Ensin tultiin jokisuille

Iin pitäjän niin kuin koko Pohjanmaan ja Suomen asutuksen vaiheita voidaan varsin tarkasti ja täsmällisesti seurata jo runsaan neljänsadan vuoden takaa, nimittäin 1540-luvulta lähtien, verotuksen tarpeita varten vuosittain laadituista erilaisista veroluetteloista. Mutta kylliksi kaukaa ei näidenkään lähteiden avulla päästä asutukseen käsiksi, sillä Iissä ja muuallakin Pohjois-Pohjanmaan rannikolla oli jo tuolloin varsin vahva ja vakiintunut talonpoikaisasutus. Asutuksen syntyjuurien selvittäminen edellyttää vanhempia, keskiaikaisia lähteitä, ja sen voi sanoa jo nyt, että niitä on vähän ja niiden tulkinta on problemaattista. Kuitenkin näyttää selvältä, että Iin asutuksen synty menee syvälle keskiaikaan.

Luotettava lähtökohta tarkastelulle saadaan kuitenkin ensimmäisen veroluettelon, vuoden 1546 pääveroluettelon tiedoista. Sen mukaan olivat Iin pitäjän kylät ja taloudet seuraavat:

  • Kuivaniemi 14 taloa
  • Olhava 5 taloa
  • Karjalankylä 5 taloa
  • Pirttitörmä 4 taloa
  • Ii 35 taloa
  • Haukipudas 18 taloa
  • Kello 30 taloa

Asetelmasta voi nähdä, miten pitäjän asutus keskittyi voimakkaasti rannikolle ja jokisuulle. Iin asutustakaan ei voi pitää kuin puoliksi jokilaaksoasutuksena. On huomattava, että esim. Kellossa, joka ei ollut jokisuunkaan asemassa, oli taloja miltei yhtä paljon kuin Iissä. Jokivarsiasutusta sen sijaan edustavat Pirttitörmä ja Karjalankylä, mutta nämä kylät olivat varsin pieniä. Rannikollisessa luonteessaan Iin asutus yhdentyi täysin muuhun Pohjois-Pohjanmaan asutukseen. Jokilaaksoasutuksena se poikkesi jossain määrin jo Oulujokilaakson asutuksesta, jossa sentään oli Muhoksella ja Utajärvellä monikymmentaloinen asutus, mutta vieläkin selvemmin se poikkesi Kemi- ja Tornionjokilaaksojen asutuksesta. Näissä jokilaaksoissa ja varsinkin jälkimmäisessä asutus oli kiivennyt hyvin vahvana syvälle jokilaaksoihin.

Murreraja Kuivaniemen ja Simon välissä

Alueen maantieteessä on selviä eroja, ja ne vaikuttavat siihen, minkälaisiin luonnonoloihin, rannikon vaiko sisämaan oloihin, asutus levisi. Kohtuullisen selvä ero on nähtävissä Peräpohjolan ja Pohjois-Pohjanmaan rannikon asutushistorian vaiheissa. Asutushistorian varhaisten vaiheiden erilaisuutta kuvastaa epäilyksettä myös se, että Pohjois-Pohjanmaan rannikon murre ja Peräpohjolan murre eroavat varsin selvästi toisistaan. Kuivaniemen ja Simon välissä kulkee jyrkkä murreraja.

Ensin Ii- ja Olhavajoki.

Seuraavassa otan lähempään tarkasteluun nimenomaan Iijoen suupuolen ja Olhavanjokisuun asutuksen eli Iin, Pirttitörmän, Karjalankylän ja Olhavan kylät.

Näyttää selvästi siltä, että Iin asutuksen kehityksessä vallitsi vuoden 1546 tienoilla tietynlainen pysähtyneisyyden tila, sillä asutuksen määrä ei kymmenenä seuraavana vuonna, vuoteen 1556 mennessä, kasvanut mainituissa kylissä kuin yhdellä talolla. Tältä pohjalta on mahdollista, joskaan ei täysin varmaa, että tämä pysähtyneisyys luonnehtisi jo vuotta 1546 edeltänyttä asutuskehitystä.

