Lähtökohtia

Runsas sata vuotta sitten eli 1900-luvun alkaessa keisarin määräyksellä suomalaisten miesten tuli kuulua Venäjän armeijaan. Tällöin suomalaisilta miehiltä loppui halu osallistua kutsuntoihin. Kutsuntatilaisuuteen, joka oli ilmoitettu pidettäväksi 21.4.1902, kutsuntaiässä olevasta 17 kuivaniemeläisestä ei osallistunut yhtään. Kansan keskuudesta isänmaallisuus ei kuitenkaan kadonnut. Iiläisen senaattorin Pekka Ahmavaaran mennessä kesällä 1903 junalla maanpakoon Ruotsiin kävivät Kuivaniemen kansakoululaiset opettajansa johdolla rautatieasemalla laulamassa isänmaallisia lauluja. Tämä oli selvä tahdon ilmaisu saada isänmaa vapaaksi keisarin sortovallan alta.

Kuivaniemelle sijoitettiin jo ennen toisen maailmansodan alkamista venäläistä sotaväkeä. Kuntakokous määräsi elokuussa 1903 sotilaiden majoittamisesta maksettavien korvausten hinnat ajalle 1.6.1904–1.6.1910 seuraavasti:

Huone upseerille ja virkamiehelle kesäkuukausilta 12 mk ja talvikuukausilta 15 mk
Huone kansliatarpeisiin -”- 12 mk -”- 15 mk
Huone husaareitten tarpeisiin -”- 15 mk -”- 20 mk
Huone alipääll. tai miehistö 1 mies -”- 3 mk -”- 3 mk
Talli yhdelle hevoselle 2 mk/kk
Liiteri tavallisen kokoinen 3 mk/kk
Metrinen syli halkoja 15 mk

Maailmansodan puhkeamisen jälkeen näitä hintoja hyväksyttiin talokohtaisesti.

Yksityisten asukkaitten antipatia keisarivaltaa kohtaan ilmeni jo suurlakon aikana vuonna 1905. Esim. kahden santarmin ollessa palaamassa Torniosta ja Kemistä he vaativat eräästä Pohjoisrannan talosta kyytiä eteenpäin. Kun isäntä ei suostunut antamaan hevosta, santarmit menivät talliin ottamaan sen omalla luvalla. Tällöin isäntä meni ja pani ulkopuolelta oven pönkkään. Sitten hän haki kylältä apua. Santarmit vangittiin ja heidät vietiin resiinalla Haukiputaalle. Siellä toinen, Sarkki-niminen, ammuttiin, mutta toisen tie jatkui Venäjälle.

Ensimmäiseen maailmansotaan

Vaikka muu maailma oli valmistautumassa ensimmäiseen maailmansotaan, niin Kuivaniemellä viuhuivat Amorin nuolet. Isänmaallisissa merkeissä tapahtui tänne kätilöksi tulleen Hilda Sirniön (1878–1963) ja Frans A. Väätäjän (1878–1956) kihlautuminen, sillä kihlajaispäivänä sulhasen kotona oli valtiopäivämies Pekka Ahmavaara ja maisteri Snellman pitämässä itsenäisyyspuhetta. Myöhemmin, valvonnan lisääntyessä, kukaan ei uskaltanut ottaa poliitikkoa pirttiinsä, vaan hän joutui puhumaan lohitynnyrin päältä mm. Väätäjän rannassa kirkonkylällä. Rautatie Kuivaniemelle oli valmistunut muutamaa vuotta aikaisemmin, mutta kirkonkylä oli vielä tällöin kunnan keskushallintokylä. Avioiduttuaan Frans ja Hilda alkoivat rakentaa omaa taloa Asemakylälle. Rautatieliikennettä valvova osasto majoittui tähän ja heidän kaupparakennukseensa sekä muutamiin muihin Asemakylän taloihin. Jo aiemmin Frans oli ollut venäläisten tarkkailun alaisena. Hänet oli aselaiva Graftonin aikana Torniossa riisuttu alasti kolme kertaa mutta päästetty vapaaksi. Jälleen vuonna 1916 ratsuilla liikkuvat kasakat etsivät Fransua. Hän oli kolme päivää piilossa talonsa kamarin lattian alla, eikä häntä löydetty.

Varsinaisia aseellisia taisteluja Suomen itsenäistämiseksi Kuivaniemellä ei käyty. Sieltä on kuitenkin omaa historiallista kerrottavaa sen ajan tapahtumista. Ensimmäinen maailmansota vaikeutti kuivaniemeläistenkin elämää. Mm. hevosten pakko-otot olivat niin rajuja, että Kuivaniemen kuntakokous päätti marraskuulla 1916 kääntyä läänin kuvernöörin puoleen saadakseen paikkakunnalle jäämään edes sen verran hevosia, että talojen välttämättömät työt, kuten polttopuiden ajot ja peltotyöt, voitaisiin suorittaa. Kuvernöörin valta ei riittänyt ratkaisemaan hevosten ottojen lopettamista, vaan hän esitti asian Suomen Senaatille ja Hänen Ylhäisyydelleen Kenraalikuvernöörille. Hevospulasta huolimatta kuivaniemeläisiä osallistui talvella 1916 sotatarvikkeitten kuljetukseen Kantalahden sekä vuonna 1917 muuhun rahdinajoon Skibotnin ja Kirkkoniemen suunnilla.

Rautatie ja rajavartioasema

Viranomaisten alkaessa epäillä nuorten miesten liikkumisen tarkoitusta lisättiin valvontaa ja rajoituksia yleisille kulkuteille. Junissa santarmit eivät tyytyneet pelkästään matkustajien tarkkailemiseen vaan pitivät rautatiesillalla jatkuvaa vartiointia sabotaasien pelossa. Usealla oijärveläisellä talolla oli keväällä 1916 uitettavana useita tuhansia tukkeja, mm. Katosojalla yli 600 kpl ja Erkkilällä yli 1 000 kpl. Venäläinen sotaväki oli asettanut jokirantaan punaiset liput Kerimön ja Jaakko Vakkurin talojen kohdalle merkiksi siitä, että näiden lippujen välisellä alueella rautatiesillan seutuvilla liikkuminen oli kielletty. Uittomiesten piti nimismiehen kautta, lääninhallituksen välityksellä, saada Pietarista venäläisiltä viranomaisilta lupakirja puiden uittamiseksi paikan ohi. Lupahakemukseen oli liitettävä niiden kolmen miehen valokuvat, joille uittamislupaa haettiin. Nämä miehet olivat Kustaa Matala Oijärveltä, Aukusti Rousu Luujoelta ja Juho-Jaako Pitkäkari Kuivajoelta. Lupa oli monilla koristeellisilla leimoilla ja näiden kolmen miehen valokuvilla varustettu. Koko uittoaikana toiset uittomiehet eivät saaneet käydä jokirannassa mainittujen punaisten lippujen välisellä alueella, joka oli noin yhden kilometrin matka. Elleivät rautatiesillan yläpuolella olevassa Soinin rannassa uimassa kävijät muistaneet pyytää vartijoilta lupaa, niin nämä ampuivat varoituslaukauksia.

