin väliajoin.

Vuoden 1943 alusta palkkaviidakkoa yritettiin hieman karsia ja tukien lukumäärää vähennettiin. Peruspalkkaan tuli tasokorotus. Pian ilmaantui yksi uusi lisä, kalliin paikan lisä. Vuoden 1944 alussa tilanne oli sellainen, että luotsivanhimman palkka oli kohonnut 2 925 markkaan, vanhempi luotsi sai 2 175 mk, nuorempi luotsi l 925 mk ja luotsioppilas l 825 mk. Perhelisää maksettiin nyt kaikista, myös ensimmäisestä lapsesta ä 200 mk. Lisäksi tulivat ikälisät ä 250 mk, kalliin paikan lisä 100 mk sekä kalliin ajan lisä, jonka suuruus vaihteli virasta riippuen 185 markan ja 295 markan välillä. Luotsausmaksuosuudet maksettiin normaalisti.

Luotsien palkat olivat alempien virkamiesten keskitasoa. Se ei kyllä välttämättä tarkoittanut, että leipä olisi ollut kovin leveää. Toimeen sillä tuli, mutta jos oli jotain suurempia menoeriä, palkka ei enää tahtonut riittää. Esim. Verner Kallio perheineen rakensi talon vuonna 1941. Kallion kertoman mukaan valtion palkalla ei olisi silloin mitenkään selvitty, mutta hän teki sivutöitä mm. lastaamalla vapaa-ajallaan puutavaraa Röytässä. Luotsivanhin moitti Kalliota, että tämä ”oli alentunut jätkäksi”, mutta jostakin oli toimeentulo hankittava. Tämäntyyppisissä urakkatöissä palkka saattoi olla kaksin–kolmikertainen luotsin palkkaan verrattuna.

Sotien jälkeen inflaatio entisestään kiihtyi ja palkankorotuksia tapahtui tiheään tahtiin, jotta palkan ostovoima olisi pysynyt mukana kilpailussa nousevien hintojen kanssa. Kalliin ajan ja paikan lisät sekä perhelisä lakkautettiin vähitellen vuoteen 1949 mennessä. Vähennys pyrittiin ottamaan huomioon suoraan palkankorotuksissa. Uutuutena samaan aikaan tuli ylityökorvaus sekä vuodesta 1951 lähtien yötyö- ja pyhätyökorvaus. Inflaation kiivautta osoittaa bruttopalkkojen kehitys; vuonna 1946 vanhemman luotsin palkka oli vajaat 8 000 mk, vuonna 1949 jo noin 15 000 mk, vuonna 1951 noin 30 000 mk ja vuonna 1953 runsaat 33 000 mk kuussa. Kaikki lisät ja korvaukset huomioiden vanhemman luotsin brutto-kuukausipalkka oli vuonna 1946 noin 40 000 mk. Muillakin virkanimikkeillä palvelleiden palkkakehitys oli vastaavaa. Nykyajan ihmisten kiusaksi mainittakoon vielä, että verot ja muut lakisääteiset vähennykset palkasta olivat 1930-luvulta 1950-luvun alkuun vain kymmenen prosenttia. Nettopalkkaa voidaan suhteuttaa siten, että käteen jääneellä kuukausipalkalla saattoi 1940-luvun lopulla lähettää tuhat kotimaan kirjettä, mikä vuoden 1995 oloissa vastaisi vajaata kolmea tuhatta markkaa.

”Luotsi valmiina kuin palosotilas”

Röyttä oli myös liikenteen määrän puolesta keskisuuri asema Oulun luotsipiirin alueella. Vilkkaampia asemia olivat vain Oulu ja Ajos sekä sotien jälkeen Tankarin asema. Röytän luotsausten määrä vaihteli 1930-luvulla kolmen sadan molemmin puolin. Vilkkain vuosi oli 1939. Silloin tehtäviä oli 341 kappaletta. Sotien aikana laivaliikenne hiljeni huomattavasti. Röytän aseman alueella kulki vain 130–140 laivaa vuodessa. Vuodesta 1944 lähtien liikenne jälleen vilkastui ja luotsausten määrä kohosi vähitellen 250 paikkeille. Röytän aseman viimeisenä toimintavuonna luotsauksissa ylitettiin vielä kerran kolmen sadan raja. Röytän satamaan ohjattiin vain osa, 60–70 laivaa vuodessa. Suurin osa oli matkalla Martinniemeen tai Halosenniemeen. Jonkin verran aluksia luotsattiin myös Kemin suuntaan tai Oulun ohi etelään.

