Elämäntyön päävaiheet

Maanviljelijä Juuso Runtti (1854–1927) kuului 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen keskeisiin yhteiskunnallisen ja kirkollisen elämän vaikuttajiin. Hänen toimintansa ei rajoittunut ainoastaan kotipitäjään Kiiminkiin, vaan hän paneutui monipuolisesti koko maakunnan, suomalaisen yhteiskunnan ja luterilaisen kirkon yhteisten asioiden hoitamiseen.

Juuso Runtin synnyinkoti oli Huttukylän Runttila. Omaa tilaa hän asui sittemmin Ylikylän Mannisella haukiputaalaissyntyisen vaimonsa Maria Holman kanssa. He olivat solmineet avioliiton vuonna 1875. Runtti valittiin kotipaikkakunnallaan jo 37-vuotiaana kuntakokouksen puheenjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti vuosina 1892–1904. Vuodesta 1892 alkaen hän oli seurakunnan kirkkoneuvoston jäsen kuolemaansa saakka. Seurakunnassa hän hoiti kirkonisännän eli taloudenhoitajan tehtävää vuosina 1905–1907. Hän oli jäsenenä myös kirkon korjaustoimikunnassa ja virkatalolautakunnassa. Säästöpankin esimiehenä hän oli parikymmentä vuotta vuodesta 1904 alkaen.

Koko valtakunnan tasolla Runtti toimi valtiopäivämiehenä yksikamarisen eduskunnan alkuvuosina 1907–1908 ja maamme itsenäistymisvaiheen aikana 1917–1918. Hän edusti vanhasuomalaista puoluetta. Sen toimintaan kuului tähdentää kansallisuusaatetta, kansallista kulttuuritehtävää ja perinnettä, toimia talonpoikaisväestön puolesta sekä pitää yllä läheistä yhteyttä kirkkoon. Puolueen ohjelma sisälsi Runtin eduskuntaan tullessa sosiaalisiin uudistuksiin tähtääviä pyrkimyksiä kuten torpparijärjestelmän epäkohtien korjaamisen, kunnallisen äänioikeuden varallisuusehtojen poistamisen ja työläisten aseman parantamisen. Runtti kannatti maamme itsenäistymisvaiheessa kuningasvaltaa tasavaltaisen järjestelmän sijasta. Hän katsoi, että maan epävakaat olot kaipasivat voimakasta hallitsijaa, kuningasta, joka voisi yhdistää jakaantuneen kansan.

Runtti oli kirkolliskokousedustajana vuosina 1913 ja 1923. Aikaisemmassa kokouksessa oli esillä kirkollisten kirjojen uudistus, muun muassa Uuden testamentin suomennoksen käsittely. Jälkimmäisessä olivat merkittävinä asioina uuden kristinopin hyväksyminen ja kirkon keskushallinnon uudistaminen. Raamatun uudelleen kääntämisessä Runtti piti positiivisena seikkana sitä, että työssä lähdettiin liikkeelle alkukielistä. Hän piti tärkeänä, että tulevilla sukupolvilla olisi käytössään Herran sana hyvällä suomen kielellä. Kääntämisen teki vastuulliseksi se, että kyseessä oli kirja, joka tuli ”miljoonille ihmisille tienviitaksi iankaikkisuuden pitkälle matkalle”.

Jälkipolvet tuntevat Runtin ennen muuta taitavana ja voimakkaana lestadiolaissaarnaajana ja -johtajana. Hänen elämäntyössään yhdistyivätkin ilmeisen tasapainoisella tavalla lestadiolaiskristillisyys sekä monipuolinen yhteiskunnallinen ja kirkollinen toiminta. Tätä pienikokoista, puheessaan r-kirjainta murtavaa saarnamiestä on luonnehdittu valistuneeksi, hienoluonteiseksi ja eri piireissä kannatusta nauttivaksi vakaumuksen ja työn mieheksi.