Rautatiesillan vartioimiseen määrättyjen sotilaiden majoituskustannusten maksamiseksi rautatiehallitus lähetti Kuivaniemen kunnalle laskun. Kuntakokous ei katsonut kunnan olevan maksuvelvollinen. Saatavansa turvaamiseksi rautatiehallitus nimismiehen avulla ulosmittasi kirkonkylän kansakoulun. Kunta valtuutti kunnallislautakunnan esimiehen Juho Metsikön ja pastori Yrjö Kortekankaan tekemään asiasta valituksen kuvernöörille. Perusteena oli, että rautatiehallituksen ulosmittaukselle ei ollut tuomiota. Lisäksi mainittiin kuntaa painavan raskaasti jo rajavartiolaitoksen majoituksesta johtuneet kustannukset. Kunnan mielestä oli kohtuutonta, että siltä perittäisiin vielä rautatiesillan vartioinnista johtuneet kustannukset. Lokakuun 13:na 1916 kuvernööri hyväksyi valituksen ja kumosi rautatiehallituksen vaatimuksen.

Länsirajalla tapahtuneen liikehdinnän estämiseksi venäläisten perustama ”Suomenmaalainen rajavartiosto” saatiin toimintakuntoon kevättalvella 1915. Se ulottui Kokkolasta Turtolaan saakka, ja se oli jaettu Tornion ja Oulun piireihin. Oulun piiriin kuulunut Kuivaniemen rajavartioasema oli Simossa sijaitsevan rajavartioyksikön ala-asema. Simon päällikkönä oli ratsumestari Kusakoff ja Kuivaniemen päällikkönä vahtimestari Zušeff. Suurin osa Kuivaniemelle sijoitetuista santarmeista oli majoitettuna kirkonkylän sekä muutamiin Asemakylän taloihin, kansakoululle ja pappilaan, joka niiden oli lähtiessä tarkoitus polttaa. Tammikuulla 1917 venäläisen sotaväen keskuuteen levisi huhu, että jääkärit ovat tulossa ja nousevat maihin Kuivaniemellä. Tämä huhu aiheutti venäläisille sellaisen paniikkilähdön, että tämä vuonna 1901 valmistunut pappila jäi polttamatta. Poistuessaan he kaatoivat muutamia puhelinpylväitä Kestilän vainiolla. Venäläiset viipyivät täällä niin pitkään, että nuoriso oppi muutamia sanoja venäjän kieltä.

Jääkäriliike

Helsingin Ostrobotnialla synnytetyn jääkäriliikkeen seurauksena ensimmäisten Saksaan jääkärikoulutukseen lähtijöiden joukossa oli Kuivaniemen poliisin L. J. Ellilän 1.12.1892 syntynyt poika Iivari Johannes. Hän oli opiskelemassa Helsingin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa, josta hän lähti ilmoittamatta kotiin ja saapui Lockstedtiin 8.3.1915. Isä-Ellilä uhattiin vangita poikansa katoamisen salailun vuoksi, mutta siitä luovuttiin, kun hän sanoi ilmoittaneensa Helsingin poliisille heti saatuaan kuulla pojan katoamisesta. Suomeen Iivari palasi pääjoukon mukana 25.2.1918. Vapaussodassa jääkäriyliluutnantti Iivari Ellilä kaatui 25-vuotiaana Vesilahdella 18.4.1918. Suojeluskunnan toimesta hänen haudalleen vuonna 1919 on pystytetty patsas. Sen rahoittamiseksi Kuivaniemen kunta meni takuuseen 3 000 mk:n lainasta, jonka suojeluskunta sai ottaa sen omaan toimintaan myönnetyistä rahoista. Patsas on samalla vapaussodan muistomerkki Kuivaniemellä. Ellilän lisäksi Kuivaniemeltä Saksaan jääkärikoulutukseen lähtivät Juho Åman (1898–? mennyt USA:han) ja Eino Åhman 1898–1969, sekä Oijärvellä syntynyt ja siellä vielä myöhemmin asunut Juho (Janne) Mursu (1897–1930). Myös kuivaniemeläistä sukua oleva oululainen Väinö Sanaksenaho (1892–1980) on syytä mainita, sillä hänen antamallaan taloudellisella tuella saatiin kuparinen laatta Veskan jääkärietappitalon luo vuonna 1956 pystytettyyn jääkäriliikkeen muistomerkkiin. Tämä oli siitäkin syystä merkittävä yksityinen panostus, kun muistetaan, että Kuivaniemen kunnanvaltuusto ei myöntänyt tähän tarkoitukseen avustusmäärärahaa.

