Tähän maailman aikaan kauppojen hyllyrivistöt pullistelevat monenlaisista valmisruuista, puolivalmisteista, juomista ja muista herkuista.

Mitenkäs ennen vanhaan?

No eihän niistä ollut puhettakaan, saati sitten, että niitä olisi ollut myynnissä. Ei ollut kaupassa välipalaherkkuja, ei jogurttia tai vanukkaita. Viiliä tehtiin itse. Jos viilinsiemen pääsi loppumaan, sitä hilpastiin kysymään naapurista.

Kahviakaan ei ollut kaupan sodan aikana eikä sen jälkeisinä vuosina. Oli tyydyttävä kahvinkorvikkeeseen, joka oli sikurin juurista paahdettua ja jauhettua.

Vähitellen kahvia alkoi olla saatavissa, tosin säännösteltynä. Korviketta oli silti vielä myynnissä, joten sitä saattoi käyttää kahvinlisukkeena. Kahviin pantiin muuten suolaakin.

Pullaa välipalaksi

Topparuoka oli lasten välipala. Minun muistini yltää siihen asti, kun topparuokaa tehtiin kahviin. No siis, kuppiin kaadettiin kahvia, johon lisättiin kermaa tai maitoa ja sokeria. Sekaan pullaa palasiksi revittynä. Kyllä se pikkusuu nappasi, kun sai topparuokaa.

Puttaalaista perinneroinaa -kirjasessa nimimerkki SP kertoo hieman erilaisesta topparuuasta. Kertomuksessa Luuvelliä ja topparuokaa lasten äiti oli Halosenniemen sahalla töissä ja lapset joutuivat vauvaa katsomaan. He olivat menossa Ojansuuhun uimaan.

Siteeraus kertomuksesta:

”Vauva yritti väärillä säärillään nousta seisomaan vaunuissa, mutta mätkähti aina kiven ja kuopan kohdalla istualleen. Oli vuosi 1939 ja varsinkin tällaisena kuumana kesäpäivänä meitä tympäisi kuljettaa vauvaa mukana. Onneksi sille ei ehtisi tulla nälkä missään vaiheessa, sillä meillä oli topparuokapääläri varattu mukaan. Ämpäriin oli mäskätty pullaa ja maitoa sekaisin. Se meidän oli sitten määrä aina tarpeen tullessa työntää vauvalle suuhun”.

Meillä kotona taas maidosta, kuivista pullanpalasista ja voinokareesta keitettiin pullakeittoa. Se oli myös tosi hyvää. Taisipa ne omat lapsetkin aikanaan päästä nauttimaan topparuuasta ja pullakeitosta.

Keittoruokapuolella monessa perheessä lauantaisapuskana oli leipäjankki. Siinä käytettiin hyväksi kuivuneet leipäpalat ja leivänkannikat. Padassa käristettiin ensin sianläskiä, siihen vettä päälle ja sekaan liotetut leivänpalaset. Siunatuksi lopuksi kouransilmässä räpsäys suolaa sekaan ja siinäpä se. Kun jankki oli lautasella, sai se vielä voisilmän killottamaan keskelle. Jos voita oli.

Kala oli tietysti tuolloinkin useasti ravinnonlähde, varsinkin sulan veden aikaan.

Hoopukkaa ja limppisoppaa

Ja entäs syltyt! Ne vasta olivat poikaa. Sylttyjä syötiin leivän kanssa välipalaksi. Ne olivat eläinten sisuksista valmiiksi kypsytettyjä palasia, ja niitä myytiin kaupassa. Palaset oli maksaa, munuaisia, utaretta, keuhkoa ja pinnaltaan helttamaista rapamahaa. Utare ja munuaiset ja maksakin olivat minusta parhaita. Rapamaha ei ollut kovin hääviä. Olen muuten kuullut, että kauppahallissa olisi vieläkin myytävänä sylttyjä.

Hoopukka oli sekin tykätty ruokalaji. Keittoon siivutettiin perunat samalla tavalla kuin laatikkoruokaan. Sekaan suolasilakoita paloiteltuna. Hoopukka tehtiin maitoon.

