Heikki Viranko syntyi 16.3.1902 Helsingissä perheensä kuudentena lapsena ja kuopuksena. Virankojen alkuperäinen sukunimi oli Nöjd, mutta se suomennettiin Wirangoksi vuonna 1906. Uusi nimi keksittiin paikallisesta murresanasta: pienellä alueella Tuusulassa kotkansiipisaniaista kutsuttiin virangoksi.

Heikki Viranko kävi Helsingin normaalilyseon ja valmistui ylioppilaaksi 1921. Sen jälkeen hän opiskeli ensiksi lääketieteen kandidaatiksi 1925 ja sitten lisensiaatiksi 1931. Valmistumisensa jälkeen Viranko muutti työskentelemään Hauholle keväällä 1931. Tämän jälkeen hän sai paikan Haapaveden kunnanlääkärinä, jossa virassa hän työskenteli kahteen otteeseen: 10.10.1933–25.4.1935 ja 29.4.1938–8.1.1963, yhteensä liki 27 vuoden ajan. Välin kolme vuotta hän oli lääkärinä Pälkäneellä.

Haapaveden kunnanlääkärinä Heikki Viranko hoiti yksin pitäjän kaikkien 8 000 asukkaan sairaudet syrjäkyliä myöten ja mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Hän oli uupumaton, rohkea ja taitava lääkäri, mutta aivan erityisen lahjakas hän oli kirurgina. Hän teki runsaasti vaativiakin leikkauksia varsin alkeellisissa oloissa: hän leikkasi niin umpisuolet kuin paiseet ja suoritti keisarinleikkaukset. Hän myös tarkasti ja neuvoi koulu- ja neuvolalääkärinä.

Viranko tuli tunnetuksi myös erikoislaatuisesta persoonallisuudestaan sekä kansanomaisesta ja hurtista huumoristaan. Hän oli suorapuheinen mies, joka ei koskaan puhunut kenestäkään pahaa takanapäin, mutta avasi sanaisen arkkunsa kasvokkain, jos katsoi siihen olevan aihetta. Potilaille hän ei kaunistellut taudin laatua tai elinajan ennustetta vaan kertoi tosiasiat mustan huumorin sävyttäminä. Kertoman mukaan eräs vanha naisihminen oli valitellut lääkärille huimausta ja suhinaa korvissaan, johon Viranko oli yksikantaan diagnosoinut: ”Haudan huminaa, haudan huminaa.” Toinen tarina kertoo vanhasta mummosta, joka meni vatsakipuineen lääkärin vastaanotolle. Viranko tutki mummon ja arveli taudin olevan vatsasyöpää. Mummo kysyi, eikö tauti paranisi leikkaamalla, johon Viranko totesi ”Kyllä se hiekka leikkaa” arvellen ilmeisesti potilaan niin vanhaksi, ettei leikkaus välttämättä kuitenkaan onnistuisi.

Heikki Viranko ei pitänyt tärkeilystä ja pudotti mielellään maanpinnalle ylpistelevän kanssaihmisen. Hänellä saattoi olla karskinpuoleinen ulkokuori, mutta sisimmältään hän oli myötätuntoinen tavallisen ihmisen ymmärtäjä. Kirkonmiesten kanssa hän ei tiettävästi tullut juurikaan toimeen, koska ei sietänyt tekopyhyyttä. Raskaasta työstä Viranko rentoutui järjestämällä riehakkaita rapujuhlia tai lähtemällä vapaapäivinään kalaan; tuolloin hän yleensä kalasteli koko päivän alasti veneessään terrierinsä Filipin räksyttäessä vieressä.

Heikki Viranko vaikutti lääkärinvirkansa ohella myös monissa luottamustoimissa. Hän kuului mm. suojeluskuntaan, oli yhteiskoulun johtokunnan puheenjohtaja, kunnanvaltuuston ja kirkkovaltuuston jäsen, rotaryjen paikallinen puheenjohtaja sekä puheenjohtajana niin terveydenhoitolautakunnassa, sairaalan johtokunnassa kuin paikallisessa Punaisessa Ristissäkin.

Lääkärinä Viranko muodostui lopulta suorastaan käsitteeksi paikkakunnalla. Esimerkiksi Haapaveden eläinlääkärien vaihtuessa tiesivät naapuripitäjäläisetkin kysyä, kuka ”elukka-virankona” nykyisin oli. Viranko-sanasta oli tullut synonyymi lääkärille. Tämä lienee ollut myös erään paikkakunnan koululaisen mielessä, kun hän Elias Lönnrotia käsittelevään aineeseensa kirjoitti: ”ja sitten hän luki itsensä virangoksi”.

Heikki Viranko muutti vaimoineen vuonna 1963 Helsinkiin, jossa hän kuoli 29.6.1970.

Vanhemmat

Iida Loviisa o.s. Smalen ja Karl Fredrik Nöjd

Puoliso

Martta Maria Ollintytär Penttinen

Lähdeluettelo

  • Virankona Haapavedellä: kunnanlääkärin työtä ja elämää 1933–1963. 2006.
  • Hyttinen, Suvi: Viranko-kirjassa kuuluvat monen muistelijan äänet: tarinoita työnsankarista ja hurtista persoonallisuudesta. Haapavesi 14.12.2006, s. 5.
  • Lehto-Peippo, Liisa: Se oli sitä Virankua. Kaleva 16.3.2002, s. 31
  • Tikkanen, Susanna: Viranko-tarinat yksiin kansiin. Pyhäjokiseutu 11.12.2006, s. 10.