Haapaveden Vattukylältä maailmalle lähtenyt ja Norjan kautta Amerikkaan matkannut Jaakko Haukipuro (1856–1941) saapui 18 Yhdysvalloissa vietetyn vuoden jälkeen vierailemaan kotimaassaan alkuvuodesta 1910. Haukipuron ei tarvinnut matkustaa Atlantin taakse yksin, sillä hän avioitui toukokuussa lyhyen tuttavuuden jälkeen Maria Edla Sofia Kurkelan (1883–1961) kanssa.

Haukipurot palasivat Suomeen vuonna 1914 ja asettuivat asumaan ensin Pattijoelle ja sitten Ylivieskaan ja Alavieskaan, ennen kuin Merijärveltä löytyi pysyväksi asuinpaikaksi 1/18 manttaalin tila. Perheen esikoinen kuoli synnytyksessä. Vuonna 1919 syntyneen Aarnenkin elämä jäi lyhyeksi, sillä poika kuoli vatsasairauteen 6-vuotiaana. Kolmas lapsi syntyi vuonna 1921 ja sai kasteessa nimekseen Erkki Antero. Sittemmin perhe kasvoi vielä vuonna 1923 Mirjam-nimisellä tyttärellä.

Erkki Haukipuro sai ensi oppinsa kiertokoulussa ja pyhäkoulussa. Nelivuotisen kansakoulun hän aloitti 10-vuotiaana. Sitä seurasi iltakouluna järjestetty jatko-opetus. Haave Oulaisiin perustettuun keskikouluun pyrkimisestä jäi sen sijaan monien käytännön syiden takia pelkäksi unelmaksi. Nuoruuden harrastuksia olivat urheilu sekä nuorisoseura-, suojeluskunta- ja maatalouskerhotyö.

Erkki Haukipuron kiinnostus yhteiskunnallisia asioita kohtaan heräsi jo nuoruusvuosina. Hyvänä oppi-isänä oli naapurin isäntä, Merijärven kunnalliselämän napamiehiin kuulunut Antti Eilola, joka antoi nuoren miehen luettavaksi Helsingin Sanomat ja Hakkapeliitan. Haukipuroille tilattiin Liittoa. Nuori Erkki vierasti aikakauden oikeistoradikalismia, joten poliittiseksi kodiksi löytyi maalaisliitto.

Talvisodan alla ja aikana Erkki Haukipuro osallistui linnoitustöihin Karjalassa. Huhtikuussa 1941 alkanut asepalvelusaika muuttui tositoimiksi jo kesällä, kun Haukipurosta tuli luutnantti Pentti Valkosen taistelulähetti. Rintamapalvelus kesti Haukipuron osalta aina lokakuuhun 1944. Kotiuduttuaan sodasta Haukipuro ryhtyi viljelemään ja kehittämään kotitilaansa. Halu opin tielle vei miehen lukuvuodeksi 1947–1948 Alkio-opistoon, joka toimi tuolloin Perniön Pohjankylässä. Haukipuroa kosiskeltiin maalaisliiton puoluetyöntekijäksi, mutta hän päätti palata kotitilalleen. Erkki Haukipuro vihittiin loppiaisena 1950 Elma Pohjasen kanssa. Perheeseen syntyi vuosina 1950–1962 neljä lasta.

Erkki Haukipuron kunnallismiesura alkoi kirjastolautakunnan jäsenyydellä vuonna 1946. Vuonna 1951 hän aloitti sittemmin 22 vuotta kestäneen kunnanvaltuustotaipaleensa, josta ajasta hän oli suurimman osan valtuuston puheenjohtajana. Tähän aikakauteen mahtui suuri maaltapakoaalto, jonka seurauksena Merijärven asukasluku laski vuosina 1950–1970 yli 700 hengellä. Kunnan pääelinkeinon, maatalouden, edellytyksiä pyrittiin parantamaan tulvasuojelu- ja kuivatushankkeilla. Suurin rakennuskohde oli vuonna 1959 valmistunut keskuskoulu. Se maksoi 64 miljoonaa silloista markkaa. Haukipurolle kävivät tutuiksi myös urheilu-, raittius- ja vaalilautakunnat sekä kummikuntatoimikunta. Vuosina 1960–1965 hän oli Merijärven työvoimatoimikunnan sihteeri. Valtuuston ykkösmiehen rooli toi Haukipurolle monia alueellisia luottamustoimia, muun muassa läänin urheilulautakunnan, Siika-Pyhäjokialueen liiton hallituksen ja Kalajoen sairaalan kuntainliiton jäsenyydet.

Myös seurakunta ja osuustoiminta saivat Haukipurosta uskollisen ja ahkeran luottamusmiehen. Hän kuului seurakunnan kirkkohallintokuntaan vuosina 1954–1973. Tänä aikana kunnostettiin kirkon viereinen ja Pyhänkosken hautausmaa sekä rakennettiin pappila (1961) ja seurakuntatalo (1973). Haukipuro toimi vuosikymmenen Rannikon Maito Oy:n johtokunnan puheenjohtajana ja osallistui meijerialan kehittämiseen myös Pohjolan Maidon ja Pohjois-Suomen Meijeriliiton johtokunnissa sekä Valion tilintarkastajana. Hän johti Merijärven Osuuspankin johtokuntaa vuosina 1963–1973 ja oli Niilo Ryhtän jälkeen Oulun Osuuspankin hallintoneuvoston puheenjohtaja vuosina 1975–1989. Haukipuron osuuskunnallisiin luottamustoimiin liittyi niin ikään toiminta Oulaisten Osuuskaupan, SOK:n ja alueellisen Pohjanmaan puhelinosuuskunnan hallintoneuvostoissa 1960- ja 1970-luvuilla.

