Jaakko Rautamäki on vähäkyröläistä sukua, syntynyt marraskuun 10. vuonna 1857. Koulunsa päätettyään hän lähti opiskelemaan Jyväskylän seminaariin, josta sitten vielä kesken opintojensa pääsi Kuusamoon opettajaksi ja toimi siellä opettajana vuosina 1881–1884. Vuoden 1882 hän oli virkavapaana, mutta Kuusamon tiedoissa ei ole mainintaa siitä, miksi tämä virkavapaus myönnettiin, todennäköisesti avioliiton solmimisen takia.

Suomen kansakoululaitoksen synty sijoittui aikakauteen, jolloin maassamme tapahtui lukuisia yhteiskunnallisia muutoksia. Kaupungistuminen oli alkanut, väestö lisääntyi nopeasti, ja teollistuminen oli alkamassa. Pohjan loi 1840-luku: ajan kansallinen herätys, suomalaisen kirjallisuuden perustaminen, Johan Ludvig Runeberg, Elias Lönnrot ja Kalevalan ilmestyminen. Venäjän uusi keisari Aleksanteri II esitti vuonna 1856 uudistussuunnitelmansa, joka sisälsi mm. kansanopetuksen järjestämisen. Oulu sai kansakoulunsa 1874, ja lähikunnat seurasivat perässä. Jo 1880-luvun alussa Kiimingissäkin keskusteltiin asiasta, kuten nähdään eräästä lehtiuutisesta maaliskuulta 1880:

”Matinpäivänä eli 26 p. viime helmikuuta pidettiin täällä kunnan välikokous, jossa muun muassa kokouksen esimies esitteli kansakoulun perustamisesta kuntaan, huomauttaen koulun niin hyvin tarpeellisuudesta kuin hyödystäkin; mutta tämä esityspä ei saanutkaan kannattajia.”

Ja kirjoittaja jatkaa hiukan katkerana:

”Milloin ruvennee Kiimingin ukoissaki walistuksen tunne vähänkään kipenöimään?”

Se alkoi loppujen lopuksi aika pian, sillä syyskuussa 1881 kuntakokouksessa kunnan miehet päättivät perustaa kansakoulun – osin läänin kuvernöörin kiertokirjeen johdosta. Tammikuun lopussa 1885 oli vihdoinkin kunnan ensimmäinen oma kansakoulupäivä 35 oppilaalle. Kirkonkylän kansakoulu avasi ovensa; kiertokoulujahan oli toki ollut jo toiminnassa. Kouluthan rakennettiin täysin kuntien toimesta, ilman valtion varoja. Kiimingissä se tapahtui paikkalaisten voimin: talolliset toimittivat hirsiä ja kiviä äyriluvun mukaan, Kiimingin kunta sai J. G. Bergbomilta, Koitelin sahan silloiselta omistajalta, puutavaraa koulua varten, ja maattomat tekivät päivätöitä. Koulu pystytettiin monien erimielisyyksienkin jälkeen lukkarilan puustellin maille reilun hehtaarin tontille. Tähän kouluun valittiin väliaikaiseksi opettajaksi Erik Vilhelm Lund, silloin vielä muodollisesti epäpätevänä ja ”koetuksen päälle”, mutta johtokunta antoi sittemmin koulutarkastajalle hänen toimistaan kiitettävän arvion. Kansakoulutarkastajan virkakirjeen takia opettajan virka julistettiin keväällä 1886 avoimeksi ja täytettäväksi syksystä alkaen. Alun perin kolmesta hakijasta – yksi sai kuitenkin paikan muualta – johtokunta kokouksessaan 5. syyskuuta ”pysähtyi siihen päätökseen että Rautamäki valittiin virkaan”, ensin koevuosiksi, ja kahden vuoden kuluttua johtokunta antoi yksimielisesti valtakirjan hänelle, ”joka opettajana on velvollisuutensa tunnokkaasti ja kaikin puolin täyttänyt” ja vakuutti hänet varsinaiseksi opettajaksi.