Keskiajan asutuksesta voi asiakirjatietojen perusteella tehdä vain muutamia yleispiirteisiä päätelmiä. Kun Ii mainitaan kappeliseurakuntana ensi kerran vuonna 1374, on siellä jo tuolloin täytynyt olla ainakin muutaman kymmenen talon asutus. Ilmeisesti kappeli oli syntynyt jo muutamia vuosia tai vuosikymmeniä tuota mainittua vuotta aiemmin. Tähän viittaa myös samalta vuodelta peräisin olevassa Bo Joninpojan kirjeessä oleva Satakunnan rahvaan todistukseen perustuva maininta, että Kemin ja iin kappelit olisivat kuuluneet Turun hiippakuntaan sata vuotta ja yli senkin. Tätä ei tietenkään saa ottaa kirjaimellisesti, mutta joka tapauksessa sen pohjalta voitaneen lähteä siitä, että Iin kappeli on syntynyt joitakin vuosikymmeniä ennen vuotta 1374. Kun Iitä ei vielä kuitenkaan mainita vuodelta 1340 peräisin olevassa Salolle ja Kemille annetussa kymmenyssäännössä, lienee niin, että Iin kappelin synty on ajoitettava vuoden 1340 jälkeiseen aikaan, eli siis vuosien 1340 ja 1374 väliin.

1445 istuivat Iin miehet käräjiä

Seuraavaksi on vuodelta 1445 kaksi asiakirjaa, joissa mainitaan kaksi 12 nimen sarjaa lautamiehiä Iissä pidetyiltä käräjiltä. Vaikka lautamiesten joukossa on selvästi muutamia toispaikkakuntalaisia, on suurin osa varmasti Iin kylissä ja ilmeisesti emäkylässä asuneita talonpoikia. Iissä olisi tältä pohjalta ollut tuolloin parikymmentaloinen asutus.

Liioin muita kiinnekohtia ei keskiajalta saa kirjallisista lähteistä Iin asutuksen tarkasteluun. Apua ei ole tällöin esimerkiksi Eerik Pommerilaisen verokirjan katkelmasta vuodelta 1413. Iitä ei siinä yksilöity, vaan se luettiin laajaan Ranta-nimiseen (Strand) alueeseen, joka ulottui Kalajoelta Kemiin. Ja toiseksi ilmoitettu savuluku, Rannan osalta 40, ei ilmoita talouksien määrää vaan veroyksiköiden määrän.

Yllä olevan perusteella voidaan Iin asutuksen alku viedä syvälle keskiaikaan, 1300-luvun puolivälin tienoille, mutta sen kummemmaksi ei ajassa ole mahdollista toistaiseksi edetä. Toisaalta on otettava huomioon, että kehityksen suunta ei välttämättä keskiajallakaan ollut suoraviivainen kasvu vaan että siihen saattoi hyvin sisältyä myös laskuvaiheita. Myöhäiskeskiajan ilmastohäiriöiden merkitystä on vaikea arvioida, mutta se tiedetään, että Iikin joutui 1400-luvun jälkipuoliskolla useita kertoja venäläis-karjalaisten hävitysten kohteeksi. Pahin lienee ollut ”suuren venäläisvihan” aikana vuonna 1496 koettu hävitys. Saattaa hyvin olla, että ilman näitä häiriötekijöitä Iin asutus olisi ilmaantunut 1540-luvun veroluetteloihin vahvempana kuin mitä edellä käsitellyt luvut osoittavat.

Mistä iiläiset tulivat

Kysymykseen mistä ja miten Iijoen alajuoksu oli saanut vanhimman asutuksensa, ei niukka keskiajan kirjallinen aineisto anna minkäänlaisia viitteitä. Ainoa mahdollisuus saada tähän kysymykseen edes jotakin valoa on vanhimmassa paikannimistössä ja sen alkuperän erittelyssä. Nimittäin kun Iijokisuukin tuli ihmisten pysyvän vaikutuksen alaiseksi, sen keskeisille paikoille, luonnonpaikoille ja taloille, oli annettava nimet. Eri tahoilta tulleet ihmiset antoivat nimiä ainakin jossain määrin toisiinsa nähden poikkeavalla tavalla, ja juuri tämä tarjoaa käyttökelpoisen arviointiperusteen eri alkuperää olevien asutuskerrosten erittelyyn.

Ii-nimi todennäköisesti Lapista

Ensimmäinen nimi, johon huomio kiinnittyy, on itse Ii-nimi. On selvää, että tämän alueen keskeisimmän luonnonmuodostuman nimen on täytynyt syntyä ihmisen vaikutuksen vanhimpana aikana.