Haukipuron muista luottamuspaikoista mainittakoon Oy Alko Ab:n hallintoneuvosto, Raahen ammattikoulun kuntainliiton liittovaltuusto ja -hallitus, Revon Sähkö Oy:n, Oulu Oy:n ja vakuutusyhtiö Auran (myöh. Tapiolan) hallintoneuvosto, Oulun läänin Talousseuran ja Maatalouskeskusten liiton valtuuskunta, Oulun Maatalouskeskus (puheenjohtaja), Metsäliiton edustajisto, Merijärven metsänhoitoyhdistys, Merijärven Palovakuutusyhdistys ja Pohjois-Pohjanmaan piirimetsälautakunta. Hän oli Merijärven Kotiseutuyhdistyksen, Pyhäjokialueen Kotiseutuliiton ja Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Pohjanmaan hoitokunnan puheenjohtaja. Haukipuro osallistui 1970- ja 1980-luvulla myös SPR:n toimintaan piiri- ja valtakunnan tasolla.

Monien tehtävien menestyksekäs hoitaminen kasvatti maakunnan väen luottamusta Haukipuroa kohtaan, ja häntä pyydettiinkin ehdokkaaksi vuoden 1966 eduskuntavaaleihin. Haukipuron saavuttama äänimäärä – 5 055 ääntä – riitti kirkkaasti edustajapaikan varmistamiseen. Hän uudisti mandaattinsa vuosien 1970 ja 1972 vaaleissa. Eduskunnassa Haukipuro oli erityisesti maaseudun, maatalouden ja Pohjois-Suomen puolestapuhuja. Myös veteraaniasiat olivat läheisiä. Vuosina 1971–1972 Haukipuro oli keskustapuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja. Hän oli valitsijamies vuoden 1968 presidentinvaaleissa, joissa Urho Kekkonen valittiin kolmannelle kaudelleen.

Tammikuun 1972 ”hajoitusvaalien” jälkeen Rafael Paasio muodosti vähemmistöhallituksen, josta käytettiin nimitystä nappulaliiga tai punatulkkuhallitus. Se eli vain syksyyn, jolloin nimitettiin uusi, järjestyksessään maan 56. hallitus. Pääministeriksi nousi nyt ensi kertaa Kalevi Sorsa. Hallituksen maatalousministeriksi nimitettiin Erkki Haukipuro. Hallituksella riitti purtavaa niin eläkeasioissa, kehitysaluepolitiikassa kuin myös Haukipuron johtaman ministeriön alaisissa kysymyksissäkin.

Hyvään alkuun päässyt ministerityö katkesi lyhyeen, kun Oulun läänin maaherran paikka aukeni Niilo Ryhtän eläkkeelle siirtymisen myötä syksyllä 1973. Kun Haukipurolta kysyttiin hänen halukkuuttaan maaherraksi, hän empi hieman, mutta myöntyi ”ajatellen pääsevänsä helpommalla, koska terveys ei enää ollut niin hyvä”. Maaherranimitys vahvistettiin kesäkuun puolivälissä 1973.

Lokakuun alussa 1973 alkanut maaherrakausi kesti sittemmin helmikuuhun 1986, jolloin Haukipuro luovutti lääninhallituksen avaimet haapavetiselle Ahti Pekkalalle. Samuli Onnela on todennut Erkki Haukipuron elämästä kertovassa teoksessa, että tähän sopivat samat sanat kuin hänen edeltäjäänsä Kalle Määttään siitä, että isänmaan onni ja etu olivat maaherralle tärkeitä. ”Tästä hän ei tinkinyt myöskään silloin, kun ratkaistiin hänelle rakkaan Oulun läänin kysymyksiä ja ongelmia.”

Vaikka Erkki Haukipuro asui työ- ja virkatehtäviensä vuoksi vuosikymmeniä kotikuntansa ulkopuolella, kiinteät ja lämpimät siteet Merijärveen säilyivät läpi elämän. Eläkepäivinä Haukipuroista tuli kesämerijärveläisiä, kun kotitilan pihapiiriin nousi uusi tupa. Kiinnostus kotiseutua kohtaan ilmenee myös artikkeleina ”Kirkko keskellä kylää”-, ”Palasia matkalta”- ja ”Puolesta kodin ja isänmaan” -teoksissa. Viimeinen leposijakin on Merijärven hautausmaalla.

Puoliso

vuodesta 1950 Elma Annikki Pohjanen (1923–2006)

Lähdeluettelo

  • Puolesta kodin ja isänmaan (päätoim. Matti Isomaa). Ylivieska 1993.
  • Erkki Haukipuro – Maamiehestä maaherraksi (kirjoittajat Juhani Alaranta–Tytti Isohookana-Asunmaa–Samuli Onnela–Harri Turunen). Jyväskylä 1998.
  • Kansanedustajat 1907–