Väinö Rousu syntyi Kuivaniemessä, Kuivajokivarressa 16.5.1918. Paikka sijaitsee nykyisen Oijärventien varressa Rajalan kohdalla. Äiti-Eevi synnytti kaksoset, joista vahvempi menehtyi ja heikompi säilyi hengissä. Äidin tila heikkeni synnytyksen jälkeen, eikä hän pystynyt imettämään lastaan. Väinö-pojan hengissä pysymiseen auttoi imettäjänaisen apu, jota hän kuvaa muistelmissaan Ruosteenpunainen tie:

Ja oviaukkoon ilmestyy lihava, leveälanteinen nainen, kuin suoraan Rubensin maalauksista olisi lähtenyt kävelemään. Verevä, sen jokainen solu hersyen elämää. Näsi-Taavahan se siinä.

– Lähin kuule aivan asiasta tehen kattoon niitä Eevin kaksosia. Mulla on rinnoisa niin palijo maitua. Vuotavat, on vaatteetki aivan märkänä, eikä oma lapsi kerkiä kaikkia imiä. Antakaapa se lapsi tänne.

Ja pieni käärö katoaa suureen helmaan.

– Voi voi ku sinua on niin vähäsen, mutta raajat on oikiat ja oikialla paikalla. Ihoki niin puhas ja ei ole minkäänlaista ryyhkää.
Suuri, valkea, kuin kesän cumuluspilvi on tuo pehmeä povi. Sen pyöreä nänni ei mahdu suuhun, vaan lujalla otteella Vili tarttuu rintaan, jonka pehmeyteen pienet kasvotkin uppoavat.

– Jaaha, on kuulkaa isonki otteet! Elämänmerkit on varmat, ainahan se juomavasikka ellää. Kyllä tästä kuulkaa lähetään, kattokaapa vain! No niin, siihen sitä nyt nukkua tuiskahettiin. Ja ensimmäisen kerran se saikin rintaa.

Muistelmat kuvaavat hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Niitä ei ole vielä julkaistu.

Äiti kuoli vuoden kuluttua, ja perheestä tuli huolehtimaan isoäiti. Hänellä oli vastuullaan kolme lasta ja heidän isänsä, joka hankki elannon kiertävänä suutarina. Väinön varhaislapsuus oli turvallinen mummun hoivissa. Mummu piti kuria ja järjestystä mutta antoi myös paljon rakkautta ja huolenpitoa. Seuraava ote muistelmista kuvaa hyvin hänen luonnettaan:

Mummo oli ankara kasvattaja, myös oikeudenmukainen. Kaikki pienet määrätyt työt oli tehtävä: ruohoa perunamaa, joka oli saunan takana, kantaa metsästä kuivia risuja pieneen puulaatikkoon ja katkoa pieniksi. Ja kerätä myös kuivia käpyjä, niissä oli kuuma tuli, kun ne ritisten ja vinkuen paloivat, kypsyttivät ruoan nopeasti. Mummo oli myös lempeä, painoi itseään vasten silittäen poikien päivänpolttamia tukkia kyhmyisillä käsillään. Jokainen sormi oli poikien mielestä kuin solmimalla kiinni pantu. Aina jostain pidoista tullessaan mummo otti mustan puseronsa povesta pienen, vakoiseen liinaan käärityn nisuviipaleen, arvokkaana pojille ojentaen. ”Kiitos” piti sanoa silmiin katsoen, sitä ei saanut sanoa, jos katse ei ollut antajaan. Salamana valo välähti heti tuossa tukkasykerön läpi työnnetyssä lusikanvarressa, siitä pojat aina näkivät, onko mummo vihainen. Tuosta lusikanvarresta tuli jonkinlainen tunnemittari. Se oli kuin kruunu, joka kuului mummon tukkasykeröön.

Elämä muuttui täydellisesti isoäidin kuoleman jälkeen. Isä ei pystynyt huolehtimaan lapsistaan, koska hänen työnsä oli kiertämistä pitkin kylää suutarin hommissa. Väinö joutui sen ajan tavan mukaan huutolaispojaksi. Hankalista oloista huolimatta hän kävi kansakoulua, ja siellä hänen kuvataiteellinen lahjakkuutensa alkoi näkyä. Piirtäminen kiinnosti paljon enemmän kuin esimerkiksi laskento. Kaikki tyhjät paperit täyttyivät piirroksista koulussa ja kotona. Hän sai jopa nuhteita ylenpalttisesta piirtämisestä. Se oli muiden mielestä ajan hukkaa.