Pohjoisen jokien nimistä ovat Tornionjoen, Kemijoen ja Oulujoen nimet tärkeitä, käyttökelpoisia dokumentteja nimenomaan varhaisesta hämäläisestä vaikutuksesta pohjoisesta. Ii-nimien esiintyminen Sisä-Suomessa antaa tiettyjä perusteita tämänkin nimen hämäläisyydelle, mutta Lapissa on selvästi lappalaisperäisiä Ii-nimiä, kuten Inarin Iijärvi ja Kaaresuvannon Iijärvi eli Idijärvi. Ne perustuvat lapin sanaan iddja, ijje, joka merkitsee ’yötä’. Pitäisin todennäköisimpänä, että Pohjois- ja Itä-Suomen Ii-nimet ovat lappalaisperäisiä ja niin myös tämän meidän Iijokemme nimi. Tämä sopii sikäli hyvin kuvioihin, että myös viereisen Kiiminkijoen nimi on suurella varmuudella saamelaisperäinen.

Suomalaisten ja lappalaisten asuinpaikka

Siihen, että Iijokisuulle ja rannikolle asumismielessä saapuneet suomalaiset joutuivat tekemisiin lappalaisten kanssa, viittaavat muutamat muutkin nimet. Pohjanlahden ranta Kuninkaanniemeltä eteenpäin on tunnettu nimellä Lapinranta. Olhavanjokisuun pohjoispuolella lähellä merenrantaa on kuusi pientä lampea nimeltään Lapinjärvet (Lapinjerwi 1777, Lapinjerfwi 1787, Lapinjervi, Lapin Lampi 1815), ja niiden vieressä oleva harju, jonka poikki kulkee nykyisin nelostie, on Lapinharju. Karjalankylässä on peltoalue nimeltään Lapinpellot. Karjalankylässä olevan ison kangasalueen nimi Siittanpalo voinee viitata saamelaisten talvikylään, siitaan, mutta nimi voi sisältää myös Karjalan Kannaksella tunnetun sanan siitta, joka merkitsee ’seulaa’.

Luotettavin todiste saamelaisista ja heidän kosketuksistaan suomalaisten kanssa ovat saamelaisperäiset paikannimet. Niitä ei näytä olevan kovinkaan monta jokisuulta ja rannikon välittömästä tuntumasta. Milteipä ainoana sellaiseksi voi epäillä Olhavanjoen eteläpuolelle mereen laskevan Vuornosojan nimeä; samaan rypääseen kuuluvat myös nimet Vuornosniemi ja -suvanto. Lappalaisperäisten nimien määrä alkaa Iijokilaaksossa lisääntyä olennaisesti vasta suunnilleen Karjalankylän tasalta ylöspäin. Varmoja lappalaisperäisiä nimiä sieltä ovat sellaiset kuin Nauruanoja, Martimojoki, Koutuanjärvi, Kierikki, Jängässuo ja vähän ylempänä Kälkäjä sekä tietysti Iijokeen laskevan Siuruanjoen nimi.

Valtaosa lappalaisista varmaankin väistyi suomalaisten tieltä. Nimet Pekka Lappalainen Iistä vuodelta 1543 ja Tuomas Lappalainen Karjalankylästä vuodelta 1546 saattavat liittyä asukkaan saamelaisuuteen, sillä savolaiseen sukunimistöön kuuluneen sukunimen Lappalainen esiintyminen jo näin varhain Iissä on epätodennäköistä.

Ruotsalaisheimo ja Helsinginkoski

Lappi-nimen ohella Iin alueelta on muitakin muinoisten alueella liikkuneiden ihmisten heimokannan suoraan osoittavia nimiä. Mielenkiintoisimpia on Iijokisuun koskien nimi Helsinginkoski. Nimi edellyttää selityksekseen helsinkien, kerrallisen pohjoisimman ruotsalaisheimon, kalastusnautintaa. Vanhoista asiakirjoista voidaan Iijokisuun eteläpuolelta löytää kaksi muutakin Helsinki-määritteisen nimen omaavaa paikkaa: Helsingin Lehto 1831 ja Helsingin suo 1787. Tähän yhteyteen kuulunee myös nykyisin syvällä sisämaassa olevan niitty- ja peltoalueen nimi Fiskeri (Fiskeri 1787). Sen lähtökohtana on ruotsalaisperäinen nimi Fiskskär, suomeksi ’Kalakari’.

