Castrénin suvun perinteissä yhdistyi kolme merkittävää suomalaista maakuntaa: Häme, Pohjanmaa ja Karjala. Suvun kantaisät ovat hämäläisiä; Jonas syntyi Pohjanmaan Pyhäjärvellä ja kirjoittautui yliopistossa pohjalaiseen osakuntaan. Etelä-Suomeen siirtyneet suvun jäsenet mielsivät Pohjanmaan kotiseudukseen. Yksikamarisessa eduskunnassa Castrén edusti Viipurin läntistä vaalipiiriä ja oli perustamassa Karjalan kulttuurirahastoa, jolle hän testamenttasi koko omaisuutensa.

Jonas Castrénin isä toimi 1860-luvulla säätyvaltiopäivillä pappissäädyn edustajana ja kuoli suurina nälkävuosina lavantautiin. Jonas Castrén kävi koulunsa aluksi Kuopiossa ja sitten Oulun yläalkeiskoulussa. Ylioppilastutkinnon hän suoritti Helsingissä 1869 ja kirjoittautui filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Pääaineina olivat filosofia, Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historia, suomen kieli sekä suomalainen kirjallisuus. Siviiliammattinsa hän löysi juridiikan alalta. Hän suoritti 1893 lakitieteen kandidaatin tutkinnon ja piti asianajotoimistoa, joka teki hänestä varakkaan miehen. Hän ei koskaan kirjoittautunut auskultantiksi hovioikeuteen eikä istunut puheenjohtajana käräjiä, joten hän ei saanut varatuomarin arvonimeä. Siitä huolimatta tuli tavaksi tituloida häntä niin Suomessa kuin ulkomaillakin ”tuomari Castréniksi”.

Tunnetuin Castrén oli nuorsuomalaisena poliitikkona, joka oli luonteeltaan hyvin kiivas ”taistelujen mies” ja joka herätti muissa yhtä kiivaita tunteita, olivat ne sitten puolesta tai vastaan. Häneen liitettiin sellaisia ilmaisuja kuin ”pasuunan ääni”, ”kiljuva jalopeura” yms. Toisaalta hän oli ehdottoman vilpitön, kunniantuntoinen, ihanteellisen epäitsekäs ja tarmokas. Hän taisteli koko voimallaan ja itseään säästämättä kaiken sen puolesta, mikä hänen mielestään oli moraalisesti oikein sekä kansan ja yleisinhimillisen edun mukaista. Kääntöpuolelle kuitenkin kuului, että hän näki ”hyvän” ja ”pahan” väliset erot jokseenkin sovittamattomina. Hänen oli vaikea nähdä vivahteita äärimmäisyyksien välillä ja ymmärtää kompromissien tekijöitä, jotka hän usein samasti kaupankävijöiksi oikeuden ja totuuden kustannuksella. Kuten Castrénin henkilöhistoriikissa luonnehditaan, hän ei tuntenut muita taistelutapoja kuin ”avonaisen rynnäkön” ja ”raskaan tykistön” käytön. Bobrikovia hän luonnehti eräässä yksityisessä viestissä ystävälleen ”täiksi”.

Castrén tuli edustajaksi jo säätyvaltiopäiville 1885. Talonpoikaissäädyssä hän oli uusi tähti, joskin jäi usein oppositioääneksi fennomaanisessa puolueessa. Hän oli kuitenkin säätyvaltiopäivillä varsin vireä. Huomattavimmin hän puuttui suomen kielen asemaan, suomalaisiin kouluihin, äänioikeussäädöksiin, painovapauteen, maanvuokrausasiaan ja tietysti valtiolliseen asiaan. Kotipaikkakysymyksiinsä liittyneiden epäselvyyksien vuoksi hän ei voinut jatkaa pohjalaisten edustajana vuoden 1894 jälkeen, sillä hänen katsottiin harjoittavan elinkeinoaan Helsingissä. Muutamaksi vuodeksi hän keskittyikin hoitamaan asianajotoimistoaan.