Huonojen merenkulkuolojen vallitessa luotsit joutuivat joskus tekemään pitkiäkin matkoja luotsattavien alusten mukana. Jos näet laivaa luotsattiin Röytästä poispäin, asemalle paluu ei ollut yksinkertaista. Sakean sumun tai paksun jään aikana saattoi käydä niin, että ensimmäinen mahdollisuus nousta jälleen maihin oli Vaasassa. Satamia ja väyliä oli harvassa. Entisaikojen luotsimoottoriveneillä ei kovin paksuissa jäissä voinut kulkea. Maihin päästyä autokyyti takaisin Iihin saattoi kestää vielä puoli päivää tai enemmänkin.

Pisin ylimääräinen reissu sattui Verner Kalliolle. Hänen piti nousta maihin Haukiputaan Martinniemessä, mutta sumu esti aikeet. Hän joutui menemään laivan mukana Göteborgiin asti ja palaamaan sieltä Ruotsin halki Tornion kautta takaisin Suomeen.

Luotsaustapahtuma hoidettiin käytännössä siten, että laivojen asiamiehet toimittivat luotsiasemille ennakkotietoja siitä, minä päivinä jokin alus oli tulossa. Radioita ei ollut vielä käytössä, joten asemilla oli suoritettava vuorokauden ympäri aistivalvontaa. Yksi aseman luotseista oli aina vahtivuorossa tähystämässä merelle ja tarkkailemassa, tarvitsiko joku alus luotsia. Laivasta annettiin sitten kutsu, päiväsaikaan nostamalla lippu salkoon ja yöllä valomerkillä. Luotsioppilaat, joille luonnostaan lankesivat juoksupojan tehtävät, huolehtivat sen jälkeen luotsin kuljettamisesta veneellä laivaan.

Luotsioppilas harjoitteli luotsintointa nuoremman tai vanhemman luotsin mukana. Oppilasaikana vastuu luotsauksesta oli opastavalla luotsilla, mutta virkaan nimittämisen jälkeen jokainen alkoi vastata omasta työstään. Nuoremman ja vanhemman luotsin töissä ei ollut mitään eroa. Kyse oli käytännössä virkaiän karttumisen myötä annetusta muodollisesta ylennyksestä, johon liittyi pieni palkankorotus. Myös luotsivanhin teki normaalisti luotsausta ja sen lisäksi hoiti kirjanpidon ja yhteydet luotsipiiriin. Periaatteellinen vastuu aseman toiminnasta oli myös luotsivanhimman harteilla.

Aseman vähimmäismiehitys purjehduskauden aikana oli kaksi miestä. Muut saattoivat viettää aikaa kotona mantereella jos töitä oli vähän. Lomia tai säännöllisiä vapaita ei ollut, vaan liikenne määräsi kaiken. Verner Kallion sanoin ”luotsin oli aina oltava valmiina kuin palosotilas”. Luotsauksia tehtiin vuorolistan ja tarpeen mukaan. Kesällä töitä totisesti riitti ja talvella ei tarvinnut välttämättä tehdä mitään. Jäänmurtajia ei vielä Röytän aseman toiminta-aikana ollut tällä alueella, joten purjehduskausi päättyi yleensä joulukuun alussa ja alkoi taas toukokuun alkupuolella. Jäiden tulon ja lähdön aikaan oli myös päiviä tai viikkoja, jolloin Röyttään ei edes päässyt mantereelta kun jäät eivät kestäneet, mutta veneelläkään ei voinut mennä. Joskus sattui, että luotsi ei Röytässä jääesteiden takia päässyt laivaan.

Luotsaus oli ymmärrettävästi vastuullista ja vaativaa toimintaa. Röytän luotseille ei koko aseman toiminta-aikana sattunut pahoja vahinkoja. Muutaman kerran tapahtui lievempiä pohjakosketuksia, yleensä siirtyneiden viittojen takia. Suhteellisen kevyelläkin raapaisulla saattoi olla näkyviä seurauksia. Pahin tapaus oli Verner Kallion muistin mukaan, kun eräälle luotseista sattui sellainen vahinko, että laivan pohjassa oli reikä, josta saattoi mennä ”mies turkki päällä sisälle”. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Kemin–Tornion alueella sattui varsin runsaasti karilleajoja. Siellä liikenne oli vilkkaampaa ja väylät monin paikoin hyvin ahtaita. Luotseilta vaadittiin hyvää fyysistä ja henkistä terveyttä. Varmuuden vuoksi keväällä 1943 kaikki Röytän ja muiden Oulun luotsipiirin asemien luotsit lähetettiin testeihin, joissa mitattiin näkökyky ja väriaisti. Kaikki röyttäläiset selvisivät puhtain paperein.