Rautamäki oli Kiimingin Lundin tavoin valittu ensimmäiseen paikkaansa Kuusamoon epäpätevänä, seminaarilaisena, elokuussa 1881; hän valmistui Jyväskylän seminaarista vasta 1885. Kuusamon hakuilmoitus ilmaisi opettajan silloisen palkan seuraavin sanoin: ”Opettajan ammatti Kuusamon ylhäisemmässä kansakoulussa on haettavana ennen 25 päiwää tulewassa Heinäkuussa. Palkkaedut owat 1200 markkaa, wapaa asunto, walo ja polttopuut”. Rautamäki matkasi Oulusta Kuusamoon kievarikyydillä, läpi Kiiminginkin. Mielitietty oli jo katsottuna, ilmeisesti seminaariajan tuttuna. Tuleva vaimo, liki viisi vuotta nuorempi Klaara Olivia Oksanen oli syntynyt Jyväskylässä 1862. Hänen nimeään ei kuitenkaan ole Jyväskylän seminaarin muistojulkaisun tiedoissa; opettajatoveri hän ei siis ollut.

Kuusamon kouluhistoriikin kokoajan Meimi Mäntyniemen mielestä Rautamäki tuli Kuusamoon 1881 poikamiehenä. Mäntyniemi epäilee, että seuraavan vuoden 1882 virkavapaus saattoikin johtua häistä – tai opintojen jatkosta. Hääpäivä ja -paikka ovat jääneet vielä epäselviksi. Kirjansa he siirsivät Kuusamoon kesällä 1882, ja silloin he olivat jo nuorena parina.

Rautamäki joutui Kuusamossa keskelle koulurakentamista. Ylimmäinen koulu vihittiin keskeneräisenä joulukuussa 1882. Rakentaminen viivästyi, ja niinpä Rautamäki joutui syynimieheksikin, kun ensimmäinen urakoitsija ei saanut koulua valmiiksi; valittiin uusi, mutta eipä koulu ollut valmis ennen Rautamäen lähtöä paikkakunnalta. Rautamäki sai hyvät maininnat toimistaan, kertoo Meimi Mäntyniemi. Oppiennätysraportissa lukuvuosilta 1883–1884 ”henkii innostus ja täsmällisyys koulutyötä kohtaan”. Rautamäki jätti hyvät todisteet kirjoitustaidostaan kunnan pöytäkirjoihin ja koulun tilastoihin.

Ensimmäinen lapsi Yrjö Jaakko syntyi 5.5.1883 Kuusamossa. Perhe muutti vuoden kuluttua Jyväskylään jatko-opintojen takia; kirjoilla he todennäköisesti pysyivät yhä Kuusamossa. Seuraava poika, Armas Veikko, syntyi Jyväskylässä juuri joulua ennen 1884. Jaakko Rautamäki valmistui keväällä 1885. Kevät toi perheeseen sekä iloa että myös voimakasta surua, sillä molemmat pojat kuolivat nuorina ja peräti samana päivänä, heti toukokuun alussa 1885.

Kiertolaiselämä jatkui. Seuraavan lapsen, Kaarinin, syntymäpaikaksi on merkitty alkuvuodesta 1886 Kuusamo. Jaakko Rautamäen ja ilmeisesti koko perheen henkikirjojen muutto Kuusamosta on tapahtunut Kiiminkiin kuitenkin vasta helmikuussa 1887, vaikka Kiiminkiin Rautamäki tuli opettajaksi jo syksyllä 1886.

Kaarin-tytär kuoli 16-vuotiaana Kiimingissä; hänet on haudattu Jäälin hautausmaalle.

Kiiminkiin päästyä kiertolaisuus päättyikin pitkäksi aikaa: Jaakko Rautamäki toimi kirkonkylän koulun nimitettynä opettajana syksystä 1886 syyskauteen 1925, liki 40 vuotta. Koulu jopa tunnettiin nimellä Rautamäen koulu, täysin aiheesta.

Koulu oli uusi, ja palkkauskin ilmeisesti innostava. Kiimingin kouluhistoriikin kirjoittajan Reija Satokankaan mukaan opettajan palkkauksesta oli Kiimingistä määrätty asetukseen perustuen seuraavia etuja ja tuotteita: ”6 tynnyriä jyviä, puoleksi rukiita ja puoleksi ohria lainamakasiinien kasvukapoista tai varastosta, yhen lehmän heinä 180 leiviskää kunnalta sekä wapalaidun yhelle lehmälle, 300 syltä peltoa pottumaaksi, 100 markkaa rahaa vuodessa, vapaa asunto, lämmin ja valo, sekä puolet oppilasten kouluun pääsymaksuista.”

Ensimmäiset koulunsa päästötodistukset Jaakko Rautamäki jakoi kevätjuhlassa 18.5.1888; sellaisen saivat Heikki Laurila, Olga Elisabeth Laurila, Juho Manninen ja Saima Aleksantra Tuomaala.

