Anna Kujalan isä oli oululainen merimies Matti Kujala (1810–1850), jonka sukujuuret ovat Hailuodossa. Isänsä kuollessa Anna oli vasta kymmenvuotias. Äiti oli oululainen Johanna Päätalo.

Perheessä oli useita lapsia. Lapset joutuivat auttamaan vähävaraisen perheen elatuksessa. Annasta tuli kauppapalvelija eli liikeapulainen, kertoo Jaakko Jussila.

– Ehkä hän sai siinä kokoon sen verran varoja, että saattoi ajatella enemmän opetuksen hankkimista, päättelee Jussila.

Anna olikin jo lähes 26-vuotias, kun hän vuonna 1866 hakeutui opiskelemaan Jyväskylän seminaariin. Valmistumisvuonna 1870 hän täytti 30. Kolme ensimmäistä vuotta Anna Kujala toimi opettajana Lohtajalla, sitten kaksi vuotta Simossa. Vuonna 1875 hän tuli Haukiputaalle, vasta perustetun Haukiputaan ensimmäisen kansakoulun opettajaksi. Ensimmäiset neljä vuotta kansakoulu toimi vuokrahuoneissa. Kirkonniemen koulu, nykyiseltä nimeltään Wirkkula, valmistui vuonna 1879, siis yli 130 vuotta sitten.

Jaakko Jussila kuvaa Anna Kujalan voimakkaaksi, joskin levottomaksi persoonaksi. Häntä pidettiin myös riidanhaluisena. Siihen oli kyllä syynsä ympäristölläkin: jotkut henkilöt ärsyttivät hänen tulista luonnettaan. Annan ansioksi on kuitenkin luettava se, että hän oli valmis katumaan ja pyytämään anteeksi, kertoo Jaakko Jussila.

Työ oli varmasti raskasta. Oppilaita oli paljon – ensimmäisenä lukuvuonna 73. Oppilaiden ikäjakaumakin oli suuri. Kansakoulun aloittaessa sinne hakeutui jopa 17–18-vuotiaita. Tuonikäiset pojankoltiaiset olivat oppineet jo ikäistensä paheet kortinpeluuta, tanssimista ja yöjuoksuja myöten. Opettajalle sälytettiin vastuuta oppilaiden käyttäytymisestä myös koulun ulkopuolella.

Vaikka Anna Kujalan koulutyöstä ei löytynyt virkavirhettä, oli johtokunnalla huomautettavaa hänen käyttäytymisestään koulutyön ulkopuolella. Mitä se oli, se ei käy ilmi pöytäkirjoista. Johtokunta ei antanut hänelle virkavahvistuskirjaa ajallaan, eli kesäkuussa 1877. Se annettiin vasta joulukuussa 1878, ja silloinkin vain tavalliselle paperille eikä viralliselle, vesileimalla varustetulle, niin kuin olisi asiaan kuulunut.

Tuossa vaiheessa Anna oli jo tehnyt parannuksen ja liittynyt paikkakunnalle levinneeseen lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Nyt Annaa vuorostaan syytettiin siitä, että hän seurusteli vain uskovaisten kanssa eikä herrasväen kanssa. Tämä herätti vainoamisen halun opettajaa kohtaan, mitä lisäsi tuo hänen suorasukainen, joskus ärsyttäväkin esiintymisensä.

Jos Annan oma käyttäytyminen muuttui parannuksenteossa, myös koulukuriin tuli uutta jämäkkyyttä. Kesäkuun 19. päivänä 1880 annetussa lausunnossa arvosteltiin hänen käytöksensä sekä virassa että sen ulkopuolella kiitettäväksi. Tämä lienee johtunut osaksi myös siitä, että johtokunnan kokoonpanossa oli tapahtunut muutoksia. Samaan aikaan yleisön huomio kiintyi välillä toisaalle, nimittäin vt. kappalaiseen V. A. Wirkkulaan. Kappalaista syytettiin harhaoppisuudesta ja hänestä tehtiin kantelu tuomiokapituliin.

Anna Kujala puolusti tietenkin kaikin voimin uskonveljeään, mistä syntyi taas uusi konflikti.

Kirkonniemen koulun koulusali oli rakennuksen joenpuoleisessa päässä. Toisessa päässä oli koulupirtti. Niiden välissä oli opettajan asunto, kaksi huonetta ja keittiö.

Koulupirtti oli monella tavalla tärkeä huone. Kun koulu oli kunnan ainoa, oli syrjäkyläläisillä hyvinkin pitkiä koulumatkoja. Huoneessa sai maksutta yöpyä. Ruokatunnilla siellä oleskelivat nekin, jotka menivät yöksi kotiinsa.

Opettajalla oli keittiönsä seinässä luukku, josta näki, mitä pirtissä tapahtui. Kun oli ruoka-aika, hän komensi oppilaat istumaan piiriin pirtin keskilattialle. Ruoka siunattiin, ja järjestys oli mallikelpoinen. Tietysti pirtissä oli vakituisesti joku vanhempi naisihminen, joka siivosi ja lämmitti pirtin sekä valmisti siellä asuville ruokaa näiden kotoa tuoduista tarvikkeista. Koulupirttiä käytettiin myös kunnan kokoushuoneena.

