Rautakauden kuluessa, ensimmäisellä kristillisellä vuosituhannella, syntyi Etelä-Suomeen kolme voima­kasta kiinteän talon­poikais­asutuksen keskittymää: Varsinais-Suomeen suomalaisen heimon muodostama asutus, laajalle alueelle Kokemäen­joki­laaksosta Päijänteelle hämäläisen heimon asutus ja Laatokan Karjalaan karjalaisen heimon asutus.

Toisen vuosituhannen alkupuolella kiinteytyi asutus myös Savossa Saimaan ympäristössä sekä Kyröjoki­laaksossa Etelä-Pohjanmaalla.

Myös Etelä-Pohjanmaan tasalla Pohjan­lahden länsi­puolella, Helsinglandissa, ruotsalais­asutus voimistui rauta­kauden kuluessa ja nousi myös rannikkoa ylös­päin, mikä kehitys jatkui keski­ajalla. Ennen muuta nämä asutustahot ottivat osaa Perämeren rannikko­alueen ja pohjoisen suurten joki­laaksojen asuttamiseen.

Vanhin asutus ja sen tutkimus

1500-luvulle tultaessa syntyi Perämeren rannikkoalueelle harvahko asutus, joka keskittyi muutamaan kymmeneen kylään, ennen muuta suurten jokien suualueille. Varsinkin Kemi- ja Torniojokilaaksossa asutus tunkeutui jo syvälle sisämaahankin.

Haukiputaan asutus Kiiminkijokisuulla oli tyypillinen jokisuuasutus. Mutta merkittäviä asutustihentymiä syntyi rannikkoalueelle myös jokisuiden ulkopuolelle. Tällaisia olivat mm. Liminka, Kempele, Oulunsalo, Hailuoto ja Kello.

Pohjois-Suomen vanhimman suomalaisasutuksen synnyn tutkimista vaikeuttaa aivan olennaisesti se, että käytettävissä on hyvin niukasti kelvollista lähdeaineistoa, varsinkin asiakirjalähteitä.

Tietoa on saatu lähinnä arkeologisten kaivausten, luonnontieteellisten ajoitusmenetelmien ja paikannimien alkuperätutkimuksen avulla. Tällöin on voitu mm. todeta, että Tornion laaksoon syntyi kiinteää asutusta ainakin jo 1100-luvulla ja Kemijokilaaksoon ehkä hieman myöhemmin. Asutuksen aloittajia näyttävät olleen hämäläiset. Myös Hailuodon asutuksen alku on ajoitettu 1100-luvulle.

Muualta Perämeren rantamaista ei ole tietoja näin vanhasta nykyaikaan asti jatkuneesta asutuksesta, mutta toisaalta tutkimuskaan ei ole ollut kovin intensiivistä. Mikään ei estä, etteikö asutus voisi olla yhtä vanhaa muuallakin, esim. Iijokilaaksossa.

Ensimmäinen luotettava kokonaiskuva Pohjois-Pohjanmaan asutuksen tilasta on saatavissa vasta 1540-luvun veroluetteloista. Selvää on, että luetteloiden ilmaisemassa asutuksessa on iältään varsin eri-ikäisiä kerrostumia.

Haukiputaan–Kellon alue sijaitsee kahden suuren joen ja jokilaakson, Iijoen ja Oulujoen, välialueella. Koska suuret jokilaaksot näyttävät vetäneen asutusta vastustamattomasti puoleensa, on syytä otaksua, että kummankin mainitun suuren joen suupuolet saivat asutusta aikaisemmin kuin niiden välialue. Kummankaan jokilaakson asutuksen syntyä ei ole kuitenkaan vielä perusteellisesti tutkittu.

Iijokisuualueen asutukselliseen voimaan perustunee suurelta osin se, että siitä muodostui 1400-luvulle tultaessa kirkollinen ja hallinnollinen keskus laajalla Simosta Liminkaan ulottuneella alueella.

Lappalaismuistoja

Ennen varsinaisen pysyvän talonpoikaisasutuksen syntyä Kellon ja Haukiputaan alueella liikkui ja ehkä asustikin lappalaisia. Tähän viittaavat mm. nimet Lapinsaari Kellossa ja Lapinlampi, Lapinkangas ja Lapinoja Pateniemessä.

