Röyttä suuri puutavaran lastaussatama

Siuruan höyrysaha-osakeyhtiö oli ensimmäinen yritys, joka alkoi hyödyntää Röytän saarta sahatavaran laivaustoiminnassa. Toiminta jatkui koko yhtiön olemassaoloajan eli vuosina 1882–1891. Sahalla valmistettu vientisahatavara hinattiin ensin lauttoina Röyttään ja sitten puhdistettiin, loppukäsiteltiin, lajiteltiin ja varastoitiin siellä odottamaan laivausta. Laivoja kävi Röytässä alkuaikoina melko harvakseltaan, yleensä viidestä kymmeneen purjehduskautta kohden. Laivoista suurin osa oli ulkomaalaisia. Niiden määränpäänä oli tavallisimmin Saksa tai Englanti, joihin suomalaisen puu- ja sahatavaran vienti on perinteisesti suurelta osin suuntautunut.

Tarkkoja lukuja 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Röytästä laivatun sahatavaran määristä on mahdotonta antaa, sillä kaikki laivausasiakirjat eivät ole säilyneet. Toisekseen tavaran laadusta riippuen vientimäärät ilmoitettiin joko tilavuusmittoina tai kappalemäärinä, joiden tarkka suhteuttaminen toisiinsa on hyvin työlästä. Esim. lankkuja, joka oli suosituin vientiartikkeli ja jotka laskettiin kappaleittain, saatettiin valmistaa ja lastata yhteen laivaan yli kolmeakymmentä eri kokoa. Vuotta 1890 voidaan tarkastella keskivertovuotena, jolloin viennin määrä oli melko vaatimaton, mutta sen rakenne vastasi kuitenkin keskivertoa. Tällöin Röytässä kävi kuusi englantilaista laivaa, jotka ottivat kaikki kuormakseen lankkuja, lautoja ja polttopuuta. Yhteensä laivat lastasivat noin 147 000 kappaletta erikokoisia lautoja ja lankkuja sekä 213 kuutiosyltä (noin 600 m³) polttopuuta. Jos lankun keskikooksi arvioidaan 2x10x144 tuumaa, saadaan tulokseksi, että vuonna 1890 Röytästä lastattiin laivoihin runsaat 2200 m³ (keskimäärin vajaat 400 m³ /laiva) Siuruan höyrysaha-osakeyhtiön tuotteita. Yhtiön parhaina vuosina 1883–1885 kokonaisvientimäärä kohosi lähelle 10 000 kuutiometriä.

Siuruan höyrysaha-osakeyhtiön lopetettua toimintansa 1890-luvun alussa muut alueella toimineet sahayhtiöt, joiden yhteenliittymänä oli vuonna 1891 perustettu Uleåborgs Sågsverk Ab, ryhtyivät käyttämään Röyttää yhtenä tuotteidensa lastauspaikkana. Vähitellen Röytästä tuli suurin Iijokisuun lähistöllä olleista puu- ja sahatavaran laivauspaikoista. Laivojen koko ja syväys kasvoivat ajan myötä. Suurin osa laivoista ei enää voinut tulla Iin Haminaan, vaan joutui jäämään ankkuriin merelle Röytän lähistölle. Vuosittaiset lastausmäärät kasvoivat melko tasaisesti, lukuun ottamatta maailmansotien aiheuttamia lamakausia, jolloin meriliikenne ja puutavaran myynti ulkomaille olivat normaalia huomattavasti vähäisempiä.

Uleåborgs Sågsverk Ab, joka vuonna 1912 muuttui Ab Uleå Oy:ksi, oli ylivoimaisesti suurin sahatavaran lastauttaja Röytässä 1890-luvulta 1920-luvun alkuun. Lisäksi lastaustoimintaa harjoitti joukko pienempiä yrityksiä, joista mainittakoon A.Santaholma Oy ja Maalismaa Oy. A.Santaholma Oy lastautti ensimmäisen lastinsa Röytästä jo vuonna 1889 ja harjoitti jatkossakin laivausta vähäises-sä määrin Röytästä käsin. Yhtiön tärkein lastauspaikka oli Haukiputaalla. Maalismaa Oy toimi Röytässä erityisen aktiivisesti 1920-luvulla. Yhtiö ohitti 1920-luvun puolivälissä lastausmäärissä Ab Uleå Oy:n. Röytän laivaustoiminnan alkuaikoihin verrattuna laivaliikenne 1920-luvulle tultaessa nelin–viisinkertaistui. Kun Siurua Oy:n aikaan Röytässä kävi vuosittain vajaat kymmenen laivaa, kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin luku vaihteli 30 ja 50 välillä. Enemmistö laivoista oli saksalaisia ja englantilaisia. Joukkoon mahtui myös runsaasti tanskalaisia ja hollantilaisia sekä satunnaisesti muista maista kuten Virosta kotoisin olleita aluksia.

Esimerkkivuodeksi voidaan ottaa vuosi 1924. Tuolloin Röytässä kävi 41 alusta toukokuun puolenvälin ja joulukuun alun välisenä aikana. Maalismaa Oy lastasi näistä 21 kappaletta ja Ab Uleå Oy loput. Suosituimmat vientiartikkelit olivat laudat ja lankut. Polttopuun vienti oli vähäisempää. Keskimäärin laivat lastasivat noin 700 englantilaista kuutiojalkaa sahatavaraa. Kuutiometreiksi muu-tettuna se on noin 1000 m³. Alusten koko oli moninkertaistunut muutamassa vuosikymmenessä, kun vertaamme vuoteen 1890. Työmäärän lisääntymisestä huolimatta lastausajat eivät olleet kasvaneet, vaan yhden aluksen lastaus kesti edelleen noin viikon. Myös työteho oli lisääntynyt, mikä selittyy osittain lastaajien määrän kasvulla sekä toisaalta teknisten apuvälineiden kehityksellä.

Röytässä lastattiin 1920-luvulla vuosittain keskimäärin 40 000 m³ puutavaraa, kun määrä 1800-luvun lopulla oli 5000 m³ tai vähän enemmän. Puu- ja sahatavaran vienti Suomesta kasvoi tuona aika-kautena yleensäkin voimakkaasti. Luvut todistavat silti Iin Röytän merkityksen kasvusta lastauspaikkana. Lähialueilla vilkkaampia satamapaikkoja olivat vain Kemin–Tornion satamat sekä Oulun Toppilan satama. Liikennöinti Röytässä oli kasvanut niin paljon, että 1930-luvun alussa Röyttä sai oman luotsiaseman. Aseman toiminnasta kerrotaan lisää tuonnempana.