Nämä nimet ovat hyviä todisteita helsinkien vanhan kalastusnautinnan ulottumisesta Perämeren itärannikolle, mutta skandinaavisesta asutuksesta ne eivät riitä todistamaan. Siihen tarvittaisiin skandinaavisia asutusnimiä. Sellainen saattaisi olla vanha suku- ja talonnimi Päkkilä, joka esiintyy Iissä jo vuonna 1445 muodossa Heyki Spaek. Nimi perustuu vanhaan ruotsin sanaan spaek ’silava, ihra, rasva’ tai on ehkä pikemmin suoraan vierasperäinen. Toinen mahdollisuus kuitenkin on, että nimi on tullut pohjoiseen Lounais-Suomesta. On muistettava, että pohjoisessa on myös toinen vanha Päkki-nimi, Tornionlaakson kylännimi Päkkilä.

Skandinaavisia henkilönnimiäkään ei Iin vanhassa henkilönnimistössä ole monta: milteipä ainoa nimi on Thore, joka esiintyy vuoden 1445 lautamiesten nimissä (Thore Anderson 1445). Näin ollen skandinaavisperäistä asutusta ei Iissä voi todistaa vahvaksi.

Voimakas karjalainen perintö

Varsin vahvan alkuvaikutelman karjalaisen vaikutuksen kohdistumisesta Iihin antavat sellaiset nimet kuin Venäjänkari koskipaikan ja merkittävän lohenkalastuspaikan nimenä Iijokisuulla (Wenhen kari patan 1560) ja kylännimi Karjalankylä Iijoen alajuoksulla, noin 25 kilometrin päässä jokisuulta sijaitsevan kylän nimenä (esim. Kariala kyla 1551, Kariala by 1554). Lisäksi Iijokisuun eteläpuolella mainitaan Karjalannurmi-niminen laaja niittyalue (esim. Karjalan Nurmi 1732). Nämä heimo- ja kansallisuuselementin sisältämät nimet ovat syntyneet tietysti toisheimoisten näkökulmasta. Nimielementissä Venäjä korostuu karjalaisiin liittyvä poliittis-uskonnollinen näkökohta. Tuskin erehdytään pahasti, jos sanotaan, että asialla on ollut Iijokisuulle asettunut länsisuomalaisperäinen väestö.

Olhava-nimi löytyy myös Karjalasta

Alueen luontonimistössä on myös hyvin merkittäviä karjalaisuuksia. Tunnetuin niistä on epäilemättä Olhavanjoen nimi. Se on yhdistettävä karjalaisiin Olhava-nimiin, jotka sisältävät venäjästä lainatun sanan olhava ”notko tai rotko, usein vesipohjainen”. Mieluimmin itäisenä on pidettävä myös toista Pohjanlahteen laskevan, Olhavanjokea pienemmän joen, Muhojoen, nimeä.

Muita karjalaisten antamia luontonimiä ovat mm. seuraavat. Iijokeen Jakkukylässä laskevan Laholaisojan nimi sisältänee sanan laholainen, lahokas, joka merkitsee ’hilleriä’ ja jonka esiintymäalue on Karjalan Kannaksen eteläosa. Näitä Laholainen-, Laholais-nimiä on useita Perämeren itärannikolla. Etymologia siis edellyttäisi, että hilleriä olisi joskus esiintynyt sen nykyistä esiintymäaluetta pohjoisempana. Iijokisuun suuren saaren nimi Illin saari (Jlli 1479) pitää sisällään vanhan, mm. Karjalan Kannaksella runsaana esiintyneen sukunimen Illi, joka lienee etymologialtaan venäläisen henkilönnimen Ilja hypokorismi. Liedesojan suulla olevan niemen nimi Parhanniemi (Parhannjemi 1787) taas sisältää karjalaisen henkilönnimen Parha, joka on muovautunut ortodoksisesta henkilönnimestä Parfei, Parfenij.

