Valtiopäivämies Pekka Aulin syntyi Tornionjokilaaksossa vuonna 1862. Hän suoritti Torniossa värjärin ammattiopinnot ja siirtyi sitten Ouluun värjärimestari Lindgrenin oppipojaksi. Iihin Aulin muutti vuonna 1884 22-vuotiaana ja aloitti siellä itsenäisen ammatinharjoittamisen perustaen värjäämön/vanutuslaitoksen ja lankakaupan. Tätä liiketoimintaa hän harjoitti vuosikymmenen ajan. Sen jälkeen hän vuokrasi Pohjois-Iistä Leiston sotilasvirkatalon ja ryhtyi maanviljelijäksi. Hän perusti myös Iin Vesitehtaan ja rakensi vuonna 1899 Illinsuvannon rannalle pienen yksiraamisen Tikkasen höyrysahan. Vuonna 1908 hän vuokrasi sahan ensin pois ja myi sen lopulta vuonna 1914 liikemies A. Koivistolle.

Vuonna 1906 nuori viljelijä osti osuuden Kauppilan tilasta, jonka pinta-ala oli parisataa hehtaaria. Kauppilan tilaosuudesta luovuttuaan hän hankki omistukseensa parikin maatilaa Oulujoelta ja isännöi lopulta Yli-Iissä olevaa Jakun maatilaa. Hän oli edistyksellinen maanviljelijä, joka otti jo varhain käyttöön viljelyksillään esimerkiksi väkilannoitteet ja toi uusia tuulia myös pellonmuokkauksen, sadonkorjuun ja metsän hyödyntämisen menetelmiin.

Pekka Aulin alkoi pian Iihin muuttamisensa jälkeen ottaa osaa yhteiskunnallisten asioiden hoitoon. Hän puuttui tarmokkaasti esimerkiksi kunnan tilinpitoon, joka saatiin hänen aloitteestaan ajanmukaiseksi. Hän toimi myös muun muassa kuntakokouksien puheenjohtajana ja kunnallislautakunnan esimiehenä. Aulinin ohjenuorana näissä tehtävissä oli oikeudenmukaisuus ja tinkimättömyys. Hänen sanottiinkin kunnan esimiehenä osoittaneen ”puhdasta intoa ja erikoisempaa suoruutta” ja johtaneen asioita ”kenenkään mieliin katsomatta”. Vuonna 1899 Aulin valittiin Iin seurakunnan kirkonisännäksi. Lisäksi hän hoiti kalastusasioita, toimi pitkään Oulun läänin kalastuskuntien keskusliiton puheenjohtajana ja ajoi Oulun seudun kuntien yhteisiä sairaalahankkeita. Hän oli kannattamassa myös lukuhuoneen perustamista Iihin. Aulin kirjoitteli innokkaasti sanomalehtiin muun muassa kansakoulujen perustamisen puolesta ja lähetti lehtiin myös kirjoituksia, jotka koskivat yleisiä kysymyksiä, kuten maanteitten ylläpitoa.

Johdonmukaisen ja perusteellisen kunnallismiehen maineensa ansiosta Aulin pääsi vuoden 1894 valtiopäiville edustamaan Kemin tuomiokuntaa talonpoikaissäädyssä. Hänet valittiin heti rautatievaliokuntaan ja säädyn yksityiseen kielianomuslautakuntaan. Sittemmin hän toimi edustajana kaikilla säätyvaltiopäivillä niiden lopettamiseen saakka. Myös myöhemmillä valtiopäivillä hän toimi useissa eri valiokunnissa. Heti ensimmäisillä valtiopäivillään Aulin teki sekä yksinään että muiden kanssa lukuisia anomusehdotuksia.

Valtiopäivämiehenä Pekka Aulin esiintyi päättäväisesti ja varmasti sekä osoitti selkeää arvostelukykyä ja periaatteellisuutta. Hän työskenteli aina innokkaasti suomalaisuuden hyväksi. Erityisesti hän ajoi laajan Oulun läänin kehittämistä. Hänen suuren kannatuksensa eräs syy olikin se, että hän näki köyhän Pohjois-Suomen erillisenä kokonaisuutena, jota oli olosuhteiden takia kohdeltava toisin kuin eteläistä Suomea ja jolle oli annettava mahdollisuudet kehittymiseen. Yleisen valtiollisen äänioikeuden laajentaminen oli Aulinille tärkeää. Lisäksi hän pyrki anomuksillaan järjestelmällisesti parantamaan vähäosaisten asemaa ajamalla esimerkiksi työväen vakuutusta. Kansan sivistystason kohottaminen oli Aulinille varsinainen sydämenasia, ja hän korottikin äänensä asian puolesta joka kerran, kun valtiopäivillä tuli esille kysymys kansakoulu- tai oppipakosta. Myös kotipitäjässään hän teki parhaansa asian eteenpäin viemiseksi.