Lastauskausi kesti 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella tavallisesti kesäkuusta marraskuuhun. Nykyaikaa kohti tultaessa purjehduskaudet ovat keskimäärin hieman pidentyneet. Ansio kuuluu lähinnä alusten parantuneille jääominaisuuksille ja jäämurtajille, joita alkoi liikennöidä Röytän vesillä 1950-luvulla. Ennen jäänmurtajakautta jääolot määräsivät liikenteen aloittamis- ja lopettamisajankohdan. Yleensä jäät lähtivät toukokuun alussa ja tulivat marraskuun puolivälissä. Laivaustoiminnan alkuaikoina aiheutui usein ongelmia siitä, että puutavaran ostajat tahtoivat lastauttaa laivoja liian myöhään syksyllä, jolloin jääolot saattoivat jo tuottaa hankaluuksia. Muutaman kerran lastaus pitikin keskeyttää tai kokonaan perua kovien pakkasten ja aikaisen jääntulon takia. Jos alus olisi jäänyt kiinni, se olisi saatu irti vasta seuraavana keväänä, mikä olisi tietysti ollut melkoinen katastrofi.

Metsähallitus saarelle 1920-luvulla

Metsähallitus oli 1910-luvun lopulta lähtien kartoittanut valtion mailta sopivia lastaus- ja varastointipaikkoja omaa liiketoimintaansa varten. Kun Metsähallituksen omistusoikeus Röyttään oli vahvistettu lopullisesti vuonna 1921, alettiin suunnitella myös Röytän käyttämistä tähän tarkoitukseen. Metsähallituksen laivaustoiminta saarella alkoi vuonna 1926. Muutamassa vuodessa Metsähallituksesta tuli Röytän suurin lastauksen harjoittaja. Muiden lastauttajien osuus koko Röytässä tapahtuneesta toiminnasta vastaavasti väheni jatkossa. Uleå Oy siirsi 1920-luvun lopussa käytännöllisesti katsoen kaiken sahatavaralastauksensa Pateniemeen. Maalismaa Oy:n toiminta lakkasi kokonaan 1920-luvun lopulla. Mukaan tuli uusia yhtiöitä; Viinamäki, Byström, Andersson, jotka jatkoivat laivausta 1960-luvulle saakka.

Metsähallitus on kautta aikojen harjoittanut Röytästä lähinnä pyöreän puutavaran vientiä. Yksityisten sahayhtiöiden vienti on koostunut enemmänkin jalostetusta sahatavarasta. Kun Metsähallituksesta tuli 1930-luvulla Röytän suurin lastaustoiminnan harjoittaja, myös Röytän kautta ulkomaille viedyn tavaran laatu muuttui vastaavasti sahatavarasta suurimmalta osin pyöreäksi puutavaraksi. Tavaran varastointi yksinkertaistui, sillä pyöreä puutavara on selvästi säänkestävämpää kuin sahatavara. Suomesta ulkomaille viedyn puutavaran jalostusaste on aikojen kuluessa noussut, joskin satamakohtaisesti viedyn tavaran laatu on saattanut vaihdella suuresti. Röyttä soveltui jokisuiston lähellä olevana satamana mainiosti joelta uitetun pyöreän puutavaran lastauspaikaksi. Hieman etelämpänä sijaitseva Martinniemi on ollut sahan läheisyydessä ja sieltä viedyt tuotteet ovat olleet sen mukaiset.

Sotien aikana laivaliikenne väheni ja puutavaran laivausmäärät pienenivät samassa suhteessa. Sotavuosina Röytästä viedyn erilaatuisen puutavaran määrä oli yleensä 10 000–20 000 m³, mutta 1940-luvun lopulla päästiin jo sotaa edeltäneelle tasolle 40 000 kuutiometriin ja ylikin. Huipputaso, noin 100 000 m³ vuodessa, saavutettiin 1950-luvun puolivälissä. Seuraavan vuosikymmenen taitteessa määrä alkoi jälleen laskea, kun puu- ja sahatavaran vientiä keskitettiin vähitellen muihin Perämeren rannikon satamiin, Oulun lähialueilla ennen kaikkea Toppilaan. Laivojen koon edelleen kasvaessa vientimäärien lasku ei ollut niin suuri kuin laivojen lukumäärän lasku. Vuonna 1964, joka oli saaren viimeinen vilkas vuosi, Röytässä kävi kolmetoista ulkomaista alusta, näistä kymmenen saksalaisia. Ne lastasivat yhteensä 80 000 m³ pyöreätä puutavaraa. Kaivospuita tai muuta käsiteltyä sahatavaraa vietiin vain muutama prosentti.

Puutavaran varastointi- ja laivaustoiminta loppui Röytässä suurimmilta osin vuonna 1965. Parhaimmillaan 100000 kuutiometriin yltäneet saarella olleet puutavaravarastot oli myyty pois eikä uutta tavaraa enää Röyttään tuotu. Muutamana seuraavana vuonna Röytässä kävi vielä pari-kolme pienehköä laivaa vuosittain noutamassa lähinnä kuorittuja tukkeja, joita vietiin Hollantiin. Viimeinen puutavaranlastausurakka tehtiin saarella vuonna 1969. Metsähallituksen liiketoiminta Röytässä oli päättynyt. Saari jäi Metsähallituksen omistukseen odottamaan muuta käyttöä. Yksityiset puutavara-yhtiöt olivat siirtyneet 1960-luvun kuluessa harjoittamaan laivaustoimintaa muihin satamiin.

Laivaus työllisti ja toi lisäansioita

Puu- ja sahatavaran laivaustoiminnassa tarvittiin runsaasti työvoimaa. Sahoihin ja niiden tuotteiden vientiin liittyneet kausityöt olivat merkittävä lisäansioiden hankintakeino lähialueiden väestölle. Suurin osa Röytässä työskennelleistä henkilöistä oli kotoisin Iistä. Monet olivat tulleet myös naapurikunnista ja jotkut kauempaakin. Työtä tehtiin usean päivän jaksoissa. Iistä ei aina ollut saatavilla riittävästi vapaata työvoimaa, joka olisi voinut irrottautua esim. maatöistä juuri tarvittavana aikana. Työtehtäviä oli useita erilaisia. Varsinkin alkuaikoina työntekijöinä oli sekä naisia että miehiä. Työntekijöiden ikähaitari oli venyvä, hieman yli kymmenvuotiaista aina kuusikymppisiin. Palkka vaihteli työtehtävän mukaan ja saattoi olla urakkaperusteinen tai päiväpalkka.