Väylämerkeistä huolehtiminen kuului myös luotsien tehtäviin. Talvisin jäät rikkoivat ja siirtelivät viittoja ja keväällä oli edessä korjaustyö. Tähän tarkoitukseen asemalla oli valtion soutuvene. Säätietojen muistiin merkitseminen oli yksi luotsiasemille sälytetyistä velvollisuuksista. Kaksi kertaa vuorokaudessa merkittiin ylös lämpötila, tuulen voimakkuus ja suunta sekä muita havaintoja sää- tai jääoloista. Kovin Röyttää pieksänyt myrsky sattui syksyllä 1948, jolloin myrsky hajotti Röytän satamalaiturin. Niin hurjia tilanteita ei sentään Röytässä sattunut kuin vuonna 1889 Ulkokrunnissa, jolloin myrsky oli viedä luotsiaseman mennessään. Ikävimpiin tapauksiin Röytän luotsiasemalla kuuluivat kaksi tapaturmaista kuolemaa ja yhden luotsin menehtyminen sairauskohtaukseen.

Siivouksesta ja ruoanlaitosta huolehtiminen oli luotsien vastuulla, sillä mitään palkattua henkilökuntaa ei tällaisiin töihin ollut. Välttämättömimpien huonekalujen lisäksi luotsituvassa oli hella ja ruokakaappi. Kaikki muu oli liinavaatteista lähtien itse hankittava. Asemia tarkastettiin silloin tällöin. Erityisesti tarkastuksia silmälläpitäen Luotsila yritettiin pitää mahdollisimman siistissä kunnossa. Ei toki haluttu asemalle huonoa mainetta tällaisen asian takia.

Luotsien perheet asuivat mantereella, mutta kesäisin perheenjäsenet saattoivat piipahtaa saarella. Varsinkin lapset viihtyivät kauniina kesäpäivinä Röytässä. Heitä saattoi olla siellä paljonkin yhdessä touhuamassa, sekä luotsien että Metsähallituksen työnjohtajien lapsia. Majoitusmahdollisuudet Röytässä olivat vaatimattomat. Luotsilaan ei voinut tulla kerralla eikä viipyä pitkään kovin suurta joukkoa ulkopuolisia.

Sota-aika ei tuonut suuria mullistuksia Röytän luotsiaseman toimintaan. Laivaliikenne oli vähäisempää ja ruokapuoli huonompaa. Luotsit oli vapautettu rintamapalveluksesta, koska heitä tarvittiin normaalityöhönsä. Talvisodan aikana, kun laivaliikenne hiljeni, kaksi luotsia nuoremmasta päästä lähetettiin ilmasuojelukoulutukseen ja sijoitettiin joksikin ajaksi Pohjanmaan pääradan varteen, kun pelättiin venäläisten pudottavan desantteja junaliikennettä sabotoimaan. Yksi mies joutui kiertämään Kannaksen kautta Ahvenanmaalle linnoitustöihin, kun hän ei jostakin syystä erehdyksessä heti saanut vapautuspapereita. Talvisodan aikana Oulua pommitettiin. Röyttä oli strategisesti onnekkaan syrjässä.

Röytän luotsiaseman toiminta lakkasi syksyllä 1953. Lokakuun 15. päivä henkilökunta siirrettiin Haukiputaan Martinniemen luotsiasemalle, joka hoiti jatkossa Oulun pohjoispuolisen merialueen luotsitoiminnan Kemin–Tornion luotsiasemien alueelle saakka. Luotsila oli jonkin aikaa tyhjillään, mutta siirtyi sitten Metsähallituksen omistukseen. Myöhemmin Metsähallitus kunnosti Luotsilan perusteellisesti, kun tulipalo oli vaurioittanut rakennusta 1950-luvun lopulla. Rakennus on siitä lähtien palvellut virkistyskäytössä.