Ketolan perheessä oli kuusi lasta, joista Hilja oli toiseksi vanhin. Toimeentuloa hankittiin myös maataloudesta. Jo pienestä pitäen lapset lukivat ahkerasti, kirjoittivat runoja ja pieniä kertomuksia sekä sepittivät näytelmiä, joita he itse esittivät. Kirjallisista harrastuksista voidaan mainita esimerkkinä kolmen vanhimman tyttären noin vuodesta 1918 viiden vuoden ajan perheelleen ja sukulaisilleen viikoittain julkaisema Taru-lehti, joka tosin ”ilmestyi” vain yhtenä käsintehtynä kappaleena ja koostui tyttöjen itse sepittämistä runoista, kertomuksista, ilmoituksista jne. Tällaisessa ilmapiirissä Hilja kasvoi ja kehittyi.

1920-luvulta aina 1950-luvulle Kalajoen työväenliikkeen toiminta oli hyvin vilkasta. Kalajoen Plassi oli työläisten aluetta. Sen ilmapiiri määräsi elämänkatsomuksen. Täytettyään 18 vuotta Hilja Ketola osallistui innokkaasti työväen kulttuuritoimintaan. Runous ja teatteri olivat hänelle henki ja elämä. Hän osasi kirjoittaa ja rakasti näyttelemistä. 1920- ja -30-luvuilla hän esiintyi mm. seuraavissa näytelmissä: ”Pohjalaisia”, ”Luonnonlapsia”, ”Lemmenpoika” (näytelmä Lemminkäisestä), ”Kultaiset vaunut”, ”Neljä naista”, ”Pitkäjärveläiset”, ”Markkinatori”. Näytelmällä ”Kaivostyömies” Kalajoen työväen näyttämö voitti Pietarsaaressa 1930-luvun lopulla järjestetyt henkiset kilpailut näytelmien osalta, ja Hilja Ketola sai erityispalkinnon osastaan tuossa näytelmässä. Teatteriharrastus jatkui vielä 1940- ja -50-luvuillakin. Näyttelemisen ohella hän toimi pitkään näyttämön puvustonhoitajana ja oli jäsenenä työryhmässä, joka valitsi näyttämön ohjelmiston ja päätti näytelmien osajaosta.

Hilja Ketola toimi Kalajoen kunnan kantakirjaston johtokunnan jäsenenä 1949–59. Parhaiten Ketola muistetaan Kalajoella runoudestaan. Nuoruudestaan aina kuolemaansa saakka hän kirjoitti runoja sekä purkaakseen sisintään että erilaisiin juhla-, työväen- ym. tilaisuuksiin. Hänestä onkin käytetty nimitystä ”Kalajoen työväen hovirunoilija”. Noin 200 hänen runoaan on julkaistu Kalajoen työväen historiatoimikunnan vuonna 1989 toimittamassa ja kustantamassa teoksessa Elämäni purjeet ja karikot. 1920–40-luvuilla hänen runojaan julkaistiin ”Sinikka”-nimimerkillä Revontulet-aikakauslehdessä, mutta niiden kokoaminen kirjaksi – sekä tuolloin että myöhempinä vuosina – jäi häneltä itseltään tekemättä.

Suuri osa Hilja Ketolan varhaisemmista runoista kertoo hänen oman elämänsä tragediasta ja sen herättämistä tunnoista: 1920-luvun lopulla hän sai aviottoman lapsen. Tällaisen kokemuksen läpikäyminen tuona aikana pienellä paikkakunnalla on vaatinut runsaasti rohkeutta ja voimia. Runot ovat herkkiä ja samalla dramaattisia, lähes ylitunteellisia, mikä 1920–30-lukujen runoudelle oli ominaista. Hilja Ketolan runoudesta heijastuu kautta linjan ihanteellisuus ja optimismi, lannistumaton usko elämään ja parempaan huomiseen sekä voima, jota vaikeuksista selviäminen oli hänelle antanut. Runojen kirjoittaminen, kirjallisuus ja teatteriharrastus olivatkin hänen keinonsa toteuttaa omassa elämässään tuota parempaa huomista, kohota arkisen aherruksen yläpuolelle ja saada ne henkiset siivet, jotka veivät hänet itsensä vaikeiden asioiden ylitse.

Koko ikänsä Hilja Ketola asui Kalajoella syntymäkodissaan ja jatkoi nuoremman sisarensa kanssa vanhemmilta jääneen kotitilan viljelytöitä ja karjanhoitoa aina vuonna 1980 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.

Vanhemmat

sahatyömies Fredik Ketola ja Iida Loviisa Järviin

Puoliso

Hilja Ketola ei ollut naimisissa.