Jääkäreiksi aikovien siirtyminen Saksaan sotakoulutusta saamaan vaikeutui matkustajien tarkkailun lisääntymisen myötä. Jääkäriliikkeen oli sen vuoksi perustettava ns. etappireittejä, ja yksi läntisen etappireitin tukikohta oli Veskan kruununtorppa, joka sijaitsee 30 kilometriä Kuivaniemen kirkolta itään, Kuivajoen rannalla. Rakennuksessa, jonka vuonna 1890 olivat rakentaneet veljekset Antti ja Kustaa Sanaksenaho, on kaksi asuntoa, molemmissa pirtti ja kaksi kamaria. Rakennuksen itäpäässä asui leski Kustaa Sanaksenaho (1854–1920) viiden lapsensa kanssa. Vanhin poika Kalle, josta tuonnempana kuullaan enemmän, oli jo parinkymmenen vuoden ikäinen mies. Toiset lapset olivat huomattavasti nuorempia. Rakennuksen länsipäässä asui Kustaan veljen Antin (1852–1913) Iistä kotoisin ollut leski Sofia (Viija) (1863–1938) os. Torvela avioliitossa syntyneiden kahden tyttärensä kanssa, joista nuorempikin oli jo rippikouluikäinen. Ilmeisesti lapsien lukumäärän vuoksi etappireitin tämän tukikohdan valvojaksi tullut jääkäri (myöh. kenraalimajuri) Väinö Heikki Vainio (1892–1989) valitsi asemapaikakseen Viijan puolen. Sanotaanhan, että ”lasten suusta kuulee totuuden”, eikä jääkäriliikkeen toimista varomattomien puheitten johdosta saanut levitä tietoja. Etappijääkäreidenhän oli toimittava salassa, ja lapset olisivat voineet kuulla asioita, joista ei saanut kertoa kenellekään. Sen vuoksi perinnetietoa on vähän tallella. Sekään ei ole tarkkaan tiedossa, missä vaiheessa ja millä tavalla poliisi Ellilä sai isäni Hannes Paason (1908–1970) hiljaiseksi, kun hän lapsen varomattomuudessa yritti kertoa Veskassa vierailevista kulkijoista Enehjelmin poliiseille heidän niistä kysellessä. Mainittakoon, että poliisi Ellilä oli isäni äidin setä. Veskan pirtin ikkunoista näki hyvin Kuivaniemi–Oijärvi-maantielle. Mikäli sieltä oli taloa lähestymässä jääkäriliikkeen kannalta epäilyttäviä henkilöitä, joen puolella olevien kamarien ikkunoista oli etappivahdin helppo paeta törmän alle ja sieltä läheiseen metsikköön. Muutaman kerran näin tapahtuikin. Vainio herätti ryhdikkäällä olemuksellaan kunnioitusta ja vaati kunnollista käyttäytymistä myös talonväeltä mm. moittien nuorempaa tytärtä tupakanpoltosta. Vainio kulki salanimellä ”Aku” mutta kantoi myös liikanimeä ”Mettärosvo” sen vuoksi, että hän ei koskaan tarvinnut opasta lähtiessään kairaan kulkemaan.

Poliisit

Vakinaisen poliisikunnan täytyi luonnollisesti pysyä uskollisena kuvernööri Enehjelmille, ja siitä syystä on ymmärrettävää, että Kuivaniemenkin poliisi L. J. Ellilä (1860–1943) sai myös tehtäväkseen urkkia tietoja ”pitkäntienmiehistä”, joka silloin oli jääkärien yleisnimi. Veskassa majailevista jääkäreistä Ellilä sai tietää Veskasta runsaat kaksi kilometriä Oijärvelle päin olevan Ahmosen torpan asukkaalta uuninmuurari Martti Kranckalta (1857–1931) ja Saarikoskenpalon torpan (Istan) asukkaalta Juho-Jaakko Pitkäkarilta (1873–1948). Kuvernööri af Enehjelmin tänne lähettämä 4-miehinen poliisipartio vieraili yhä useammin syksyllä 1916 Veskan seudulla joka talossa utelemassa pitkäntienmiehistä. Yleensä pidättäydyttiin antamasta poliiseille tietoja. Tuosta ihmisten kielteisestä asenteesta poliiseja kohtaan on sanottava, ettei niinkään jääkäriliikkeen päämäärä ja isänmaan itsenäisyys olleet paikkakunnan asukkaiden pyrkimyksenä, sillä siitä ei koskaan puhuttukaan. Jääkärien suojeleminen Veskassa ja sen ympäristössä olleiden talojen asukkaissa perustui kapinamieleen keisarillista yhteiskuntaa kohtaan, samassa määrässä kuin mitä kommunismi asennoitui myöhemmin tasavaltalaisen yhteiskunnan luomista vastaan.

Poliisien jatkuvan urkkimisen seurauksena aiemmin mainitut Veskan isäntä Kustaa ja toisen puolen emäntä Viija vangittiin 23.11.1916. Se tapahtui siten, että kaksi outoa poliisia oli pukeutunut samoin kuin jääkäritarjokkaat metsätyömiesten vaatteisiin. Astuessaan Veskan pirttiin he ottivat reput pois selästään ja kysyivät: ”Mihin nämä sais panna?” Koska Viija luuli heitä pitkäntien miehiksi, hän vastasi osoittaen kädellään: ”Pankaa siihen nurkkaan. Siinä ne ovat muutki niitä pitäneet.” Näin etappipaikka paljastui. Viija ja Kustaa vangittiin saman tien ja heitä lähdettiin viemään Ouluun vankilaan. Hyryn kohdalla Viija oli alkanut itkeä ja sanonut, että hänen pitää saada käydä Räinän talossa. Vain hän meni sisälle, mutta talon isäntä käski toistenkin tulla pirtin lämpimään. Viija vietiin kamariin, jossa talon isäntä Kustaa häntä opasti: ”Muista, että aina puhut samalla lailla”. Jälkeenpäin Fiija kehui toimineensa näin, mutta ei toisten opettamana. Linnassa he joutuivat paljastamaan ne kaksi aikasytytyspommia, jotka jääkärit olivat kätkeneet Kuivajoen pohjoispuolella olevaan Veskan vainiolatoon heinien sekaan. Näillä pommeilla oli tarkoitus tuhota edellä mainitut Ahmosen ja Saarikoskenpalon talot, koska niiden asukkaat olivat ilmiantaneet jääkärit.

