Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1974. Se julkaistaan tässä sellaisenaan.

Ammoin sitten toimi Haapavedellä poru porvari, Johan Väänänen, joka tyhjästä nyhjäisseenä kehittyi kaupan alalla kukonharppauksin suoranaiseksi merkkimieheksi.

Huhtikuun 29. päivänä 1839 Johan Väänänen -niminen tenava näki päivänvalon Kiihtelysvaaralla. Pohjoiskarjalaisen mökin poikanen eleli vaikean lapsuusaikansa huutolaisena. Mutta hoidokkina ja renkinä olo ei häntä miellyttänyt, vaan veri veti paremmille apajille.

Niinpä hän lähti, lähti köyhänä kulkukauppiaana kiertämään myyden pientä rihkamaa. Tämän kaupustelunsa kohennukseksi hän jo varsin nuorena ryhtyi leipuriksi paakaroiden päivittäin kokonaisen kulin jauhoja sekä kaupitellen samantien tekeleensä.

Pohjoisemmaksi siirryttyään hän osteli voita ja lintuja myyden ne milloin Raaheen milloin Ouluun. Välillä hän oli liikeapulaisena Olli Parviaisella Iisalmessa. Ja tienestiä tuli jopa niin rutkasti, että hän uskaltautui perustamaan vuonna 1868 vaatimattoman kaupan Piippolaan. Kerrotaan, että Väänänen omisti tuolloin liikekapitaalia vain 24 markkaa.

Mutta nimi oli hyvä ja luottoa liikeni. Yritys menestyi. Liikevaihto kasvoi vuosi vuodelta niin, että jo 1880-luvun puolivälissä hän muutti pääliikkeensä Haapaveden kirkonkylän edustavimmalle paikalle entisen jäädessä sivumyymäläksi. Lisäksi hän perusti sivukaupat Kestilään ja Kärsämäelle. Kaupanteko oli koht’sillään suurtakin suurempaa.

Väänäs-Ukin ikä ehti lipsahtaa liike-elämän pyörteissä yli kuusiinkymmeniin, ennen kuin hän valitsi elämänkumppanin, noin 25 vuotta nuoremman Maiju Rantosen. Näihin aikoihin oli kaupankäyntikin nousussaan. Tavaraa tilattiin tukku- ja vähittäismyyntiin laivalasteittain suoraan Saksasta ja Venäjältä Raahen ja Oulun satamiin.

Hankintoihin kuuluivat pääasiallisesti ruis- ja nisujauhot, tupakka, kankaat, porsliinit, soittokoneet, mausteet ja tietenkin kahvi, joka tuli Brasiliasta. Kuinka vilkas Oulaisiin saapuneiden tavaramäärien kuljetus oli, osoittaa sekin, että rahtimiehiä oli ruuhka-aikoina parisenkymmentä.

Haapavesi oli ainut maaseutupaikka, missä ulkomaalaiset ja kotimaiset kauppamatkustajat kävivät. Tampereen Verkatehtaalta Väänänen osti sarkaa 400 pakan erissä. Hän olikin suuryrittäjä, joka kykeni kouluja käymättömänä, synnynnäisen kykynsä ja uutteruutensa avulla kohottamaan tavallisen maakaupan miljoonaliikkeeksi.

Hän vaikutti siunauksellisesti ympäristönsä hyvinvointiin. Esimerkkinä mainittakoon, että hän katovuosina hankki kuusikymmentätuhatta säkkiä ruisjauhoja pelastaakseen laajan kotipitäjänsä viljanpuutteesta. Tulkoon sanotuksi huvittavana seikkana sekin, että tätä yksityiskauppiaan hankinnaksi sadulta tuntuvaa määrää tilattaessa tuli heikohkolle pännämiehelle onnekas erehdys: hän teki tilauslistaan yhden liian nollan.

Mutta tämäpä olikin Väänäs-Ukin parhaimpia ostoja, viljanhinta näet nousi roimasti lastin perille saavuttua. Hän sai läänin kuvernööriltä mitalin ”hyödyllisestä liiketoiminnasta”.