Monen muun nuoren miehen tavoin Väinö Rousu joutui sotatoimiin. Rintamalla vierähti viisi vuotta. Hän selvisi ilman fyysisiä vammoja, mutta sodasta puhuminen oli hänelle hyvin vaikeaa. Hän aloitti puuveistosten tekemisen siellä. Tämä käsillä tekeminen toimi jonkinlaisena henkireikänä ahtaissa korsuolosuhteissa. Työkalut taulujen tekemiseen olivat yksinkertaisia: puukko, pistin ja joitain itse tehtyjä kaiverrusvälineitä. Siitä huolimatta esimerkiksi ”Pako Impivaaraan” Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä oli varsin onnistunut.

Siviiliin pääsy koitti Lapin sodan jälkeen. Sodan jälkeen Rousu meni naimisiin Olga Ruikan kanssa, ja he saivat kolme lasta. Perheen elättäminen oli vaativaa työtä, joten kirvesmiehen ja veneenrakentajan ammatit tulivat etusijalle ja varsinainen taiteen tekeminen sai väistyä joksikin aikaa. Halu oppia lisää piirtämisestä ei kuitenkaan sammunut, vaan hän kävi raskaan päivätyön ohella kirjeopistoa. Annetut piirustustehtävät lähetettiin postitse Helsinkiin, ja ne palautettiin aina takaisin korjauksineen ja neuvoineen.

Väinö Rousu tunnettiin taitavana puuveneiden rakentajana. Veneet olivat malliltaan aika siroja mutta hyvin merikelpoisia ja lujia. Veneissä ei ollut koskaan painokaaria vaan aina luonnosta etsityistä juurakoista veistetyt sopivat kaaret. Juurakoiden etsiminen oli aikaa vievää ja hankalaakin toisinaan. Lopputulos kuitenkin korvasi vaivan.

Taiteen tekeminen oli aina lähinnä Väinö Rousun sydäntä. Kun lapset kasvoivat ja elämä muutenkin helpotti, taiteen tekeminen tuli mahdolliseksi. Hän piirsi ja maalasi akvarelleja, mutta suurin intohimo oli puuveistosten tekeminen. Taulupohja liimattiin useimmiten mäntylankuista levyksi ja höylättiin tasaiseksi. Taulupohja oli noin 5–8 cm paksu. Pohjat olivat erikokoisia, suurimmat noin 100 × 150 cm. Seuraava vaihe oli aiheen piirtäminen taulupohjalle. Sen jälkeen hahmot kaiverrettiin esille, ja viimeinen ja vaativin vaihe oli tehdä niistä ”eläviä”. Puu taipui taitajan käsissä, hahmot saivat ilmeet, vaatteiden laskokset näyttivät luonnollisilta, ja teos sai tunnelman. Aiheita oli monenlaisia, mutta kestosuosikki oli Seitsemän veljestä. Tauluja tilasivat yksityiset ja yhteisöt. Niitä on nähtävillä kodeissa ja julkisilla paikoilla, esimerkiksi Kuivaniemen Nuorisoseuralla, kirkossa ja Oulun Osuuspankin Kuivaniemen-konttorissa. Pankin taulussa on kuvattu tunnettuja kuivaniemeläisiä henkilöitä.

[Kuva: Väinö Rousun teos ”Maitotilipäivä” Oulun Osuuspankin Kuivaniemen-konttorissa.]
Väinö Rousun teos ”Maitotilipäivä” Oulun Osuuspankin Kuivaniemen-konttorissa.

Piirtämisen ja veistämisen lisäksi Rousun elämään toi sisältöä luonnossa liikkuminen. Pelkkä luonnon havainnointi antoi hänelle paljon, olihan hän oppinut arvostamaan luontoa jo pikkupoikana ja veneenrakennusaikana. Hyvään fyysiseen kuntoon vaikutti myös mieluisa tanssiharrastus. Marjastus oli varsinainen intohimo. Hän piti velvollisuutenaan opettaa jälkipolvelle ne parhaimmat hillasuot ja mustikkapaikat.