Simakassa viettävät laivat talvensa

Jokisuulla olevien saarten nimi Klaamat (Clama 1766, Klama 1787) pitänee sisällään Vienassa ja Aunuksessa tavattavan sanan laama, joka merkitsee ’joen suulla olevaa suvantoa, jossa veden virtaaminen on vielä havaittavissa’. Toisaalta sitten Simakka-nimiset saaret (Simacha 1787) jokisuulla lienee nimetty käyttämällä käsitettä simohka ’laivojen talvehtimispaikka’; tämä venäjästä lainattu sana tavataan Itä-Suomenlahden rantamurteissa. Karjalankylän pohjoispuolella Siuruanjokivarressa olevan kankaan nimi Puutikkaniemi sisältää karjalan kielen sanan puutikka. Tämä venäjästä lainattu sana merkitsee ’ansatietä’.

Rukoushuone Helsinginkosken rannalla

Viimeisenä luontonimenä mainitsen nimen Säässinä, jolla tunnetaan Helsinginkosken rantaväylä Karinkorvasta alaspäin. Kyseisen sanan primaarinen merkitys on ’kreikkalaiskatolinen rukoushuone’; sana on itäinen murremuoto sanasta tšasouna. Sekundaaristi sana on saanut myös merkityksen ’huono, vanha asumus’. On siis mahdollista, että nimi olisi muistuma Iijoen rannalla olleesta pienestä karjalaisväestön rukoushuoneesta. Iijokilaakson nimistössä on toinenkin ortodoksinen kirkollinen termi, nimittäin ’luostaria’ merkitsevä sana manasteri Pudasjärvellä. Pudasjärven alueen nimistössä on lukuisia ortodoksisen henkilönnimen sisältäviä paikannimiä.

Iijokisuun vanhimmassa talonnimistössä on selväpiirteinen ryhmä vanhoja karjalaisiin henkilönnimiin perustuvia talonnimiä. Sellaisia ovat jokisuulta nimet Hiivala, Veijola (Sigfredh Wejola 1653), Paaso (Michill Paasoj 1654), Räihä (Elin Räihä 1653). Näille kaikille löytyy sukunimivastineita nimenomaan Viipurin läänin vanhasta nimistöstä. Erikseen mainittakoon Jakkukylän vanhan kantatalon nimi Kuopio; tämä nimi on muokkautunut afereesin kautta ortodoksisesta henkilönnimestä Prokopios. Pohjois-Iissä olevan maa-alueen nimeen Riikonaro sisältyvä henkilönnimi Riiko lienee luettava tässä tapauksessa karjalaisuudeksi. Vuonna 1567 Riiko mainitaan kaksikin kertaa riikon lisänimenä ”Venäläinen” (Rikå ryttz, Rijkoij Ryttz).

Kakot ensimmäisiä Karjalankylän asukkaita

Sattuma ei ole, että Karjalankylän vanhassa talonnimistössä on vanhoja karjalaisuuksia. Kylän tietynlaisena valtasukuna ja samalla epäilemättä vanhimpiin kuuluvana sukuna on pidettävä Kakon sukua (esim. oluff kacko, Nils kacko, Lasse kacko 1552). Sekä nimiyhtäläisyydet että suvun piirissä säilynyt perimätieto todistavat suvun olleen lähtöisin Karjalan Kannakselta. Sinne se puolestaan lienee tullut Hämeestä, kuten niin monet muutkin suvut. Mutta Iijoen Karjalankylän muita karjalaisia sukuja ovat Hökkä (Tapio hecke 1580, Madz Höckälä 1653), joka on karjalainen muunnos ortodoksisesta henkilönnimestä Fokas ja joka on yleinen Käkisalmen läänin vanhassa nimistössä. Maksa (Thomas Maxa 1653), joka on myös runsaan luonnonnimistön määriteosana Iijokisuulla, ja Porkka (povall porcka 1573, poual porck 1576), josta nimestä on eniten tietoja Kymenlaakson rannikkoalueilta, Viipurin seudulta ja Suomenlahden saarilta. Vielä mainittakoon Karjalankylän Lalli-nimisen kantatalon nimestä (esim. Eskell Lalli 1653) se, että sekin voisi olla hyvin kannakselaislähtöinen, koska siellä tämä nimi esiintyy runsaana 1500-luvun henkilönnimistössä, mutta toisaalta se voi yhtä hyvin olla myös lounaissuomalaislähtöinen sikäläisen vertailunimistön perusteella.

Kurtti-, Pajari-, Sassi-nimet peräisin Saksasta

Iijokisuun vanhassa talonnimistössä ja henkilönnimiä sisältävässä luontonimistössä on vielä niin runsaasti saksalaisperäistä ainesta, että se edellyttää melkoista saksalaisvaikutusta keskiajalla.

