Näin elettiin ennen vanhaan

Kukapa olisi osannut edes uumoilla niitä monia työn kevennyksiä, joita nykyään löytyy kotiympyröistä. Silloin joskus kun ei ollut mitään apuaparaatteja, täytyi tietenkin pärjätä niillä konsteilla, mitä käytettävissä oli. Ja olihan niitä.

Jääkaappina toimivat kellari, kahveri ja kaivo. Kellari oli muun muassa perunoita, juureksia ja mehupulloja varten. Jos mehupulloihin ajan myötä muodostui homemöhkäle pintaan, se oli aika nätti lumpsauttaa siitä päältä pois.

Tomaatteja kasvatettiin aurinkoisella paikalla, mökin eteläisellä seinustalla. Eiväthän ne kaikki ehtineet kunnolla kypsyä, mutta keino löytyi siihenkin: tomaattien ympärille sanomalehtipaperi, sitten kääröt kellariin tai muualle pimeään. Oli oma hohtonsa löytää myöhemmin paperipiilosta punainen, makea tomaatti.

Kahverissa, porstuassa olevassa komerossa, säilytettiin mm. maitoa ja muuta ruokatavaraa. Maito oli niin rasvaista, kaupastakin ostettu, että kerma saatiin samasta. Maito kaadettiin laajaan pil(i)kkumiin (kulhoon) ja astia vietiin vaikkapa kahveriin. Seuraavana päivänä kummattiin kauhalla kerma pois päältä: Oli paksua ja hyvää!

Kesäkuumalla kaivo oli kätevä maidon- ja lihansäilytyspaikka. Eikä siinä sen kummempia kommervenkkejä tarvittu kuin että laitettiin lihapaketti ja maitopääläri pitkähkön narun päähän roikkumaan. Kaivossa tuotteet säilyivät hyvinä.

Ruohonleikkurin virkaa hoiti vasikka tai lammas. Tärkeintä oli tietysti niistä saatu liha ja lampaista kyseen ollen myös villat. Monesta huushollista löytyivät keritsimet, joilla lammas kerittiin. Seuraava vaihe oli lampaan villojen karttaaminen eli karstaaminen.

Sitä hommaa tehtäessä oli vastakkain kaksi ääripäätä: pehmeä lampaanvilla ja piikikkäät kartat. Omakohtaista kokoemusta ei ole, lapsi kun olin, mutta seurasin vierestä kun äiti karttasi. Ja voi niitä ihania untuvankevyitä pitkiä ja pyöreitä ”kääryleitä”, jotka karttauksen tuloksena aikaansaatiin! Sitten kun aikaa oli kehräämiselle, alkoi kuulua rukin hyrrääminen ja kartattuja pötkylöitä ”syötettiin” rukin pyöritettäväksi. Itse asiassa ihmisjalkahan se rukin pyörää pyöritti. Kädet ja jalka tekivät yhtä aikaa omaa tehtäväänsä. Kun valmista tuli, päästiin kutomaan ”pässinpökkimiä” villasukkia, vanttuita tai villapuseroa.

Vasikka tallusteli ja nyhti ruohoa pikkuaitauksessa, jota oli kätevä siirrellä tarpeen mukaan. Lammas jyysti narunpäässä ruohoa. Mutta voi hyvä jyssäys, jos kyseessä oli pässi. Osasi se olla ovela. Ensin se muka vähät välitti, jos joku kulki lähellä. Mutta kun meni ohi, se saattoi yhtäkkiä jysäyttää sarvillaan takapuoleen. Sen tempun teki nyt jo edesmenneelle naapurin Julialle, kun hän tuli tien toisella puolella sijainneesta kaupasta litran posliinimaitokannu kädessään. Arvaahan sen, miten siinä kävi.

Jos pässi karkasi, oli sen kiinnisaamisessa ja pitelemisessä tekemistä. Kerran se ryötti temppuili minulle ja Vedmanin Railille. Saatiin pässi kiinni ja oltiin taluttamassa sitä meidän kotikartanolle. Raili piti kiinni pannan toiselta puolelta, minä toiselta. Pässi tempoili päätään ja äksyili hurjana. Minä olin niin raukkamainen, että löysäsin irti ja ampaisin karkuun porstuaan. Raili-rukka yritti yksin pärjätä, huonolla tuloksella.

