Rusin isännyys Utajärven Niskankylän Korholassa alkoi vuonna 1664, mutta hän hoiteli Korholan omistukseen liittyviä asioita isänsä puolesta jo vuonna 1648. Vuoden 1697 henkikirjassa Korholan isännäksi mainitaan Simo Rusinpoika eikä vuoden 1699 rippikirjassa Rusia mainita enää.

Nuori ylioppilas Arvi Korhonen julkaisi vuonna 1910 Kotiseutu-lehdessä seuraavat tarinat esi-isästään:

Korholan talossa asui kaksi veljestä, Lassi ja Rusi (Ambrosius), joka jälkimmäinen oli mainio tietäjä. Kun vainolaisia tuli paikkakunnalle, varusti Rusi höyhentynnyrin kartanolle. Venäläisten tultua lähelle taloa, hän pöläytti ilmaan höyhenet, jotka muuttuivat miehiksi. Rusi itse ampui piilukkopyssyllään, minkä kerkesi ja pahasti säikähtyneet venäläiset vilistivät käpälämäkeen. Sen perästä eivät vainolaiset käyneet Korholassa. Joukko, joka oli yrittänyt Korholaan, levitti muillekin tietoa: ”Rusi Korhosen taloon ei pidä mennä. Se ei ole yksin kotona, vaan sillä on mies joka aidanseipäässäkin.”

Lassi-veli ei nähtävästi ollut tavallista kummempi, koskapa jokivartta pitkin kuljeksivat kasakat saivat hänet kiinni Vältin penkareelta ja alkoivat rääkätä. Rusi oli silloin niityllä Karjosuolla ja kuuli Lassen huudon. ”Jo totta Jumal’auta Lassi on ryssien kynsissä!” oli hän sanonut ja lähtenyt juosta kahmasemaan veljensä avuksi. Rusilla ei sattunut olemaan ”väkipussi” mukanaan, vaan hänen täytyi jäädä puiden suojasta katselemaan kuinka Lassia rääkättiin. Vasta kun venäläiset olivat menneet matkoihinsa, luullen pieksäneensä Lassin kuoliaaksi, oli Rusi tohtinut tulla esiin piilostaan. Surkeassa tilassa oli Lassi, mutta Rusi oli arvellut: ”Vielä tästä mies tehdään” ja kantanut veljensä saunaan, kylvöttänyt hyväksi ja voidellut. Täydellisesti oli Lassi parantunut, elänyt kauan ja viimein hukkumalla kuollut. – Lääkityskeinot olivat siihen aikaan harvat luvultaan, mutta sitä pätevämmät.

Rusi Korhosen heinäntekokin oli tavallisuudesta poikkeavaa. Kun hän lähti niitylle Karppiseen, hän otti mukaansa vain piian ja sanoi tälle, ettei tämän tarvitse tehdä muuta kuin laittaa ruokaa. Rusi laittoi piian keittämään puuroa isolla padalla ja sanoi: ”Pane paljon lusikoita padan ympärille kun käsket väen syömään.” Kun väki tuli, näki piika, että lusikat heiluivat, mutta syömämiehiä ei näkynyt. Näkymätön heinäväki lie ollut nälkäistä, koskapa Rusi kehotti piikaansa: ”Pijähän puoles!.” Kun Rusin väki niitti, ei näkynyt muuta kuin, että heinikko kaatui. Luo’on otosta ja rukojen kannosta sitä vastoin ei tahtonut tulla mitään: haravamiehet syytivät heinää ilmaan ja rukoja kantaessaan varistelivat niitä maahan.

Rauhan aikana Rusi hankki mastopuita Oulun porvareille. Hän kuljetti niitä kesällä ja talvella kaukaa sydänmailta jokirantaan ja sieltä lautalla Ouluun, silloin kun tiesi niillä olevan hyvän hinnan. Mastopuita rantaan vedettäessä oli hänellä ainoana näkyvänä kumppanina vaimonsa, joka hänkin istui hirren lavalla. Kun puuta ruvettiin vetämään, sanoi Rusi: ”Kaikki yhteen väkeen!” Kolisten kulkeutui mastopuu rantaan.

Kerrankin Rusi oli koonnut mastopuulautan ja lähti viemään sitä Ouluun, taaskin vaimoineen. Pyhäkoskessa oli lohipatoja, joita suurella mastolautalla oli hankala sivuuttaa. Rusi huuti patomiehille: ”Pois pavolta! Rusi Matinpoika Korhonen mastoja laskee ja kohta kaapasee!” Kaikki lohipadot oli Rusi tällä tavoin lautallaan pyyhkinyt pois. Patojen omistajat olivat lähteneet ajamaan takaa Rusia ja tavanneet hänet lauttoineen Pyhän alla. Ottivat lautan takavarikkoon ja asettivat sille vahdin. Mutta Rusi pani vahdin niin sikeään uneen, ettei tämä tiennyt mitään kun Rusi nosti hänet katajapehkoon nukkumaan ja vei lautan pois. Yöllä Rusi laski lautan Ouluun ja möi mastot porvareille. Kun patomiehet sitten tavoittivat Rusin, tämä löi reiteensä ja sanoi: ”Mastot ovat lakkarissa, ottakaa jos saatte!” Miehet eivät uskaltaneet enää itse ruveta Rusia hätyyttämään, vaan tekivät oikeudelle ilmiannon, että Rusi on liitossa pahan kanssa, mitä todistaa sekin, että hän yksin tekee työt, joita ei kymmenenkään tavallista miestä pysty tekemään. Mutta Rusi pystyi käräjillä todistamaan, että hänellä on aina ollut apulainen, milloin piika, milloin vaimo, eikä häntä pystytty rankaisemaan.

Erään todistajan mukaan Rusi oli saanut manalan väen eli ”pikku-ukot” palvelukseensa siten, että oli ottanut haudasta ruumiintuhkaa ja pannut rahan sijalle. Tuhka oli pitänyt säilyttää huolellisesti, varsinkaan sitä ei saanut kastella. Manalan väellä saattoi teettää mitä ikinä tahtoi, mutta työtä ja ruokaa piti niille aina olla, muutoin olisivat ne ruvenneet isäntäänsä repimään. Kuka tahtoi päästä tällaisesta työväestä erilleen, hänen piti viedä tuhka takaisin entiseen paikkaan ja ottaa raha pois. Toisen perinnetarinan mukaan Rusi oli vienyt hautaansa salaisuuden siitä, miten manalan väki nostetaan, eikä niitä ole Niskankylässä sen jälkeen töissä nähty.

”Rusin taikaloota”, jolla nimellä Korholan vintillä vuosisatojen ajan säilytettyä Rusin jäämistöä nimitettiin, paloi Kangas-Korholan palossa kesällä 1923. Sen jälkeen ei Korholassa ole voitu käyttää Rusin apulaisia. Rusi oli myös käräjäpukari. Mastopuita hän vei paitsi Ouluun, myös Raaheen Muhoksen kappalaisen Antti Salanderin liikekumppanina. Heidän liikesuhteitaan ratkottiin käräjillä v. 1680. Käräjille hän joutui myös v. 1694, koskapa ei ollut muiden Niskankylän isäntien ohella korjannut hänelle määrättyä osaa yleisestä tiestä.

Lähdeluettelo

  • Oilinki, Pekka: Oilingin varrelta – kotiseututarinoita Utajärveltä. Utajärvi: Utajärven kotiseutuyhdistys, 1998.