Castrénin asenteiden mustavalkoisuutta pohdittaessa tulee muistaa, että hänen idealisminsa kuului tavallaan ajan henkeen. Aika oli hyvin ihanteellista; omien aatteiden voimaan, voittoon ja maailmanhistorialliseen ”edistykseen” uskottiin lujasti ja vilpittömästi, oli kyse kansallisuusaatteesta, kielikysymyksestä, sosiaalisesta tasa-arvosta tai oikeasta venäjänpoliittisesta linjasta. Kuvaava oli erään vanhan fennomaanin mielipide, jonka mukaan ”oikea” mielipide voittaisi aina, vaikka sitä kannattaisi vain yksi ainoa ihminen. Ja myös Castrénin vastapuolella osattiin olla taipumattomia ja leimata vastapuolta – erityisesti Castrénia henkilönä.

Castrén edusti nuorsuomalaista suuntausta, joka 1880-luvulla alkoi arvostella vanhoja yrjökoskislaisia suomettarelaisia. Hänen ja uuden sukupolven kansallisuusaatteeseen ei riittänyt patriarkalismi, fennomaaninen vanhaluterilaisuus ja keisariuskollisuus. Ajan uudet ideologiset murrokset, kuten liberalismi, demokratia, sosialismi, yhteiskunnallisuus, kehitysoppi ja uskonto- ja kirkolliskritiikki, muovasivat Castrénin maailmankuvaa. Aluksi tähän liittyi myös leppymätön kieliasenne ja ruotsalaisvastaisuus. Ruotsalaisista tuli kuitenkin pian castrénilaisten liittolaisia taistelussa passiivisen vastarinnan puolesta ja suomettarelaisia vastaan. Varsinaiset sortovuodet helmikuun manifestin (1899) jälkeen olivat Castrénille täysin vivahteeton ”hyvän” ja ”pahan” yhteentörmäys, jossa kompromissit eivät olleet mahdollisia. Castrénilaisen käsityksen mukaan Suomella ei ollut oikeastaan oikeuttakaan tehdä myönnytyksiä pyhän laillisuuden kustannuksella, velvollisuudesta puhumattakaan. Jos tingittäisiin laista, tingittäisiin myös eettisestä ja moraalisesta maailmanjärjestyksestä, jossa lailla oli suoranainen pyhyys. Pienikin myönnytys ”oikeudesta” johtaisi kaltevalle pinnalle ja tuhoon. Näin ollen on ymmärrettävää, etteivät castrénilaiset ja suomettarelaiset pystyneet oikeastaan edes ymmärtämään toisiaan.

Suomettarelaisille myönnytykset olivat tarkoituksenmukaisuuskysymys ja pelastusrengas, Castrénille kahle, joka veti pinnan alle. Castrénin suuntaus ei kuitenkaan ollut enemmistönä edes nuorsuomalaisessa puolueessa. Puolueen todellinen johtaja oli K. J. Ståhlberg, jonka kannattajia kutsuttiin ”varpusiksi”. Ståhlbergilaiset kannattivat perustuslaillisuutta mutta eivät olleet yhtä ehdottomia kuin castrénilaiset, jotka puolestaan saivat kutsumanimekseen ”pääskyset”. Näiden mielestä ei vanhasuomalaisten ”petturien”, ”bobrikoffarien” kanssa saanut olla missään tekemisissä – mieluiten ei edes siviilielämässä. Suurlakon jälkeen Castrén tiivisti poliittisen näkemyksensä lauseeseen, jonka mukaan ”suomalainen puolue (vanhasuomalaiset) on laillisuuden ainoa este tässä maassa”. ”Varpuset” olivat maltillisempia ja pragmaattisempia. Castrén oli lähellä vastarintajärjestö ”kagaalia” ja hänellä oli puolueessaan merkittäviä kannattajia: mm. P. E. Svinhufvud, E. N. Setälä, Teodor Homén, Heikki Renvall ja Tekla Hultin. Mielipiteitä heijastelivat lehdistössä Suomalainen Kansa ja viipurilainen Karjala. Lehdet joutuivat usein polemiikkiin Ståhlbergiä ja tämän äänenkannattajaa Helsingin Sanomia vastaan.

