Entisajan ja nykyajan enteet joulun lähestymisestä poikkeavat kuin yö päivästä. Lapsuusaikana ja vielä myöhemminkin joulunajan lähestymisestä viestittivät kirkas tähtitaivas ja kovenevat pakkaset. Pakkasenruokaa, lunta, oli myös yllin kyllin. Nykyinen valokylläisyys on ihmisen aikaansaamaa. Ja siinä runsaudessa taivaan tähdet jäävät väistämättä toiseksi.

Eihän siinä sinänsä mitään moittimista, että syksyn synkkyydessä haetaan valoisuutta monimuotoisilla valoilla. Mutta siinä jo hupenee jotakin joulunhengestä, kun aikaisin marraskuussa aletaan hössöttää joulusta. Nuoremmat ovat ehkä tämän systeemin jo sisäistäneet ja hyväksikin kokeneet, joten jätetäänpä urputukset syrjään.

Kynttilöiden sytyttäminen haudoilla jouluaattona on verrattain uusi vainajien muistamistapa. Käytäntö on tullut Pohjoismaihin kaiken kaikkiaan aika myöhään. Suomessa se yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen (v. 1939–1945). Vuonna 1950 ilmestyneessä Kustaa Vilkunan Vuotuisessa ajantiedossa ei vielä mainita asiaa ollenkaan.

Joulukirkolla sen sijaan on pitkät perinteet. Kirkon merkitys ja vaikutus on muutenkin ulottunut koteihin. Isäni kertoi, että hänen lapsuudessaan kirkonmenojen aikana sunnuntaisin ei saanut mennä ulos. Eikä tapa ollut vain heidän perheessään, vaan se oli yleinen käytäntö. Ulkoleikit ja muut ajankulut saivat odottaa puoleenpäivään. Se oli sen ajan tapakulttuuria. Maailma on muuttunut ja me sen mukana. Niinhän sitä sanotaan.

Joulusaunaan avojaloin

Joulunautintoihin kuului olennaisena osana myös joulusauna. Suursiivousten (lattiatkin luututtiin kontallaan) ja muiden raskaiden kotitöiden vastapainoksi saunassa sai rentoutua ja perusteellisesti puhdistautua. Ruumiillinen rasitus oli kovempaa kuin nykyään. Puiden hakkaamiset, puiden kantamiset sisälle, veden vinttaamiset kaivosta ja kantamiset sisälle ja likavesien kantamiset ulos olivat jokapäiväistä työtä. Ei niistä voinut liisiä joulunakaan. Sellaisista ylellisyyksistä kuin suihkuista ei osattu edes haaveilla.

Niin joulusaunaan kuin tavalliseen lauantaisaunaankin askellettiin joko avojaloin tai kovalla pakkasella jotkut lonttoset jalassa. Saunanporstuan orrelta otettiin vihta mukaan. Valoa antoi saunassa joku tuiju, saunalyhty tai kynttilä. Kylpypyyhkeitä ei tunnettu. Ja jos olisi ollut, niitä olisi sanottu saunahantuukeiksi!

Puhtaat vaatteet laitettiin vasta sisälle takaisin mentyä. Koska ihoa ei kuivattu, se höyrysi ulkona pakkasessa. Saunasta tullessa miehillä oli kourassaan likaisten vaatteiden vaatemytty perhekalleuksien suojana. Naisilla oli yllään jonkinlainen hurtuuki, mikä nyt sattui milloinkin olemaan.

Oma röhkijä

Sikaparoille joulu ei ollut mitään kulta-aikaa niin kuin ei ole nytkään. Silloin se vaan oli oma tuttu röhkijä, josta luovuttiin. Jotenkin tapahtuman kuitenkin oppi ottamaan luonnonlakina, ruokaa kun piti olla. Mitään kinkkusouvia ei ollut kaupoissa. Jolla sika oli, sai siitä hyvät joulusyömiset perheelleen. Ja puohihan siihen maailman aikaan toimi pakastimena.

Torttuja, nisua ja pipareita

Joululeipomiset olivat tärkeä osa joulun valmistelussa. Valmiista torttutaikinasta ei nähty untakaan vanhaan aikaan. Torttutaikinan teko oli työlästä touhua. Piti kaulita senkin seitsemän kertaa ennen kuin sai taikinan sellaiseksi, että siitä sai torttuja, ja aina parempi, jos vielä lehteviä sellaisia. Viinapulloakin on käytetty paremman puutteessa kaulimena.

Piparit ovat kuuluneet joulun makuun ja tuoksuun ilman muuta. Nehän tehtiin myös itse. Peltimuotit olivat yleensä sydämen ja tähden muotoisia. Possujakin saatettiin muotoilla. Lapset olivat piparien teossa innolla mukana. Tavallisissa perheissä ei sen kummempia pikkuleipiä tunnettu. Nisua kyllä piti olla, siis leetaa. Pitkoksi leetaa alettiin sanoa vasta myöhemmin.

Kun riisiä alettiin saada, riisipuuro kuului jo sekin jouluaaton ateriaan. Kanelia ja sokeria ripoteltiin päälle. Lipeäkala oli joka joulun herkku, muulloinpa sitä ei käytettykään. Valkoisen kastikkeen kera se oli todella maukasta. Kaikki eivät välttämättä lipeäkalasta välittäneet.

Pukin poro

Joulupukki ja joulukuusi ovat lähes samana säilyneitä ilmentymiä. Sillä poikkeuksella, että kuuset hankitaan paljolti kuusikauppiailta ja pukkikin on maksullinen. Eikä se enää tule porolla vaan lentokoneella. Ainakin mielikuvissa.

Pukin porosta tulee mieleen eräs vanha sattumus, kun omat lapset olivat pieniä. Ensinnäkin, tytär pelkäsi pukkia niin, että ihan vapisi. Poika ei pelännyt, vaikka oli vähän nuorempi. Pukki jakoi lahjoja ja porisi sitten välillä, että ”pitäsköhän sitä käyvä antamassa välillä porolle jäkälää”. Poika kiirehti sanomaan, että ”kyllä minä voin käyvä”. Pukille tuli kiire selittää asia uusiksi!

Ei muuten niinkään ihme, että lapset luulivat poron olevan pihalla, sillä pukilla oli lehmänkello mukana, jota se ulkona rappujen vieressä kalisutteli. Myöhemmin kun lapset olivat hieman isompia, ottivat he vielä pukin käynnin tosissaan, mutta pukin poistuttua poika sanoi, että ”sillä oli Yrkän (Yrjö-veljeni) käjet”. Ja olihan ne.