Ylivieskan Löytynperällä Saaren talossa syntynyt Arvi Löytynoja oli maanviljelijä ja itseoppinut taidemaalari, jolla oli myös musiikillista lahjakkuutta. Löytynoja oli ollut nuorena lähdössä Sibelius-Akatemian kanttorikouluun mutta oli Raudaskylän asemalle mennessään hyttisillan kohdalla muuttanut mielensä ja palannut takaisin kotiin. Tätä päätöstä hän myöhemmin useaan otteeseen oli kertonut katuneensa. Vaikka musiikista ei varsinaista ammattia tullutkaan, säilyi musiikki ja kuorotoiminta maalaamisen ohella hänen intohimoisena harrastuksenaan läpi elämän.

Kaksimetrisen miehen olemus erottui joukosta, ja komea lauluääni oli tuonut Löytynojalle lisänimen ”Saaren basso”. Hän veisasi usein, ja ääni oli komea kuin kanttorilla hänen veisatessaan. Löytynoja oli tuttu näky hautajaisissa rovasti Juho Kytömäen seurassa. Kun vielä 1950-luvulla kokoonnuttiin vainajan kotiin ”lähölle”, veisasi Löytynoja vainajat viimeiselle matkalle. Lisäksi hän soitti kannelta, lauloi Raudaskylän sekakuorossa ja myöhemmin Ylivieskan kirkkokuorossa sekä eläkeläisten kuorossa. Harrastuksiin kuului myös hengellisen musiikin kuuntelu.

Löytynoja soitti mielellään myös viulua. Viulusta lähtivät sävelet niin körttivirsiin kuin ”synnillisempiin” lauluihin. Hänen oma sävellyksensä, Löytynperän sinfonia viululla, kuvasi Löytynperän elämää. Teoksessa kuvastui maalaiskylän rikas äänimaailma, johon kuului ”pakkasaamun vinttikaivon kitinää, lehmän ammuntaa, käen kukuntaa, niittokoneen räklätystä ja kurkien rallatusta”.

Sama maalaismaisema inspiroi Löytynojaa myös maalaamiseen. Hän käytti maalatessaan taiteilijanimeä Löytynsaari, ja hänen töitään on useissa julkisissa tiloissa, muun muassa Ylivieskan kaupungintalolla. Maalausten aiheet syntyivät maanläheisistä teemoista ja lakeuden maisemasta, lähinnä Raudaskylän peltoaukeamilta. Löytynoja kuvasi mielellään työn ääressä puuhailevaa kansaa, ruispeltoa kuhilaineen tai sunnuntairauhaa henkivää maalaismaisemaa sekä henkilökuvia. Parhaimmillaan hän oli tunnelmakuvaajana.

Usein maanviljelijän kiireet unohtuivat, kun inspiraatio iski kesken parhaan työpäivän ja sonnanajon ja sisäinen pakko ajoi maalaamaan.

”Talikko oli isketty sontatunkion päälle ja hevoselle oli sontakärryjen eteen pantu heiniä. Kamarista kuului yksinäistä mutinaa, maalauskangas hyppeli nojallisen puutuolin päällä siveltimen iskeytyessä tuolin nojalla olevaan kankaaseen. Hetekan päälle oli tuotu tullessa laudan pätkä persuuksen alle – ’ettei päiväpeite sotkeutuisi’. Heteka toimi Arvin ateljeessa istuimena. Piippu tuprusi leukaperissä. Piipun varsinainen varsi oli heitetty pois ja tilalle oli pantu lypsykoneen letkusta muovivarsi – ’ettei sitä tarvitse aina rassata’.”

Myös jutunkertojana Löytynoja oli lahjakas. Hän kertoi tarinoita elävästi ja värikkäästi. Hän teki myös mielellään kepposia, ”konnusillaan”. Eräs niistä tapahtui 1960-luvulla risusavotta-aikaan.

”Risusavottamiehet kokoontuivat aamusella savottaan mentäessä Saarelle. Oli aamupuuron aika. Arvilla oli kolmen litran savikulho täynnä Vienon keittämää ruisvelliä. Siinä savottamiehet katselivat vuoroin toisia ja taasen Arvia, kun tämä vuoroin lusikalla ja vuoroin kulhon reunasta ryystäen hotkaisi vellin suuhunsa ja totesi sitten hyvin surkealla, sairaan äänellä: Eihän tuo oikein maistunut kun on tuota pahasuutta ja sairautta. Savottamiehet ulkona kyselivät, että kuinka paljon se syö kun se on terve?”

Vanhemmat

Aukusti Löytynoja, e. Ängeslevä (1872–1946) ja emäntä Iida Johanna os. Löytynoja (1868–1941)

Puoliso

Vieno Löytynoja os. Hautala syntynyt 29.5.1917 Nivala, kuollut 5.7.1999 Ylivieska

Lähdeluettelo

  • Kalervo Löytynojan muistelmat isästään
  • Muistokirjoitus Kalajokilaaksossa 16.3.1993