Vuosina 1903–05 Castrén oli venäläisten karkottamana Tukholmassa. Kuvaavaa on, että hän oli neljän ensimmäiseksi karkotetun joukossa. Hänellä oli yhteyksiä aktivisteihin, ja Kööpenhaminassa hän tapasi Venäjän leskikeisarinnan Maria Feodorovnan (entinen Tanskan prinssessa Dagmar), joka koetti puhua Suomen puolesta pojalleen tsaarille. Erityisesti toisen sortokauden aikana Castrén joutui entistä selvemmin paitsioon omassa puolueessaan. Ståhlbergin ryhmä valtasi kaikki puolueen johtopaikat, ja Castrénin liiallisen jyrkkyyden katsottiin olevan haitaksi. Puoluehallinto yritti pudottaa Castrénin ns. yleisehdokkaiden joukosta, joille oli pyritty turvaamaan ”varma” valinta eduskuntaan. Viipurilaiset pysyivät kuitenkin Castrénin takana ja ilmoittivat asettavansa tämän joka tapauksessa ehdokkaaksi. Vuonna 1914 Castrén varoitteli yksityiskirjeessä erästä hengenheimolaista, että eduskunnalle ei jäisi ”selkärankaa”, jos Ståhlberg valittaisiin sen puhemieheksi. Sen sijaan Svinhufvudiin hän luotti. Ystäväänsä hän kehotti pitämään kannan – luonteenomaisin sanoin – ”selvänä, jyrkkänä ja suorana”. Kaikki myönnytykset olivat hänelle edelleen sellaista pikkusormen antamista paholaiselle, joka veisi lopulta koko käden. ”Suomen oikeudet” olivat kokonaisuus, jota oli puolustettava kokonaisuutena siihen asti, että Venäjällä nousisi – kuten hän luonnehti – ”vapaamielinen ja tosiperustuslaillinen” suuntaus. Jos oikeuksista luovutettaisiin itse osa pois, sitä osaa ei saataisi enää olojen parannuttuakaan takaisin.

Castrén oli päätynyt jo viimeistään vuonna 1905 itsenäisen ja puolueettoman Suomen kannalle, joten oleskellessaan ulkomailla maailmansodan aikana hän päätyi yhteyteen itsenäisyysliikkeen kanssa. Mutta tällä kertaa hänen linjaansa tai ainakaan toimintatapaansa ei enää kuulunut luottamus perustuslailliseen Venäjään, puolueettomuus tai pasifismi. (Vuonna 1908 Castrén oli ollut puheenjohtajana pohdittaessa kansainvälisen parlamenttien rauhanliiton Suomenosaston perustamista.) Sijalle olivat tulleet sotilaallinen jääkäriliike ja kiivas saksalaismielisyys. Castrén koetti suostutella Saksaa tekemään maihinnousun Suomeen Pohjanlahdelle ja muutenkin saada Saksaa tuomaan joukkoja Suomeen venäläisten karkottamiseksi. Vuosina 1916–18 hän kuului Tukholmassa aktivistiseen ns. ulkoasiainvaliokuntaan, jota on sanottu myös Suomen asiain komiteaksi. Koska hänen tiedettiin toimineen saksalaisten kanssa, venäläiset eivät keväällä 1917 päästäneet häntä Suomeen, vaikka hänelle kuului kansanedustajan loukkaamattomuus. Talvella 1918, juuri ennen sisällissodan syttymistä, Castrén palasi vaalipiiriinsä Viipuriin ja oli mukana yleisporvarillisen Karjalan Kansalaisliiton perustamisessa. Sodan sytyttyä hänen onnistui paeta Viipurista, ja hän toimi jälleen Ruotsissa – tällä kertaa valkoisen senaatin virallisena edustajana. Hän sai tavata mm. Ruotsin kuninkaan, jolta hän luonnollisesti toivoi apua Suomelle. Yleinen arvio kuitenkin on, että hän esitti asiansa liikaa vaatimuksen muodossa. Castrén oli vuonna 1918 monarkisti mutta jo syrjässä. Hän kannatti myöhemmin lähinnä kokoomuspuoluetta mutta ei liittynyt siihen: olihan siellä hänen vanhasuomalaisia vastustajiaan, joiden suuntaan hän oli sortovuosina polttanut siltansa.