Vielä 1800-luvun puolivälissä saattoi muinaismuistojen kerääjä J.W. Calamnius merkitä muistiin perimätiedon lappalaisten asumisesta Oijärvellä. Sellainen nimi kuin Koutuanjärvi Yli-Iissä sisältää lapin sanan koute ’leveä’. Kellon peltoaukean nimi Kuotkua pohjautuu lappalaisperäiseen sanaan kuotkut ’tyveltä kaita niemi’. Myös sellainen vanha nimi kuin Juokua on epäilyksettä lapinlähtöinen.

Ensimmäisissä verolähteissä mainitaan Kellosta nimet Mikko ja Pekka Lappalainen, jotka ehkä olivat uudisasukkaiksi asettuneita lappalaisia.

Varhainen eränkäynti

Myös eränkävijöitä lienee alueella liikkunut ennen pysyvän asutuksen syntyä sekä meren että mantereen puolella.

Rannikon edustalla oli runsaasti mainioita kala-apajia. Merellisistä kulkijoista mainittakoon pohjoisimmat ruotsalaiset, helsingit, jotka liikkuivat varhaisella keskiajalla laajasti Perämeren ja siihen laskevien jokien kalapaikoilla.

Heistä kertoo mm. Iijokisuun nimi Helsinginkoski ja Kellon Kuivaksen talon alueen vanha nimi Helsingbro.

Mutta sitten on rannikolla nimenomaan saarten niminä suoria ruotsalaisten antamia nimiä, kuten saarennimi Barkholmen Kiiminkijokisuulla, josta Holman suku on saanut nimensä. Näitä nimiä on pitkin Perämeren rannikkoa kymmenlukuinen määrä, yleensä jo mantereeseen kiinni kasvaneiden saarten niminä, kuten esim. Fiskeri Iijokisuulla.

Kaikki tämä osoittaa sitä, että helsingeillä oli kauan melkoinen ylivalta Perämeren silakkamataloilla, näin siihen saakka, kun rannikon suomalaisasutus oli riittävästi vahvistunut syrjäyttääkseen pitkämatkaiset kaukonauttijat. Mutta jossain määrin ruotsalaiset retket synnyttivät myös asutusta, joka ajan kuluessa sulautui suomalaisasutukseen.

Suomalaisten eränkävijöiden retkistä ennen pysyvän asutuksen syntyä ei ole tietoa, mutta on syytä otaksua, että ainakin Kiiminkijokisuulla käytiin lohta pyytämässä vanhemmista Pohjanrannan asutuskeskuksista, lähinnä Iijoelta.

Asutusta Haukiputaalle ja Kelloon

Ensimmäiset varsinaiset tiedot Haukiputaan ja Kellon asutuksen määrästä saadaan vuodelta 1548 peräisin olevasta nokkaveroluettelosta. Siinä mainitaan Haukiputaan kylä, josta luetellaan 18 verotaloa, ja Kellon kylä, jossa oli 30 verotaloa.

Epäilemättä kylissä oli myös sellaista asutusta, jota ei voitu verottaa. Kun otetaan huomioon myös muita 1500-luvun puolivälin verolähteitä ja niiden talomääriä, voi sanoa, että Kellossa oli asutusta noin kaksi kertaa enemmän kuin Haukiputaalla. Esim. vuoden 1553 nokkaveroluettelossa Kellosta mainitaan 160 nokkaveron maksajaa, kun niitä Haukiputaan kylässä oli vain 62, mitkä luvut kuvastavat jossain määrin kylien väestösuhteita.

Useimmat Haukiputaan taloista sijaitsivat vielä tuolloin Kiiminkijokisuun pohjoispuolella Haukipudas-nimisen Kiiminkijoen suurväylän tuntumassa. Haukipudas lienee ollut Kiiminkijoen ja meren yhtymäkohdan tienoilla oleva väylä eli pudas, joka on erottanut suurehkon saaren mantereesta.

Mataloituva ruohikkoinen pudas oli epäilemättä erinomainen haukien pyyntipaikka. 1500-luvulla pudas oli jo maannousun vuoksi kasvamassa umpeen, ja vanhassa 1600-luvun puolivälissä olevassa kartassa näin oli jo käynyt, mutta putaan varrelle ryhmittyneen taloryhmän nimenä oli tuolloin vielä Haukipudas ja Martinniemen nimenä oli vielä Haukiputaanniemi.