Kun laivaustoiminnan alkuaikoina Röytässä kävi vielä melko vähän aluksia, saarella ei tarvittu työvoimaa koko ajan. Röyttään tultiin töihin silloin, kun jokin alus saapui hakemaan lastia. Pienen aluksen lastaus sujui päivässä tai parissa, ison laivan lastaukseen saattoi kulua kymmenen päivää. Yleensä työväki oleskeli Röytässä keskeytyksettä niin kauan kuin yhden laivan lastaukseen meni. Työtä tehtiin kiivaalla tahdilla aamuvarhaisesta iltamyöhään, eikä sen takia ollut järkevää lähteä välillä yöpymään mantereelle. Venematkaan olisi jo kulunut tunti. Maalle päästyä kotiin olisi saattanut olla vielä pitempi matka. Saaren ja mantereen väliä tosin liikennöitiin veneellä päivittäin. Työväki vaihtui jonkin verran kesken laivaustyön, mutta yleensä töitä tehtiin noin viikon urakoina pistäytymättä välillä mantereella. Sunnuntait ja muut pyhäpäivät olivat aina vapaita.

Naisille ja lapsille huonompi palkka

Työsopimus allekirjoitettiin koko kesäksi eli allekirjoittaja sitoutui tulemaan aina tarvittaessa Röyttään laivaustöihin. Palkkaperusteista sovittiin henkilökohtaisesti. Saman työn tekijöillä saattoi olla hieman eri palkka työntekijän arvioidusta työkyvystä riippuen. Iso ja vahva mies sai suurempaa päiväpalkkaa kuin pieni ja heiveröinen. Miehet saivat enemmän palkkaa kuin naiset. Työsopimuksessa työntekijät myös sitoutuivat täyteen korvausvelvollisuuteen, jos töissä sattui jotakin vahinkoa huolimattomuuden takia. He suostuivat myös noudattamaan esimiehen käskyjä.

Kun sahatavara oli ensin hinattu lauttoina Röyttään, ensimmäinen työvaihe Röytässä oli nostaa lautat maalle. Sen jälkeen sahatavara pestiin matkan aikana kertyneestä lietteestä sekä lajiteltiin. Sitten oli vuorossa justeeraus eli poikkisahaaminen. Lankut sahattiin käsinsahauksena määrämittaan ja kirveellä katkaistut lankun päät sahattiin suoriksi. Lopuksi sahatavara pinottiin laaduittain varastoon eli tapuliin kuivumaan ja odottamaan laivausta. Lankunpätkät eli kilpukat ja vialliset lankut varastoitiin polttopuuksi. Lastattaessa laivoihin puutavara siirrettiin ensiksi proomuihin ja vietiin Röytän edustalla odottavien laivojen luo. Alkuaikoina laivamiehistökin osallistui lastaukseen, mutta ennen pitkää Röytän lastausväki alkoi hoitaa työn kokonaan. Osa työntekijöistä teki vain yhtä tehtävää, osa sekatöitä. Naiset ja alaikäiset huolehtivat lauttojen pesemisestä ja kilpukoiden keräämisestä. Miehet siirsivät sahatavaran maalle, tekivät varastojen pohjat ja välipuut, järjestelivät ja justeerasivat sekä kuljettivat tavaran proomuilla laivojen luo. Työnjohto- ja muut erikoistehtävät olivat tietysti miesten alaa.

Pesuloissa saattoi olla kiireisimpinä aikoina 50–60 työntekijää eli se vaati yksittäisistä tehtävistä eniten työvoimaa. Varaston pohjatöissä ja muissa huolto- ja valmistelutehtävissä oli yleensä parikymmentä työntekijää ennen kuin sahatavara saapui Röyttään. Proomumiehistöksi tarvittiin kymmenkunta miestä. Tavaran sahaus-, kanto- ja järjestelytöissä oli tavallisesti 20–30 työntekijää. Työnjohtajia tälle melko suurelle joukolle oli vakituisesti vain yksi. Ilmeisesti enempään ei ollut tarvettakaan, sillä työtehtävät olivat yleensä tuttuja ja työt näyttävät sujuneen yleensä sutjakkaasti ilman suuria haavereita tai viivytyksiä. Kaikkiaan 1800-luvulla Röytän laivaustoiminta työllisti noin sata henkeä kerrallaan, vaikkakin tilapäisesti. Kun laivaustoiminnan määrä ajan myötä lisääntyi, sen taloudellinen merkitys paikkakunnan asukkaille kasvoi entisestään.

Eri työtehtävistä maksettiin Röytässä 1880-luvulla seuraavasti: pienintä päiväpalkkaa saivat pesuloissa olijat ja lankunpäiden kerääjät. Naisille maksettiin 1,25–1,50 markkaa päivässä. Alaikäiset saivat 75 pennistä markkaan. Miesten keskipalkka oli 3 markkaa päivässä. Yövahdit ja valmistelutöiden tekijät saivat 2–2,50 markkaa, koska työ oli kevyempää kuin tavaran sahaus, siirtely saaressa ja vienti proomuilla laivojen luo. Kahdesta viimeksi mainitusta tehtävästä maksettiin 3–3,50 markkaa päivässä. Sahayhtiön päällysmiehen päiväpalkka oli korkein eli 5 markkaa. Urakkapalkkalaisilla ansiot riippuivat omasta ahkeruudesta ja jaksamisesta. Justeeraajat ja jalkalautojen tekijät, jotka olivat tyypillisiä urakkatyön tekijöitä, saattoivat ansaita viikossa lähes 30 markkaa eli päästä esimiehen palkkatasolle. Palkat vastasivat ajankohdan keskipalkkoja. Niitä voidaan suhteuttaa esim. siten, että 1880-luvulla markalla sai neljä litraa maitoa tai puoli kiloa voita.

Vuosisadan vaihteessa sahaustoiminta näyttää loppuneen Röytässä, samoin sahatavaran uitto lauttoina saareen. Uleåborgs Sägsverk Ab:n muodostaneet yhtiöt, J.G.Bergbom, C. & G.Bergbom Ab ja J.W. Snellmanin kauppahuone sekä muutamat muut, jotka sahaustoiminnan osalta yhdistyivät vuonna 1912 Oy Uleå Ab:ksi, tekivät puutavaran jalostuksen viimeistelyä myöten omilla sahalaitoksillaan. Valmis sahatavara 1890-luvulta lähtien hinattiin proomuissa Röyttään, jossa järjestettiin tilapäisvarastointi ja lastaus laivoihin. Työvaiheiden osalta muutos merkitsi sitä, että sahatavaraa ei enää tarvinnut pestä eikä kuivattaa eikä sitä myöskään tarvinnut justeerata, joten työvoiman tarve väheni. Toisaalta laivausten määrä lisääntyi. Se tarjosi lisää työmahdollisuuksia lähiseutujen asukkaille, ei kuitenkaan Röytässä naisille siinä määrin kuin aikaisemmin.

