Tuskinpa haukiputaalaisilla on tietoa siitä, kuinka monta kertaa pitäjämme on ollut sodan jaloissa. Myöskään historiantutkijat eivät voi antaa tarkkaa vastausta, sillä Suomen sotahistoria 1500-luvun loppuun asti on aika lailla hämärän peitossa.

Pähkinäsaaren rauhan (1323) jälkeisessä tilanteessa oli Perämeren rannikon asutus kiistanalaisessa asemassa. Mikäli Ruotsin ja Novgorodin välinen raja meni Pyhäjoen seudulta (mitä itse kovasti epäilen), oli rajan pohjoispuoli Novgorodin aluetta, jossa kuitenkin asui Ruotsin valtapiiriin kuuluvaa väestöä. Novgorod yritti tuhota tämän asutuksen ja teki Perämeren rannikolle kymmenkunta hävitysretkeä. Hävityksen kohteista ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa. Mutta se ainakin tiedetään venäläisen kronikan perusteella, että ruhtinaat Iivana ja Pietari Uschatoi sotajoukkoineen tulivat Perämeren rannikolle vuonna 1496. ”Vaahtoavana tulvana” levisi hävitys ja surma pohjoisesta käsin kymmeneen jokilaaksoon. Kronikka mainitsee tuhottujen alueiden joukossa mm. Hawka, Putasch ja Kolokol. Nimistä kaksi ensinmainittua tarkoittaa Haukipudasta, ja venäjänkielinen sana Kolokol on suomeksi kirkonkello, eli se tarkoittaa Kellonkylää ja sen jokea nykyiseltä nimeltä Kalimenjoki.

Kun vanha tarina kertoo Kellon kirkon tuhoamisesta ja kirkonkellon ryöstämisestä, se voi hyvin liittyä em. sotaretkeen, mutta tuhotyöt on voitu tehdä muidenkin hävitysretkien aikana. Toinen vähemmän tunnettu tarina kertoo, että viholliset olivat polttaneet kirkon ja pappilan Holman luona. Tapettu pappi oli pistetty tuleen, mutta haukiputaalaiset olivat palokeksin avulla vetäneet ruumiin pois ja haudanneet hänet arkussa. Jälkimmäinen tarina voinee olla vuosilta 1589 tai 1592, jolloin venäläisen hävitykset olivat poikkeuksellisen suuret.

Isovihan aika 1712–1721 oli tutkijoiden mielestä raskainta aikaa, mitä Suomen kansa on saanut koskaan kokea. Miehitysjoukot levittäytyivät etelästä ja tulivat Ouluun syksyllä 1714.

Oulusta käsin vihollinen teki partioretkiä pohjoiseen, joten he ainakin kulkivat Haukiputaan läpi, sekä alkoivat piirittää Kajaanin linnaa, jonka he valtasivat vuonna 1716. Yleensä vihollisjoukon tulo merkitsi paikalliselle väestölle raakaa kohtelua, muonan ja rehujen viemistä ja majoitusta oman käden oikeudella. Oman valtakunnan sotajoukkojen ja sissiryhmien liikkuminen oli melkein yhtä raskasta. Tällöin alue, joka oli tärkeimmän tien, Rantatien, varrella, kuten Haukipudas, joutui eniten kärsimään.

Ruotsalaiset tekivät tiedusteluretkiä Oulun suuntaan Vuonna 1719; he lähettivät ratsuväkiosaston Ouluun, josta se tulitaistelun jälkeen joutui peräytymään pohjoiseen. Venäläiset tulivat 180 rakuunan ja 500 kasakan voimin perässä, ja uusi yhteenotto oli Kalimenjoen luona Kellossa. Kahakan alkuvaiheissa venäläisen päällikön, majuri Antamon Antonevitschin, ratsu kaatui ojaan ja päällikkö suistui maahan. Venäläiset luulivat päällikkönsä kuolleen ja kääntyivät takaisin. Päällikkö oli kuitenkin elossa ja pääsi avopäin pakenemaan Hailuotoon, josta paikalliset talonpojat ohjasivat hänet Lumijoelle joutumatta ruotsalaisten käsiin. Tästä kiitollisena päällikkö anoi armoa Oululle ja sen lähiseudulle, jotka jäivät kokonaan polttamatta, vaikka tsaarin alkuperäisen suunnitelman mukaan koko Tornion ja Kalajoen välinen alue piti ruotsalaisten vastuksen takia polttaa. Tapahtumat Kalimenjoella olivat niin merkittäviä, että niistä on mainintoja sotahistoriassa nimellä Kellon kahakka.

Pohjois-Suomessa venäläisten valta ei ollut miehitystä, vaan he pitivät alueen kurissa ryöstö- ja partioretkien avulla. Näillä retkillä venäläiset ottivat vankeja, erityisesti lapsia ja nuoria, joita vietiin Venäjälle kasvatettavaksi. Sodan jälkeen Iin kirkkoherra laati vangituista luettelon, joka on säilynyt. Sen mukaan Haukiputaalta vietiin 43 henkeä. Vihollisen surmaamia oli Haukiputaalla 120.

