Voi että! Olihan ne lapsuuden ja varhaisnuoruuden juhannukset vasta mukavia. Silloin sai ostaa monta pulloa lemukkaa (limpsaa). Sitä oli punaista ja keltaista ja myös sittisuutaa eli Sitruunasoodaa. Muulloin kuin juhannuksena lemukkaa ei juuri raskittu ostaa.

Lasipulloissa oli tomerat patenttikorkit. Korkissa oli päällimmäisenä posliiniosa ja sisäpuolella kumitiiviste. Kun korkkia ravautti, höyrähti pullosta houkuttelevat sihahdukset. Pullot olivat pulleampia kuin nykypäivänä.

Meitä oli kaksi tai kolme tyttöä, kun mentiin soutuveneellä juhannusta vastaanottamaan Haukiputaan Rivinnokalle. Matkaa oli silloisesta Niemelän rannasta (nykyisin paikka on 4-tien sillan alapuolisella seudulla) kahden kolmen kilometrin verran. Soudettiin vuoron päältä. Soutamaan oppi paljon ennen kuin pyörällä ajoon. Pyörää ei ollut, vene oli.

Rivinnokan rantaan tehtiin nuotio ja käristettiin makkaraa. Siellä sai olla mukavasti rauhassa. Tottakai oli muitakin, vähän eri paikassa. Mutta enpä muista, että mitään juopposakkeja olisi näkynyt mölyämässä.

Me tytöt laitoimme lemukkapullot veteen, ettei juoma päässyt liikaa lämpenemään. Lemukkaa väkevämmät juomat eivät tulleet kuuloonkaan. Mitään keskiolutta ei tunnettu eikä sitä olisi nuorille sallittukaan.

Juomapuolesta puheen ollen, olihan sitä talouskaljaa myytävänä, kahden litran ruskeissa pulloissa. Oulun Osuuskaupalla oli oma panimo, ja sieltä kalja jakautui maakuntaankin. Ja olihan myös pilsneriä eli rapakaljaa. Miehet sitä ostivat silloin, kun ei parempaa ollut millä janoansa sammuttaa.

Kesällä monessa perheessä tehtiin kotikaljaa. Ja joissakin sitä tuhdimpaakin juomapuolta. Viinakaupat olivat Oulussa, joten viinahinkuiset kävivät ostamassa putelinsa Martinniemen redin laivoista tai satamasta. Martinniemi oli vilkas paikka tuohon aikaan. Suuria laivoja kävi jatkuvasti, ja niitä saattoi olla monta kerrallaan. Juhannuksenakin kun Rivinnokalta katseli Martinniemen suuntaan, näki laivarivistön redillä. Ja Majakkahan olla posottaa merellä vieläkin. Sekin oli yksi katseenvangitsija. Monet Rivinnokalla kävijät pistäytyivät uimalla Majakalla.

Rivinnokalla kasvaa – kasvaa varmaan vieläkin – sieviä kukkia, joita kierreltiin ihailemassa. Jotain erikoistakin sieltä löytyi. Ainakin siperianesikko. Tyrnin piikit pistelivät vitikossa, vaikka yritti olla varovainen. Siperianesikkoa löytyy kuulemma eräästä toisestakin paikasta Puttaalla.

Vaikkei Rivinnokalla pahemmin päityneitä näkynyt, niin kyllähän juhannuksen aika oli monelle juopottelu- ja resuamisaikaa. Toikkarehtijoita ja hoilaajia riitti kylillä. Näitä entisiä juomakuvioita muistellessa tulee hakematta mieleen silloinen pappi, Koponen nimeltään. Hän oli mukava ja tärkeilemätön kansanmies. Kävi meilläkin, ei tosin uskonasioissa, vaan isän veljen kanssa muuten vain kylässä. Oli tullut tutuksi, kun asui setäni perheen talossa vuokralaisena.

Koponen ei hyväksynyt alkoholia, hän sanoi sen olevan pirunkusta. Oli silti suvaitsevainen eikä kaihtanut niidenkään seuraa, jotka saattoivat vähän törrätä. Jospa hän ajatteli Raamatun mukaan, etteivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat!

Muistelen hänen pitäneen palsameista ja kasvattaneen niitä ikkunalaudalla. Palsamit olivat yleisiä kukkia silloin. Meilläkin oli palsamipurkkeja porstuan ikkunalaudalla.

