Jospa taas kiikaroisi taaksepäin ajassa ja suuntaisi linssin vanhan kansan kotiympyröihin.

Aloitanpa vaikka piiskasta. Mattoja ei ennen piiskattu, ne karistettiin pölystä ja roskista puistamalla. Piiska eli vitta saattoi silti olla. Lapsia varten. Meidän perheessä kävi sen kanssa vähän nolosti. Pikkupiiska, koivunvarpu, oli ujutettu keittiön ovenkarmin ja seinän väliin. Varanvuoksi. Ja pelotteeksi. Tyttö oli silloin pikkutaapero. Piiska oli ollut paikallaan vasta vähän aikaa. Yhtenä päivänä lapsirukka osoitti sitä pikku sormellaan ja sanoi: ”Kukka”. Piiska sai äkkiä lähtöpassit. Pikkuinen mielsi sen kukaksi! Siinäpä sitä tuli henkistä piiskaa meille vanhemmille.

Pyykkitelineistä ei ollut hajuakaan. Pyykeille oli pitkät ja paksut narut. Ennen varsinaista pyykkipäivää vaatteet pantiin saaviin likoamaan. Pyykkipäivänä – päivä yleensä tuhrautuikin kokonaan pyykinpesuun – narut kiinnitettiin joko ulkoseinissä oleviin suuriin nauloihin tai muihin kiinnikkeisiin, tai kierrettiin puiden ympärille.

Köökin eli pirtin kuvioita

Köökin ”tiskipöydällä” oli vesiämpärin vakiopaikka. Meillä ja monella muullakin. Kauha kellua lökötteli ämpärissä veden päällä. Ei ollut suotavaa, että kauhasta hörpitään vettä ja pannaan kauha takaisin ämpäriin. Kyllä sitä silti tapahtui. Lattialle sylkemistäkin saattoi ilmetä vielä joskus, niin hyikäiltävää kuin se olikin. Ja muun muassa junissa oli seinällä kyltti: Älä sylje lattialle. Spotta inte på golvet.

Kaivo oli jokaisen suvun kartanolla. Kenellä vähän parempi, kenellä huonompi. Se paremmuushan tarkoitti veden laatua ja riittävyyttä kaikkina vuodenaikoina. Jos oma kaivo petti, käytiin naapurin kaivosta vinttaamassa. Luvan kautta tietenkin. Jotkut kaivot olivat hyvinkin syviä. Joten kyllä siinä käsivoimat vahvistuivat vettä vintatessa ja täyttä ämpäriä sisälle kantaessa. Joka päivä.

Sama huonekalu, jonka päällä vesiämpäriä pidettiin, piti myös sisällään ulospäin keikautettavan hälläpuiden puusäilön. Meillä ja muuallakin. Hantuukitelineen paikka oli seinällä, pöydän yläpuolella. Telineessä oma puutappi silimihantuukille (kasvopyyhkeelle), käsihantuukille ja tiskihantuukille.

Peitevaatteena yleensä itse tehty ja merkkaamalla kuvioitu vaate. Telineen yläosassa oli hylly mm. hammasharjaa ja mukia varten.

Käden ulottuvilla, seinältä, löytyivät emaliset, valkoiset salakkarit (salkkarit), joissa säilytettiin suolaa, jauhoja, miksei sokeriakin. Niiden päälle saattoi olla maalattuna jokin, yleensä sininen koristekuva, tai ainakin isolla kirjoitettuna, mikä salakkari oli kyseessä. Minun kotonani oli sellainen suolaa varten.

Kommuuti eli pesupöytä

Monessa perheessä keittiön kalusteena oli myös kommuuti. Se toimitti pesupöydän virkaa ja piti sisällään muun muassa silimikoolin, siis kasvojenpesuvadin, saippuan ja sen sellaista.

Muita mööpeleitä olivat usein pitkänmallinen pöytä, jonka vierellä molemmin puolin penkit. Sänky kuului sekin kuvioihin, sellainen sivustavedettävä, joka koottiin päiväksi istumisalustaksi samoin kuin penkki tai tuolit, joita viimeksi sanottuja sanottiin kylläkin tooleiksi. Itse asiassa keittiötäkin nimitettiin usein pirtiksi. Joissakin huusholleissa saattoi rukki odotella pirtin nurkassa polkijaa ja kehrääjää. Meillä sitä säilytettiin muistaakseni puohissa. Mutta kartat eli karstat olivat tampuurin muurin päällä. Kartoista minulla tulee väkisinkin mieleen isäni, joka ilmaisi usein vekkulisti asioita tai tilanteita. Hän ei käyttänyt karkeita ilmaisuja ilvehtiessään. Isä saattoi tuumia joskus silmänpilke naamallaan myöhaisillan katveessa äidille:

”Eikö sitä, Ellu, aleta jo villoja karttamaan”. Viimeistään aikuisena oppi älyämään, että se oli leikinlaskua nukkumaan menemisestä. Ja vihjettä kenties muustakin!

”Kaksikerroksisia” kalusteita

Astiakaapit kuuluivat luontojaan myös asiaan. Suurelta osin ne olivat korkeita ”kaksikerroksisia” kalusteita, joiden keskiosassa oli syvennystaso. Minun kotonani pirtin kaappi sijaitsi seinäsyvennyksessä. Yläosassa jauhot, sokerit ja muut sellaiset, alaspäin seuraavalla hyllyllä astiat, sitten yksi hylly leipää, pullaa ja muita elintarvikkeita varten. Kaapin lattiatasossa säilytettiin muun muassa patoja, paistinpannuja, kahvipannua ja rännäriä, kahvinpaahdinta, jota joskus raa’an kahvin aikaan tarvittiin kahvinpapujen paahtamiseen.

Kaapin kynnysosa oli jännästi puolisen metriä lattiatasoa ylempänä. Ja täytyikin olla, seinämänsä alimmaiselle säilytystilalle. Vieläkin muistuu elävästi mieleen, miten ylähyllyltä jotakin ottaessa piti nousta tuon korokkeen päälle ylettyäkseen ylähyllylle.

Leivinuuni ja hällä löytyivät miltei kaikista huusholleista. Pakollisiakin ne olivat lämmityksen, leipomisen ja sapuskanlaiton kannalta.

Kellariin köökistä tai kamarista

Kellari taisi useimmissa huusholleissa ammottaa pirtin lattian alla. Minun kotonani se jostain kumman syystä oli järkätty kamarin lattian alle. Liekö ollut vaikka niin, että alun alkaen kööki ja kamari olivat yhtä pirttiä ja myöhemmin tehtiin väliseinä. Mene ja tiedä.

Kaiken kaikkiaan arjenpyörittäminen oli monilta osin paljon työläämpää ja raskaampaa kuin tähän maailmanaikaan. Silti menneet, alkeellisemmat olosuhteet peilautuvat aika ajoin mieleen lämpiminä muistikuvina lapsuuden ja nuoruuden ajoilta.