Sorto- eli routavuosien aikana Aulin puhui valtiopäivillä äänekkäästi sortotoimenpiteiden ja venäläistämisen vastustamisen puolesta. Valtiopäivien välillä hän nostatti Iissä ja lähipitäjissä vastarintaa sortotoimia vastaan vastustamalla esimerkiksi laittomia asevelvollisuuskutsuntoja. Hän levitti myös kiellettyä Vapaita lehtisiä -julkaisua kotipitäjässään. Kiivaiden ja näkyvien toimiensa vuoksi Aulin joutui viranomaisten silmälläpidon alle. Lopulta heinä–elokuun vaihteessa vuonna 1903 ilmestyi sanomalehtiin lyhyt uutinen, jossa mainittiin Pekka Aulinin saaneen määräyksen poistua maasta kolmen päivän kuluessa. Sadat ihmiset kokoontuivat rautatieasemalle saattamaan karkotettua, joka lähti matkalleen juhlapuvussa ja ystäviensä kiinnittämiä kukkia rinnassaan.

Aulin oleili aluksi Haaparannassa, jona aikana hän vieraili iltaisin pimeän turvin usein Alatornion pappilassa. Karkotuksensa loppuajaksi hän siirtyi Tukholmaan. Toimeentulo vieraassa maassa oli vaikeaa, ja tällä välin Aulinin oma perhe joutui kotimaassa kauppaliikkeen kannattamattomuuden takia vararikkoon. Karkotusmääräys purettiin vuoden 1905 alussa. Pekka Aulinin paluu Iihin muodostui riemukkaaksi kansanjuhlaksi, johon saapui runsaasti ihmisiä matkojenkin päästä. Karkotetun paluun kunniaksi oli järjestetty tervehdyspuheen pitäjäkin, mutta hän oli niin hermostunut tai liikuttunut, että sai puheenvuoronsa koittaessa sanottua vain: ”Sinä tulit, Aulin.” Rautatieasemalta Pekka Aulin saatettiin juhlallisessa soihtukulkueessa kotiinsa.

Valtiopäivävaalit oli ehditty Aulinin poissa ollessa jo järjestää, mutta hän pääsi silti mukaan valtiopäiville myöhästyneenä, kun karjalaisen Rannan kihlakunnan edustaja kuoli. Seuraavilla eli viimeisillä valtiopäivillä 1905–1906 hän edusti jälleen Kemin tuomiokuntaa. Valtiopäiväuudistuksen jälkeen perustetussa yksikamarisessa eduskunnassa Ahmavaaraksi sukunimensä suomentanut Aulin jatkoi kansanedustajana vuosina 1907–1919 lukuun ottamatta vuotta 1917. Hän kuului nuorsuomalaiseen puolueeseen ja toimi sen johtohahmona. Kun puolue itsenäisyyden alussa jakautui, hän liittyi Kansalliseen Kokoomukseen.

[Kuva: Ahmavaara-Aulin sai postimerkin v. 1956. Kuvalähde: Wikipedia.]
Ahmavaara-Aulin sai postimerkin v. 1956. Kuvalähde: Wikipedia.

Ahmavaara teki eduskunnassa lukuisia aloitteita ja lausuntoja sekä toimi valtiovarainvaliokunnassa ja perustuslakivaliokunnassa. Hän kuului myös suureen valiokuntaan ja oli vuonna 1918 eduskunnan toinen varapuhemies. Lisäksi hän oli jäsenenä useissa valtion komiteoissa, kuten rautatie-, kunnallis-, agraari-, pappien palkkaus- ja yksityismetsäkomiteassa.

Vuonna 1918 Pekka Ahmavaara siirtyi Maatalouspankin Oulun haarakonttorin johtajaksi ja hoiti tätä tointa vuoteen 1927 saakka. Hän asui aluksi Oulujoella ja muutti vuonna 1921 Ouluun. Vuosina 1917–1925 hän toimi Oulun läänin talousseuran johtajana. Jo tätä ennen hän oli toiminut talousseuran varapuheenjohtajana, ja siinä tehtävässä hän jatkoi vuodesta 1926 aina kuolemaansa saakka. Vuonna 1919 hän sai kunnallisneuvoksen arvonimen.

Pekka Ahmavaara kuoli tapaninpäivänä 1929.

Vanhemmat

talollinen David Mäkitalo (Ahma) ja Justina Hirstiö

Puoliso

  1. Anna Maria Mustonen
  2. kansakoulunopettaja Maria Karoliina Komulainen
  3. Anna Brigitta Leiviskä (ent. Kulovaara)

Lähdeluettelo

  • Rytkönen, Raili: Suur-Iin historia 2: 1870–1925. 1989
  • Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon: 74 elämäkertaa. 1952
  • Kansallisbiografia: Pekka Ahmavaara
  • Tolonen, Väinö: Pekka Ahmavaara Iistä valittiin 100 vuotta sitten valtiopäiville. Kaleva 21.12.1994, s. 2