Noin viikkoa vangitsemisen jälkeen tuli Veskasta kaksi kilometriä alempana olevaan Mikkolan taloon kaksi poliisia, jotka pyysivät ruokaa. Tähän emäntä Emmi Paaso (os. Ellilä, 1882–1961) vastasi: ”Kuka sitä uskaltaa antaa vieraille ihmisille ruokaa, kun joutuu linnaan.” Toinen poliiseista kysyi: ”Kuka siitä on joutunut linnaan?” Emäntä vastasi: ”Veskan isäntä ja emäntä istuvat sen vuoksi linnasa.” Siihen poliisi karjaisi: ”Ei niitä ole ruokkimisesta sinne viety mutta valehtelemisen vuoksi.” Syötyään poliisit poistuivat ulos, missä he tapasivat talon isännän Eino Paason (1887–1941) ja kyselivät, olisiko talossa venettä? Kun sitä ei ollut, niin poliisit läksivät kävelemään Veskaan päin. Eino, joka oli isoisäni, tuli sisälle ja sanoi mummolleni: ”Nyt Kustu ja Viija ovat joutuneet tunnustamaan ne palopommit. Minä lähen kattoon, olisko Moukkulan rannasa venettä ja hajen ne pois.” Moukkula on noin ½ km Mikkolasta Veskaan päin. Pommien haku ei onnistunut, vaan poliisit saivat ne haltuunsa. Tästä huomataan, että osa paikkakuntalaisista, ainakin poliisi Ellilän sukulaiset, tiesi, ketkä kyläläisistä olivat kertoneet jääkäreistä poliiseille. Tämän jälkeen Enehjelmin poliisit asettuivat asumaan Pitkäkarin torppaan, eivätkä Veskaan, niin kuin virheellisesti on kerrottu. He kävivät epäillyissä taloissa, varsinkin Veskassa, jonka asukkaita he Ouluun viennin uhalla koettivat saada kertomaan jääkärien liikkeistä.

Maaninkajärvelle

Läntinen etappireitti kulki Yli-Iin Hirvelän talosta Tannikylän kautta Veskan kruununtorppaan ja jatkui siitä kairan poikki Simojoelle Ylikärpän kestikievariin, joka myös oli etappitalo. Tässä kairassa sijaitsi Suomen itsenäisyyspyrkimyksissä kuuluisaksi tullut simolaisten omistama Maaninkajärven niittysauna. Täällä, parempia hiihtokelejä odotellessa, kahdeksan jääkäriä joutui maanantaina 11.12.1916 kuuden venäläisen kasakan ja neljän kuvernöörin poliisin kanssa 2 ½ tuntia kestäneeseen aseelliseen taisteluun. Tästä taistelusta historioitsijat ovat kertoneet niin paljon, että siitä ei tässä sen enempää. Muistutetaan kuitenkin sen verran, että 24-vuotias Väinö Vainio, joka oli syksyllä ollut Veskan etapin hoitajana, joutui joukon vanhimpana ottamaan komennon sen jälkeen, kun saunassa olijat luulivat joukon johtajan ratsumestari Sven Weckströmin kaatuneen vihollisen ampumiin luoteihin hänen syöksyessään ensimmäisenä saunasta ulos. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hän vain liukastui. Sen jälkeen käydyssä taistelussa Weckström sai 42 haulien ja luotien tekemää haavaa. Taistelussa kaatui iisalmelainen 18-vuotias jääkäritarjokas Armas Lyytikäinen.

Tätä ennen, lauantaina 9.12., oli Maaninkajärven niittysaunalla pysähtynyt seitsemän kuivajokivarresta ja Oijärveltä kotoisin ollutta metsätyömiestä, jotka olivat menossa viikonlopuksi kotiin. He olivat seuraavat: Kalliokosken asukas Heikki Uusitalo (1866–1941) ja hänen 10-vuotias poikansa Eino, Kontion asukas (nyk. Herva) Matti Nyman (1867–1935), Naisniemessä asunut Matti Saarikoski (1902–1963) ja hänen 14-vuotias poikansa Arttu, Naisniemen toinen asukas Juho Kurtti (1895–1964) sekä Myllylän asukas Juho-Arvid Klaavuniemi (1892–1943). Metsätyömiesten joukosta Väinö Vainio tunsi heti viimeksi mainitun, koska tämä aiemmin syksyllä oli ilmoittanut harkitsevansa Saksaan lähtemistä. Sen vuoksi kohtaaminen ei tuottanut suurempaa hämminkiä. Edellä mainituista Heikki Uusitalo ja Juho Kurtti ovat asiat muistiin merkinneelle kunnallisneuvos Hannes Paasolle kertoneet, että Maaninkajärven niittysaunalla sovittiin jääkärien kanssa, ettei heidän Maaninkajärvellä olostaan puhuta kenellekään. Samoin sovittiin maanantaina tapahtuvasta paluusta, että miehet poikkeavat niittysaunalla ja kertovat Kuivajokivarren kuulumisista. Edelleen Heikki Uusitalo oli kertonut heidän tulleen Kuivajoen yli Kalliokosken suvannosta hänen veneellään. Ennen eroamista olivat vielä keskenään sopineet, ettei kukaan heistä pettäisi jääkäreitä vaan jokainen pitäisi suunsa kiinni.

Sopimus ei kuitenkaan pitänyt. Noin viisi kilometriä Veskasta ylöspäin Kuivajoen pohjoispuolella Hautalan torpassa asunut Aukusti Viitala (1896–1959) oli sunnuntaiaamuna 10.12. mennyt noin kilometrin ylempänä olevaan Myllylän torppaan tapaamaan edellä mainittua Arvid Klaavuniemeä. Viitalakin oli aikaisemmin syksyllä keskustellut Veskassa jääkäri Väinö Vainion kanssa Saksaan lähtemisestä. Mutta ei hän, kuten Klaavuniemikään, ollut sitä toteuttanut. Tältä Viitala sai kuulla jääkärien oleskelusta Maaninkajärvellä. Eipä arvannut Arvid seurauksia, kun kertoi naapurilleen tavanneensa yhteisen tuttavan Maaninkajärvellä.

