[Kuva: Kuivajoen venereiteillä]
Kuivajokisoutajat vanhoilla venereiteillä. Peräsimessä Eino Herva. Kuva: Erkki Paaso.

Niin pitkään kuin historian kirjat kertovat, Kuivaniemellä on kalastettu. Totta kai, sijaitseehan tämä meren rannalla. Kalastusta on toki harjoitettu Kuivaniemen sisävesilläkin.

Lohi on valtion kala

Lohen pyytäjät ovat kautta aikain joutuneet maksamaan valtiolle kymmenykset, samoin muut veroluontoiset maksut. Ne on peritty myös jokikalastuksesta, mutta verollisia pyyntipatoja Kuivajoessa on ollut vain alajuoksulla. Lohi on aina ollut haluttu saalis. Siksi sitä on pyydetty myös ”pimeässä”. Tällainen toiminta tietenkin harmitti niitä, jotka pyrkivät kalastamaan laillisesti. Tästä syntyneitä erimielisyyksiä ratkottiin paikanpäällä, mutta myös oikeudessa. Myös lain koura pyrki valvoman verosaamisiaan. Varsinaisia kalastuksen valvojia oli valtakunnassa vain muutamia. Niinpä kruunu määräsi tehtäviä tilapäisesti hoitamaan luotettavan henkilön silloin, kun tarve vaati.

Myös punnitusvälineitä jouduttiin valvomaan. Iin vapaaherrakunnan voudiksi vuonna 1665 tulleen Nils Figrellin punnituksista kirjoitti nimismies Kasperi Forbus vapaaherratar Anna Kruuselle, että ne olivat liian raskaat. Vapaaherratar Kruuse lähetti kamreerinsa Jacob Ruskin tarkastusmatkalle kesällä 1669. Uusi vouti Simon Lind haki Oulusta kruunatun vaa’an Iin kesäkäräjille. Ruskin, Lindin ja lautamiesten läsnä ollessa tuomari vertaili oululaisilla 1 leiviskän, ½ leiviskän ja 1 naulan punnuksilla Figrellin vaakaa, mutta he eivät huomanneet punnuksissa eroa. Aivan toisella tavalla kävi, kun nimismies Johan Bäck kanteli kesäkäräjillä 1748 oululaisen porvarin Johan Björnin käyttävän Iin Haminassa väärää puntaria. Tuo puntari, joka käräjäpaikalle tuotuna havaittiin olevan vain ½ kyynärän mittainen (30 sm.), oli varustettu kolmella kruunun merkillä, mutta sen klupuun oli rautapiikeillä linkattu lyijyä ja rautapala. Koepunnituksessa saatiin Björnin puntarilla painoa 1 leiviskä 5 naulaa, mutta sama kappale oikealla puntarilla 1 leiviskä 10 naulaa. Oikeus määräsi kyytirättärin heti käräjäpaikalla särkemään Björnin puntarin ja omistajalle 10 hopeataalerin sakon. Vasta 15.10.1801 annettiin tarkempi kuninkaallinen asetus puntarien käytöstä, missä vielä mainitaan sen iänikuinen nimi ”Bestman eller så kallade Pundare”.

Kalamajat

Merialueen kalastajilla on ainakin 1600-luvulta asti ollut lupa rakentaa itselleen meren saariin ja luotoihin kalamajoja. Paitsi kalastajien tukikohtina, majat ovat olleet turvapaikkoja myös muille merenkulkijoille. Vuonna 1968 Metsähallituksen aluemetsänhoitaja lähetti kalastusvesien vuokraajille kirjeen, jossa ilmoitettiin, että meren saaret on siirretty Metsähallitukselle ja niistä on alettava maksamaan vuokraa. Kalastajat kääntyivät kansanedustaja Hannes Paason puoleen, joka laati asiasta Maatalousministeriölle seuraavan kirjelmän:

Maatalousministeriölle

Asia: Kuivaniemen edustalla merenluodoilla olevien kalastusmajojen käyttöoikeus.