Toinen asutuskeskittymä Haukiputaalla oli Kiiminkijokisuun eteläpuolella Ervastinrannalla ja kolmas ylempänä Jokikylässä. Haukiputaan kylään luettu asutus oli siis varsin hajallaan.

Haukiputaaseen nähden paljon tiheämpi ja keskitetympi asutusrykelmä oli Kellon asutus. Se sijaitsi varsin syvälle sisämaahan vielä 1500-luvulla ulottuneen Kellonlahden eli Satalahden ympärillä ja Kalimenojan alajuoksulla; muutama talo oli myös Pateniemessä. – Mutta milloin Haukiputaan–Kellon asutus olisi syntynyt?

Asutuksen ikä

Asiakirjalähteiden avulla voidaan saada vielä eräitä kiinnekohtia asutukseen 1400-luvun puolella. Niinpä 1479 mainitaan Iin käräjillä lautamiehenä eräs Heikki Ollinpoika Haukiputaalta.

Paavin kirjeessä vuodelta 1488 mainitaan Kello Iin anneksiseurakunnaksi. Tällainen maininta merkitsee sitä, että Kellossa oli jo oma kirkko, joskin Iin papisto hoiti siinä kirkolliset menot ja papinpalkka maksettiin Iihin.

Joka tapauksessa tämä edellyttää huomattavaa asutusta, mistä olivat todisteena tietysti myös 1500-luvun verolähteiden korkeat talomäärät. Pohjalaisten valituskirjeessä vuodelta 1490 venäläisten hävitysretkien johdosta mainitaan allekirjoittajien joukossa eräs Juho Balck, joka oli melko varmasti sitä Balckien sukua, joka mainitaan Kellosta 1500-luvulla.

Se, että Kellollakin oli kirjelmässä edustajansa, osoittaa, että hävitysretket ja vainot koskivat Kelloakin, mikä taas edellyttää Kellossa olleen kohtalaisesti asutusta.

Venäläisessä kronikassa vuodelta 1496 mainitaan, että venäläiset olivat käyneet hävitysretkillään sekä Haukiputaalla että Kellossa. Vuoden 1488 paavin kirjeen mainintaa Kellosta kirkon paikkana vahvistaa ja tukee olennaisesti vanha perimätieto, jonka mukaan Satalahden mäellä olisi sijainnut vanhaan aikaan kirkko.

Ylipäätään voi edellä olevan perusteella sanoa, että Haukiputaalla ja Kellossa oli 1400-luvun jälkipuoliskolla jo vankka kyläasutus sijoillaan ja että sen on täytynyt syntyä jo tätä aikaisemmin.

Kun tarkastellaan asutuksen syntyä tälle alavalle rannikkoalueelle, on otettava huomioon maannousu. Sen suuruus on ollut suurin piirtein metri sadassa vuodessa viimeisten vuosisatojen aikana. Näin rantaviiva on siirtynyt ja maata on paljastunut. Tämän perusteella voidaan tarkastella, milloin nykyisillä sijoilla oleva asutus on aikaisintaan voinut syntyä.

Noin viisisataa vuotta sitten ranta oli suunnilleen nykyisen viiden metrin korkeuskäyrän tasalla. Tällöin oli esim. Kellon alueella syvä suojaisa merenlahti, joka ulottui nykyisen nelostien itäpuolelle Takkurannalle asti. Lahden nimenä on ollut Satalahti, mikä epäilyksettä on lyhentynyt muodosta Satamalahti, eli lahdella on ollut suuri merkitys suojaisana satamapaikkana.

Vanhimmat kantatalot sijaitsevat lähes poikkeuksetta siten, että ne on rakennettu tämän muinoisen lahden ympärille. Myös Haukiputaan alueen vanhat talot sijoittuvat tuolloisen rannan välittömään tuntumaan, näin Kiiminkijoen pohjoispuolella esim. Luukelan, Vahtolan ja Siipolan sekä Kurtin talot, ja näin oli tilanne myös Ervastinrannalla, joka oli tosiaan ranta tuolloin.

Kellon suojaisa lahti näyttää ryntäyksenomaisesti houkutelleen asutusta; se oli mitä sopivin kalasatama. Myös Kiiminkijokisuun asukkaat kiinnittivät hyvän satamapaikan löytymiseen huomiota: joko Vahtolanlahden tai sen pohjoispuolella olleen ison lahden vanha nimi on ollut Satamalahti. Tulijoiden mielenkiinnon kohteena oli alkuvaiheessa ennen muuta kalastus.

