Matalan rannikon satamat saarilla

Iin Röyttä on 56,2 hehtaarin suuruinen saari Perämeressä Iin edustalla noin 40 km Oulusta pohjoiseen. Mantereelle, Iin Praavannokkaan, saarelta on noin neljä kilometriä. Saari on melko nuori. Sen korkein kohta ulottuu runsaan viiden metrin korkeudelle merenpinnasta. Vielä 1870-luvulla Röyttä merkittiin merikortteihin kolmena erillisenä saarena. Alueen nopean maankohoamisen ansiosta nämä kolme saarta yhdistyivät lopullisesti 1900-luvulle tultaessa. Röytän eli nykysuomeksi riutan rinnakkaisnimenä käytettiin 1900-luvun alkupuolelle saakka nimeä Papinkari. Nykyään nimeksi on vakiintunut pelkkä Röyttä.

Perämeren rannikko on enimmäkseen niin matala, että rahtilaivoille löytyy vain harvoja sopivia satamapaikkoja. Tämän puutteen korvaamiseen on käytetty 1800-luvun jälkipuolelta lähtien Perämeren rannikon edustalla sijaitsevia saaria. Toinen tärkeä merkitys alueen saarille oli merenkulun turvaamisessa. Sen myötä voidaan katsoa ihmisen ottaneen Röytän saaren käyttöönsä. Vuonna 1881 Ahvenniemelle Siuruan- ja Iijoen yhtymäpaikkaan perustettiin höyrysaha. Seuraavana vuonna saha valitsi Röytän sahatavaransa lastauspaikaksi. Röytästä käsin Siuruan sahan ja myöhemmin muidenkin sahojen tuotteet jatkoivat laivoilla matkaansa Ouluun ja ulkomaille. Alueen merenkulkua palvellut luotsitoiminta aloitettiin Röytässä vuonna 1932.

Luotsitoiminta ja puutavaran laivaus päättyivät 1960-luvun lopulla. Nykyään Röyttä on virkistyskäytössä. Saaren eliöstö on melko runsas, ja varsinkin kasvillisuus on kulttuurivaikutuksen ansiosta lajirikas. Röyttä ei ole ollut koskaan virallisesti vuokrattuna laidunalueena, mutta kasvillisuuskartoitus on osoittanut, että siellä on täytynyt olla lehmiä ja lampaita. Ilmeisesti kyse on ollut 1900-luvun alussa saaressa pitempään oleskelleiden työmiesten kotieläimistä. Saaren yleisilmeessä näkyvät ihmisen käden jäljet. Röytän varhaisimmasta hyötykäytöstä muistuttavat aallonmurtajat, erilaiset satamarakennelmat sekä luotsien ja laivaustöissä mukana olleiden asuinrakennukset. Uusinta rakennuskantaa edustavat veneilyseurojen rakennuttamat majat sekä yksi yksityiskäytössä oleva huvila. Metsähallitus on aloittanut 1990-luvun alussa saaren kehittämisen virkistyskäyttöön.

Lohenkalastusta jo keskiajalla

Jo kauan ennen laivaus- ja luotsitoimintaa Iijoen suiston vesialuetta on käytetty lohenkalastukseen. Röyttä paljastui merestä noin 1300-luvulla. Tiedossa ei ole, kuinka kauan Röytän välittömässä läheisyydessä on harjoitettu lohenpyyntiä. Todennäköisesti kalastuksen historia ulottuu kuitenkin keskiaikaan saakka, vaikka Röyttä ei olekaan kuulunut Iijokisuiston tärkeimpiin merikalastuspaikkoihin. Merikalastuspaikkoja vuosina 1869–1870 oli Iin merialueella 104, joista viisi sijaitsi Röytän välittömässä läheisyydessä. Röytän Riutannokassa ja Takarannassa oli kummassakin kaksi rysää, ja Luoetnokassa, Saunanrannassa ja Krapassa jokaisessa kolme jataa eli yhteensä 18 koukkuverkkoa. Röytän kalastuspaikat, kuten kolme neljännestä muistakin merikalastuspaikoista, oli 1800-luvun lopulla Iin lohenkalastusyhtiön hallussa. Paikalliset kalastuskunnat ja kalastajaseurat jatkoivat myöhemmin yhtiöiden toimintaa. Röytän vesillä lohenkalastus on jatkunut nykyaikaan saakka. Saaliit ovat aikojen kuluessa pienentyneet ja toiminnan merkitys on siten vähentynyt.

Merilohenkalastuksessa oli vanhastaan käytetty koukkuverkkoja eli potkuja. Koukkuverkko muodostui 25 syltä (44,5 m) pitkästä verkkoaidasta, jonka päässä oli viisi syltä (8,9 m) pitkä mutka 45 asteen kulmassa taaksepäin. Kolme toisiinsa liitettyä koukkuverkkoa muodosti jatan. Jos verkkoja oli peräkkäin vielä enemmän, puhuttiin juonesta, johon saattoi kuulua yhdestä kahdeksaantoista jataa. Saavuttuaan johto- eli verkkoaidalle lohet alkoivat uida sitä pitkin ja joutuivat mutkaan, jossa ne toivon mukaan tarttuivat verkkoon. Verkkojono asetettiin yleensä lähtemään saaren tai niemen kärjestä niin, että koukku kääntyi takaisin rantaan päin. Koukku kiinnitettiin pohjaan ankkurikivillä.