Sen johdosta, että Kuivaniemen hoitoalueen aluemetsänhoitaja on viime huhtikuun lopussa lähettämillä kirjeillään ilmoittanut Kuivaniemellä asuville valtion kalastusvesien vuokraajille Perämerellä Kuivaniemen edustalla olevien eräiden merenluotojen siirretyn metsähallituksen kirjeellä n:o M 1056/55-60/27.4.1964 Kuivaniemen hoitoalueeseen ja vaatinut niille luodoille rakennettujen kalastusmajojen perustamisoikeuden selvitystä sekä, että kyseisten majojen säilymiseksi on hoitoalueen ja kalastajien kesken tehtävä vuokrasopimus.

Kyseiset kalastusmajat ovat alkuaan perustettu pysyviksi jo 1600-luvulla ja vasta 14.11.1766 antoi Adolf Fredrik kuninkaallisen säädöksen missä ensi kerran annettiin oikeudellinen turva k.o. majoille. Seuraavassa ovat jäljennetyt säädöksen otsikko sekä sen 1:n luvun 12 ja 13 §§:t, joissa säädetään seuraavasti:

”Kongl. Maj:ts Stadga och Ordnings för Rikets Hafs-Skär-Ström och Insjö-Fiske

1 Cap.

Om det, som i gemen wid Fiskerierne i akt tagas skal

§ 12

Bodar och beredningshus för den fisk, som inom eller utom Skärgården fångas, byggnings-platser för fiske-fartyg, käril och redskap, samt wåningshus för folk och arbetare, som til hafs-fiske brukas, med hwad dertil hörer, äga alle swenske undersåtare rättighet å allmänna platser, och sådane Krono-lägenheter, som uti 2 Cap.1 § förmält står, at fritt anläggas, då det utan andras hinder och werkeliga intrång ske kan.

Skulle twist om nyttjo-rätt til like Krono-lägenheter yppas, åligger det Konunges Befallningshafwande, at, efter förordnad besiktining, des Utslag deröfwer utan minsta uppehåll meddela.

Wil någon torp med upodling till jordbruk å dylika lågenheter upsätta, eller andra förmoner af skog och mark jemte fisket nyttja, och då för fisket några besynnerliga fördelar Kronan tilflyta kunde, äge Konungens Befallningshawfande at sådant pröfwa, och derwid Kronans rätt til des inkomster lagligen bewaka.

§ 13

På allmänne platser, eller igenom öfwerenkommelse med jordägare, tillåtes ingen inkräkta större tomter och lägenheter, än för des fiske-eller salterie-inrättning tarfwas, ej eller at försvara mera af de redan förwärfwade, än til des handtering werkeligen kan pröfwas nödigt, på det flere af tilfället sig kunna gagna.”

12 ja 13 §§:n suomennos:

12 §.

Saaristossa tai sen ulkopuolella pyydettävän kalan käsittelyyn tarkoitettuja aittoja ja valmistushuoneita, kalastusalusten rakennuspaikkoja, astioita ja välineitä, merikalastuksessa käytettävän väen ja työntekijöiden asuinhuoneita sekä kaikkea siihen kuuluvaa, on kaikilla Ruotsin alamaisilla oikeus vapaasti rakentaa 2 luvun 1 §:ssä mainituille yleisille paikoille ja kruununtiloille, milloin se voi tapahtua muille estettä ja todellista haittaa tuottamatta.

Jos tällaisten kruununtilojen käyttöoikeudesta syntyy riitaa, tulee kuninkaan käskynhaltijan (maaherran), määrättyään katselmuksen, ilman pienintäkään viivytystä antaa asiasta päätös.

Milloin joku tahtoo perustaa torpan viljelyksineen tällaisille tiloille maanviljelystä varten tai käyttää kalastuksen ohella muita metsän ja maan tarjoamia etuuksia, ja jos tällöin kalastuksesta voisi tulla kruunulle erityisiä etuja, tutkikoon kuninkaan käskynhaltija (maaherra) asian ja valvokoon siinä laillisesti kruunun oikeutta sen tuloihin.

13 §

Yleisillä paikoilla tai maanomistajan kanssa tehtävällä sopimuksella älköön kukaan ottako haltuunsa suurempia tontteja tai tiluksia kuin hänen kalastus- tai suolauslaitostaan varten on tarpeen, älköönkä pitäkö hallussaan jo hankittua enempää kuin hänen toimintaansa varten todella voidaan katsoa tarpeelliseksi, jottei muiden käyttömahdollisuus estyisi.