Klimppi- eli limppisoppa kuului silloin tällöin ruokarepertuaariin. Limppisopan valmistamista en kunnolla muista, joten lainaanpa reseptin Jukka Ukkolan Oulun murteen sanakirjasta Ookko nä. Siellä sanotaan: ”Limppisoppa on perinneruoka, jossa on jauhoista, voista, munasta ja rusinoista leivottuja klimppejä lihaliemessä.”

Tuttu ruokahan se, mutta ei se mitään mieliruokaa ollut, ainakaan lapsen mielestä. Mutta kaikkea silti syötiin. Oppipahan siihen, ettei pidä rantustella.

Ispinäpottu kuului sekin keittoruokiin. Ispinöitä oli myytävänä ainakin Oulun kauppahallissa. Ispinät olivat kellertäviä, suolattuja talimöykkyjä, joista keitettiin ispinäpottua. Se keitettiin maitoon. Talimöykyt murennettiin ensin padan pohjalle ja käristettiin. Rössypottuunkin käytettiin ispinöitä.

Täytyy ottaa huomioon, että energian kulutus oli ennen vanhaan kova, kun leivänansaitsemistyöt olivat raskaita ja kaikki kotityötkin tehtiin käsin. Lauantaikin oli työpäivä.

Vaikka ruoka oli rasvaista ja raskasta, vastapainoksi oli itsekasvatettuja vihanneksia ja marjoja. Porkkanat, punajuuret, perunat, tietenkin sipulit, raparperit, viinimarjat. Joillakin lantut ja nauriit sun muut. Syyskesällä poimittiin metsänantimia. Marjametsät olivat silloin täällä Haukiputaallakin lähempänä kuin nykyään. Myöhemmin kun ikää oli enemmän ja pääsi pyörän omistajaksi, kirkonkylän metsiin veulattiin pyörällä, kunhan ensin oli ylitetty joki veneellä. Marjamaat olivat hyvät.

Ainakin talvella raudan ja vitamiinitarpeen täydentämiseksi sain Rautaviiniä ja Jekovit-suklaata, joita oli myynnissä apteekissa eli atteekisa, kuten puhekielen muoto kuului. Kumpaakaan ei ole enää saatavana. Kilautin apteekkiin ja tarkistin asian. Rautaviinistä ei ollut kuultukaan.

Miltei kaikki kortilla

Syömispuoli oli tehtävä niistä aineksista, mitä kunakin vuonna ja aikana oli saatavissa. Sodan aikana ja sen jälkeenkin ruoka oli kortilla. Sokerit, jauhot, voi, kahvi ja miltei kaikki. Muutkin kuin ruokatarvikkeet. Kansanhuolto jakoi ostokortit, joissa oli kupongit. Kupongeista leikattiin kaupassa pois se palanen, mitä tarviketta oli ostettu. Ruokaa oli siis saatavissa määränpäästä. Se tiesi kulansseille eli mustanpörssin kauppiaille kulta-aikoja.

Ne, joilla oli sukulaisia Amerikassa, kirjoittivat tilanteestaan sinne ja saivat paketteja, joissa oli ruokaa ja vaatetta. Meillekin tuli ameriikanpaketteja silloin tällöin. Isän sukulainen asui perheineen rapakon takana Oregonin Astoriassa. Paketeissa oli muun muassa riisiä ja rusinoita ja jotain vaatetavaraa.

Sodan jälkeen Amerikasta tuli Suomeen myös niin sanottuja Hooverin lahjoja. Ne oli tarkoitettu vaateavustukseksi niitä kipeimmin tarvitseville. Aina ne eivät ilmeisesti päätyneet tarkoitettuihin kohteisiin. Kuuli nimittäin puhuttavan, että parhaat vaatteet kulkivat parempiosaisten jakajien päällä ja että köyhien lapsille jaettiin puukenkiä. Mutta varmasti oli myös oikeudenmukaisia jakajia, kenties suurin osa. Väärinkäytöksilläkin tahtoo olla taipumus saada siivet.