On kerrottu, että kuvernööri af Enehjelmin lähettämät konstaapelit Antti Ohenoja ja Eemil Kallenautio sekä ylimääräiset poliisimiehet Artturi Kurkela ja Kaarlo Piippo olisivat asuneet Veskassa. Näin ei kuitenkaan ollut. Jo aiemmin mainittu Veskan Kustaan poika Kalle Sanaksenaho (1896–1975) oli samaisena sunnuntaina käynyt noin 4 ½ kilometriä Veskasta ylöspäin olevassa Kontion talossa asunutta Heikki Nymania pyytämässä kaveriksi hakkaamaan rankoja. Kalle tiesi poliisien asuvan Pitkäkarilla (Istassa), joka oli Kontion talosta n. ½ kilometriä Veskaan päin. Koska poliisit olivat Kallelle tuttuja heidän useiden Veskassa käyntiensä vuoksi, hän palatessaan poikkesi heitä tapaamaan. Täällä oli myös Aukusti Viitala, joka kuultuaan Klaavuniemeltä jääkärien majailemisesta Maaninkajärven niittysaunalla oli mennyt heti kertomaan saamansa tiedon poliiseille. Tätähän Kalle tässä vaiheessa ei tiennyt. Ohenoja oli mielistellyt Kallelle kehuen, että Kallellahan se on kulkeva hevonen ja pyytänyt tätä kyyditsemään hänet Kuivaniemen rautatieasemalle. Rangan hakkuun vuoksi tämä ei kuitenkaan Kallelle sopinut. Nyt Ohenojan käytös muuttui ja hän tiuskaisi: ”Kyllä tekin kyytiin lähtisitte, jos olisi joku muu mies pyytämässä, mutta ei minua.” Tällä hän tarkoitti Kallen suorittamia jääkärien kuljetuksia, joista Ohenoja tiesi, mutta hänellä ei ollut näyttöä vangitsemiseksi. Tähän Kalle vastasi Ohenojalle: ”Minähän lähen kyytiin vaikka mustalaista, kun vain maksetaan.” Vihdoin sopimukseksi tuli, että Kalle lähtee kyytiin, kunhan hevonen ensin saa syödä appeen. Hän kuitenkin vaati, että ranganajon vuoksi aamuun mennessä on oltava takaisin. Samana iltana klo 20:n maissa Kalle lähti Veskasta Ohenojan kanssa asemalle. Kun hevonen oli vasta syötetty, ei Kalle halunnut alkumatkasta ajaa kovin lujasti. Veskasta 3 ½ km alaspäin Ämmälän talon kohdalla Ohenoja oli pyytänyt ajamaan joutuisammin, mutta Kalle oli vastannut, ettei vasta syötetyllä hevosella voi heti ajaa juosten ja jatkoi: ”Jos teillä on kiire, niin ajetaan Hirvoseen ja ottakaa sieltä parempi kyyti, siellä on hevosia.” Siihen Ohenoja vastasi: ”Kunhan nyt vain päästään asemalle.” Hirvosen jälkeen Kalle alkoi ajaa nopeammin. He olivat vähän vaille klo 22 Kuivaniemen asemalla. Kansan keskuudessa Kallen hevosta kutsuttiin ”pitkäntien tammaksi” sen vuoksi, kun Kallen tiedettiin sillä kuljettaneen ”pitkäntienmiehiä” ja niiksi aikovia.

Perille päästyään he menivät vajaa 200 metriä rautatieasemalta olevaan Antti Niiles (Nikke) Ellilän (1890–1968) taloon, jossa silloin oli kestikievari. Ohenoja oli lähtenyt heti omille asioilleen rautatieasemalle ja Kalle asettunut levolle talonväen kanssa samaan pirttiin. Nikke oli vaimonsa kanssa pitänyt lampussa tulen, sillä heillä oli alle viiden kuukauden ikäinen lapsi, joka oli vähän levoton. Ohenoja kävi jatkuvasti asemalla ja palasi aina välillä Ellilän taloon. Kallelle ei ollut tullut uni, mutta hän oli tekeytynyt nukkuvaksi. Jälleen kerran Ohenojan tultua asemalta Kalle kuuli, kun Nikke sanoi Ohenojalle: ”Miksi se vieras on niin rauhaton? Eikö sitä voisi panna nukkumaan?” Ohenoja siirsi tuolin Niken sängyn viereen, istui siihen ja kuiskasi: ”Maaninkajärvellä on epäiltyjä miehiä ja minä hommaan apua, että ne saataisiin kiinni.” Myös Kalle kuuli tämän, ja nyt vasta hänelle selvisi, minkälainen kyyti oli kysymyksessä. Ohenoja oli pyytänyt Nikkeä hankkimaan vielä yhden hevosen lisää, jotta apumiehet saataisiin Veskaan. Ohenojan toimeksiannosta Nikke kävi pyytämässä Erkki Kaupin (1852–1932), joka hevosellaan tuli yöllä Ellilään. Jälleen Ohenoja oli tullut asemalta, ja hänen mukanaan tuli kuusi kasakkaa, jotka oli tuotu Oulusta ylimääräisellä junalla. Ellilän, Kaupin ja Kallen rekeen tuli kuhunkin kaksi kasakkaa ja Kallen rekeen lisäksi Ohenoja. Kello yksi yöllä he lähtivät asemalta ja saapuivat noin neljän aikaan aamuyöllä Veskaan, jossa heitä olivat jo odottamassa toiset poliisit ja Viitala. Vastenmielisesti Ohenoja maksoi kyydistä 20 markkaa. Ohenoja pyysi vielä Kallea kuljettamaan heidät joen yli veneellä, mutta Kalle kieltäytyi. Kello viiden jälkeen kasakat ja poliisit olivat kuljettaneet toisensa Kuivajoen taakse, Viitala heidän mukanaan. Palattuaan Maaninkajärven opastusreissulta hän toi veneen joen takaa takaisin Veskan rantaan.

Jääkärivärväyksen loppuminen

Ei ole tiedossa, millä keinolla poliisit saivat apurikseen oijärveläisen itsellismiehen Aukusti Matinpoika Viitalan, jonka menettely ratkaisevasti johti Maaninkajärven kahakan syntymiseen. Jääkäri Väinö Vainio sai kapteenin arvon vuonna 1919. Rauhan tultua hän oli Viipurin varuskunnan va. komendanttina ja huomasi piirinsä alueella Aukusti Viitalan olevan poliisina. Vainio hankki heti Viitalalle eron poliisin virasta. Tämän jälkeen Viitala katosi, ja hänen asuinpaikkansa Rovaniemen Sinetästä löydettiin vasta tämän kuoleman jälkeen. Saiko Viitala poliisin viran palkkioksi siitä, että paljasti jääkärien olinpaikan? Se on tutkimatta, mutta näin voidaan olettaa. Joka tapauksessa kuvernööri af Enehjelm oli luvannut runsaasti palkita jääkärien ilmiantajat.