Säädös, josta edellä on jäljennös, käytettiin ainoana lakina myöskin Suomen tuomioistuimissa 100 vuoden ajan ja kalamajojen osalta vielä senkin jälkeen. Joulukuun 4 päivänä 1865 annetussa ja 1.5.1866 voimaan astuneessa ”Keisarillisen majesteetin Armollisessa Kalastussäännössä” ei mainita mitään k.o. kalastajien asunnoista, eikä sillä kumottu puheena olevaa lainkohtaa. Kalastusmajoista ei myöskään mainita senaatin esityksestä 10/23 heinäkuuta 1902 annetussa uudessa ”Keisarillisen majesteetin Armollisessa Kalastussäännössä” löytyvissä säädöksissä. Sitä vastoin samana ajankohtana annetun Rakennuskaaren 18 luvun muutoksessa ja sen 5 §:ssä on seuraava säännös:

”Kalastuksenharjoittajilla olkoon oikeus 3 §:ssä mainituilla kruunun rannoilla, luodoilla ja saarilla maksutta saada, mikäli riittää, maata käytettäväksensä kalastamiseen tarvittavain asuinhuoneitten, aittain ja valmistushuoneitten rakentamista varten. Kuvernööri osoittakoon sitä varten tarpeelliset alat.”

Nykyisin voimassa olevassa Kalastuslaissa 28.9.1951/503 on 18 §:ssä säädetty seuraavasti:

”Kalastusta ammattinaan harjoittavalla olkoon oikeus 2 §:ssä mainituilla (meressä kylän rajain ulkopuolella sekä niissä merenrantavesissä ja niiden meren saarien ja luotojen luona, jotka kuuluvat valtiolle), valtiolle kuuluvilla rannoilla, saarilla ja luodoilla, joita ei ole muuhun käyttöön varattu, kohtuullista korvausta vastaan saada maata käytettäväkseen kalastuksessa tarvittavien asuinhuoneiden, aittojen ja valmistushuoneiden rakentamista sekä kuivaustelineiden pystyttämistä varten, mikäli maata tähän riittää.

Lääninhallitus osoittakoon sitä varten tarpeelliset alat. Milloin 1 momentissa mainittuja alueita ei ole käytettävänä, olkoon kalastusta ammattinaan harjoittavalla, kun se hänen kalastustoiminnalleen on välttämätöntä, lupa aavan meren ulkosaarilla rakentaa omista aineistaan majailu- sekä pyydysten kuivaus-, säilytys- ja saaliin varastoimissuojia sekä maihinnousua varten tarpeellinen venelaituri.

Rannanomistaja osoittakoon tähän tarkoitukseen sopivan paikan ja saakoon arvion mukaan täyden korvauksen mainitusta kiinteistön käyttämisestä.”

Täytäntöönpano asetuksessa 28.12.1951/695 ei ole k.o. asiaan puututtu.

Nykyisen kalastuslain antamisen yhteydessä kumottiin edellä mainittu rakennuskaaren 18 luku mutta milloinkaan kalastussäädösten antamisen yhteydessä ei ole kumottu vuoden 1766 kuninkaallisen kalastussäännön alussa jäljennettyä säädöstä.

Kuten tunnettua Kemi-, Ii-, Simo- ja Kuivajoen sekä Kiimingin ja Oulujoenkin sekä niiden edustalla meressä tapahtunut kalastus poikkesi aikanaan oikeudelliselta luonteeltaan Suomen muista kalastuksista. Mainitun alueen kalastus oli nimeltään Regala-kalastusta, mikä keisarillisella ajalla muuttui käsitteeksi Imperiala-kalastus (k:tso nimenmuutos esim. Kemin käräjäpöytäkirjassa 30.3.1832 § 18, joka löytyy VA:KOa 15:311), jotka kaikki kruunun taholta sanottiin irti 23.5.1878 ja pitkien riitaisuuksien jälkeen senaatin päätöksellä 26.5.1894 lopullisesti ratkaistiin kruunun omistus p.o. vesiin. Niin Regala- kuin Imperiala-aikoina oli kalastajilla suuri vapaus rakentaa puheena olevia kalamajoja, eikä v:n 1894 senaatin päätöksessä, paremmin kuin sitä edeltäneen 15 vuotta kestäneen riidan aikana otettu esille kalamajakysymystä. Kuivaniemen seurakunnan kirkon kuulutuksista näkyy, että Kuivaniemen Kalastajainseura eli Kruunun arentiyhtiö uusi vielä riidan jälkeenkin näitä majoja, joka esim. seur. näkyy:

