Raahessa vaikutti 1800-luvulla lukuisa joukko eri alojen käsityömestareita, kisällejä ja oppipoikia. Metallialalla hallitsi mestarin valtikkaa aluksi Anders Gustaf Söderberg (1801–1890). Hänen jälkeensä peri ammattikunnan johtavan aseman vallan mainio kuparitöiden taitaja Efraim Tilvis (1837–1912) ja viimeisenä mestarina eli kaupungissa Adolf Fredrik Westman.

Westman aloitti elämänuransa etsimisen suutarimestarin verstaassa, mutta kyllästyi pian tähän ammattiin ja hakeutui räätälin oppiin. Sekään ei saanut häntä innostumaan, ja niinpä hänet tapaakin 1880-luvun taitteessa valurimestarin Tilvisin pajasta. Täällä hän sai hyvinkin monipuolisen opin metallitöistä. Etenkin kupari- ja messinkiesineiden valmistus oli Tilviksen alaa, mutta hänen verstaassaan suoritettiin myös runsaasti vasken valua. Kun Tilvis oli antanut kaiken taidoistaan nuorelle oppipojalle, hän kehotti tätä menemään Ouluun, jossa toimi parikin tunnustettua alan mestaria.

Niin Westman lähti kohti Oulua taskussaan Tilviksen antama suosituskirje. Perille päästyään hän etsiytyi mestari-Helanderin puheille ja pääsikin tämän pajaan oppipojaksi. Kauan ei hän kuitenkaan Helanderin luona viipynyt vaan siirtyi tunnetumpaan, Mustosen verstaaseen.

Täällä hän työskenteli useita kuukausia, kunnes lopulta sai kisällin kirjat. Nyt avautui hänelle uudet, laajemmat mahdollisuudet. Kun hän havaitsi omaksuneensa oululaisten taidot – ja etenkin kun kohtelu ja olosuhteet erittäin ankaraksi tunnetun mestari-Mustosen pajassa olivat jopa ala-arvoiset – päätti hän matkustaa Kalajoelle. Siellä toimi maankuulu valuri Friis, ja häneltä mieli Westman saada loppusilauksen ammattitaidolleen.

Friis tunnettiin ennen kaikkea kirkonkellojen valajana, ja niinpä Westman, jonkin aikaa Friisin kisällinä palvelleena, uskaltautui mestarinäytettä valmistelemaan. Pitkällisen työn tuloksena syntyi 78 leiviskän painoinen kirkonkello, vaskinen ja niin hyvä-ääninen, että hänelle sen ansiosta katsottiin voitavan myöntää mestarinkirja.

Kalajoelta Westman suunnisti kulkunsa takaisin Raaheen ja Tilviksen palvelukseen. Mielessä alkoi kyteä ajatus omasta pajasta, mutta toiset suunnitelmat katkaisivat kaulan tältä suunnitelmalta. Elettiin ns. lännen kultakuumeen aikoja, ja niinpä Westmankin hankki liput saksalaiseen Elbe-laivaan ja matkasi New Yorkiin. Täällä hän työskenteli suuren konepajan palveluksessa lähes kaksi vuotta, kunnes sairastui niin vakavasti, että oli pakotettu lopettamaan työn teon ja hieman toivuttuaan palaamaan takaisin vanhaan kotimaahan ja Raaheen.

Raahessa hän perusti Kirkkokadun varrelle pienen liikkeen, jossa hän möi omia kuparipakotuksiaan ja messinkivalannaisia sekä toimi ruotsalaisen Singer-tehtaan paikallisena edustajana.

Kun hän tunsi terveytensä palanneen, alkoivat ajatukset kiertää jälleen uuteen maailmaan. Lopulta hän sulki liikkeensä ja matkasi takaisin Amerikkaan. Pitkäksi ei hänen toinenkaan matkansa muodostunut, sillä terveys alkoi taas – nyt nopeammin – heiketä, ja niin hänen oli palattava takaisin Raaheen ja perheensä luo.

Lääkärien päätelmien mukaan ilmastolliset tekijät vaikuttivat heikentävästi hänen terveyteensä. Kotiin saavuttuaan hän joutui sairastamaan pitkähkön ajan, mutta lopulta tervehdyttyään hän ryhtyi ponnekkaasti puuhaamaan omaa yritystä. Ensimmäinen oma paja syntyikin lopulta nykyisen kansakoulun paikalle, jossa varhemmin oli toiminut laivaseppä Anders Wiklundin paja.

Muutamaa vuotta myöhemmin Westman hankki talon Kauppakadun pohjoispäästä ja rakensi laajemman verstaan piharakennukseen. Tätä verstasta laajennettiin huomattavasti joitakin vuosia myöhemmin.

Nyt oli hänellä käytössään verstas, jossa hän saattoi valmistaa suurempiakin töitä. Niinpä hän valoi kirkonkelloja mm. Lapinlahdelle ja Ahvenanmaalle. Verstaan pääartikkeliksi muodostui kuitenkin kirkkojen suurten kruunujen valmistaminen. Hänen käsistään ovat lähtöisin mm. Savitaipaleen, Raahen nykyisen, Kuusamon, Yli-Iin, Sonkajärven, Pattijoen, Saloisten ja Hartolan kirkkojen kruunulaitteet ja lampetit. Näiden lisäksi hän suoritti lukuisten kirkkojen kruunujen entisöimistyöt.

Erikoisena taidonnäytteenä hän valoi Singer-ompelukoneen tarkan jäljennöksen messingistä. Tämä kone joutui sittemmin Sovio-suvun haltuun, eikä sen nykyisestä olinpaikasta ole varmaa tietoa.

Ikäännyttyään ryhtyi Westman keskittymään kuparipakotuksiin. Onnistunein hänen töistään on eittämättä Eetu Iston kuuluisan maalauksen ”Hyökkäys” kuparipakotusjäljennös, joita lienee syntynyt useita kymmeniä.

Westmanin elämä sattui aikaan, jolloin suomalainen kirkonkellojen valutaito syntyi ja kuoli. Aina 1800-luvun puoleenväliin saakka olivat kirkot saaneet kellonsa joko ruotsalaisilta tai saksalaisilta valureilta, eikä suomalaisten uskottu tähän vaativaan työhön pystyvänkään. Mutta sitten kalajokiset valurit tulivat ja hämmästyttivät taidoillaan. Heiltä saivat oppinsa vajaat kymmenen valuria, jotka hajaantuivat ympäri maata ammattiaan harjoittamaan. 1900-luvulle ehdittäessä vanha käsinvalanta menetti kuitenkin merkityksensä samoin kuin malmikellotkin. Vanha taito kaatui vanhojen mestarien, Westman juuri eräänä heistä mukana, unhon huomaan.