Asutuksen on täytynyt olla paikoillaan viimeistään 1400-luvun puolivälissä, mutta maannousu ei ole kuitenkaan ollut niin nopeaa, etteikö asutusta olisi esim. Kellossa voinut syntyä nykyisille sijoilleen jo esim. 1300-luvun jälkipuoliskolla. Kellon ja Kiiminkijokisuualueen asutukset näyttäisivät joka tapauksessa syntyneen samoihin aikoihin. Kaikkein vanhinta Haukiputaan asutus voisi olla Jokikylän alueella, ja varmaankin se on ainakin yhtä vanhaa kuin rannikon asutus. Tämän asutuksen intresseissä oli nimenomaan jokikalastus.

Haukiputaan–Kellon asutuksen synty on yhdistettävä voimakkaaseen ylipäätään Perämeren rannikkoalueelle suuntautuneeseen asutusliikkeeseen myöhäiskeskiajalla. Saman suuren asutustapahtuman seurauksena saivat asutuksensa mm. Liminka ja monet muut rannikon kylät.

Asutuksen pääosa Lounais-Suomesta

Mistä Haukiputaan–Kellon alueen vanhimmat asuttajat tulivat? Asiakirjalähteistä ei tähän kysymykseen saa selkoa. Ainoat viitteet ovat saatavissa vanhan nimistön alkuperän perusteella, mutta heti voi todeta sen, ettei tällöinkään käyttökelpoisia todisteita ole ruhtinaallisesti.

Ensinnäkin vanhoista henkilönimipohjaisista talonnimistä voi sanoa, että ne ovat poikkeuksetta länsisuomalaistyyppisiä, ja niistä, joiden alkuperästä jotakin lähempää sanoa, valtaosa on lähtöisin Lounais-Suomesta, nimenomaan Ala-Satakunnasta; tällaisia nimiä ovat Takku, Kokkare, Balck, Pöllö, Näyhä, Sluuck, johon perustuu talonnimi Luukela, ja edelleen Vahto, joskin sille on vastineita runsaasti myös Karjalassa.

Tässä yhteydessä on mainittava myös Kellon vanha nimi Suomalainen, joka tarkoitti tuolloin vielä varsinaissuomalaista. Sisä-Suomen hämäläisillä ei liene ollut kovin ratkaisevaa osaa Haukiputaan–Kellon alueen asuttamisessa, mutta vanha sukunimi Jämsä Kellossa ja Jokikylässä viittaa joka tapauksessa sikäläiseen vaikutukseen. Kellon takamailla ovat myös nimet Hämeenjärvi, -kangas ja -suo todistamassa hämäläisyhteyksistä.

Myös paikannimistössä on selväpiirteinen lounaissuomalaista alkuperää oleva nimiryhmä. Kellon vanha niitynnimi Peräksin pohjautuu Varsinais-Suomen pohjoisosassa tavattavaan sanaan peräksin ’lahden poukama, saarten välinen salmi’.

Kiiminkijoen vanhan pohjoisen suuhaaran Vareputaan nimi sisältää samalla lounaisella alueella tavattavan murresanan vare ’kiviröykkiö’.

Haukiputaan viljelyksennimi Hirstiö on yhdistettävä Satakunnassa tavattaviin Hirstiö-nimiin, joiden sisältö on toistaiseksi hämärä (vrt. Hirsitie). Haukiputaan Moisio-nimet ovat ainoat Pohjois-Suomen Moisio-nimet muutamien Tornion- ja Kemijokilaakson nimien ohella. Nimet pohjautuvat sanaan moisio ’muista viljelyksistä erillään oleva takamaaviljelys’. Sana esiintyy vain Satakunnassa ja Länsi-Hämeessä.

Edelleen, Kellon niityn nimi Läpikäytävä on yhdistettävä lukuisaan satakuntalaiseen Läpikäytävä-nimistöön. Laholainen-nimille löytyvät ainoastaan vastineet Ala-Satakunnasta; nimiin sisältynee sana laholainen, lahokas, joka on merkinnyt ’hilleriä’. Myös Haukiputaan Ukura-nimille on löydettävissä vain ahtaasti lounaisia nimivastineita; ukura merkinnee jonkinlaista mäentöyrästä.