Ensinnäkin juuri Ii vaikuttaa olevan pohjalaisen Kurtti-nimistön pesäpaikka: nimi esiintyy siellä jo vanhimmissa veroluetteloissa (esim. Math kwrthi 1552, mattz kurtthe 1556, Joseph Kurttila 1653). Kurtti esiintyy jo 1500-luvulla myös Haukiputaalla ja Oulunsalossa. Nimi on syntynyt saksalaisesta henkilönnimestä Kurt, Kurtte. Toinen tähän yhteyteen kuuluva nimi on Kortti. Tiedetään, että Iissä on ollut Kortti-niminen kantatalo, joka on hävinnyt mutta jonka muistuma on säilynyt sellaisissa Raasakan luontonimissä kuin Kortinsaari, -haara, -pato ja -ranta. Karjalankylässä on Kortti-niminen talo, jonka vanhuuteen viittaa se, että nimi esiintyy määriteosana sellaisissa merkittävien luontopaikkojen nimissä kuin Kortinkoski, -niemi ja -kangas. Myös Muhoksella on vanha Korttila-niminen talo (Magnus Kortti 1568). Tämä nimi perustuu toiseen saksalaiseen Konrad-nimen hypokorismiin, nimittäin Korth, Koordt, Cord, Korte.

Ei ole ilmeisestikään sattuma se, että Raasakkakosken niskassa on Kortinsaaren vieressä Pajarinsaari. Siihen liittyy hyvin laaja ja sen vuoksi vanhaksi edellytettävä nimiryväs: Pajarinkoski, -pato, -perä, -ranta ja -suvanto. Ainakin tässä tapauksessa nousee esiin vakavana vaihtoehtona nimen karjalaisuudelle se, että nimi olisikin saksalaisperäinen eli että se olisi muotoutunut ’baijerilaista’ merkitsevästä saksalaisperäisestä sukunimestä Baier, Beieri, Beijar, Gayare, jota tavataan Lounais-Suomen vanhassa sukunimistössä. Samalla alueella esiintyvät 1500-luvun asiakirjoissa vielä seuraavat saksalaisperäiset henkilönnimet, joista ei ole enää jälkiä nimistössä: hne arnicha 549, winich pson 1547, hne winicka 1546, dirich michelsson 1557 ja staffan hönich 1546. Nämä nimet perustuvat alasaksalaisiin henkilönnimiin Arnicke, Winicke, Diricke ja Hönecke. Saksalaisperäinen nimistö vaikuttaa Iijokilaaksossa hyvin tuoreelta. Näyttää jopa siltä, että saksalaisia olisi pureutunut Iijokisuun lohenkalastukseen parhaimpien pyyntipaikkojen yläpuolelle.

Kauppiaat Gest ja Sassze

Iijokisuullakin on tavanomaista vierasmaalaisten kauppiaiden oleskeluun viittaavaa Kesti-nimistöä sekä vanhan talon nimenä että luontonimien määriteosina (esim. henrich gesth 1553, oluff gesth 1553). Saksalaisperäisiä talonnimiä ovat vielä Olhavan Sassi (esim. And. Sass 1556, Anders Sassze 1559), jonka etymologiana on ’saksilaista’ tarkoittava sana Sachse, Sasse ja Iin Härmä (ped herme 1546, p hermä 1549), joka on ilmeisesti paikallissyntyinen ja pohjautuu etunimeen Herman (Jöns hermasson 1543).

Ei ole mikään yllätys, että Iijokisuun vanhimmasta asutuspohjasta paljastuvat länsisuomalaista, karjalaista ja saksalaista alkuperää olevat kerrokset. Nimistön tarjoamilla kriteereillä ei ole mahdollista asettaa niitä vahvuus- eikä ikäjärjestykseen, vaan vaikuttaa siltä, että kaikissa niissä on sangen eri-ikäisiä aineksia eli että jokilaakso olisi saanut asutusta kaikilta mainituilta tahoilta 1500-luvulle tultaessa pitkän ajan kuluessa.

Mikään yllätys ei ole sekään, että vuoden 1560 tienoilla alkoi tulla myös savolaisia Iihin ja tällöin sellaisia sukuja kuin Soronen, Jääskeläinen, Siitonen ja Pulkkinen, mutta tämä ja siihen liittyvä asutuksen kehitys 1500-luvulla on jo oma asiansa.