Läntisen etappireitin päällikkö Aarne Sihvo (1889–1963, myöh. kenraali) vangittiin Jyväskylässä lokakuun alussa 1916. Vanginvartijan välityksellä hän sai lähetettyä viestin läntisen etappireitin lopettamiseksi. Simon kahakka, jollaisena Maaninkajärven taistelu tunnetaan, sen vasta varsinaisesti lopetti ja samalla käytännöllisesti katsoen koko jääkärien värväyksen. Minkälaisena jääkärit kokivat oleskelunsa pohjoisen ihmisten joukossa? Vastaukseksi lainattakoon tähän Väinö Vainion myöhempiä ajatuksia: ”Näissä luonnon ihmisissä oli terveen vaiston viisautta. He tiesivät, mitä miehiä me olimme ja millaisilla asioilla liikuimme. He tiesivät kansamme olevan vieraan puristuksessa, josta nämä ’pitkän matkan kulkijat’ koettivat maan vapauttaa. He olivat vähässä uskollisia, mikä merkitsee enemmän kuin myötätunto säätyläisperheissä.”

Kahakan jälkeen jo joulukuulla tuli keisarillisen sotaväen osasto pitämään jokapäiväistä läpikulkuvartiointia Veskan ja Simojoella olevan Ylikärpän etappitalojen väliselle taipaleelle. Veskasta Oijärvelle päin noin 1 ½ km olevan Haarakosken talon ne vuokrasivat kasarmiksi. Tässäkin talossa oli kaksi uloskäyntiä. Sen itäpäädyssä majaili osaston komentaja, venäläinen luutnantti. Sotilaita hevosineen Haarakosken lisäksi oli majoittunut Kontion ja Hirvosen talojen välille. Osaston suuruudesta ei ole tarkkaa tietoa. Erään arvelun mukaan sotilaita olisi ollut 84. Hevosten lukumäärästä ei ole minkäänlaista arviota. Kuitenkin kymmeniä. Niiden kiinnipitoa varten talojen ulkorakennusten seinissä oli naulattuna rautaisia renkaita kuten hevosenkenkiä. Vielä toisen maailmansodan aikana niitä kutsuttiin ”ryssän aspeiksi”. Kasakat ajoivat kahdella ratsukolla edestakaisin mainitun kairan joka päivä. Partioinnin oli määrä tapahtua Maaninkajärven saunan kautta, mutta ratsupolku kaarsi Valajanaapaa saunan itäpuolitse. Heidän reittinsä ei missään kohtaa ollut kahta kilometriä lähempänä taistelupaikkaa.

Vaikka paikalliset asukkaat saivat kasakoilta ”ryssänlimppua”, niin kuitenkin heidän olonsa täällä muodostui paikalliselle väestölle rasitukseksi. Sotaväen ruokahuolto Oulun kasarmilta etäisyyden vuoksi oli vaikeaa, joten sotilaat pakkolunastivat elintarvikkeita paikalliselta väestöltä. Joka tapauksessa heille hankittiin syötävää Arolan ja Krupulan talojen väliltä. Taloista otettiin niin hevosille kuin miehille ruokaa. Kerrotaan, että kasakat eivät tainnuttaneet eläintä ennen teurastusta vaan sahasivat elävän eläimen kaulan poikki. Ottamaansa tavaraa vastaan he antoivat taloon lapun, jolla olisi pitänyt saada korvaus menetetystä omaisuudesta. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen keisarivallan sotilaitten pakko-otoille ei ollut maksajaa. Näin vahinko jäi paikallisen väestön kontolle. Venäjällä 17.3.1917 tapahtuneen vallankumouksen jälkeen suurin osa Haarakosken kasarmista siirrettiin Ouluun, mutta lopullisesti se tyhjennettiin vasta elokuussa.

Samana päivänä Venäjän keisarin vallasta syrjäyttämisen kanssa Veskan Kustaa ja Sofia vapautettiin Oulun vankilasta. Heillä ei ollut rahaa yöpyä majatalossa, minkä vuoksi he pyysivät saada olla vielä yhden yön vankilassa. Siihen ei kuitenkaan voitu antaa lupaa, mutta eräs vanhempi vanginvartija suostui ottamaan heidät kotiinsa yöksi. Vankilassa ollessaan Kustaa oli vuollut kapustoja ja muita puuesineitä, joita hän myi Oulun rautatieasemalla. Saamillaan rahoilla hän lunasti molemmille matkaliput Kuivaniemeen. Tietämättään isänmaan itsenäisyystaisteluun osallistuneina he saivat kärsiä virkavallan ristikuulusteluja ja uhkauksia. Viijan kuulustelijoille jääkäreistä antama lausunto ”Ne ovat hyviä miehiä ne pitkän matkan kulkijat; ei niitä tarvitse kenenkään sortaa”, antaa hyvän kuvan siitä, minkälaisena Veskan asukkaat näkivät ja kokivat jääkärit ja heidän toimintansa. Jääkärien moraalihan oli tunnetusti korkea. Siitä huolimatta ala-arvoiset ihmiset ivasivat veskalaisia keksimällä Viijan työstä ”Lyydin laulun”, kuinka hän oli rakastellut germaanien renkejä. Ehkäpä se oli osaltaan syynä siihen, että hän jätti kotimaan ja meni vuonna 1920 USA:han. Lyydin sieltä antamalla luvalla, ”Hakekaa paras paikka Veskan maalta”, saatiin jo edellä mainittu jääkäriliikkeen muistomerkki Veskan maalle.

Nälänhätä

Jo ennen itsenäiseksi julistautumista maassa oli huutava puute elintarvikkeista. Kunnallishallinto toimi miten pystyi. Marraskuussa 1916 Kuivaniemen kuntakokous antoi sokerin jakelun osuuskaupalle ehdolla, että yksityiskauppias Mursu saa osan jakelusta. Osuuskaupan johtajan tehtäväksi annettiin ostokorttien jakaminen asiakkaille. Talollisten piti luovuttaa elintarvikkeita yleisen kulutukseen. Tätä varten oli keväällä 1917 määrätty poliisi L. J. Ellilä ja Jaakko Alho suorittamaan tarkastuksia maatiloilla. Myöhemmin tarkastuksia suorittivat Antti Hyry-Puuperä ja Aukusti Blomster. Hänen sanottiin olleen ”hyvä mies”, eli hän ei vienyt talosta viimeisiä elintarvikkeita. Hän tiesi, että siemenjyvät oli säästettävä. Oijärvihän kuului Iin kuntaan vuoteen 1921 asti, joten siellä suorittivat tarkastuksia Iistä seppä Jaakko Loukkola ja Olhavasta poliisi Topias Leppänen. Kaikki talolliset eivät paljastaneet tarkastajille jokaista varastoaan, ja salailun tultua ilmi he joutuivat maksamaan sakkoja.