Koukkuverkko ei tehonnut meressä niin hyvin kuin joessa, jossa virta oli voimakkaampi ja painoi lohia paremmin kiinni verkkoon. Ennen pitkää alettiinkin koukkuverkkojen lisäksi käyttää myös katiskoja tehostamaan pyyntiä. Lopulta 1900-luvun taitteeseen tultaessa vielä tehokkaampi isorysä syrjäytti katiskat ja koukkuverkot. Isorysät asetettiin usein luotojen ja niemien kärkiin niin, että virtaukset ohjasivat lohia pyydyksiin. Vielä 1900-luvun alkuvuosina kaikki kalanpyydykset olivat lähes aina alusta loppuun asti kotitekoisia. Teolliset materiaalit ja ostoverkot syrjäyttivät itse tehdyt pyydykset lopullisesti vasta sotien jälkeen.

Perämeren kalastajilla on perinteisesti ollut tilapäisiä säänsuojia rannikon saarilla. Perämerelläkin sää saattaa muuttua hyvin nopeasti. Varsinkin ammoisina aikoina, kun veneiden merikelpoisuus oli heikompi kuin nykyään, myrskyn kouriin jääminen olisi voinut olla kohtalokasta. Siinä tapauksessa oli pyrittävä lähimmän saaren rantaan ja odotettava myrskyn laantumista. Myös Röytässä on ollut ennen vanhaan tämäntapaisia kalastajien kyhäämiä rakennuksia. Aikojen kuluessa ne ovat hävinneet. Nykyään saaressa ei ole jälkiä kalastajamajoista, eikä muistitietokaan ulotu niihin aikoihin, jolloin niitä on rakennettu.

Saaren omistuksesta kiisteltiin

Vuonna 1834 Iissä toimitettiin isojako. Osa rannikolla sijaitsevista saarista mm. Röyttä jäi tällöin toimituksen ulkopuolelle. Siitä seurasi epäselvyyttä, kenelle saaret kuuluivat. Käytännössä Röyttä katsottiin valtion maaksi, koska jo vuodesta 1842 lähtien saari oli vuokrattuna Iin lohenkalastusyhtiölle ja vuokran perijänä oli kruunu. Myös vuoden 1886 metsälaki vahvisti valtion omistusoikeuden sellaisiin saariin, joita ei ollut isojaossa annettu yksityisille. Koska Röyttää ja muutamia muita Perämeren saaria ei kuitenkaan oltu julistettu valtiolle kuuluviksi, asia vietiin 1800-luvun lopulla oikeusistuimen ratkaistavaksi. Tuloksena oli vuosikymmeniä kestänyt käräjöinti.

Oikeusprosessi alkoi vuonna 1888 siitä, että valtio ei enää halunnut uudistaa Iin lohenkalastusyhtiön kanssa aikanaan tehtyä vuokrasopimusta. Yhtiön osakkaat eivät olleet tyytyväisiä tähän ja saivat kihlakunnanoikeuden ja Vaasan hovioikeuden päätöksellä vuonna 1896 pitää vanhat nautintaoikeutensa rannikon saariin. Runsaan vuosikymmenen tauon jälkeen asia nousi jälleen esille. Senaatti oli vuonna 1910 määrännyt selvitettäväksi Perämeren saarten oikeudellisen aseman. Seuraavana vuonna Oulun läänin kuvernööri toimitti asiassa tutkimuksen. Kuvernöörin selvitysmiehen mukaan Röyttä kuului Etelä-Iin lohkokunnalle, joka anoi saaren julistamista lohkokunnan vapaaseen hallintaan. Kihlakunnanoikeus ja Vaasan hovioikeus asettuivat vuosina 1916–1919 tekemissään päätöksissä lohkokunnan kannalle. Viimeisen sanan sanoi kuitenkin Korkein oikeus vuonna 1921. Korkeimman oikeuden päätöksellä 9.11.1921 Iin Röyttä tuomittiin lopullisesti valtiolle kuuluvaksi.

Kiista Röytän omistuksesta oli nyt päättynyt, mutta riitely kalastusoikeuksista saaren vesillä jatkui. Maatalousministeriö määräsi kesällä 1927 Röytän Metsähallituksen hallintaan käytettäväksi varasto- ja säilytysalueena. Röyttä yhdistettiin kahta kuukautta myöhemmin Kuivaniemen hoitoalueeseen. Muiden järjestelyiden yhteydessä Metsähallitus esitti, että saaren lohen- ja taimenenkalastuspaikkoja ei enää annettaisi kenellekään vuokralle. Etelä-Iin lohko- ja kalastuskunta, jolla oli voimassa vuokrasopimus Röytän vesistön kalastuspaikkoihin vuoteen 1930 saakka, vei asian oikeuteen. Juttu kävi jälleen läpi kaikki oikeusasteet, kunnes korkein oikeus päätyi vuonna 1930 kompromissiin, jonka mukaan lohkokunta sai pitää rajoitetun kalastusoikeuden Röytän vesistössä. Tämän jälkeen suuret periaatteelliset kiistat Röytän ympärillä päättyivät, vaikka myöhemminkin käräjöitiin eräistä pienemmistä asioista, lähinnä puutavaran kuljetuksen silloin tällöin kalastukselle aiheuttamista vahingoista.