Roomari oli ammattinimike. Nimikkeeksi olisi sopinut myös lossimies tai lautturi. Nimi ”roomari” tulee ilmeisesti sanasta ”roomu”, joksi lauttaa tai lossia myös kutsutaan. Vanha roomari eli Heikki Hiltunen (1864–1956) oli mies, josta on monta hauskaa tarinaa jälkipolvien kerrottavaksi. Itse roomun paikalla on nyt silta Oulujoen yli; roomarin työt ovat päättyneet v. 1949.

Vanhin tiedossa oleva lautturi oli Pietari Leinonen, joka hoiti virkaa 1800-luvun alkupuolella.

Vanha roomari Heikki Hiltunen (1864–1956) hoiti roomarin virkaa vuodesta 1886. Heikki oli tuolloin 22-vuotias. Uitossa ollessaan hän oli kuullut Muhoksella huutokaupattavan Utajärven lautturin viran. Hän meni huutokauppaan ja sai huudettua viran itselleen. Palkkaa kunta maksoi 15 mk vuodessa, jonka lisäksi lautturi sai periä maksun kulkijoilta: jalankulkijoilta 10–15 penniä/matka ja hevosmiehiltä 50 penniä/matka. Luonteeltaan Heikki oli sellainen, että tuli toimeen kaikkien kanssa. Tämä oli tietenkin tärkeä ominaisuus palveluammatissa olevalle. Hän ei herroitellut eikä kumarrellut ketään. Hän oli pieni, juureva, tukeva, erittäin vahva mies.

Heikki Hiltunen jäi eläkkeelle vuonna 1936, jolloin hänen poikansa Matti (1906–1990) ryhtyi hoitamaan roomarin virkaa.

Roomarin työ

Ensimmäinen Heikin kuljettama lautta oli ns. kaukeloroomu: 3 metriä leveä ja 5–6 metriä pitkä kaukelo. Siihen mahtui pari hevosta kärryineen kerrallaan. Vaijeria ei ollut, lauttaa kuljetettiin soutamalla ja sauvomalla. Kovalla tuulella se ajautui herkästi alavirtaan. Vaijeri lauttaan saatiin vuoden 1920 paikkeilla. Samoihin aikoihin saatiin pieni moottori. Heikki Hiltunen on kuvaillut kalikkaa, jolla vaijerista vedettiin. Se tehtiin metrin halosta. Halko veistettiin käteen sopivaksi ja toiseen päähän tehtiin 10–12 cm leveä ja syvä kolo. Kolossa kulki vaijeri.

Yleensä tiellä liikkujat kulkivat kävelleen tai hevosella. Autoja liikkui harvakseltaan, vain muutama kesässä. Milloin näin kuitenkin kävi, köytettiin auto kunnolla lauttaan kiinni ennen joen ylitystä. Autojen jarruihin ei oikein luotettu. Vuonna 1939 saatiin uusi rautalossi. Se tuotiin suurina osina Varkaudesta ja koottiin lossirannassa.

Talvisodan aikana joulun aikaan tuli siirtolaisia yötä päivää, pyhää arkea. Jatkosodan loppuvaiheessa tyhjennettiin Suomussalmea, ja siirtolaisia kulki Utajärvenkin kautta. Maantie oli siirtolaisista mustana Utoslahdelle saakka. Ihmisten lisäksi joen yli vietiin 12 000 lehmää sekä hevosia, lampaita ja sikoja. Lossi liikennöi ympäri vuorokauden taukoja pitämättä; Matin lisäksi siinä oli töissä muitakin miehiä.

Sodan jälkeen autot suurenivat, ja 12 tonnin lossi ei tahtonut kantaa isoja pöllikuormia. Niinpä vuonna 1949 saatiin pukkisilta, joka lopetti lossiliikenteen. Vanha roomari näki vielä pukkisillan rakennustyömaan. Luonteensa mukaisesti hän kävi rakennusmiehiä hieman neuvomassa, mutta eivät he tästä välittäneet. Vanha roomari näki kanavan kaivuunkin, mutta ei ikinä uskonut, että Oulujoen vedet mahtuisivat yhteen kanavaan.

Pukkisilta tehtiin nopeasti. Sen rakentaminen aloitettiin maaliskuun viimeisinä päivinä v. 1949 ja käyttöön silta otettiin heinäkuun alkupäivinä samana vuonna. Silta oli Suomen pisin pukkisilta. Sitä oli rakentamassa noin 100 miestä. Ensimmäisen kesän lossi pysyi rannassa. Sitten se siirrettiin Laukkaan ja sieltä Sanginsuuhun Ouluun.

Heikki Hiltuseen liittyviä tarinoita

Joku reppuselkäinen matkalainen tuli lautalle, oli matkalla Juorkunaan. Tältä roomari tiedusteli, mikä matkalainen oli miehiään. ”Oon Huikuri Kajaanin puolesta”, kuului vastaus. Roomari kuuli väärin ja toisti: ”Vai oot Luikuri Kajaanin puolesta.” Matkamies ei tästä oikein tykännyt.