Runtti kuoli 16. huhtikuuta 1927. Hän oli palaamassa sairaalasta Oulun Diakonissalaitokselta kotiin, kun hän yllättäen menehtyi kadulla. Muutaman päivän päästä kuoli myös hänen pojanpoikansa Juuso 22-vuotiaana. Yhteiset hautajaiset olivat 29.4. Hautaansiunaamisen toimittivat Jäälin hautausmaalla Runtille läheiset saman herätysliikkeen papit. Kuivaniemen silloinen kirkkoherra O. H. Jussila piti ruumissaarnan, Ylikiimingin kirkkoherra Alfred Virkkula toimitti siunauksen, ja Ylitornion kirkkoherra L. P. Tapaninen piti loppurukouksen.

Herännäinen koti- ja kasvutausta

Juuso Runtin lapsuuskoti oli herännäiskoti. Herännäisyyden vaikutus alkoi tuntua Oulun pohjoispuolella 1830-luvulta lähtien. Vaikutteita tuli muun muassa lähimmän herännäiskeskuksen Kalajoen suunnalta alueelle muuttaneiden pappien mukana. Herännäisyyden vaikutus oli voimakkainta juuri Kiimingissä, joskin jo 1850-luvulta alkaen oli havaittavissa liikkeen laantumisen merkkejä.

Kiiminkijokivarren elämään kuului vanhastaan kirkollinen pietistissävytteinen hurskaus, jossa oli tärkeä asema hengellisellä kirjallisuudella. Huttukylän nuorisoseuran hallussa oleva uskonnollisten kirjojen kokoelma Raamattuineen, postilloineen, katekismuksineen ja laulukirjoineen kertoo tästä. Monet kirjat, joista osa oli ollut mahdollisesti jo 1700-luvun lopulta alkaen kotien käyttökirjallisuutta, muovasivat yhteistä elämää ja antoivat virikkeitä uskonnolliselle kasvulle.

Juuso Runtti kävi rippikoulunsa vuosina 1869–1870. Pääosan rippikoulusta lienee pitänyt Alakiimingin kappalainen Joonas Christian Castrén. Hänen jälkeensä tuli väliaikaiseksi viranhaltijaksi tunnetun herännäispapin, Iin kirkkoherran Frans Oskar Durchmanin poika Niklas vapulta 1870. Durchman konfirmoi 38 pojan ryhmän heinäkuussa 1870. Tuossa rippikoulussa Runtin oppikirjana oli Svebiliuksen katekismus. Rippikoulussa menestyivät parhaiten iältään nuorimmat Herman Kauppila ja Juuso Runtti.

Lestadiolaisen herätyksen voimakas levittäytyminen Kiiminkiin ajoittuu 1860-luvun loppuun ja 1870-lukuun. Herätys tuli paikkakunnalle rannikolta Oulun ja Haukiputaan suunnasta mutta myös ylävirran suunnasta Juorkunasta ja Hetekylästä. Runtti liittyi herätysliikkeeseen heti rippikoulun jälkeen 16-vuotiaana. Myös hänen vanhempansa omaksuivat lestadiolaiskristillisyyden. Uusi liike merkitsi löytöä, jota Runtti kuvasi vastakohtaparilla Siinain vuori – Siionin vuori. Yksityisen ihmisen kokemuksena se merkitsi lainomaisesta hengellisyydestä vapautumista sekä uudenlaisen ilon ja vapauden löytämistä.

Jo nuorena lestadiolaissaarnaajaksi

Juuso Runtti nousi lestadiolaisessa herätysliikkeessä seurapuhujan asemaan nuorena. Hänen 70-vuotispäivänsä aikoihin julkaistu pieni selostus kertoo, että hän oli tullut jo 23-vuotiaana tunnetuksi puhujana kotipitäjässään ja ympäristökunnissa. Kiimingin alueen varhaisen lestadiolaisuuden piirissä nousivat puhujan asemaan myös hänen ikätoverinsa Juho Laurila (1845–1916), Juho Toppi (1848–1916), Matti Rasi (1849–1929) ja Erkki Pakola eli Lakson Eera (1852–1911). Näistä tosin Toppi ja Rasi muuttivat jo nuorina miehinä pois Kiimingistä. Heidän saarnaajantyönsä tapahtui pääosin Kiiminkijokivarren ulkopuolella ja osin myös niin sanotun uudenheräyksen piirissä. Toppi kuoli Merikarvialla ja Rasi Pyhännällä.