Kaupankäynnin kehitystä Johan Väänänen auttoi kouluttamalla omista myyjistään monta ensiluokan liikemiestä Pohjanmaalle. Uskollista henkilökuntaa hänellä olikin. Juho Juntunen palveli konttoripäällikkönä 12 vuotta, tiskimiehenä August Kauppinen 24 vuotta, Oskar Hirvonen 15 vuotta sekä Adolf Söderberg, Antti Rantonen ja Oskari Mattila kukin täydet kymmenen vuotta.

Itse Väänänen oli ihmisenä paljon pidetty ja paljon puhuttu. Hänellä oli paljon karjalaisen lupsakka, leikkisä luonne. Herkkä ja hyväsydäminen hän oli. Mutta sattuipa tiukan paikan tullen suivahtamaankin, jolloin niin asiakkaat kuin alaisensa saivat kuulla karskiakin kielenkäyttöä.

Yhä vielä muistavat senaikaiset eläjät Väänäsestä sutkauksia. Niistä vain muutama kerrottakoon. Alati kiireellisenä miehenä kauppias kerran hoputti rahtimiehiään: – Pärkkele! Paromeetari laskee! Antakaa hevosten hölkätä! Väelleen hän sanoi kovat sanat – tarkka kun oli tavarastaan:
– Tietäkääki, että mitään ei saa hävittää! Seitsemässä vuodessa se tulee tarvittua!
Kerran, kun Sötösen Aate, säntillinen tiskimies hiljastui työpaikaltaan, kauppias tupisi:
– Kyllä se tuo Aate pärkkele mehtälle herrää, vaan ei puojiin!
Eukolle, joka varasti kahvia, kauppias huuti perään: – Hei emäntä! Tulkee tok ottamaan sokuriakin, että saatte kotona kahvit!
– Möitte tuolle vanhalle miehelle menneenvuotisen annakan, puojilainen huomautti.
– Menneenvuotinen se oli mieski, vastasi Väänänen.

Hyväsydämisenä ihmisenä Väänänen teki runsaasti velkakauppaa. Kerran, kun syrjäkylän emäntää vietiin surusaatossa haudanlepoon, hän huoahti: – Nuo mieluskyläsetki kuoloo ja ellee retostaa eiväkkä maksa velkojaan.

Monia keveitä tarinoita kiertää Väänäs-Ukista, miehestä, joka oli omalla työllään ja taidollaan kohonnut suomalaisten liikemiesten eturiviin ja ollut senaikaisen kaupankäyntimme tunnetuimpia ja arvossa pidetyimpiä edustajia. Eikä siinä kaikki. Hänen ansiokseen luettiin meijeriliikkeen synty ja virkeytyminen Pohjanmaalla.

Tehokkaasti hän otti osaa myös yhteiskunnallisiin pyrintöihin ja kansallisiin rientoihin, harrasti maanviljelyksen kehittämistä omistamillaan tiloilla ollen perustamassa myös kuulua kylpylaitostamme sekä kansanopistoa.

Kunnallisneuvoksen arvonimi hänelle myönnettiin 1913. Korkeasta iästään huolimatta Väänänen valvoi suuren liikkeensä pienimpiäkin yksityiskohtia kaikella innolla siihen saakka, kunnes voimiensa mennen ja sairauksien saavuttua lähellä kahdeksaakymmentä ikävuottaan vuokrasi koko upean kauppakartanonsa vasta perustetulle Haapaveden Osuuskaupalle, millä paikalla se on vielä tänäkin päivänä.

Kunnallisneuvos Johan Väänäsen pitkä, työntäyteinen taival oli melkeinpä päätöksessään. Eikä kestänyt enää kauan, ennen kuin viimeinenkin elonliekki sammahti. Olisipa liikemaailmassa runsaasti Väänäs-Ukin kaltaisia jättiläisyrittäjiä!