”Aate Ellilän talossa myydään julkisella huutokaupalla 11.12.1899 Kuivaniemen kunnan lohikalastukset enimmän tarjoavalle. Samalla vähimmän tarjoavalle Hietakallan ja Liipan pyytötupain tevot valmiiksi ensi kesäksi.”

Isojaon pöytäkirjoista käypi selville, että komissionin maanmittari Mathias Hackzel oli vuonna 1826 Kuivaniemellä yksityisten maiden ympäröimänä lohkaissut 7 kalastusmajatonttia meren rannalle mutta ei saariin eikä luotoihin, mikä lienee ymmärrettävissä niin etteivät saaret ja luodot kuuluneet yksityismaihin.

Kuivaniemellä asuvat kruunun eli valtion nykyiset lohenkalastusten vuokraajat ovat tehneet viimeisen vuokrasopimuksen 16.2.1954 (maataloushallituksen vahvistuspäivä) ja ovat vuosittain maksaneet valtiolle 4 000 mk. Kalastus on vuosi vuodelta vähentynyt eikä ole toiveita sen elpymisestä. Mutta vaikka kalastuksen vuoksi ei tarvittaisikaan p.o. kalastusmajoja, niin ne ovat monissa tapauksissa pelastaneet merihätään joutuneiden hengen siten, että myrskyisen meren pakottamana ovat merenkulkijat päässeet noihin majoihin suojaan ja lämpöön. Majoille on ominaista, että niissä on pyritty aina varaamaan suolaa ja tulitikkuja ja niihin on ollut vapaa pääsy kaikille. On sen vuoksi ihmeteltävää, että eräs metsähallituksen alempi virkamies oli uhannut ”majanpurkamisella” ellei muuten kalastajat ala uskomaan. Sitä ei luonnollisesti voi ottaa aivan täydestä mutta se on omiaan herättämään levottomuutta kalastajien keskuudessa.

Edellä kerrotun perusteella pyydän kunnioittaen Maatalousministeriön tutkimusta, tarkoittaako nykyisen Kalastuslain 28.9.1951/503 18 §:n 1 mom. oleva lausuma ”kohtuullista korvausta vastaan” myöskin valtion vuokrakalastajien kalastaja-asuntoja, jotka olivat jo ennen lain voimaan tuloa rakennetut. Sekä edelleen, jos valtion vuokrakalastus lakkaa saaliin vähentyessä olemattomiin, onko kalastajien purettava puheena oleva kalastaja-asunnot?

Helsingissä lokakuun 15 päivänä 1968
Hannes Paaso

Vastaus edellä olevaan kirjeeseen:

Maatalousministeriö
Helsinki 1.4.1969

Kuivaniemen edustalla merenluodoilla olevien kalamajojen käyttöoikeus

Maatalousministeriö ilmoittaa tiedoksenne viitekirjeenne johdosta, hankittuaan asiasta metsähallituksen lausunnon, että valtion vuokrakalastajien kalastaja-asuntoihin, jotka sijaitsevat metsähallituksen Kuivaniemen hoitoalueeseen liitetyillä Pohjanlahdessa olevilla Selkäkrunni (käytetään myös nimeä Selkäletto), Juustokalla, Pennamatala (Pennonmatala), Hylkikalla, Ulkokaapri, Krassinletto (Kraasinletto), Siikamatala, Hietakalla, Liippo (Liippa), Rintamatala, Samuli (Samulinmatala), Ryöskerinkalla ja Koivulehdon matala nimisillä saarilla, sovelletaan kalastuslain (503/31) 18 §:n säännöstä, joka sanotun lain 2 §:n säännöksen huomioonottaen on, lukuun ottamatta siihen otettua säännöstä korvauksen perimisestä, asiallisesti samansisältöinen kuin kirjeessänne viitatut vanhan lainsäädännön mukaiset säännökset. Mikäli kysymyksessä olevien kalastajien, joita metsähallitus on pitänyt ammattikalastajina, asunnot ja muut rakennukset on rakennettu ennen kalastuslain voimaan tuloa, on näin ollen mahdollista, että rakennukset on saatu pitää saarilla korvauksetta niin kauan kuin ne ovat olleet käyttökuntoisia, mutta käyttöoikeuden jatkaminen edelleen ilman vuokraa ei ole mahdollista vanhan nautinnan perusteella, vaan edellyttäisi asian alistamista kussakin tapauksessa metsähallituksen ratkaistavaksi. Sääntönä on pidettävä, että rakennusalueesta peritään kohtuullinen korvaus vuokrana, koska valtiolle aiheutuu kustannuksia saarien käytön valvonnasta, jollainen valvonta on kalastajienkin edun mukaista. Rakennuksia ei purettaisi kalastuksen loputtua.

