Niin kai se on, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä herkemmin menneet palaavat mieleen. Niin kuin yli 60 vuoden takainen sota-aika, joka kosketti hyvin läheltä näidenkin seutujen asukkaita.

Hiljattain Rantapohjassa oli mielenkiintoinen kirjoitus saksalaisten läsnäolosta Kellossa. Kuten Martti Asunmaa tuossa jutussa mainitsee, myös Haukiputaan Niemeläntörmällä saksalaissotilaita majaili. Poristiin vanhan naapurin, Anja Paavolan (o.s. Vedman), kanssa noista ajoista. Hän oli tuolloin toisella kymmenellä, minä vähän nuorempi.

Muistot liittyvät aikaan, jolloin neuvostoliittolaiset pommikoneet jymysivät tätä kautta Oulun pommituksiin. Se oli pelottavaa kaikille, eikä vähiten meille lapsille. Saattoihan olla, että pommeja pudotetaan mihin vain. Kun koneitten ulina alkoi kuulua, ulkona ei passannut olla, paitsi lakanat korvilla. Siten ei erottunut lumesta. Sillä tavoin käytiin kartanolla (silloin ei puhuttu pihasta) seuraamassa ja kauhistelemassa, kun Oulua pommitettiin. Pimeässä näkyi hyvin tuo tuliräiske. Koneista pudotettiin ns. valopommeja, jotka samalla valaisivat maaston.

Muistanpa tapauksen, kun oltiin Ruuskasen, naapurin, saunassa. Yhtäkkiä alkoi kuulua lentokoneitten ääniä. Säikähdin kovasti, mutta vanhemmat tyynnyttelivät, ettei ne ole viholliskoneita. Se rauhoitti hetkeksi. Vaan anna olla, kun päästiin kotiseinien sisälle. Ei muuta kun äkkiä alastomina mahalleen kamarin lattialle. Pommi pudotettiin tuolloin Sankoniemeen, muisteli Anja Paavola.

Ilmahälytyksiä oli aika ajoin. Sellainen taas tiesi pikaisesti pommisuojaan hakeutumista. Eräs pommisuojista oli maahan kaivettu suuri kuoppa Vedmanin ja Aution välisessä metsikössä. Myös Siikasaaren sankassa metsässä oltiin piilossa, lakanat korvilla. Asutusta ei silloin ollut mailla eikä halmeilla.

Sota-aikana piti olla aina varppeillaan. Kerran herättiin yöllä äkkinäiseen rysäykseen. Äiti huudahti kauhuissaan: ”Herrajumala, nyt se pommittaa!” Ei se onneksi pommittanut. Molotohviverho oli rysähtänyt alas. Kaikilla piti olla Molotohviverhot, tummat, paksuhkosta paperista tehdyt rullakartiinit. Nimi tuli siitä, että Molotov oli tuolloin Neuvostoliiton ulkoministerinä.

Jatkosodan aikana saksalaissotilaita alkoi virrata Suomeen. Elävästi on jäänyt mieleen, kun saksalaiset ajoivat sivuvaunullisella moottoripyörällä kotini ikkunan viereistä tietä Vanarantaan. Juuri samaa tietä, jonka vieressä – paljon myöhemmin tosin – sijaitsi Rantapohjan entinen toimipaikka.

Saksalaisilla oli poteroita ainakin Vanarannan törmällä ja Paavolan törmällä. Muiden lasten tavoin minäkin kävin sen verran vaihtokauppaa tekemässä, että vein saksalaisille mustikkamehupullon ja sain vastineeksi karamellia vai oliko suklaata. Erään kerran nuori saksalaissotilas tuli kotiimme pyytämään sipulia, jota saikin. Sipuli oli saksalaisillekin eräs tärkeä vitamiinilähde. Äiti sanoi myöhemmin, että oli niin Yrjön näköinen. Molemmat veljeni, Yrjö ja Mauno, olivat sodassa, nuorukaisia hekin.

Sodan jatkuessa maailman tilanne muuttui. Suomi solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa. Entisistä aseveljistä tulikin nyt vihollisia. Jotkut tavalliset saksalaissotilaat olivat aluksi ilmeisen hämmentyneitä ja tietämättömiäkin. Saksalaiset olivat kuitenkin vetäytyneet jo etelämpää tänne pohjoisen suuntaan, ja Kiiminkijoen eteläpuolella heitä ei enää ollut. Suomalaiset määrättiin häätämään saksalaiset, ja yhteenotto oli täälläkin sitten tiedossa. Se tulisi tapahtumaan Niemeläntörmällä, sanottiin.

Meidät määrättiin evakkoon Santaholmalle, pois ristitulesta. Näin pakattiin välttämättömät tavarat mukaan ja mentiin sitten rantaan, josta oli kehotus soutaa Santaholmalle. Anja muisti, että heidän äidillään ja Paavolan Martalla oli sika mukana. Finnbergin Sisko otti seinältä pyssyn mukaan.

Saksalaiset nauroivat koko touhulle. Jotkut ihmettelivät, että miksi lähdette, toiset toimittivat menemään.

Äitini hoputti rannassa saksalaispoikia nostelemaan apuna tavaroita veneeseen. Pojat tekivät työtä käskettyä.

Siihen aikaanhan sillasta ei ollut tietoakaan, ja törmäläisillä oli soutuveneet. Siat vietiin Anjan kertoman mukaan Herralan navettaan.

Santaholmalle sitä sitten soudettiin. Tovin aikaa siellä oltuamme äkkäsi porukka, että soutuvene lähestyy paikkaa. Lähestyvä vene herätti kauhun tunteen: ”Se tullee tänne räjjäyttämmään!” No onneksi tulija oli tuttu, vähän myöhässä ollut mies.

Tuo tapaus herätti evakkolaiset hoksaamaan, että Santaholma on aivan väärä pakopaikka. Teollisuuslaitoshan olisi ensimmäisiä tuhokohteita.

Törmäläisten evakkoreissu eteni siten, että otimme suunnan kohti pappilaa. Niin kävellä köpyteltiin peräkanaa kohti Ervastinrantaa ja pappilaa, josta saimme turvapaikan.

Saksalaisilla tuli äkkilähtö, kun suomalaiset joukot ajoivat takaa. Muhasuon metsästäkin, jossa sotilailla oli leiripaikka, he olivat lähteneet sellaista kyytiä, etteivät joutaneet keräämään tavaroitaan mukaan. Leiripaikalta löytyi sitten kaikenlaista tarve-esinettä. Ja Anja muisti, että mm. karbidiastioista siellä heillekin velipoika haalasi. Karbidi oli polttoainetta, sitä käytettiin ainakin karbidilampuissa, missä lie muualla.

Suomalaisten ja saksalaisten ensimmäinen yhteenotto ei siis tapahtunutkaan Niemeläntörmällä, vaan se siirtyi Kemi–Tornio-alueelle. Evakossa olo jäi meidän kohdallamme onneksi lyhytaikaiseksi. Niin kuin sikojenkin.