Rannikolla Kellon edustalla mainitaan vanhoissa kartoissa maatuva lahti nimeltä Kainuunperä ja matala saari Kainuunkari. Nimiin sisältynee lounainen murresana kainu ’alava, suoperäinen maa’.

Nimeen Pateniemi sisältynee sana pade, paje, patehet. Sitä tavataan Pohjanlahden rannikkomurteissa ja sen merkitys on ’venevalkama, venevalkaman kivinen penkere’. Sana on mitä ilmeisimmin lounaissuomalaisperäinen. Sen lähtökohta on sana pade, joka on merkinnyt ’tietä’. Alkuperältään se on germaaninen laina; se on samaa lähtöä kuin esim. saksan Pfad ’tie, polku’.

Useimmat alueen huomattavimmista paikannimistä ovat sellaisia, ettei niiden alkuperästä voi sanoa juurikaan mitään. Tällaisia ovat nimet Kello ja Haukipudas.

Kellon nimi liittynee jotenkin Kellon seutukirkkoon ja sen kirkonkelloon; Kellonlahden nimenä se ei ole alkuperäinen, koska lahden vanha nimi on Sata(ma)lahti.

Eteläpohjalaista perua Haukiputaan–Kellon vanhassa talonnimistössä lienevät nimet Kiuttu (sana kiuttu on merkinnyt eteläpohjalaisessa murteessa ’tuluspussia’), Kropsu sekä 1500-luvulla mainitut Pernu ja Tolonen. Myös paikannimet Kyrönsaari ja -lahti viitannevat kyröläiskosketuksiin.

Karjalaisia ja ruotsalaisia

Karjalasta tuli Perämeren rannikkoalueelle keskiajalla merkittävästi asutusta. Lähialueen merkittävin karjalaiskeskus lienee ollut Iijokisuu ja siellä erityisesti Karjalankylä Kakkoineen ja Hökkineen.

Haukiputaan–Kellon asuttamisessa karjalainen panos oli tuskin huomattava. Mikään ei siihen liiemmin ainakaan viittaa. Talonnimistä on itäistä perua korkeintaan nimi Teppo Kellossa (hypokorismi venäläiselle nimelle Stepan, kreik. Stefanos). Kellon pellonnimi Himottu saattaa pohjautua karjalaiseen henkilönnimeen Himottu, ja Kiiminkijokisuulla olevien Miehikänsaarten nimeen saattaa sisältyä karjalainen henkilönnimi Miehikkä. Rannikon niemen nimeen Parhanniemi sisältyy varmuudella karjalainen nimi Parha.

Kiiminkijokisuun nimeen Tenkapudas sisältynee karjalainen sana tenka ’raha’. Jokikylässä olevan Kiiminkijoen kosken nimeen Rätykoski saattaa sisältyä kaakkoismurteiden sana räty ’räikkä, väkkärä’. Ja vielä: Haukiputaan takamailla olevan järven nimellä Onkamonjärvi on runsaasti vastineita Karjalassa; nimellä saattaa olla tekemistä onkimisen kanssa.

Kuten edellä oli puhetta, ruotsalaiset helsingit harjoittivat laajaa kalastusnautintaa Perämerellä keskiajalla. Joko tämän peruna tai suuren ruotsalaisen asutusliikkeen heijastuksena Perämeren itärantakin sai jonkin verran ruotsalaista asutusta.

Muutamat nimet Haukiputaallakin viittaavat ruotsalaiseen vaikutukseen. Sellainen on esim. Haukiputaan nimi Ervasti, joka pohjautuu skandinaaviseen henkilönnimeen Ernfaster. Muita ruotsalaisuuksia ovat Kellon talonnimet Hookana ja Inkinen, joiden taustalla ovat vielä 1500-luvun lähteissä henkilönniminä esiintyvät nimet Håkan ja Ingewald. 1500-luvun veroluetteloissa esiintyivät Kellossa vielä skandinaaviset nimet Tord ja Smoolandi ja Haukiputaalla Björn. Paikannimistä mainittakoon kangas nimeltä Röninki, joka pohjautuu sanaan röjning ’uudisraivio’.

Pohja-asutus keskiajalla

Yhteenvetona voi sanoa, että Haukiputaan–Kellon alueelle syntyi verrattain lyhyessä ajassa joskus ajanjaksona n. 1350–1450 usean kymmenen talon asutus tuolloisen rannikon tuntumaan.