Maatalousministeri Martti Miettunen
Esittelijä Olavi Kankare

Jokilohen kalastus

Oliko kademielen aiheuttama kiusanteko vaiko tosiasia, että Kuivajoessa Kruunun padolla kerrottiin harrastettavan vilpillistä lohen pyyntiä. Kuivajoen lohipadosta on ensimmäinen merkintä Iin käräjäpöytäkirjassa 4.7.1666, jonka mukaan Tuomas Huttu oli mennyt kruununpadolle vahtimaan, jotta ei joku varas saisi tehdä sille mitään vahinkoa. Kysymyksessä on valtiopäivämies Tuomas Huttu, jonka kerrotaan pitäneen vahtia keväällä 1666 lohipadolla ja jonka kimppuun hyökkäsi eräs naapuri repien puolet parrasta ja iskien kaksi verihaavaa häneen. Tuo kostoteko ei mitenkään johtunut kalastuserimielisyyksistä. Pöytäkirjassa oleva nimi ”kruununpato” ei tiettävästi esiinny muuta kertaa Kuivajoen lohipadosta. Se lienee tuolloin annettu vain Huttulan isännän tehtävää korostaen.

Jokilohen kalastuksessa ei ole ollut sanottavia erimielisyyksiä, sillä joka ei ottanut osaa padonlyöntiin, ei myöskään päässyt saaliista osalliseksi. Kuivajoen lohipato otettiin vuoden 1739 verollepanoehdotuksessa huomioon, mutta vuoden 1779 verollepanossa sitä ei mainita. Se lienee johtunut siitä, ettei vuoden 1739 verollepanoehdotusta ollut pantu täytäntöön. Kuivajoesta kalastettiin lohta 1700-luvun lopullakin. Se käy ilmi Iin pitäjänkirjuri Johan Antellin 15.9.1774 antamasta sääntölohen maksua koskevasta todistuksesta, jossa mainitaan, että paitsi Kuivajoen lohenkalastusta, omistavat nämä kylänmiehet 8 erillistä merilohen kalastuspaikkaa ja niiden edestä avustavat Iijoen arentia 115 kuparitaalerilla, mutta mainitun Kuivajoen kalastuksen edestä eivät maksa mitään, vaan se on maksuton.

Myös nuotanvetoa harrastettiin Kuivajoessa, mutta ei nousulohen aikana. Iijokea varten sovittua nuotanvedon alkamisen ajankohtaa 7.7. sovellettiin pitkään myös Kuivajoen nuotan-vedossa. Sittemmin laadittiin Kuivajoelle seuraavanlainen oma sopimus:

”Mikäli meidän allekirjoittaneiden kesken ilmenee lohen pyynnin aikana epäselvyyttä Kuivajoen nuotanvedossa, niin olemme nyt sopineet ja sen siten päättäneet, ettei Väätäjänniemeen saakka saa kukaan muu kyläkunnasta vetää nuottaa Perttulinpäivään mennessä (24.8.) kuin vain ne, jotka ovat osakkaina lohenkalastuspadossa. Mutta muilla on vapaus Väätäjänniemestä alaspäin aina merelle saakka vetää nuottaa milloin haluavat. Samoin mainitun ajan jälkeen, eli Perttulinpäivästä lähtien saavat milloin ja missä kukin haluaa joko yksin tai yhdessä vetää nuottaa. Se on siltä osin hyvässä järjestyksessä sovittu ja vahvistettu meidän kesken, minkä omalla nimellämme vakuutamme.