Jonas Castrénia on vaikea sovittaa tavanomaiselle poliittisten arvostusten akselille. Esimerkiksi vastaus kysymykseen, oliko hän varsinaisesti radikaali vai konservatiivi, jää varsin monivivahteiseksi. Kiivas luonne viittaa radikaaliin, samoin kuuluminen 1880-luvun ”nuorten” uudistusliikkeeseen. Myöskään kulttuuri- ja uskontokysymyksissä Castrén ei ollut perinteinen konservatiivi. Mutta toisaalta Castrén oli monessa suhteessa oikeistolainen: hän oli pääskynen, legalisti ja nationalisti, vastusti tiukasti sosiaalidemokratiaa, jota hän piti anarkismina, ja oli vanhoillinen talous- ja sosiaalikysymyksissä. Maanvuokrauskysymyksessä hänen linjassaan oli reformismia, mutta ei vastustajien mielestä tarpeeksi. Kuvaavaa on, että Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiassa Castrén oli torppari Akseli Koskelan symbolinen arkkivihollinen juuri maanvuokrauskannan takia: kaikki kivet ja kuopat, jotka osuivat Akselin tielle, tämä kirosi ”Jonas Karstreineiksi”. Castrén olikin tällöin vanhoillisempi kuin 1800-luvulla.

Castrénin arvomaailma kuului oleellisilta osiltaan 1800-luvun lopun yleiseen idealismiin, jossa perustuslaillisuus, yhteiskunnallisuus ja nationalismi yhdistyivät ja jossa toisaalta ”materialistinen” sosiaalisuus, jokapäiväisen elämän vaikeudet ja puutteet olivat syrjemmällä. Ihanteena oli ”sivistyksen” tietä tapahtuva edistystyö ja yksilöiden toiminta kansallisen ja yleismaailmalliseen edistyksen hyväksi – ei massojen ajama politiikka. Castrén ja konservatiivit esimerkiksi vastustivat parlamentarismia, koska katsoivat sen tavallaan ”alentavan tasoa”: ”pätevien” tuli johtaa massoja ja toimia näiden hyväksi mutta nimenomaan oman paremman asiantuntemuksensa pohjalta. ”Epäpätevien” vallasta seuraisi anarkia. Kun eduskunta väitteli 1909 sotilasmiljoonien myöntämisestä Venäjälle, Castrén luonnollisesti vastusti. Hän tiivisti samalla maailmankatsomuksensa vakuuttaessaan oikeuden ja totuuden pysyvän: ”Ne pysyvät sen takia, että niiden perustukset ovat aatemaailmassa. Niitä ei murra väkivalta, niitä ei sorra aseet, niitä ei kukista rauta eikä veri. Oikeus, se on meidän aseeton voimamme.” Tällä linjalla Castrén pysyi – usein kovapäisesti ja toisin ajattelevia kiivaasti arvostellen mutta myös johdonmukaisesti ja itseään säästämättä. Hän kuoli pitkällisen sairastelun jälkeen. Mannerheimin hautajaisiin lähettämässä seppeleessä oli sanat: ”Pelottomalle ja määrätietoiselle Suomen vapaudentaistelijalle.”

Vanhemmat

kirkkoherra Zachris Castrén ja Leontine Reuter

Puoliso

Jonas Castrén ei ollut naimisissa.