Työtehtävät pysyivät 1890-luvulta 1960-1uvulle saakka Röytässä sahatavaralastauksen osalta muuttumattomina. Hinaajan tuotua sahatavaraproomun saaren rantaan, tavara nostettiin maihin ja siirrettiin tapuliin odottamaan laivausta. Laivan saavuttua tavara siirrettiin jälleen varastosta proomuihin ja kuljetettiin aluksen luo. Lastaus laivoihin siirtyi myös vähitellen Röytän työmiesten tehtäväksi. Työvaiheet olivat jonkin verran yksinkertaistuneet, mutta jäljelle olivat jääneet juuri raskaimmat suoritukset. Laivaustoiminta työllisti 1900-luvun alkupuolella edelleen noin sata henkilöä tai vähän enemmän. Nyt töissä oli yksinomaan aikuisia miehiä. Naisia ja alaikäisiä saattoi olla muutamia siivoustöissä.

Pyöreän, kuorimattoman puutavaran kohdalla varastointi oli helpompaa kuin sahatavaralla. Metsähallitus uitti 1930-luvulta lähtien puutavaraa jälleen lauttoina Röyttään. Sitä ei kesän aikana välttämättä edes nostettu maihin kuivumaan, varsinkin kun saaressa ollut varastoalue oli käytännöllisesti katsoen aina täynnä. Puutavara yksinkertaisesti ankkuroitiin saaren itärannikon matalalle vesialueelle ja vedettiin suoraan laivojen luo lastauksen alettua. Talveksi kaikki puutavara nostettiin maalle varastoon. Nostotyössä käytettiin apuna siirreltäviä kiskopareja, ”pienoisrautateitä”, joita pitkin puutavara vedettiin hevosella maihin. Näitä kiskopareja oli samanaikaisesti käytössä useita. Niitä siirtelemään tarvittiin vain muutama mies.

Puutavara nostettiin laivaan laivan omilla vinsseillä. Lähes kaikki alukset pystyivät luovimaan Röyttään saakka ja ankkuroituivat varastoalueen viereen, jossa alus oli tuulensuojassa ja jonne lastattavaa tavaraa ei tarvinnut juurikaan siirtää. Vain jotkut suurimmista laivoista joutuivat jäämään kauemmaksi redille. Silloin hinaaja veti puutavaran laivan luo. Pyöreää puutavaraa ei yleensä tarvinnut käsitellä Röytässä mitenkään, paitsi että mänty- ja kuusipuut eroteltiin toisistaan. Joskus harvoin tilaaja halusi puutavaran kuorittuna. Silloin kuorimistyö saatettiin tehdä Röytässä.

Työväki järjestäytyi

Vuoden 1905 suurlakon jälkeen työväestö alkoi järjestäytyä. Iihin perustettiin vuonna 1907 työosuuskunta. Jäseneksi saattoi päästä jokainen 18 vuotta täyttänyt työmies. Osuuskunta teki puutavaranomistajien kanssa sopimukset kaikista laivaukseen liittyvistä töistä ja sopi urakkakorvauksen. Maksetusta summasta pidätettiin osa osuuskunnan kuluihin ja loput jaettiin osuuskunnan jäsenille työpanoksen mukaan. Vuoden lopussa mahdollinen tilikauden voitto voitiin jakaa myös kaikkien osakkaiden kesken. Iin työosuuskunta hoiti vuosina 1909–1914 kaikki Iin alueen lastaustyöt ja 1920-luvun alkuunkin asti suurimman osan niin Röytässä kuin muissakin lähiseudun satamissa. Vuonna 1922 Iin työosuuskunta muutettiin paikalliseksi satamatyöntekijöiden ammattiosastoksi.

Koska työosuuskunta luonnollisesti tavoitteli jäsenilleen mahdollisimman edullisia työsopimuksia, seurauksena oli riitoja työnantajien kanssa. Muutaman kerran 1900-luvun alkupuolella Röytässä turvauduttiin lakkoon. Ammattitaitoisten laivaajien järjestäytymisprosentin ollessa korkea, osuuskunta yleensä sai tavoitteensa läpi ilman lakkoakin. Ammattitaidottomalla rikkurityövoimalla, josta sinänsä oli jopa ylitarjontaa, ei saatu töitä tyydyttävästi tehtyä. Iin työosuuskunnan jäsenmäärä nousi muutamassa vuodessa yli sadan ja lähestyi ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä kahden sadan rajaa. Työmiesten palkat nousivat järjestäytymisen myötä selvästi. Kun 1910-luvun alussa järjestäytymättömän lastaustyömiehen päiväpalkka oli noin 3,50 markkaa, työosuuskuntalaiset ansaitsivat keskimäärin 7 markkaa työpanoksen mukaan. Laiskoiksi katsotuille saatettiin maksaa palkka vain 80-prosenttisesti. Tällainen palkanalennus oli kuitenkin harvinaista. Tavallisempaa oli päiväansioiden nousu jopa kymmeneen markkaan, jos töitä tehtiin rivakasti ja urakka saatiin valmiiksi etuajassa. Työosuuskunnalla oli omat työnjohtajansa, jotka saivat samaa palkkaa kuin työntekijätkin.

Iin työosuuskunnan lakattua olemasta, Röytässä työskennelleet lastaajat perustivat uuden, entistä tarkemmin juuri saarella työskennelleiden lastaajien etuja ajamaan tarkoitetun yhteenliittymän. Se sai nimekseen Ijo Röyttä Stevedores. Yhtiön pääkonttori toimi Raahe Oy:ltä vuokratussa huvilassa Iin Karhussa. Yhtiö sai jäsenikseen melko kattavasti kaikki 1920-luvulla Röytässä lastaustöissä työskennelleet miehet, yli 300 henkeä. Ijo Röyttä Stevedores hoiti kaiken puu- ja sahatavaran lastauksen Röytästä vuosina 1923–1926, minkä jälkeen yhtiö näyttää hajonneen. Jatkossa työntekijät olivat suoraan tavaran lastauttajien palkkalistoilla. Heidän etujaan valvoi lähinnä ammattiyhdistysliike.

Ensimmäisen maailmansodan aiheuttaman inflaation myötä palkkojen nimellisarvot nousivat reilusti 1910-luvun puolivälistä 1920-luvun alkuun. Kun lastaajan keskimääräinen kuukausiansio oli ennen sotaa noin 200 markkaa, summa oli kymmentä vuotta myöhemmin noussut yli kymmenkertaiseksi. Töitä tosin monilla oli kuten ennenkin vain kesäisin, joten kesäkuukausina oli ansaittava suurin osa koko vuoden palkasta. Monet lastaajista olivat talvisin metsätöissä, mutta siellä palkka oli yleensä huonompi. Kesän lastausurakat Röytässä olivat edelleen tärkeä tulonhankkimiskeino lähiseutujen miesväelle. Yleisessä palkkakehityksessä lastaajat pysyivät hyvin mukana, sillä parhaimmillaan 2500 markkaan nousseita kuukausiansioita on ajan mittapuun mukaan pidettävä melko korkeina. Vuositasolla lastaus-, saha- ja metsätöissä ollut mies pääsi 12 000–15 000 markkaan, joka oli vähintään keskinkertainen ansio.