Kuivaniemellä tammikuun 4 päivänä 1752.

Todistajana siltavouti Mikko Ridell.”

Sopimuksen vahvisti kihlakunnanoikeus 26.1.1752 ja samalla määräsi, että 10 hopeataalerin sakon uhalla jokaisen kuivaniemeläisen kalastajan tulee sitä noudattaa.

Padonlyöntikuulutus Kuivaniemen kirkossa 6.6.1858.

”Seuruus päätti, (Kuivajoen lohenpyyntiosakasten kokouksessa 30.5.1858) että pato lyödään Ailion koskeen ja toinen sarjoista Jaakolan ja Väätäjän rannan välille. Se joka ei löydytä ittiänsä patoja lyömään olkoon myös jokipyynnistä osaton, joka tällä tavalla yhteisesti sille ja niille, joihin tämä asia yhdellä eli toisella tavalla vaarantaa, ilmoitetaan, valituksen muistutuksella tyytymättömälle tehdä Läänin Guvernöörin viran tykönä 30 päivän sisällä huomisesta lukien. Nuotan veto ja väljysten pito joesa lakkaa myös tästä päivästä.”

Jokinuottausta harjoitettiin ns. lohikulteella ja pääasiassa lohipadon kosteessa. Lohien jokeen nousu tapahtui kevätkesällä ja ne lohet, jotka onnistuivat nousemaan ylempinä oleviin suvantoihin, viipyivät niissä syystulvaan saakka, laskeutuen sen jälkeen mereen. Sanottiin, että Kuivajokeen ei nouse lohia juhannuksen jälkeen, mutta tuulista riippuen uivat toisinaan jokeen ja toisinaan ulos. Heikki Kakko on kertonut, että laskulohia pyydetään vasta Mikkelin seuduilla. Syyslohien maku- ja ravintoarvo oli myöskin paljon heikompi kuin kevätlohien. Yleensä Jaakon päivää pidettiin sellaisena ajankohtana, josta lähtien lohen laatu huononi ja syyslohia nimitettiinkin oravannahkalohiksi. Esimerkiksi syksyllä 1748 oli Lauri Kakko myynyt oululaiselle porvarille Antti Niskalalle syyslohia koko tynnyrin, joita porvari oli tarjonnut Tukholmassa eräälle rouvalle. Porvarin mukana ollut Rita Kanberg kertoo noita lohia moititun niin huonoiksi ”että ne saa viedä pois, eikä hän maksa niistä puolta äyriä.”

Vaikka Kuivajokea ei ole koskaan tunnustettu lohijoeksi, niin sen pienuuteen nähden se on suhteellisesti sitä ollut. Lohien kesäaikaisia asentopaikkoja ovat joessa olleet alimmaisena 1,1 km pitkä Laasuvanto, nykyään n. 29 metriä meren pinnan yläpuolella. Seuraava Lohisuvanto n. 42 m. meren pinnan yläpuolella ja Palosuvanto yli 52 m. meren pinnan yläpuolella. Ylempänä Lemmitynsuvanto yli 57 m. meren pinnan yläpuolella ja ylinnä 1,7 km pitkä Isosuvanto yli 76 m. meren pinnan yläpuolella. Vielä 18-vuosisadalla oli lohi noissa suvannoissa jokakesäinen kala. Isäntä Janne Koskela (1869–1953) on kertonut, että hänen lapsena ollessaan sai Hyryn Keskipirtin isäntä Juho Hyry yhdellä pyyntikerralla 16 lohta Palosuvannosta. Sama pyytäjä sai Pyöräkoskestakin yhdellä kulteenvetämällä kolme lohta. Samoin Nokelan talon isäntä Matti oli 1880-luvun lopulla työväkensä kanssa vetänyt kulletta yhdeksän vuorokautta Laasuvannosta Isosuvantoon asti ja saanut 60 lohta, joista kahdeksan oli saanut Palosuvannosta. Viimeinen lohikulteen omistaja on joen yläjuoksulla ollut Puuperän isäntä Antti Hyry-Puuperä, joka harjoitti ko. pyyntiä ajalla 1892–1912. Hänen parhaimmasta saaliistaan kesällä 1911 on kertonut Koivuniemen isäntä Kalle Koivuniemi, että hän vei Puuperän yhdellä pyyntikerralla Koivuniemensuvannosta ja Isostasuvannosta saamat lohet kauppias F. A. Väätäjälle, mitkä punnittaessa painoivat 140 kg. Hannes Paaso muistaa, että kesällä 1924 Riku Sanaksenaho ja Antti Klaavuniemi käärivät tavalliseen haukiverkkoon kaksi lohta Lemmitynsuvannosta. Viimeisimmäksi oli kaksi lohta Koivuniemensuvannossa koko kesän 1937, mitkä aamuisin nousivat Koivukosken alle ja iltaisin laskivat Puuperänkosken niskalle.