Isoavihaa seurasi pikkuviha vuosina 1742–45. Oulussa majaillut venäläinen sotaväki joutui useaan otteeseen pohjoisesta tulevien ruotsalaisten joukkojen häiritsemäksi. Tästä syystä Haukiputaan alueella Rantatietä pitkin liikkui edestakaisin molempien osapuolen sotajoukkoja, mikä aiheutti paikalliselle väestölle tuntuvaa vahinkoa.

Keväällä 1742 perääntyneet ruotsalaisjoukot polttivat Kalimenjoen sillan. Perässä seuranneet venäläiset hajottivat Jukurin talon kaksi riihtä, joista he tekivät uuden sillan. Mitä tällainen sota merkitsi paikalliselle väestölle, osoittaa sodan jälkeen tehty luettelo. Ruotsalaisten mukana Jukurista katosi viljaa, hevonen, reki, nuottia, verkkoja, köyttä, neljä lehmää, seitsemän lammasta sekä puuaitaa joka oli poltettu nuotio-puina. Myöhemmin tulleet venäläiset veivät myös kalastustarvikkeita.

Venäläiset tekivät puolustusasemia Kiiminkijoen eteläpuolelle, mm. tykkiaseman lauttapaikan luo. Kirkontornia käytettiin tähystykseen. Varustelut tulivat käyttöön keväällä 1743, kun Ruotsista tulleet joukot karkottivat venäläiset Iistä. Haukiputaan kirkkorannassa syntyi tappelu, jonka ruotsalaiset voittivat. Muuan haukiputaalainen katsoi sitä korkeasta puusta käsin.

Venäläiset peräytyivät Kelloon, jossa oli uusi yhteenotto 10.5.1743. Tuossa kahakassa ruotsalaisilla oli Venäjän joukosta karanneita unkarilaisia husaareja, jotka olivat vaihtaneet puolta, sillä venäläiset eivät olleet maksaneet sovittua palkkaa ja olivat pakottaneet heidät hiihtämään.

Suomen sota vuonna 1808 toi jälleen vaikeuksia Haukiputaallekin. Pakko-otot olivat yleisiä: sotajoukkojen majoituksen takia asukkaat joutuivat lähtemään yöksi navettaan, kyytivelvollisuus eli ransportti vei miehiä ja hevosia jopa sadan kilometrin päähän sotatavaroiden ja sotilaiden kuljetukseen.

Kustaa Pentin muistikirjassa kerrotaan, että Hookananpään ja Kirkonkylän välisellä metsätaipaleella käytiin pistintaistelu, jonka seurauksena miehiä kuoli molemmilta osapuolilta. Kaatuneitten hautaus jäi kuntalaisten huoleksi. Talvi kun oli, ruumiit pinottiin ensin lukkarin ulkorakennuksen kylkeen, josta ne keväällä haudattiin joukkohautaan ensin tapulin eteen tien puolelle ja sitten kirkon oven eteen siten, että venäläiset pantiin alle, ruotsalaiset ja suomalaiset päälle.

Autonomian aikana venäläiset vartoivat merenkulkua ja pitivät majaa mm. Martinhovissa. He rakensivat sinne tähystystornin ja tekivät puhelinlinjan.

Ennen vapaussodan alkua oululainen suojeluskuntaosasto kaappasi 25.1.1918 Torniosta Ouluun tulevan aselähetyksen, noin 250 kivääriä, mutta kuvernööri ja piirinjohto pakottivat luovuttamaan sen takaisin venäläisille. Nolosti päättyneessä kaappauksessa oli mukana 12 haukiputaalaista ja 5 hevosta.

[Kuva: Saksalaisten räjäyttämä Kiiminkijoen rautatiesilta]
Saksalaisten räjäyttämä Kiiminkijoen rautatiesilta Haukiputaalla syksyllä 1944. Haukiputaan kunnan kuva-arkisto.

Viimeisen kerran sota koski Haukipudasta jatkosodan aikana. Vuonna 1943 Martinniemeen pudotettiin muutama pommi. Vauriot olivat kuitenkin vähäisiä. Ns. jatkosodan alkuvaiheista asti saksalaiset olivat pitäneet majapaikkanaan Martinniemen Kerholaa, työväentaloa ja Martinhovia. Sota saksalaisten karkottamiseksi Suomesta alkoi itse asiassa Haukiputaalta 24.9.1944. Muutama saksalainen pidätettiin Haukiputaan alueella. Kun sotasuunnitelmat olivat tiedossa, Martinniemen asukkaille, lähinnä lapsille, naisille ja vanhuksille, järjestettiin vapaaehtoinen kuljetus proomuilla Ouluun. Saksalaiset upottivat Martinniemen vesillä Mustankarin ja mantereen välillä 36 proomua ja aikoivat upottaa myös evakuointiproomun, mutta se pystyttiin puhumalla estämään. Sen sijaan Kiiminkijoen rautatiesillan saksalaiset räjäyttivät. Se olikin eteläisin saksalaisten tuhoama silta. Saksalaisten suunnitelmissa oli myös Kalimenjoen sillan ja puhelintolppien tuhoaminen Kellon alueella. Räjähteet olivat jo valmiina ja asukkaita oli varoitettu, mutta lopullista käskyä ei tullut.

Lähdeluettelo

Teksti on julkaistu aiemmin Pohjanpoika-lehdessä 2/2003.