Jaakko Rautamäki tuntui päässeen nopeasti kiinni paikkakunnan yleisiin toimintoihinkin, sillä hän oli varsin aktiivinen monilla elämän aloilla. Häneen tunnuttiin luotettavan, ja niinpä hän toimi jo parin vuoden kuluttua tulostaan kuntakokouksen varaesimiehenä (1888–1890) sekä jatkoi esimiehenä (1890–1893). Kun Kiiminkiin perustettiin kirjasto 1891, hoiti Rautamäki sitä. Niinpä eräs hänen kehotuksensa luettiin saarnastuolista:

”Nyt kun lainakirjastomme on saanut arvokkaan lisäyksen uusinta ja hyödyllistä kirjallisuutta, niin kehoitan kansalaisia ahkerasti sitä käyttämään. Samalla ilmoitan, että arpajaistoimikunta on perustanut jo kolme lukuhuonetta, nimittäin kansalaiskoulun pirttiin, Puiravaan ja Pekka Manniselle. Neljäs laitetaan alapäähän seurakuntaa, kun vaan saadaan sopiva paikka ja huone siihen tarkoitukseen. Lukuhuoneisiin on tilattu sanomalehtikirjallisuutta, jota on jokaisella paikkakuntalaisella oikeus maksutta käydä lukemassa yllä mainituissa paikoissa joka sunnuntai, tiistai ja torstai kello 2 ja 7 välillä.”

II luokan postiasema oli tullut Kiiminkiin 1887, ja sen hoitajaksi kuntakokous nimesi rovasti Montinin (aloitteentekijän) tyttären Ilma Sofia Montinin. Myöhemmin Rautamäkikin toimi postinhoitajana ja osasi mainiosti yhdistää opettajan ja postipankinhoitajan roolinsa. Niinpä hän piti Oulun läänin kansakoulunopettajien vuosikokouksessa alustuksen aiheesta ”Mitä opettajat voisivat tehdä säästäväisyyden edistämiseksi oppilaissa”.

Rautamäkeä kiinnosti myös maanviljelys. Hän näki puutteet ja vaikeudet, joissa silloinen paikkakunnan maatalous toimi, ja pyrki parhaansa mukaan tekemään jotakin niiden lieventämiseksi. Hänen aloitteestaan perustettiin paikkakunnalle maamiesseura 1900, silloin nimeltään maalaisseura, jonka toiminnassa hän oli innokkaasti mukana. Se oli Suur-Iin ensimmäinen seura ja toimi aluksi ilmeisesti varsin tiiviisti, sillä Oulun Talousseuran vuosikirjassa muutaman vuoden kuluttua maalaisseuran perustamisesta kiiteltiin kiiminkiläisiä eräänä vilkkaimmista seuroista. Nukahdus tuli kuitenkin joksikin vuodeksi, sillä huhtikuussa 1911 oli kokous, jossa päätettiin – Rautamäen aloitteesta – perustaa maalaisseura uudelleen. Se jatkoikin hänen johtamanaan hyvin aktiivisesti aina 1920-luvun alkuun. Uusi maalaisseura pyysi heti Oulun talousseuralta paikkakunnalle kiertävää miesten käsityökoulua tai naiskäsityökoulua. Kumpaakaan ei kuitenkaan saatu, mutta lukukautena 1911–1912 toimi Oulun kihlakunnan kiertävä maamieskoulu Yrjänän tilalla.

Jo parin ensi vuoden aikana palkattiin yhdessä ylikiiminkiläisten kanssa kasvitarhanhoidonneuvoja, pidettiin mm. makkirakennus-, suoviljelys-, heinänsiemenviljelys-, turvepehku-, koelypsy- ja kesannonhoitokilpailut, ostettiin yhteishankintana lannoitteita ja siemeniä, pidettiin karjanäyttely sekä maanviljely- ja käsityönäyttely sekä hankittiin heinän, turnipsin ja peluskin siemeniä. (Peluski on aiemmin viljelyssä ollut musta, myöhäinen rehuhernelaatu, hietaherne, jota viljeltiin kauran seassa vihantarehuksi.)

Talousseura ja Kiimingin maalaisseura panostivat erityisesti juurikasvien viljelyyn ja käyttöön. Jaakko Rautamäki kirjoitti syyskuussa 1911 maalaisseuran pöytäkirjaan: ”Käytiin myös Talousseuran järjestämällä juurikasvien näytemaalla lähellä olevalla pappilan pellolla, jossa katseltiin hyvin kehittyneitä lanttuja ja turnipseja. Täällä nähtiin, että kyllä ne juurikasvit hyvin viihtyvät Kiimingissäkin, kun vaan niitä hoidetaan ja osataan viljellä; muuten on juurikasvien viljelys seuramme alueella vielä aivan uutta.”