Lohi on noussut Oijärveen saakka, mutta ei siitä ylöspäin. Kalatalousneuvoja A. Vepsäläinen on Kalataloushallitukselle lähettämässään vuosikertomuksessa vuodelta 1922 ilmoittanut, että Kuivajoesta ovat lohi ja siika hävinneet melkein sukupuuttoon.

Keväisen lohennousun jyrkkään alenemiseen lienee vaikuttanut Suukosken tammeaminen v:sta 1918 lähtien. Muunkin kalastuksen vähentymisen vuoksi katsottiin 15.1.1953 Kuivaniemen kunnantoimistolla pidetyssä kokouksessa Kuivajoen kalastuskunnan perustaminen aiheettomaksi. Yleiseen kalakannan pienenemiseen saattoi vielä tuolloin vaikuttaa sodan loppuvaiheessa ja vähän sen jälkeenkin kalojen pyytäminen ampumalla. Tämä pyyntitapahan surmasi kaiken elollisen joessa. Täysin tuomittava tapa, mutta on muistettava, että tuolloin oli voimassa elintarvikesäännöstely.

Iijoessa kuivalaisilla ei ole koskaan ollut kalastusoikeutta. Oijärven kylän Höyhtyän, Pulkkisen ja Jokelan taloilla on ollut pato-osuus Yli-Iissä jo ennen Isovihaa. Tämän johdosta pyyntioikeus jäi käyttämättä kymmeniksi vuosiksi. Osuuden takaisin saaminen vaati pitkän oikeuskäsittelyn, jonka seurauksena sitten näillä Oijärven kolmella talolla on ollut osuus Kahmalaisten kariin vuonna 1760 lyödyssä padossa.

Muu sisävesien kalastus

Vaikka elinkeinollisesti merikalastus on ollut merkittävämpää, tuon tässä esiin järvi- ja jokikalastuksen, joka lohen pyynnin lisäksi on ollut lähinnä kotitarvekalastusta. Kutuaikoina on Oijärvestä pyydetty lahnaa ja haukea myyntiinkin. Kuivajoesta on vuosisatojen aikana pyydetty myös siikaa. Vaikka harri oli välillä lähes loppunut, on sitä jälleen viime vuosina saatu.

Vahaisimmat tiedot kertovat, että haukiputaalaisilla olisi 1500-luvulla ollut haukikalastusoikeus Oijärvessä. Laamanni Johan Jacobson tuomitsi vuonna 1629 Oijärvessä keväisin tapahtuvan kalastuksen kuuluvan yksinomaan kuivaniemeläisille syyskalastuksen jäädessä yhteiseksi Kälkäjän ja Pirttitörmän kylien kanssa. Parin vuoden kuluttua kuivaniemeläiset sopivat, että heidän kalastusoikeuttaan saavat käyttää nimismies Sigfrid Korvala ja Iin kirkkoherra Henrik Corvinius. Tälle sopimukselle ei haettu oikeuden päätöstä, joten se oli henkilökohtainen. Tämän vuoksi sopimusta ei siten voitu siirtää toiselle henkilölle, mutta sen sijaan Oijärven kalastusoikeuden anastajille ei yleensä annettu sakkoja. Kun Särpön isännäksi tullut Tuomas Tuomaanp. Huttu kanteli Iin käräjillä 16.7.1694 karjalankyläläisiä ja varsinkin Tannilan kylässä asunutta Juho Kämärää vastaan siitä, että nämä olivat aika toisensa jälkeen loukanneet vuoden 1629 laamannintuomiota, niin oikeus antoi vain välipäätöksen, jolla määrättiin tarkoin noudattamaan tuomion sisältöä. Juho Kämärä, joka oli ollut keväällä 1694 pyytämässä haukia Oijärvestä, ei tuolloin kieltänyt tekoaan, mutta puolusteli sillä, että kuivaniemeläiset ovat itse lopettaneet kevätkalastuksen Oijärvestä. Tuolloin oli Oijärvelle syntynyt jo kolme pysyvää asuintaloa, jotka tilan perustamisen yhteydessä saivat kalastusoikeuden. Oijärviset ovat käyneet kalassa myös Ranuan ja Pudasjärven puolella olevissa järvissä.