Venäjällä maaliskuussa 1917 tapahtuneen vallankumouksen jälkeen sieltä ei enää saatu viljaa. Kunnallislautakunta päätti toukokuussa kääntyä Hooverin lahjoituskomitean puoleen saadakseen alaikäisten kerjäläislasten tilanteeseen helpotusta. Elintarvikepula maassa jatkui, ja niinpä 11.12.1917 kunnat pyysivät Kemissä olevaa Ruotsin konsulivirastoa ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, että Suomen kansan todellinen hätä tulisi tunnetuksi ulkomailla. Suoranaisesti nälkään Kuivaniemellä kuoli kuusi henkilöä. Yksi niistä oli pappilan lähellä asunut ”Haltun pappa”. Hän hakkasi halkoja pappilaan ja sai sitä vastaan ruokaa. Kirkkoherra Yrjö Kortekankaan siirtyessä Merijärvelle huhtikuun lopussa 1918 halonteko loppui ja papalle tuli nälkäkuolema. Joulukuulla 1917 elintarvikkeiden jakelun vuoksi Kuivaniemellä jouduttiin kriisiin ja elintarvikelautakunnan puheenjohtaja pyysi eroa tehtävästään. Tilanne rauhoittui, kun kuntakokouksen enemmistön esityksestä lautakuntaan tuli puolet työläisten itse keskuudestaan valitsemia edustajia ja toinen puoli muiden kuntalaisten keskuudestaan valitsemia.

Järjestyskaarti ja suojeluskunta

Punakaartia Kuivaniemelle ei perustettu. Ne, jotka olisivat halunneet sen perustaa, liittyivät Kemin punakaartiin. Syksyllä 1917 perustettiin Kuivaniemelle työväen järjestyskaarti. Sen toimesta kokoontunut ”kansalaiskokous” erotti nimismiehen, metsänhoitajan ja poliisin, joilta se yhdessä paikkakunnalle majoitettujen venäläisten sotilaitten kanssa riisti aseet parikin kertaa. Ns. punaisten valtausjunan mennessä pohjoiseen he ottivat haltuunsa Kuivaniemen rautatieaseman ja vangitsivat sen henkilökunnan. Asemapäällikkö pakotettiin opettamaan paikallisia työväen järjestyskaartin miehiä hoitamaan vaihteita ja neuvomaan muita rautatieliikenteeseen kuuluvia asioita. Tervolan kahakan jälkeen junan palatessa valtaajat poistuivat siinä, ja sen jälkeen suojeluskuntalaiset ottivat aseman valvontaan.

Kirkonkylällä Juho Mursun talossa 20.1.1918 perustettu suojeluskunta ei vielä ollut ehtinyt varustautua niin paljon, että olisi kyennyt ryhtymään tilanteen vaatimiin toimenpiteisiin. Joululomalla ollut opettaja J. E. Laitinen (1891–1975) oli suojeluskunnan perustamisasiaa valmistellut, ja hänet valittiin paikallispäälliköksi. Johtokuntaan valittiin maanviljelijät Juho Mursu (1874–1964) ja Frans A. Väätäjä. Perustamiskokouksessa oli mukana myös kirkkoherra Yrjö Kortekangas (1885–1955). Järjestysmiehiksi valittiin maanviljelijät Oskari Heinikoski (1890–1956) ja Kalle Heikinmatti (1870–1949). Helmikuun 13. päivänä esikuntaa täydennettiin seuraavilla miehillä: Herman Aukusti Sarkkinen (1877–1941), Juho Metsikkö (1847–1930) ja Jaakko Kakko (1869–1944). Varovaisuussyistä tässä kokouksessa ei pidetty pöytäkirjaa. Siinä kokouksessa ilmoittautui suojeluskuntaan jäseniksi 50 kuivaniemeläistä miestä.

Tätä ennen suojeluskuntapäällikkö opettaja J. E. Laitinen ja mv. Matti Torvela olivat hevoskyydillä saaneet Oulusta kaksi japanilaista kivääriä ja niihin panoksia. Oulun valtauksen jälkeen 5.2.1918 pohjoiseen menneestä suojeluskuntajunasta Kuivaniemen suojeluskunta sai 25 japanilaista kivääriä. Kuivaniemellä vangittiin 10 punaista, joista kuusi vapautettiin. Kaksi sai vankeustuomion, ja mäkitupalainen Jaakko Sakari Alho sekä suutari Matti Koskenkorva saivat kuolemantuomion. Alho on haudattu Kuivaniemeen ja Koskenkorva Kemiin. Tähän lukuun eivät sisälly ne kaksi miestä, jotka Jokikylän isännät pidättivät Hirvosessa.

Vapaussotaan

Vapaussotaan kuivaniemeläisiä miehiä osallistui 41 ja yksi nainen Fanni Ellilä (1891–1944) lottana. Hän toimi sairaanhoitotehtävissä. Miehet, joista suurin osa suojeluskuntalaisia, oli sijoitettu viiteen joukko-osastoon, jotka olivat Oulun Krenatöörirykmentti, Sallan Rykmentti, Oulun III Rintamakomennuskunta, Kuopion Jalkaväkirykmentti ja Pohjanmaan Jääkärirykmentti. He ottivat osaa Oulun valtauksen lisäksi Luhanlahden, Kyröskosken, Hämeenkyrön, Lempäälän, Kosken, Mouhijärven, Tampereen, Vesilahden, Kuivitsan, Kilislammen, Karkun, Inkeroisten, Kotkan, Kuokkalan, Rajajoen ja Viljakkalan taisteluihin, jossa Aukusti Jäärältä paleltuivat jalat.