Seura yritti myös saada perustetuksi osuusmeijerin ja osuuskassan sekä sonniyhdistyksen, mutta hankkeet eivät aluksi ottaneet onnistuakseen: koemerkintöjä ei saatu riittävästi. Hankkeet olivat kuitenkin jatkuvasti vireillä, ja niinpä maaliskuussa 1914 laadittiin osuusmeijerin säännöt. Meijeri perustettiin paria vuotta myöhemmin 1916.

1910-luku oli seuralle varsin vilkas, ja kaikki oli ilmeisesti juuri Rautamäen innostamaa toimintaa; toki mukana oli muitakin ”kunta-aktivisteja”. Mutta jostain syystä maalaisseuran toiminta, tai ainakin johtokunnan kokouspöytäkirjanpito, katkesi taas jo 1921. Samaan seuran kokouspöytäkirjaan on sittemmin kirjattu seuran uusi tuleminen: maaliskuussa 1928 seura herätetään uudelleen henkiin – nyt ilman Rautamäkeä.

Rautamäki laajensi heti 1900-luvun alkupuolella toimintapiiriään kunnan ulkopuolelle. Hän oli em. Oulun Talousseuran johtokunnan jäsenenä 16 vuotta vuosina 1910–1925, siitä ajasta sen varapuheenjohtajana vuosina 1914–1922. Hän olikin pitkäaikaisimpia johtokunnan jäseniä, ja hänet kutsuttiin seuran kunniajäseneksi vuonna 1928. Kuten Talousseuran historiikissa vuosilta 1828–1928 todetaan, ”hän toimi valppaasti, ottaen osaa monivaiheisena toimintakautena esiintyvien, usein pulmallisten asiain käsittelyyn ja ratkaisuun”. Rautamäki ajoi voimakkaasti mm. maanviljelyslyseon saamista, ja se tulikin, vaikka ei aivan sellaisena kuin Rautamäki oli alustuksessaan esittänyt. Hän nimittäin alusti asiasta kevätkokouksessa Haapavedellä 1917 ja tuli siihen tulokseen, että Oulun suomalaiseen keskikouluun olisi perustettava kolme jatkoluokkaa, jotka muodostettaisiin maanviljelyslyseoiden lukusuunnitelmaa noudattaviksi. Tästä lähetettiin anomus senaattiin, mutta hankkeesta jouduttiin luopumaan. Kuitenkin jatkona jo seuraavana vuonna Talousseura yhtyi anomaan Oulun Teollisuusyhdistyksen kanssa, että Ouluun perustettaisiin maanviljelys- ja teollisuusjaostoinen ylioppilastutkintoon johtava yhteiskoulu. Anomukseen suostuttiin ja yhteislyseo aloitti toimintansa saman vuoden syyskuun puolivälissä.

Olipa Rautamäki ehdokkaana eduskuntavaaleissakin, ainakin vuonna 1913. Puoluekantana oli maalaisliitto, joka oli perustettu 1906.

Perhesuhteista mainittakoon, että vaimo Klaara oli mukana miehensä toimissa, jopa niin, että hän – ajan tavan mukaan – hoiti koulussa tyttöjen käsityön opetusta vuoteen 1897, jolloin hän menehtyi. Hänet on haudattu Jäälin vanhalle hautausmaalle. – Myöhemmin tytär Karin (s. 24.2.1886) sekä Rautamäen uusi vaimo Hanna (Iida Johanna, s. 25.10.1878) hoitivat samaa käsityön opetusta, Hanna aina lukukauden 1926–27 loppuun.

Perhe kasvoi. Seitsemän vuoden sisällä (1887–1894) syntyi neljä tytärtä, jotka kaikki ehtivät muuttaa kotoaan ennen Rautamäen siirtymistä eläkkeelle. He kaikki kävivät isän koulua, ja Rautamäen tasapuolisuudesta on hänen oppilaidensa toteama muisto: ”Mieleen jäävää oli ollut opettajan oikeudenmukaisuus ja puolueettomuus, ei edes opettajan omat koulua käyneet lapset saaneet erityisoikeuksia tai helpotuksia” tai ”Opettaja oli hyvänä esimerkkinä ja piti hyvän kurin”. Kurinpidollisten avujensa vuoksi hän saikin paikkakuntalaisilta lempinimensä ”Rauta-Jaakko”.