Hän pökäisi kaivonkoppiin sisälle, onneksi oli sentään kaivossa kansi päällä. Arkalassi seurasi kauhistuneena porstuan akkunasta jännitysnäytelmää. Pässi kiersi aikansa kaivoa, kunnes väsähti. Sitten tuli jo apuvoimiakin paikalle ja sarvipää saatiin aisoihin.

Osasyynsä pässin temppuihin oli miesväellä, joka silloin tällöin jalkapohjaansa vasten pökkäytti eläintä ilkikurillaan.

Oma possu kesäksi

Aika usein kesäksi ostettiin sika. Ostettaessa se oli tietysti pikkupossu, joka pyrittiin hankkimaan mieluimmin tietystä, tutusta talosta. Kiertäviä porsaskauppiaita kyllä kulki kuorma-autolla, mutta possun ostaminen autosta oli riskaapelia. Porsailla saattoi olla ripulia, jota ne eivät kestäneet, vaan menehtyivät. Siksi vältettiinkin autosta ostamista.

Pientä, suloista, vaaleanpunaista nöf-nöffiä hoivattiin ensi alkuun kotipirtissä ennen kuin se vietiin lättiin.

Kun oli kesä kasvatettu sikaa, vasikkaa tai lammasta, niin kylmien tullen hommattiin teurastaja paikalle. Holman Risto, kirkon suntio, jonka tehtäviin kuului muun muassa kirkonkellojen soittaminen, teki myös teurastajan töitä. Hän se kävi meilläkin.

Jotenkin tuo kaikki kuului entisajan elämänmenoon itsestään selvänä asiana. Nyt jos pitäisi käydä läpi samoja asioita, tulisi vähintään tippa silmään ja kaikki tuntuisi suorastaan raakamaiselta. Eihän se mukavalta tuntunut silloinkaan, mutta makeisiin suihin ne meni verilätyt ja alatoopit sun muut syömiset, mitä eläimestä valmistettiin.

Ruho ripustettiin puohiin roikkumaan joko kokonaisena tai paloiteltuna. Pakkanen hoiti pakastamisen.

Puolukkahuuppaa ja suolasilahkoita

Puohissa pysyivät hyvänä myös puolukat, jotka huupattiin survinpulikalla pienessä puisessa puolukkatynnyrissä. Muutaman päivän suolassa olleet silahkat saivat sääkerin käsittelyn: ne ladottiin puhtaaseen nelikkoon, päälle laitettiin kaksinkerroin voipaperia, jonka päälle pyöreä, paksuhko puukiekko ja sen päälle kivipainot. Puohi oli hyvä paikka silahkoillekin.

Talvella kun näitä eväitä puohista haki, joutui puolukkahuupankin monesti lusikalla raaputtamaan tai ”veistämään”, muuten sitä ei saanut irti. Silahkat olivat painon alla litistyneet koviksi ja tosi suolaisiksi. Semmoinen se oli tarkoituskin.

Kesäisin taas kun kalastajat aamulla aikaisin palasivat pyyntireissultaan, asiakkaat kävivät kalaostoksilla rannassa. Olletikin syyskesällä jolloin ostettiin jopa kymmeniä kiloja talvea varten. Kalastajat myös kiersivät aika usein kalankaupalla mökistä mökkiin. Muun muassa Hannes Holma ja hänen poikansa Tapani ruukasivat käydä kalaa kauppaamassa. Heillä oli kalalaatikko pyörän tavaratelineellä.

Syksyisin kiersi naurishauvikkaiden myyjiä. Jotkut tykkäsivät hauvikkaista, jotkut inhosivat. Ne olivat kutistuneita, pehmeitä ja imelänmakuisia. Nimikin jo sanoo, että niiden valmistaminen tapahtuu hauduttamalla. Maiskutus kuului meilläkin, kun kauppias oli käynyt.