Kuivajoki oli kalastuksen ohella myös kulkuväylä. Tämän vuoksi jokeen rakennettuihin madepatoihin piti jättää veneille kulkuväylä. Aukot oli jätettävä senkin vuoksi, että kala pääsi nousemaan patojen yläpuolisiin vesiin. Vaikka kulkuaukot jätettiin, niin padon alapuolelle saatettiin rakentaa kivistä ohjauspatoja joilla kalat ohjattiin kulkemaan mertaväylään. Pato saatettiin rakentaa myös liian lähelle toisen aiemmin rakentamaa patoa. Aina ei naapurien kanssa päästy keskenään sopuun, vaan alioikeuden päätöksilläkin jouduttiin joskus asioita korjaamaan. Kotitarvekalastusta harjoitettiin myös sivujoissa ja monissa jokeen virtaavissa ojissa sekä niiden latvoilla olevissa järvissä ja lammissa. Talvisin mateen kutuaikana patoihin asetetuilla merroilla saatiin runsaita saaliita. Eino Paason tiedetään Veskan Ylinivassa olleesta padosta saaneen yhdellä kokukerralla 73 madetta.

Alkeellisin pyyntiväline puroissa ja joissa lienee ollut katajan oksasta tehty madekoukku. Vonakan (vapauistin) parhaita vieheitä olivat oravanhäntä ja sammakko. Perho lienee myös vanhoja pyyntivälineitä. Ihmetyttää, miksi vieheitä täytyy nykyään olla vähintään tusina, ennen kuin voi lähteä virvelöimään.

Kalanjalostuksen ensiaskelia

Viikkokausia kestäneillä kalastusretkillä suolaus on ollut ainoa rasvaisen kalan säilytysmuoto. Sen onnistumisesta ja epäonnistumisesta Kuivaniemen kalastajat ovat saaneet palautetta, kun ovat merellä pyyntiretkillään tai lohikellareillaan suolanneet lohta tynnyreihin ja kuljettaneet niitä jähdeillään maailman markkinoille. Myöhemmin on syntynyt muita jalostus- ja säilytysmuotoja kuten savustus ja purkitus.

Suomen kalastuslehdessä on 4.11.1911 Otto Korhonen kirjoittanut ”Katkonaisia muistelmia Oulun seudun kalastusoloista vuonna 1910”.

”Silakan savustaminen Oulun seudun kalastajien keskuudessa on ollut tunnettua vasta toista vuotta, sillä vasta 4.8.1909 saatiin Oulun läänin ensimmäinen rannan kivistä ja meren myrskyn tuomista laudoista tehty silakan savustuslaitos Härkösen karille valmiiksi. Tämän laitoksen omistaa kalastaja Kalle Vahtola Kuivaniemestä ja on hänen tuotteita myyty jo esim. Kuivaniemessä sekä Kemissä. Viime kesän aikana laitettiin Oulun Talousseuran alueelle kolme uutta silakansavustuslaitosta, joten niitä on nykyisin neljä toiminnassa.”

Tätä elinkeinoa jatketaan Kuivaniemellä edelleen, tosin enemmän kirjolohen muodossa ja ilmatyhjiöön pakattuna.

Lisätietoja Kuivaniemen kalastuksesta löytyy Hannes Paason kirjoittamasta kirjasta Kalastuksesta kuningasvallan aikana.