Runtin saarnaajatoiminta oli laajaa ja jatkui viimeisiin elinvuosiin asti. Hän teki seuramatkoja Oulun ympäristön lisäksi muun muassa Tornionjokilaaksoon, Lappiin, Etelä-Pohjanmaalle ja Satakuntaan. Kun lestadiolaisuus jakaantui 1800-ja 1900-luvun taitteessa vanhoillislestadiolaisuuteen ja uuteenheräykseen, Runtti jäi vanhoillisuuden puolelle. Hajaannuksen alkuvaiheessa hän oli uudenheräyksen kannalla ja oli perustamassa vuonna 1908 kyseisen liikkeen keskuselimeksi Suomen Lähetysseuran Lestadiolaista haaraosastoa. Hän oli 1910-luvulta alkaen huomattavimpia vanhoillislestadiolaisuuden johtajia. Hän oli vuosien 1908–1924 välisenä aikana liikkeen vuosikokousseurojen puhujana yksitoista kertaa.

Runtti oli Kiiminkijokivarressa ensimmäisen lestadiolaissukupolven edustaja. Hänellä oli liikkeessä arvostettu asema kuolemaansa asti. Koko herätysliikkeen historiassa hän oli toisen sukupolven edustaja, ja hänet voitaneen liittää niin sanottujen raattamaalaisten maallikkosaarnaajien joukkoon, johon kuuluivat myös Matti Suo (1861–1927) ja Leonard Typpö (1868–1922). Suon muistokirjoituksessa vuonna 1927 silloinen Siionin Lähetyslehden päätoimittaja O. H. Jussila tarkasteli näiden kolmen saarnaajan asemaa ja merkitystä. Hän totesi, kuinka vanhoillislestadiolaisuus oli menettänyt korvaamattoman paljon näiden saarnaajien väistyessä. He kaikki olivat toimineet herätysliikkeen eturintamassa ja teroittaneet Raamatun sanassa pysymistä kaikkia eksytyksiä vastaan.

Runtilla oli oman paikkakuntansa väestöön läheinen suhde. Vuosien varrella hän kirjoitti lukuisan määrän nekrologeja eli muistokirjoituksia lestadiolaislehtiin kiiminkiläisistä ja ylikiiminkiläisistä uskonystävistään. Runtti itse oli valinnut hengelliseksi kodikseen vanhoillislestadiolaisuuden. Hän ei ollut asenteissaan jyrkkä toisella tavalla ajattelevia kohtaan. Jo aivan hänen lähipiirissään asui uudenheräyksen omaksuneita kristittyjä. Sovinnollisuus ja maltillisuus näyttävät leimanneen hänen asennoitumistaan niin yhteiskunnallisessa kuin myös hengellisen elämän piiriin kuuluvassa toiminnassa.

Uskon näkemyksen painotuksia

Juuso Runtin saarnoja, opetuskirjoituksia ja nekrologeja on tallentunut lestadiolaisen herätysliikkeen lehtiin varsin suuri määrä. Nämä painetut tekstit valottavat mielenkiintoisella tavalla hänen kristillisyydennäkemyksensä keskeisiä korostuksia. Siionin Lähetyslehden numerossa 3/1927 julkaistiin Runtin suppeahko kirjoitus ”Ahdas portti”. Lähtökohtana oli Luukkaan evankeliumin kohta (Luuk. 13:24). Hän pohti kysymystä, mikä on ahdas portti, seuraavasti:

”Muutamain mielestä on kuolema ahdas portti. Toisten mielestä se on syvä synnin viheliäisyyden ja Jumalan vihan tunto. Muutamat taas sanovat, että se on sydämen särkyminen. Jotkut taas opettavat, että se on synnintunnustus. Myös monia muita kristillisyyteen kuuluvia asioita. Luther sanoo saarnassaan epistolapostillassa lähimmäisenä sunnuntaina joulusta, että se on usko. Todella ahdas paikka on kadotetulle ja tuomitulle syntiselle ruveta ansiottomana uskolla omistamaan vanhurskaudekseen Jeesusta Jumalan Poikaa, joka on Jumalan valtakunnan vanhurskaus.”