Lastauksessa käytettiin yleensä urakkataksoja. Jos joitakin muita töitä teetettiin tuntipalkalla, taksa oli 1920-luvun puolivälissä 7 markkaa tunnilta eli käytännössä hieman alle puolet keskimääräisistä urakkatuntiansioista. Työnjohtajat saivat kuukausipalkkaa, joka tuohon aikaan oli noin 3000 markkaa. Työmiesten palkka maksettiin paikan päällä heti lastaustyön päätyttyä. Etumaksua oli mahdollista saada tarvittaessa sitä mukaa kuin työ edistyi. Työmiesten etuihin kuului 1920-luvulta lähtien aina ilmainen majoitus saaressa lastaustöiden ajan.

Kun Metsähallitus teetätti Röytässä 1930-luvun alussa mittavia rakennustöitä, saarella tarjoutui pariksi vuodeksi työmahdollisuuksia tämän alan taitajille. Pula-aikana tehdyissä töissä haluttiin helpottaa seudun vaikeaa työttömyystilannetta. Valtioneuvosto myönsi rakennustöissä käytettäväksi erillisen vajaan puolen miljoonan määrärahan sillä ehdolla, että rakennusmiehiksi otettiin Iin, Kuivaniemen ja Haukiputaan työttömiä. Eniten työttömiä työllistettiin aallonmurtajien ja parakkien rakennustöissä talvella 1930–1931. Parhaimmillaan Röytässä oli palkattuna viitisenkymmentä miestä. Noin puolet työntekijöistä sai palkan lisäksi korvausta oman hevosen käytöstä työmaalla. Palkka hätäaputöissä ei ollut kaksinen, mutta saattoi silti olla toimeentulon kannalta ratkaiseva aikana, jolloin työttömyyskorvauksia ei tunnettu.

Sotien aikana laivaustoiminta väheni selvästi noin kolmannekseen kun verrataan sitä ennen sotia vallinneeseen tilanteeseen. Lähiseutujen asukkaiden lisäansiomahdollisuudet vähenivät. Suurin osa miehistä oli rintamalla, joten vapaata työvoimaa ei ollut säätävänäkään. Sotien aikana Röytässä vallitsi jopa työvoimapula, kun vapaita, riuskoja työmiehiä oli maan länsirannikolla harvassa. Saatavilla ollut työvoima oli lähinnä poikasia ja vanhoja ukkoja. Kevyempiin töihin kuten hevosmiehiksi haalittiin lähitienoilta jopa kahdeksissakymmenenissä olleita papparaisia. Helpotusta työvoimapulaan toivat myös venäläiset sotavangit, joita oli jatkosodan vuosina muutamia kerrallaan lastaustöissä Röytässä.

Häkäpönttöhiiliä armeijan käyttöön

Sotakesinä Röytän laivaustöissä oli kerrallaan kolmisenkymmentä miestä. Metsähallitus teetti satama- ja lastaustyöt enimmäkseen tuntityönä. Vain joistain erikoistöistä kuten puutavaran vedosta hevosella saareen, maksettiin urakkakorvaus. Vuonna 1942 lastaajan keskikuukausiansio oli noin 2000 markkaa. Keittiötöissä naiset saivat noin 1000 markkaa, varastovahdit 1500 markkaa ja työnjohtajat noin 2500 markkaa kuussa. Palkkahaitarin yläpäässä olivat harvat urakkapalkkalaiset, jotka saattoivat päästä jopa 5000 markan kuukausiansioihin. Urakkapalkkalaisia lukuun ottamatta työntekijöiden reaalitulot laskivat sotien aikana, sillä inflaatio oli levottomina aikoina pääsääntöisesti palkankorotuksia suurempaa. Tuskin suurta lohtua palkansaajille tarjosi edes se, että joskus Metsähallitus saattoi lahjoittaa palkkalaisilleen askin tai pari Työmies -savukkeita.

Sotavuosina Röytässä oli myös hiilenpolttotoimintaa. Kun bensiinistä ja dieselöljystä oli sodan aikana pulaa, suuri osa ajoneuvoista muutettiin puukaasulla toimiviksi eli niistä tuli niin sanottuja häkäpönttöautoja. Eri puolilla Suomea alettiin polttaa jätepuuta hiileksi, joka sopi erinomaisesti häkäpönttömoottorin polttoaineeksi. Röyttään tuotiin rimoja ja muuta hylkytavaraa Iin Kestilän sahalta, ja Metsähallituksen toimesta puutavara poltettiin saaressa hiileksi ja toimitettiin edelleen armeijan käyttöön. Sotien jälkeen hiilenpolttotarve luonnollisesti päättyi. Vilkkaimpina aikoina tässä työssä saattoi olla työllistettynä muutamia kymmeniä miehiä.

Kesä 1945 oli jälleen normaali työkesä Röytän laivaussatamassa. Liikenne ja laivausmäärät palautuivat jo lähelle sotaa edeltäneitä lukuja. Työmiesten määrä kasvoi taas lähelle sataa. Varsinainen palkkojen ja hintojen kilpajuoksu alkoi samana vuonna. Kun lastaustyömiehen keskipalkka oli ollut vuonna 1942 noin 2000 markkaa kuussa, vuoteen 1948 mennessä se oli bruttomäärältään kymmenkertaistunut. Sen todellinen ostovoima oli suurin piirtein sama. Rahan arvon heikkeneminen talttui 1950-luvun alkuvuosina. Siihen mennessä keskikuukausipalkat olivat ehtineet kohota noin 30 000 markkaan. Kun bensiinin litrahinta oli 37 markkaa vuonna 1952, saadaan likimääräinen käsitys palkan ostovoimasta. Myös reaalipalkat olivat jo 1950-luvulle tultaessa ohittaneet sotia edeltäneen tason.

Palkkakehitys jatkui varsin vakaana 1950–1960-luvuilla. Lastaajien palkat nousivat vähitellen myös reaaliarvoltaan. Vuoden 1963 rahauudistuksessa summista pudotettiin pois kaksi nollaa. Uudet bruttopalkat olivat sen jälkeen 800–1000 markan tasolla kuukaudessa. Röytän viimeisinä vuosina 1960-luvun lopulla urakkapalkkalaiset saattoivat päästä lähes 20 markan tuntiansioihin, mikä kuukausipalkaksi muutettuna olisi ollut kolmisen tuhatta eli varsin hyvä ansio.