Anna Kujalan koulussa säilyi kuitenkin järjestys. Meluta ei saanut eikä uppiniskaisuutta hyväksytty. Muuten joutui ”loukkoon” seisomaan. Nimi tosin on kuvaannollinen. Koulusalissa oli yhdellä seinällä kaksi pystyuunia lähellä toisiaan. Näiden välisen raon kohdalle tuomittu joutui seisomaan, joskus pitemmäksi, joskus lyhyemmäksi ajaksi. Jaakko Jussilan kertoman mukaan joskus koko päiväksi.

Vain suurimmista ”rikoksista” annettiin tällainen rangaistus. Pienemmät kuitattiin paikalla seisottamisella. Kiroileminen ja rumat sanat sovitettiin anteeksi pyytämällä. Siihen seremoniaan kuului halaaminen eli kaulasta otto, mikä oppilaista oli kaikkein kauheinta. Ruumiillista rangaistusta ei käytetty, muistelee Olga Lavonius, eikä Anna Kujala, vaikka oli kiivas luonne, käynyt koskaan käsiksi oppilaisiin. Jaakko Jussila mainitsee kuitenkin, että ruumiillistakin kuritusta käytettiin, nimittäin vakavammissa tapauksissa annettiin vitsaa käsiselille.

Lukujärjestys riippui seinällä, mutta sitä ei juuri noudatettu. Työssä oltiin kuitenkin ahkerasti ja tehtiin sitä, mitä opettaja kulloinkin määräsi. Ainoat aineet, jotka jäivät vähemmälle, olivat luonnontieteet. Uskonto oli tärkein ja sitä opetettiin paljon Biblian historian, Uuden testamentin ja Katekismuksen johdolla. ”Katkismuksen” oppilaat joutuivat kirjoittamaan opettajan sanelun mukaan paksuun vihkoon ja sitten opettelemaan ulkoa. Samalla tavalla kirjoitettiin vihkoon ainakin satasivuinen kirkkohistoria.

Oppikirjoja ei juuri käytetty. Monet aineet opittiin näistä kirjoitetuista vihkoista. Esimerkiksi maantieto opittiin tällaisista vihkosta kuorossa lukemalla, joskus laulamalla.

Liikarasituksesta ei siinä koulussa puhuttu, ei opettaja eivätkä oppilaat, vaikka koulupäivät venyivät usein yli lukujärjestyksen, kertoo Olga Lavonius. Varsinkin ylimmän eli neljännen luokan koulupäivät venyivät jopa 7–8-tuntisiksi. Nämä ylitunnit käytettiin edellä mainittujen katekismus- ja kirkkohistorian vihkojen kirjoittamiseen, piirtämiseen ja käsitöihin.

Velvoitteiden vastapainoksi neljäsluokkalaisilla oli etuoikeuksia. Heidän pulpettiensa viereiselle käytävälle eivät alempiluokkalaiset saaneet mennä, samoin heillä oli jonkinlainen määräysvalta järjestyksen pidossa alaluokkalaisiin nähden.

Kasvatuskeinona Anna Kujalalla oli vetoaminen oppilaan kunniantuntoon, jopa kunnianhimoon. Hän puhui jalosta ylpeydestä, joka hylkää kaiken huonon siitä syystä, että se on liian halpa-arvoista.

Työtä hän opetti tekemään, ja sitä hän teki itsekin. Työtaakka oli suuri ja määrärahat pienet. Esimerkiksi valmiita vihkoja ei ollut. Vihkot taiteltiin paperiarkeista. Opettaja joutui itse ompelemaan, jopa viivoittamaan vihkoja. Viivoitettuja tarvittiinkin paljon, sillä kaunokirjoituksen opetus oli hyvin tarkkaa, ja osastoluokassa osa oppilaista teki lähes aina hiljaista työtä, kirjoitti ja piirsi. Jokainen oppilas kirjoitti myös ns. tutkintovihon, joka oli erittäin huolellisesti ja hyvin tehtävä.

Päinvastoin kuin nykyisin, jolloin heikommatkin pyritään pitämään matkassa tukiopetuksen avulla, Anna Kujalan koulussa lahjakkaimmat saivat edetä omaa vauhtiaan, vieläpä hän ohjasi heitä yksityisesti. Moni selvittikin kansakoulun kurssin kolmessa vuodessa.

Anna Kujala ehti toimia Haukiputaalla 17 vuotta. Keväällä 1892 hän halvaantui ja muutaman viikon kuluttua, 30. toukokuuta, kuoli. Kuollessaan hän oli vasta 51-vuotias.

– Vikansa hänellä oli, mutta toiminnallaan hän todisti siitä palavasta työinnosta, jonka Jyväskylän seminaari kykeni istuttamaan niihin, jotka sieltä ensimmäisinä Suomen kansan opettajiksi lähtivät, toteaa Olga Lavonius lopuksi.

Vanhemmat

merimies Matti Kujala ja Johanna Päätalo