26.12.1903 Jaakko Rautamäki vihittiin toiseen avioon parikymmentä vuotta nuoremman, Oulussa syntyneen Ida Johanna Tiihosen kanssa (synt. 25.10.1878). Vaimo muutti Kiiminkiin seuraavan vuoden alkukeväänä 4.3.1904 ja Rauta-Jaakon eläköitymisen jälkeen Ouluun miehensä kanssa 15.10.1932. Avioliittoa siunattiin vuosina (1905–1920) kuudella lapsella. He kaikki pysyivät kirjoilla Kiimingissä aina 1930-luvun alkuun asti; kaksi heistä muutti vasta vanhempien matkassa Ouluun vuonna 1932.

Rautamäen toinen vaimo Hanna vaikutti koulutyöhön muutenkin kuin vain käsitöitä opettamalla. Hän nimittäin perusti 1910-luvulla yhdistyksen, joka sai kerätyksi varoja niin paljon, että kirkonkylän koululle pystyttiin palkkaamaan keittäjä. Keittoastiat vuokrattiin sopan tai puuron valmistamiseksi, mutta lusikka ja keittokuppi oli oppilaiden itsensä tuotava. Tässä suhteessa Kiiminki toimi varsin rivakasti – Hannan ansiosta –, sillä vasta liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1943 annetulla lainsäädöksellä koulut velvoitettiin huolehtimaan oppilaiden ruokailusta.

Perhe asui koulutiloissa aina vuoteen 1918, jolloin Rauta-Jaakko rakensi perheelleen oman talon, Kotikummun, silloisen maantien varteen Tuohimaanmäelle. Talo mainitaan nykyisin eräänä Kiimingin kulttuurihistoriallisena rakennuskohteena. Mainitaan myös, että Jaakko Rautamäki itse vierailee yhä Kotikummussaan!

Rautamäellä oli myös vuokralla kirkon läheltä Mäkelän torppa (mäkitupa), jolle hän haki 1899 pitkäaikaista vuokrasopimusta, mutta turhaan. Tällöin seurakunta oli myymässä Kirkonniemen kärkeä uuden perustettavan sähkölaitoksen suunnittelijoille; myynti ei kuitenkaan toteutunut.

Koulun johtajana Rautamäki toimi aina lukukauden 1924–25 loppuun mutta jatkoi vielä vuoden koulussa veiston ohjaajana. Eläkkeelle lähtö tapahtui syksystä 1926, eli uutta koulua – se valmistui vuotta myöhemmin – hän ei siis enää saanut johtaa. Jättäessään koulumaailman hän oli 68-vuotias. Rautamäki aloitti koulutyönsä Kuusamossa koulun rakentamisesta vastanneena ja päätti sen myös Kiimingissä uuden koulun suunnittelutyön tekijänä.

Henkilönä Jaakko Rautamäki oli paikkakunnalla todella pidetty.

Jaakko Rautamäki eli pitkän elämän vielä Ouluun siirtymisensä jälkeenkin; hän kuoli 83-vuotiaana 21.2.1941. Hänet on haudattu Oulun hautausmaalle yhdessä muutamaa vuotta aiemmin kuolleen toisen vaimonsa Idan kanssa (kuoli 25.12.1937). Myöhemmin samaan hautaan on haudattu myös hänen poikansa Paavo (k. 1974) sekä tämän vaimo Martta (k. 1970).


Tiivistelmä Kiiminki 150 vuotta -juhlaluennosta ”Jaakko Rautamäki eli Rauta-Jaakko – sivistyksen monitoimimies".

Lähdeluettelo

  • Koskamo, Anne: Villalangoista työrekiin – kiiminkiläistä käsityöperinnettä. Kirjassa: Nieminen, Anna (toim.): Jokivarren savuista kasvukunnaksi – Kiiminki 150 vuotta. 2008.
  • Liakka, Niilo: Oulun läänin talousseura 1828–1928. Helsinki, 1928.
  • Mäntyniemi, Meimi: 120-vuotias Kirkkokedon koulu tarinoi. Kuusamo: Koillissanomat Oy, 1996.
  • Pohjois-Pohjanmaan kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet 1. Oulun kaupunkiseutu, Iijokisuu, Oulujokilaakso, Koillismaan seutukunta. Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliitto, 1993.
  • Pelkonen, Hannu: Kiimingin seurakunnan historia. Kuusamo: Koillissanomat Oy, 1981.
  • Satokangas, Reija: Kiimingin koululaitoksen historia (1885–1985). Oulu, 1984.