Viisi aallonmurtajaa myrskyjä torjumaan

Jotta Röyttää voitiin käyttää laivauspaikkana, siellä oli tietysti tehtävä valmistelevia töitä. Alkuaikoina saareen ei vielä rakennettu varsinaista satamaa, vaan silloista toimintaa palvelemaan riitti puinen laituri sekä tietynlainen rullarakennelma puutavaran proomuihin lastaamista varten. Saaren kaakkoisosassa oli suojaisa paikka lastausta varten. Vesi oli siellä myös taipeeksi syvää, minkä takia Röyttä tuli valituksi laivauspaikaksi. Kivikkoista rantaa oli hieman raivattava ja hiekoitettava sekä aivan rannasta ruopattava. Vähäisellä vaivalla Röytästä saatiin 1880-luvulla silloisia tarpeita varten kelpo satamapaikka. Alkuperäinen puulaituri palveli korjailtuna lokakuuhun 1931 saakka, jolloin myrsky särki sen lopullisesti.

Iijoen suiston mataluus tuotti puutavaran lastaajille suurempia ongelmia kuin Röytän kunnostaminen lastausta varten. Puutavarayhtiöt ruoppauttivat jokisuistoa omalla kustannuksellaan ensimmäisen kerran vuosina 1893–1894, mutta suisto mataloitui pian uudelleen. Jatkossakin vaikeutena oli se, että puutavaraproomut saattoivat vähän veden aikana juuttua jokisuiston matalikkoihin eikä Röyttään saatu toimitettua puutavaraa lastattavaksi. Monet lastauttajat eivät pitäneet Röytässä kovin suuria varastoja, vaan toimittivat tavaraa saareen tarpeen mukaan eli laivan saavuttua ja lastauksen edistymisen mukaan.

Kun Metsähallitus aloitti oman liiketoimintansa Röytässä 1920-luvun lopulla, saaren kaakkoiskulmaan alettiin suunnitella varsinaista satamaa. Pääosin vuosina 1930–1933 toteutettiin sitten varsin mittava rakennusohjelma tätä tarkoitusta silmälläpitäen. Ohjelma piti sisällään sekä aallonmurtajien ja laiturin että työntekijöiden asuinrakennusten tekemisen. Jollei myrsky olisi syksyllä 1931 vienyt vanhaa laituria, se olisi nyt joka tapauksessa uusittu. Metsähallitus järjesti koko työsuunnitelmasta urakkatarjouskilpailun, jossa voittajiksi selvisivät urakoitsijat J.E. Tauriainen ja K. V. Elomaa. Edellinen rakensi kaksikerroksisen parakkirakennuksen, jälkimmäinen huolehti aallonmurtajista ja laiturista.

Aallonmurtajia rakennettiin viisi kappaletta. Niistä kaksi tuli saaren pohjoisosaan siten, että ensin tehtiin 260 metriä pitkä aallonmurtaja Röytän pohjoiskärjessä hiljattain merestä kohonneelle niemenkärjelle, josta aallot myrskyllä muuten löivät yli. Tämän ensimmäisen aallonmurtajan pohjoiskärjestä rakennettiin 550 metriä pitkä aallonmurtaja suoraan mereen koillissuunnassa. Nämä rakennelmat suojasivat satama- ja ennen kaikkea Röytän koillisrannikolla ollutta puutavaran varastoaluetta luoteis-pohjoissuunnasta tulevaa tuulta ja aaltoja vastaan. Kolmas 200 metriä pitkä aallonmurtaja tuli Röytän kaakkoiskulman lastauspaikan suojaksi. Kolmannen aallonmurtajan päähän rakennettiin laituri sekä runsaan 50 neliömetrin suuruinen kivistä ja hirsistä tehty arkku eli tiktaali. Arkkua vahvistettiin 1950-luvun puolivälissä betonilla.

Neljäs keskisaaren eli Hepoharjun aallonmurtaja rakennettiin itä-länsisuunnassa erottamaan pohjoinen varastoalue ja eteläinen satama-alue toisistaan. Yhden pidennyksen jälkeen tämän aallonmurtajan kokonaispituudeksi tuli 240 metriä. Senkin päähän rakennettiin arkku, jota vahvistettiin myöhemmin betonilla. Heposaaren aallonmurtajalle kasattiin vuonna 1956 melkoinen määrä ruoppausjätettä, kun Metsähallitus ruoppautti Röytän satama- ja varastoalueen. Muita laajamittaisia ruoppauksia ei ole Röytän rannikoilla tehty.

Viides aallonmurtaja rakennettiin noin puolen kilometrin mittaiseksi Röytän länsirannikkoa myötäillen. Pohjana käytettiin vanhaa rantakivivallia, johon tuotiin rannikolta ja Salakarista lisäkiviä ja muotoiltiin tarkoitukseen sopivaksi. Aallonmurtajien kokonaiskustannukset kohosivat yli 400 000 markkaan. Varat tulivat suoraan valtion kassasta tarkoitukseen myönnetyn erityismäärärahan muo-dossa.

Aallonmurtajien vaikutusta täydentämään rakennettiin 1930–1950-lukujen kuluessa lisää tiktaaleja. Näitä kivestä ja hirsistä tehtyjä arkkuja sijoitettiin ajan myötä yhteensä yksitoista aallonmurtajien välisille vesialueille. Arkkujen väliin kiinnitettiin keväisin tukkipuomit. Arkut toimivat myös proomujen kiinnityskohtina. Muitakin satamalaitteita kuten suuria metallisia kiinnitysrenkaita asennettiin satama-alueelle 1930-luvulta alkaen. Puutavaran maallevetotyössä käytetyt kiskoparit eivät olleet kiinteitä. Ne asennettiin ja poistettiin tarpeen mukaan. Laivalaituri jouduttiin uusimaan syksyllä 1948. Se koki edeltäjänsä kohtalon eli joutui myrskyn ruhjomaksi. Muuten satamalaitteet kestivät hyvin käytössä.

Röytässä asuttiin kesäkuukaudet

Laivojen tarkkoja saapumisajankohtia Röyttään ei 1900-luvun alkupuolella tiedetty. Iin Finninkariin oli rakennettu yli 30 metrin korkuinen pooki eli tähystystorni, josta tähystettiin merelle. Kun laiva havaittiin odottamassa, lastaustyöväki hälytettiin töihin ja mentiin veneillä Röyttään. Paikkakuntalaisilla oli omat veneensä. Lisäksi Iin työosuuskunnan omistuksessa oli isompi kaksimastoinen purjehdusvene. Töitä tehtiin Röytässä pyhäpäiviä lukuun ottamatta yhteen menoon, kunnes urakka oli valmis. Aivan lähirannikolla asuneet saattoivat mennä yöksi kotiinsa, mutta suuren osan työväestä oli järjestettävä yöpyminen saaressa.