Helmikuussa 1918 pakenivat Kuivaniemeltä Kannanlahteen Aukusti ja Hannes Blomster, jossa hakkasivat halkoja venäläisille puunhankijoille. Kun Finnish Legioona -sopimus tehtiin 7.6.1918, sitoutuivat he sen palvelukseen alusta lähtien. Sopimukseen kuului vaatetus, muona ja 200 ruplan kuukausipalkka miestä kohti. Legioonan hajottua he lähtivät 27.8.1919 monien muiden legioonalaisten mukana Englantiin. Laivamatka kesti 41 vrk, johon kuului myös paluu Lontoosta Helsinkiin. Maissa ei saanut käydä Englannissa eikä myöskään Tallinnassa, jonka kautta paluu tapahtui.

Kun oma maa oli saatu vapautettua keisarin vallan alta, osallistui Kuivaniemestä muutamia miehiä heimoveljien vapauttamiseen Karjalassa Kurtin suunnalla. Itä-Karjalan itsenäistämisen epäonnistuttua muutamia kuivaniemeläisiä kävi myös Tallinnassa ja otti osaa Viron vapauttamiseen. Näinä vuosina pakeni Neuvostoliitosta sinne tavalla taikka toisella joutuneita eri kansallisuuksiin kuuluneita ihmisiä Kuivaniemen ja Kemin Ajoksen kautta Ruotsiin tuntematon määrä. Muutamia näistä ihmisistä yöpyi Veskan etappitalossa.

Suomen hallituksen vahvistettua lailla suojeluskuntien toiminnan Kuivaniemen suojeluskunta piti 20.10.1918 järjestäytymiskokouksen, jossa suojeluskuntatoimintaa päätettiin jatkaa. Esikuntaan valittiin Pertti Somero, Heikki Kehus, Arttu Kiuttu ja Heikki Niskala. Aluepäälliköksi valittiin edelleen opettaja J. E. Laitinen.

Valtakunnallinen Lotta Svärd -järjestö perustettiin vuonna 1919. Tämän järjestön periaatteita noudatteleva lottatoiminta alkoi Kuivaniemellä jo helmikuun alussa 1918, jolloin valkoiset valtasivat Oulun. Tuolloin kokoontui naisia Mursun talossa, ja siellä perustettiin toimikunta, johon tulivat emäntä Maria Mursu, kirkkoherran rouva Anna Kortekangas, rouva Hanna Laitinen sekä neiti Iida Jääskö. Heidän tehtäväkseen tuli käynnistää keräystyö, jolla hankittiin ruokaa, villaa ja rahaa taisteluihin osallistuneitten auttamiseksi. Työ käynnistyi reippaasti ja ehti tarjota merkittävää apua vapaussodassa taistelleille.

Naisten toiminta toi huomattavaa helpotusta myös paikkakunnalla vallitsevaan ruokapulaan. Esim. Iida Jääskön hevosella Jokikylään tekemällä keräysmatkalla saatiin elintarvikkeita. Ei mikään ihme, sillä olihan useasta talosta lähtenyt miehiä vapaaehtoisena taistelemaan eduskunnan antaman itsenäisyysjulistuksen puolesta. Samaan aikaan käynnistyi myös ns. ompeluseuratoiminta. Kokoonnuttiin iltaisin vuorotellen eri taloissa, ja villoista karstattiin ja kehrättiin lankaa, kudottiin sukkia ja vanttuita. Keväämmällä villojen alkaessa loppua, tilattiin Vaasasta kangasta josta ommeltiin vaatteita sotilaille. Lottien toimintaa Kuivaniemellä ansiokkaasti johti rouva Hanna Laitinen.

Muistamisia

Lopuksi alussa mainittujen muistomerkkien tekstit. Iivari Ellilän muistomerkin teksti kuuluu näin: ”Sankari nukkuvi, työnsä hän täytti, kunnian kentillä kuntonsa näytti. Sankaritekoja tehdä hän ehti, Urho tää uljas, reipas ja rehti.” Veskassa olevan jääkäriliikkeen muistomerkin teksti on seuraava: ”Emäntä Sofia ja hänen miesvainajansa veli Kustaa Sanaksenaho palvelivat vv. 1915–16–17 Isänmaataan tässä Weskan talossa antamalla jääkärietappimiehille heidän tarvitsemaansa kaikinpuolista hoivaa. Näistä palveluksistaan heidät vangittiin 23.XI.–16 ja kuljetettiin Oulun lääninvankilaan, mistä he vapautuivat Venäjän vallankumouksen aikana 17.III.–17 – Muistomerkin v. 1956 pystyttivät eräs sukulaisjääkäri sekä paikkakuntalaiset muistuttamaan tuleville polville: ”Ei sanoin, mutta teoin.” Lisäksi kuivaniemeläiset ovat osoittaneet kunnioitusta jääkäriliikettä ja heidän auttajiaan kohtaan seuraavasti: Kuivaniemen Lotat pystyttivät patsaan Veskan emännän Sofia Sanaksenahon haudalle vuonna 1939 ja nimesivät hänet samalla Kuivaniemen Ensimmäiseksi Lotaksi. Jääkäriliiton seppeleen hautakummulle laski kenr. Hj. Siilasvuo. Vuonna 1986 Veskan etappitalon seinään naulattiin jääkäriliikkeen muistolaatta, johon Kuivaniemen kunnan ja kotiseutuyhdistyksen lisäksi osallistuivat Jääkäripataljoona 27 perinneyhdistyksen Lapin osasto ja Oulun varuskunta sekä jääkärien omaisia. Tämä laatta on uusittu vuonna 2002, ja se naulattiin valtakunnallisten kotiseutupäivien yhteydessä. Samalla kertaa Veskan pihalla esitettiin harrastajavoimin aikaansaatu kuvaelma ”Kuivaniemen Ensimmäinen Lotta”.

Lähdeluettelo

  • Hannes Paason arkisto.
  • Sanomalehdet Kaleva ja Liitto.
  • Väinö Vainion matrikkeli.
  • K. A. Wegelius: Routaa ja Rautaa II.
  • Pastori Kortekankaan tyttären rouva Kerttu Valasteen kirjeet.
  • Aimo Hietalahti: Isänmaan puolesta. Kuivaniemen Sotaveteraanit.
  • Oulun seurakuntayhtymän keskusrekisteri.