Kortittomille ei myyty

Alkoholi oli kortilla. Piti olla kuvallinen kortti Alkon leimalla ja maksullisilla leimamerkeillä ennen kuin viinakaupassa alettiin millekään. Kortti oli samalla henkilötodistus. Eipä tuota tullut kyllä hommattua. Yleisesti oli tiedossa se, että viinakaupan myyjät olivat ärmäköitä ja tiukkoja asiakkaille. Heillä oli valta, ja he myös käyttivät sitä.

[Kuva: Takavarikoitua pirtua 1920-luvulla]
Takavarikoitua pirtua 1920-luvulla.

Kun kävi Oulussa, ei monesti voinut välttyä näkemästä pitkiä jonoja viinakaupan edessä. Janoisia riitti. Väkeviä sai ostaa kerrallaan enintään neljä puolen litran pulloa. Kortilla ei saanut ostaa useammasta liikkeestä. Joissakin isommissa kaupungeissa, Oulussakin, oli useampi alkoholimyymälä. Viinakortti oli käytössä vuoden 1970 loppuun.

Onhan se viinanhinku lähtenyt joksikin aikaa kotikonsteinkin. On tehty pontikkaa ja kiljua, jos aineksia on ollut saatavilla. Tiedossa oli sekin, että joskus lääkäri saattoi ”haksahtaa” antamaan pirtureseptin muka johonkin vaivaan, vaikka törpöttelyyn se itse asiassa meni. Ja sellainenkin muistikuva on, että lääkäri määräsi pirtua ”sian mahatautiin”. Tuttavuus ja rahanahneus olivat joillakin lääkäreillä kimmokkeena reseptin kirjoittamiseen.

Kieltolain aikaa en voi muistaa, kun en ollut vielä syntynytkään. Mutta onhan niistäkin ajoista vuosien mittaan kantautunut korviin jotakin. Kuuli puhuttavan hurjista pirtuajoista, jolloin pirtua rahdattiin salaa Virosta Suomeen. Tätä juttua tehdessä löytyi netistä vielä varmistus noista ajoista täälläkin päin. Haukipudas ja Simo tuntuvat olleen salakuljetuksen keskeisimpiä paikkoja.

Kieltolaki aiheutti monenlaista kielteistä säpinää. Viinan salapoltto yleistyi, sen myötä trokaaminen, siis viinan salamyynti. Pirtun ja muiden pimeiden väkevien myynneillä trokarit löivät rahoiksi.

”Hullumamma oisin”

Kieltolaki toimi itseään vastaan. Sitä kesti monet vuodet. Se alkoi 1919, ja vasta vuonna 1932 viinapitoiset juomat vapautuivat pannasta. Uutisista on saatu kuulla Alkon täyttäneen 75 vuotta. Eli siis vuonna 1932 alkoi myymälöitä ilmestyä suurimpiin asutuskeskuksiin, käytännössä kaupunkeihin. Maaseudulle niitä on ilmestynyt hitaasti ja vähitellen. Haukiputaalla avattiin Alkon liike vuoden 1983 lopussa. Eipä tuo tosin muistissa ollut, piti kysäistä alan liikkeestä.

Kieltolaki sai kansan viisunikkarit sepittämään lauluja ajan kuvaksi. Oululainen, jo edesmennyt tätini osasi yhden tällaisen laulun. Haukiputaalla käydessään hän kerran lauloi sitä (tuli kait kieltolakiajat puheeksi). Miehen kanssa oltiin vielä nuoria ja nauhoitettiin laulu mankalle. Sittemmin se pyyhkiytyi sieltä pois, mutta olipahan tullut opeteltua sitä sen verran, että tarttui päähän.

Enää en muista kuin ensimmäisen värssyn. Kirjoitan siihen muotoon, miltä se kuulosti. Näin se meni:

Laki maahan tuotiin
ja viina poies vietiin
ja vettä meitä juomahan
suostuteltiin.
Vaan hulluhamma oisin
jos ma vettä joisin
sillähämmä terveyteni
ruostuttaisin.

Siinä kävi vielä niin, että kun lapsille äkkiä tarttuu kaikki mieleen ja nuotti oli helppo, niin eiköhän muutaman vuoden ikäinen Keijo-poika päästellyt tulemaan, että ”hullumamma oisin jos mä vettä joisin”!

Tietenkään hän ei siinä iässä ymmärtänyt tuon taivaallista sanoista. Myöhemmin hän on saanut kuulla laulamastaan kerran jos toisenkin!