Työpäivät olivat pitkiä, jopa 16 tunnin mittaisia, joten vapaa-ajan toimintaa tai oleskelua ei tarvinnut Röytässä järjestää, mutta yöksi oli kuitenkin saatava katto pään päälle. Alkuaikoina työntekijät kyhäsivät yleisesti raakapuusta tilapäisiä asumuksia, joiden mukavuustaso ei ollut kehuttava. Nämä majat olivat yleensä ahtaita, kylmiä ja vetoisia. Lämmityksestä vastasi jonkinlainen kiuas tai uuni sekä ihmispaljous sinänsä. Kurjat olosuhteet loivat otollisen maaperän tautien leviämiselle eikä esim. tuberkuloosi ollut mikään harvinaisuus lastaustyömiesten keskuudessa. Työnantajien velvollisuuksiin ei kuulunut työntekijöiden asumisesta vastaaminen. Työntekijöillä itsellään ei ollut työpäivän jälkeen aikaa ja viitseliäisyyttä suurisuuntaisiin projekteihin, joten tilanne pysyi tällaisena 1910-luvun alkuun saakka.

Vuonna 1911 Iin työosuuskunta teki valtion kanssa sopimuksen, jonka mukaan se sai 50 markan vuosivuokraa vastaan käyttöönsä Röytän eteläosasta maa-alueen työmiesten asuntojen rakentamista varten. Jo samana vuonna Röyttään nousi osuuskunnan toimesta kaksi asuinrakennusta. Myöhemmin samaan yhteyteen pystytettiin vielä pienempiä lisärakennuksia. Suuri osa majoituksen tarpeessa olleista työmiehistä saattoi siitä lähtien yöpyä osuuskunnan rakennuksissa, joissa asumisolosuhteet olivat selvästi aikaisempaa paremmat. Ainakin tilaa oli hieman enemmän ja tuulelta, sateelta ja kylmältä oltiin paremmin suojassa. Osa näistä rakennuksista on säilynyt Röytässä nykypäiviin asti, osa on purettu tarpeettomina tai huonokuntoisina.

Vielä senkin jälkeen kun Iin työosuuskunta oli rakennuttanut Röyttään asuinrakennuksia, osa työmiehistä pystytti itselleen omat lautakämppänsä. Tällaisia suurempia ja pienempiä tilapäisasumuksia käytettiin 1930-luvun alkuun saakka, jolloin Metsähallituksen käskystä kaikki työntekijät siirtyivät osuuskunnalta jääneisiin ja Metsähallituksen itsensä rakennuttamiin parakkeihin. Jotkut sinnikkäät perheettömät miehet saattoivat asua 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa omatekoisissa kämpissään Röytässä koko kesän töitä odottelemassa. Talveksi sentään kaikki muuttivat mantereelle. Niin kauan kuin ihmiset ovat Röytässä työskennelleet, kesät ovat olleet vilkasta aikaa. Talvella saari on ollut lähes autio. Parinkymmenen vuoden ajan toiminutta luotsiasemaa lukuun ottamatta saarella ei ole koskaan ollut pysyvää asutusta.

Työntekijöiden asumismukavuus parani selvästi 1930-luvun alussa, kun Metsähallitus teetti uuden kaksikerroksisen asuinparakkinsa. Vanhat pienemmät parakit, jotka olivat peräisin Iin työosuuskunnan ajoilta 1910-luvun alusta, säilyivät käytössä, vaikka niiden mukavuustaso oli uutta rakennusta alhaisempi. Vuosisadan alussa rakennusmiljöö oli täydentynyt muutamalla varastohuoneella, käymälällä ja yksityisellä kämpällä. Kaikki Röytässä sijainneet rakennukset siirtyivät 1930-luvun alussa Metsähallituksen omistukseen paitsi luotsitupa. Vuodesta 1932 lähtien se oli jälleen Merenkulkuhallituksen omaisuutta. Luotsitupa oli siirretty vuonna 1922 Röyttään Salakarista ja oli vuosina 1926–1932 palvellut Metsähallituksen työnjohtajien asuntona. Luotsilan palauduttua alkuperäiselle omistajalleen työnjohtajat majoittuivat uuteen kaksikerroksiseen parakkiin.

Metsähallituksen urakoitsija J.E. Tauriaisella vuonna 1932 rakennuttama suuri kaksikerroksinen asuinparakki sisälsi keittiön, taloudenhoitajan huoneen, mittamiesten huoneen, työnjohtajan huoneen sekä kolme huonetta työmiehille. Hirsistä ja laudoista rakennetussa parakissa oli majoitustilat kaikkiaan 61 henkilölle. Suurin osa Röytässä yhtä aikaa työskennelleistä saattoi jatkossa majoittua sinne, vaikka olo oli kuulemma joskus sielläkin kuin silleillä purkissa. Rakennuksen kustannusarvio oli silloisen mittapuun mukaan korkea eli 100 000 markkaa. Ikävä kyllä myöhemmin osoittautui, että työn jälki ei vastannut odotuksia. Rakennus jouduttiin remontoimaan perusteellisesti jo runsas kymmenen vuotta myöhemmin.

Keväällä 1945 Metsähallitus suoritti perusteellisen tarkastuksen Röytässä ja määräsi tehtäväksi erinäisiä korjaustöitä. Edellä mainitun asuinparakin nurkat olivat lahonneet, seinät eivät pitäneet tuulta ja lämmityslaitteet olivat rikkoutuneet. Näiden korjausten lisäksi kesällä 1945 uusittiin mm. asuntohuoneen sängyt. Ruokailurakennuksen lahot portaat uusittiin ja lämmitystehoa parannettiin vaihtamalla rikkinäisen ja alun perin liian pienen lämmityslaitteen tilalle kunnon kenttäkamina. Samassa yhteydessä korjailtiin myös eteläistä aallonmurtajaa, jonka luiskat olivat hieman murtuneet. Korjausten hinnaksi tuli runsaat 34 000 markkaa.

Sotien jälkeen yksityisten hallussa ollut moottorivenekalusto alkoi yleistyä. Nopeutuneen liikennöinnin sekä keskimäärin hieman lyhentyneiden työpäivien ansiosta majoitustarve Röytässä väheni. Yhä useammat lähiseutujen lastaajat alkoivat viettää yöt kotona Röytän sijasta. Työnantajien kämppiä käytettiin 1950–1960-luvuilla syysmyrskyjen aikana tai jos kotimatka oli erityisen pitkä. Halutessa oli edelleen mahdollista asua töiden ajan saaressa, jos joku esim. tunsi tarvetta olla kiukkuista eukkoaan paossa. Röyttään pääsi maanantaisin ja sieltä pois lauantaisin työnantajan ilmaiskuljetuksella Iin Haminaan, ellei käytössä ollut omaa venettä.