Ahtaan portin opetuksessa Runtti liittyi Lutherin epistolapostillan näkemyksiin. On mahdollista, että kyseinen postilla oli kuulunut jo hänen synnyinkotinsa kirjahyllyyn.

Perinteisen postillakirjallisuuden ohella Runtti tutki myös Raamatun selitysteoksia. Hänen henkilökohtaisten kirjojensa joukkoon tiedetään kuuluneen P. Fjellstedtin selitysteoksen Uutta testamenttia koskevat osat, jotka ilmestyivät Oulussa 1903 ja 1905. Teoksen alkulauseen oli kirjoittanut silloinen Oulun hiippakunnan piispa J. R. Forsman (myöhemmin Koskimies). Teokset olivat jokamiehen apuvälineitä Raamatun tutkimisessa. Ne selittivät Raamattua jae jakeelta rakentaen viitemerkinnöin yhteyksiä Raamatun muihin kirjoihin. Raamattua selitettiin sen omalla sanomalla. Varmasti juuri tästäkin syystä Runtilla oli mieltymys kyseiseen kirjaan, koska selitystavassa oli selvä yhtymäkohta perinteiseen lestadiolaiseen Jumalan sanan opettamiseen.

Toisena selitysteostyyppisenä kirjana Runtin kirjastoon kuului mahdollisesti Adolf Saphirin Kirje heprealaisille. Kirjan kirjoittaja oli juutalaissyntyinen Saksassa ja Englannissa juutalaislähetyksen palveluksessa toiminut pappi. Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1899. Runtti itse piti kirjaa niin merkittävänä, että hän suositteli sen lukemista myös pappisystävilleen O. H. Jussilalle ja L. P. Tapaniselle.

Heprealaiskirje olikin Runtille hyvin läheinen. Jälkipolvet ovat pitäneet häntä ”heprealaiskirjeen saarnaajana”. Hän saattoi todeta, kuinka koko kirjan pääsisältönä oli ristiinnaulittu Kristus. Ristiinnaulittu, ylösnoussut ja kirkastettu Vapahtaja ja ylipappi ”esiripun sisäpuolelta jakaa murheen laaksossa kulkeville seuraajilleen iankaikkista siunausta”. Runtti halusi olla opastamassa ihmisiä Siinain vuorelta, Jumalan ankaran ja vaativan lain alta Siionin vuorelle, Jumalan lasten iloon ja vapauteen. Tie oli avattu kaikkein pyhimpään asti. Kristittynä eläminen ei merkinnyt orjan pelkoa. Taivaallisen vanhimman rakkaus ja anteeksiantamus synnytti sydämeen Jumalan lapsen turvallisuuden ja halun noudattaa hänen tahtoaan.

Vuonna 1913 Runtti kirjoitti Siionin Lähetyslehteen nekrologin huttukyläläisestä Heikki Karjalaisesta. Tässä muistokirjoituksessa tulevat esille kauniilla ja voimakkaalla tavalla lestadiolaisen alkuherätyksen kielikuvat:

”Vielä elää verinen orjantappuroilla kruunattu Siionin kuningas ja varjelee lapsilaumaansa; pysykäämme Vanhimman helmassa, niin mekin kotia kostumme, pian loppuu sota ja kilvoitus, pian pääsee Siionin kansa väsyttävästä ilmasta. Anna armon Jumala aina paistaa veripunaisen armon auringon peltovainiosi ylitse, kastele armon kasteella kuivaa maata, että maitojyvät kypsyisivät elon ajaksi. Varjele meitä lapsiasi vihollisen pauloista kotia asti, siksi kun saat verivanhin meitäkin kruunata elämän kruunulla.”