Tämä sattui siipilossin aikana. Presidentti Ståhlberg (presidenttinä 1919–1925) oli tullut Helsingistä rautateitä pitkin Ouluun ja jatkoi sieltä autolla Utajärven kautta Suomussalmelle vanhustensa luokse. Roomari oli etukäteen kuullut korkea-arvoisesta vieraasta ja hoiti asiansa mallikkaasti. Koko kylän väki oli teiden varsilla ja joen rannalla presidenttiä katsomassa.


Heikin ollessa nuorukainen oli tapana ajankuluksi painia. Sitä oli Heikkikin harrastanut, ja taito taisi olla tallessa vielä aikuisiässäkin. Roomarilla oli jo perhettä, olivat lähdössä jonnekin. Pihamaalle tuli muuan Perttu Matero -niminen mies, joka pyöri roomarin ympärillä ja ilkkui: ”Katto miestä, katto miestä, pitkä selekä ja lyhyet jalat. Aletaan painiin.” Roomari vain vastasi, ettei toisesta ole hänelle vastusta ja lähtisi nyt matkoihinsa. Mutta mies jäi vielä härnäämään, pyöriskeli ja itseään esitteli. Silloin roomari kädellään takakäteen vinttasi ja käski mennä etemmäksi. Mies romahti kontalleen puolenkymmenen metrin päähän. Tähän vieras antoi selityksen: ”No ku nä varkaiten tartut kiinni, mutta otetaanpa uuestaan.” Mutta roomarilla oli kiire, totesi ajan menevän tässä hukkaan ja käski miehen jatkaa matkojaan.


Kerran oli Utoslahden kansakoulun opettaja Saara Juvonen ilmestynyt rannalle, oli tarve päästä joen yli. Roomari oli kehottanut: ”No Saara, mee venneeseen.” Näin tuttavallinen puhetapa oli opettajaa ärsyttänyt, ja hän oli kysynyt roomarilta, eikö tämä tunne häntä, hän on Utoslahden kansakoulun opettaja Saara Juvonen. Tähän oli roomari vastannut: ”Saaraksi on sua puhuteltu ja mee venneeseen että jouvutaan.” Saara meni veneeseen ja sai kyydin vastarannalle.


Tuli auto Puolangan suunnalta; siinä liehui Suomen lippu. Roomari vei auton joen yli. Kuski kysyi, paljonko ollaan velkaa, johon roomari: ”Tässähän ei oo mittään taksaa. Tässä meni kerran joku herra, kauppamatkustajako lie ollu, anto 3 markkaa ja käski saman ottaa muiltaki.” Silloin auton takapenkillä istunut kovin patruunan näköinen hieno mies kiljaisi: ”Se on liikaa, niin paljon ei makseta.” Tähän oli roomari vastannut: ”Ka perkele, kerjuullekko nä oot lähteny.” Patruunan näköinen mies käski kuskin maksaa se 2 markkaa, ja sitten auto jatkoi matkaansa. Kauppias Eera Mikkosen Lauri-poika oli laiturin lähellä ja näki tapauksen. Lauri kysyi roomarilta, tunsiko tämä miestä. Tähän roomari vastasi: ”No en tuntenu, mutta sen minä huomasin, että vähän sillä oli rahhaa.” – Se patruunan näköinen herra oli ollut Oulun läänin kuvernööri.


Laiturit olivat puuta. Koska vesi laski ja nousi, auton tullessa paikalle piti laituria korjata autolla hyvin kuljettavaksi. Pohjoisrannalle tuli kauppamatkustaja autolla, ja kiire oli kova. Päästäkseen lautalle piti kauppamatkustajan odotella vähän aikaa korjaustöiden takia. Tästä matkustaja suuttui ja aikoi tehdä valituksen hitaudesta ja viivytyksestä. Roomari vastasi tähän: ”Niin valita, valita. Valita maaherraan. Sinne minnäi oon aina valittanu, kun minulla on ollu vaikeuksia. Sieltä minä oon avun saanu.” Mutta asiasta ei enää kuulunut jälkeenpäin.


Sota-aikana meni roomari eräänä sunnuntaina rautatieasemalla käymään. Hänellä oli tapana mennä aina takakautta, niin nytkin. Asemapäällikkönä oli silloin Rantakari-niminen mies. Kaikkialla oli hiljaista, ja muutaman minuutin kuluttua pitäisi tulla junan. Roomari kiipesi yläkertaan, missä Rantakarin makuuhuone oli – siellä Rantakari nukkui sikeitä. Roomari herätti asemapäällikön ja kiirettä pitäen tämä ehti töihinsä ennen junan saapumista.


Heikin pojan Matin pojat Pekka ja Asser olivat kovia hiihtämään kouluaikoina. Oli taas hiihtokilpailut Keskuskoululla. Pekka tuli maaliin paljon ennen muita, toisia ei vielä näkynytkään. Vanha roomari oli tästä niin hyvillään, että häneltä pääsi itku.

”Roomari”-patsas ja Vuoden roomari

[Kuva: Roomari-patsas Utajärven keskustassa]
Roomari-patsas Utajärven keskustassa

Roomareitten ammattikuntaa kunnioittamaan on Utajärven torille pystytetty Risto Saalastin v. 1986 valmistama ”Roomari”-patsas. Utajärveläiset valitsevat vuosittain kulttuuri- ja kotiseutuasioissa kunnostautuneen kuntalaisen, joka vuoden ajan saa kantaa Vuoden roomari -titteliä.