Suomen kielestä on helppo tykätä. Ainakin meidän suomalaisten! Sanoista ei tule uupelo, ja rinnakkaissanoja riittää. Monilla sanoilla on pitkät rimpsut synonyymejä. Kaikissa kielissähän sellaista joustonvaraa ei ole. Ja vaikka on kyse tästä yhdestä kielestä, ilmaisemme jo itseämme tavallaan ”monikielisesti”.

Kirjoittaminen, sen myötä myös lukeminen, tapahtuu yleensä kirjakielellä. Puhuminen puolestaan murteella, useimmiten. Ja murre puolestaan on monipolvista, ihan sananmukaisesti.

Jos pysytään tässä Oulun murteessa, niin me vanhemmat kengänkuluttajat saatamme käyttää monesti vielä vanhan Oulun sanoja, ainakin leikkispäältä. Useimmat niistä tosin ovat ruotsin kielestä kotoisin. Sellaiset kuten hantuuki, ranstakka, lööki, läninki, lemukka, toppaneula jne. Ennenhän miltei kaikki huusholliin liittyvät sanat olivat ruotsinperäisiä.

Nuoremmille ne ovat jo hepreaa. Murre kaiken kaikkiaan kuitenkin elää ja voi hyvin, ainakin puhekielessä. Sanotaan palakka, veleka, halapa, tuukkonä, tiijäkkänä, allakkonä…

Monessa perheessä on myös ns. ”kotikieli”. Se pitää sisällään kotipiirin lentäviä lausahduksia tai sanoja, joista ulkopuoliset eivät ymmärrä mitään. Ne ovat kai pulpahtaneet käyttöön vaikkapa pikkulasten käyttämistä sanoista, tai sitten ovat aikuisten omatekemiä ilmaisuvälähdyksiä, jotka ovat jääneet elämään.

Työpaikoilla käytetään luonnollisesti työhön liittyviä käsitteitä.

Uusi tekniikka on synnyttänyt aivan uuden terminologian ja sanaston, johon vanhemman polvenkin on ollut viisainta totuttautua, ainakin tietyssä määrin.

Nuorisolla on oma, uusi kielisanastonsa lisukkeena ennen opittuun. Ajat muuttuvat, kieli uusiutuu. Muisteleepa vaan oman nuoruuden sanoja. Silloin ilmoille lentelivät mm. sellaiset sanat kuin pimu, nasta pimu, jannu, lättähattu…

Useampi murre voi kohdata

On myös perheitä, joissa useampi murre kohtaa. Esineillä tai asioilla on eri sanat. Nappaanpa omasta perhepiiristä joitakin sellaisia. Pyörän istuin on miehen sanastossa satula. Minä olen vahvasti sitä mieltä, että hevosella on satula, mutta pyörässä istuin. Kun hän puhuu rukkasista ja lapasista, tämä tyttö sanoo kinttaat ja vanttuut.

Anopin kanssa meillä oli monia erilaisia ilmaisuja. Hänen sanankäytössään hiirenloukku oli nakki, minulla taas vällä. Mummi – siis anoppi – sanoi vispipuuro, kun minä olin aina tottunut puhumaan lappapuurosta. Hän ammensi keittoa kauhalla, miniä kapustalla. Kumpikin piti kiinni omastaan. Hyvin silti pärjättiin!

Lasten ollessa vielä pieniä käytiin Savossa sukuloimassa. Hassu väärinkäsitys sattui, kun talonväki kysyi lapsilta, että otattako te kakkua. No totta kai lapset kakkua halusivat. Hämmästys ja pettymyskin paistoi lasten ilmeistä, kun heille annettiin ruisvoileipää eli siis kakkua!

Ja yllätys se oli minullekin. Ei sen puoleen, savolainen ruisleipä on tosi hyvää, mutta että kakkua…

”Vähän hyvännäkönen talo…”

Jotkut sanat ovat käsitteeltään heittäneet kuperkeikkaa. Nuoret ovat näiden muuttuneiden merkitysten alullepanijoita, mutta ne tuntuvat levinneen jo aikuisväestönkin käyttöön. Sen on huomannut mm. teevee-käännöksestä ja muutenkin.

Yksi niistä on sana ”vähä”. Jos sanoo vaikka että ”onpa tosi komia talo”, nuoren kehukommentti voi olla ”vähä hyvännäkönen talo”. Ja kun varttuneempi ihminen toteaa vaikka, että ”oli tosi hyvä filmi” niin nuoren sanomana se on ehkä ”sikahyvä filmi”. Tai joku muu sikahyvä. Tai sairaan hyvä.

Entä-sanallekin on uusi käyttö. Sitähän käytetään nykyisin kuin-sanan tilalla. Esimerkiksi kun ennen sanottiin: Kalle on isompi kuin sinä, niin nyt: Kalle on isompi entä sinä. Nykytermejä ovat kuulemma myös mm. toteamukset ”siitä ei tarvi tehä biisiä” = ei tartte jankuttaa ja ”tartu irti” = päästä irti, löysää irti.

Merkityksen muuttumisesta sallittanee, vielä seuraava näyte. Sen kertomiseksi on tosin pakko käyttää reippaan kansanomaista ilmausta. Vanhaan aikaan täällä Puttaalla näet oli seuraavanlainen sananpaukaus: Ei kestä perse merivettä! Sitä käytettiin symbolisesti – niin kuin sananlaskuja käytetään – eli, jos ei ollut esimerkiksi varaa johonkin tms. Vaivaamaan jäi kuitenkin se, että miksei kestä? Miksi sellainen vertauskuva?

Kesti kauan, ennen kuin asia kirkastui. Monia vuosia sitten meitä oli pieni porukka Oulun pääkirjaston kahviossa. Jollakin oli käsissään kirjanen, jossa tosi vanhojen sanojen merkitysselityksiä. Tutkittiin sakilla sitä hyvin kiinnostuneina. Ja eikös vaan, sieltähän se arvoituskin selvisi, näin tulkitsen.

Kirjasen luettelossa oli myös sananpaukauksen sana. Ja siinä luki että perse = maha. Niinpä niin, eihän maha kestä merivettä. Milloinka lienee sitten sanan merkitys kiepsahtanut sinne toiselle puolelle.