Porsaan pidosta työpaikkaruokailuun

Röytän laivaustoiminnan alkuajoilta ei ole säilynyt kovinkaan paljon muistitietoa siitä, millaista elämä saaressa oli. Röyttään liittyvää kansanperinnettä ei näytä syntyneen, ilmeisesti siksi, että saari oli vailla jatkuvaa asutusta. Iin työosuuskunnan toimitusjohtaja (1910–1915) J. Laherma on tallettanut seuraavan jutun:

”Monella lastaajalla, jolla oli (Röytässä) oma kämppä, oli kämpän lähellä pieni koppi – porsasta varten. Sellaista siellä olikin hyvä elättää, kun laivoista ja työosuuskunnan ruokalasta sai hyvää sianruokaa ilmaiseksi ja millä mitalla tahansa, sillä oli harvinaista, että jollakin laivalla oli itsellään sika kasvamassa jossakin karsinassa. Asusti siellä omassa kämpässään myös Matti Koskela eli Koski-Matti, joka syksyisin ja talvella elätti itseään teurastajan ammatilla. Tottahan teurastajallakin oli oma possu kämppänsä vieressä. Kuulin kerran pilana kerrottavan, että Koski-Matti eleli kerran Röytässä porsaineen aivan jäitten tuloon saakka, niin että voi suksilla tai potkurilla päästä kotiin. Ja kun oli kerran porsas mukana, varmaan silloin jo satakiloinen, niin siinähän oli Matilla mainio ajokki. Sen kun vain valjasti possun potkurin tai suksien eteen ja antoi luistaa kohti manteretta. Ei tarvinnut ainakaan poroa lainata yli-iiläisiltä.”

Työväen ruokahuolto oli Röytässä pitkään omatoimisuuteen perustuvaa. Iin työosuuskunta perusti 1910-luvun alussa toiseen alkuperäisistä rakennuksista myymälä-ruokalan, josta saattoi ostaa syötävää ja pikkutavaraa. Omien eväiden käyttö säilyi silti aina varteenotettavana vaihtoehtona halpuutensa ansiosta. Röytässä omissa kämpissä majailleilla saattoi olla melkoiset varastot kuivattua muonaa mukanaan. Kuten edellä kerrottiin, jotkut kasvattivat kotieläimiä. Joillekin lähiseutulaisille myös kotiväki saattoi tuoda päivittäin ruokaa ja kahvia mantereelta. Metsähallitus järjesti uudelleen 1930-luvulta lähtien työntekijöille mahdollisuuden työpaikkaruokailuun. Saarella toimi vuodesta 1931 alkaen Metsähallituksen keittiö-ruokala, jonka hinnat olivat melko edulliset. Myös muilla puutavaran lastauttajayhtiöillä oli tarjota ruokalapalveluita lastaajille. Viinamäki-yhtiöllä oli Röytässä pitkään palveluksessaan kokkiemäntä. Yhteistä kaikille järjestetyille ruokalapalveluille oli, että sieltä hankittiin yleensä vain kahvit, keitto tai jokin muu lämmin ruoka pääateriaa varten, muut särpimet tuotiin itse mukana.

Työsuojelu oli 1800-luvun lopulla vielä lapsenkengissään. Vuosisadan lopulla annettiin ensimmäiset työsuojelusäädökset, jotka mm. velvoittivat työnantajat kustantamaan työtapaturman uhrin hoidon. Korvauksia pysyvästä vammautumisesta ei vielä tunnettu. Omasta huolimattomuudesta johtuneet vahingot jokainen joutui luonnollisesti kärsimään itse. Röytässä ei kuitenkaan näytä sattuneen paljon vakavia työtapaturmia. Pienemmät vahingot olivat melko tavallisia varsinkin puutavaraa siirreltäessä. Sormia liiskautui tai pieniä kolhuja tuli silloin tällöin; kuolemantapauksia tiedetään sattuneen yksi – telineeltä putoaminen. Laivaustoiminta oli selvästi turvallisempaa kuin esim. työskenteleminen tuonaikaisilla sahoilla. Monet laivaustöissä olleet tekivät myös sahoilla talvisin tilapäistöitä ja kesällä lastasivat sahatavaraa laivoihin. Muutamat olivat uittamassa puuta sahoille. Puun kaikki vaiheet pystymetsästä laivan ruumaan olivat monille tuttuja.

Työsuojelu alkoi kehittyä vasta Suomen itsenäistyttyä. Tapaturma- sekä invaliditeettivakuutuksista tuli tavallisia 1920-luvun kuluessa. Vakuutusmaksut perittiin lastauttajalta työpalkkojen ja muiden kulujen yhteydessä. Röytässä sattui 1920-luvulla vuosittain yhdestä kahteen sellaista tapaturmaa, josta maksettiin vakuutuksen kautta korvauksia. Lääkäri- ja sairaalakulut korvattiin aina. Vuonna 1926 muuan mies sai ilmaiset tekohampaat tapaturmassa menettämiensä hampaiden tilalle. Edellisenä vuonna eräs mies loukkaantui niin pahoin, että jäi pysyvästi työkyvyttömäksi. Hänelle maksettiin jatkossa korvausta 60 % invaliditeetin mukaan ja suhteessa aikaisempiin ansioihin, mikä tässä tapauksessa teki vajaat 8000 markkaa vuodessa.

Lastaustyöt sujuivat yleensä vauhdikkaasti ja ilman suuria haavereita. Vaaratekijöitä oli runsaasti, varsinkin siirreltäessä raskaita puutavaralasteja joskus hyvinkin huonoissa sääoloissa. Sakari Vapaasalo on Santaholma Oy:n historiikissaan tallettanut yhden kuvaavan tapauksen 1800-luvun lopulta:

”Muuan paperipuulaiva alkoi ottaa lastia Iin Röytästä 20.10.1891, mutta jo seuraavana päivänä tuli kova pakkanen, mikä parissa yössä pani Iijoen niin paksuun jäähän, että proomut eivät enää päässeet ulos. Saatiin kuitenkin 370 syltää viedyksi Röyttään, mutta sitten tuli niin ankara lumimyrsky, että 2 proomua upposi laivan sivulla. Ostaja sähkötti ja käski jatkaa hänen laskuunsa lastausta. Yksi proomu, jossa oli 32 syltää, saatiinkin laivalle, mutta 26.10. jokisuu oli jo niin lujassa jäässä, että lastaus piti keskeyttää, ja kapteeni oikeutettiin viipymättä purjehtimaan määräpaikkaansa Hollantiin.”

Oleskelu Röytässä oli samanlaista kuin muillakin vastaavilla suurilla työmailla, joilta ei välttämättä menty joka yö kotiin. Iltaisin iskettiin tarinaa, kahviteltiin, pelattiin korttia ja saatettiinpa joskus ottaa hivenen miestä väkevämpääkin. Edustettuna oli koko inhimillisten suhteiden kirjo romansseista nyrkkitappeluihin. Työpaikkana tuli Röyttä tutuksi lähes kaikille lähiseutujen miehille liki 90 vuoden ajan.