Päämielenkiinnon kohteena asukkailla oli kalastus, Kellossa ja Haukiputaalla merikalastus, Jokikylässä jokikalastus. Tietysti kiinnitettiin huomiota myös runsaisiin niittyihin ja pellonraivausmahdollisuuksiin.

Valtaosa asutuksesta oli lähtöisin lounaisen Suomen asutuskeskuksista. Asuttaminen näyttää olleen varsin ryntäyksenomaista, ja saattaa olla, että 1300-luvun puolivälin jälkeen Suomenkin keskusalueilla ilmeisesti raivonneen mustan surman kauhut panivat ihmiset liikkeelle.

Nimenomaan Kelloon syntyi hyvin tiheä asutusryhmä, ja siksi sinne rakennettiin myös oma seutukirkko – kelloineen. 1400-luvun jälkipuolen venäläishävityksissä alueen asutus lienee kärsinyt tuhoja useitakin kertoja – tietoja Pohjois-Pohjanmaalle kohdistuneista hävitysretkistä on vuosilta 1454, 1461, 1477–78 ja 1489 – mutta varma tieto Kellon ja Haukiputaan hävittämisestä on vuodelta 1496. Ilmeisesti Kellon rukoushuonekin nousi tällöin savuna ilmaan.

Mutta talot rakennettiin pian uudelleen, ja kun sota hiljeni 1500-luvun puolella ja alkoi Kustaa Vaasan rauhan kausi, asutus ja elämä vakiintuivat.

Savolaisia 1500-luvulla

Myös uudisasutukselle oli Haukiputaan–Kellon alueella vielä 1500-luvulla mahdollisuuksia. Kellon alueella ei taloluku kuitenkaan enää 1500-luvulla liiemmin kasvanut; enimmillään talojen määrä oli 1560-luvulla, jolloin 34 talosta maksettiin kruunun veroa. Sen sijaan Haukiputaalla taloluku kasvoi: siellä oli 1570-luvun alussa kirjoissa 25 verotaloa ja 1590-luvun alussa muutamana vuonna luku kiipesi 28 taloon.

1500-luvun jälkipuoliskolla lisäsi muun uudisasutuksen ohella nimenomaan savolainen asutusliike Pohjois-Pohjanmaan talolukua. Haukiputaan–Kellon alueella sillä ei ollut kovin suurta merkitystä, varsinkaan tiheästi asutussa Kellossa.

1550-luvulla mainitaan Kellossa kuitenkin Suni Savolainen ja vähän myöhemmin Erkki Taskinen. Haukiputaan talolukuun savolaiset vaikuttivat enemmän; sieltä mainitaan 1500-luvun jälkipuoliskolla sellaisia savolaisia kuin Henrik Haapalainen, Henrik Turtinen, Olli Muukkonen, Lasse Luttinen ja Olli Halonen, joka 1580-luvulla aloitti Halosenniemen asutuksen.

Ylempänä Kiiminkijokivarressa, siis Kiimingissä ja Ylikiimingissä, savolaisten merkitys asutuksen alkajina oli ratkaiseva. Myös paikannimistössä on siellä selkeä savolainen leima. Ilmeistä mm. on se, että nämä savolaiset antoivat nimet Kalimenjärvi ja Kalimenoja. Nimirypään määriteosana on sana kalin tai kalinverkko, jota tavataan lähinnä Pohjois-Savossa ja Kainuussa ja joka merkitsee ’nuotassa siulaverkkojen jälkeen olevaa tiheämpää nuotanosaa’.

Vuonna 1570 alkaneen 25-vuotisen Venäjän-sodan aikana Haukiputaan–Kellonkin asutus joutui kokemaan vaikeuksia. Ensinnäkin verotuksen kiristyminen sai monen talonpojan ahtaalle, mutta vakavampaa oli se, että venäläiset vuoden 1590 laajalla hävitysretkellään vierailivat myös tällä alueella. Osa taloista suorastaan poltettiin, ja suurin osa jäljellä olevista menetti muiden häiriöiden vuoksi asukkaansa tai ainakin veronmaksukykynsä moniksi vuosiksi. Mutta millään tavoin pysyväksi ei autioituminen jäänyt.

Kehityslinjoja 1600- ja 1700-luvulla

Rauhan tultua asutus elpyi nopeasti. 1600-luvun alkukymmenillä tapahtui myös merkittävää uudisasuttamista; alueelle tuli monia uusia sukuja. Taloluku oli kasvusuunnassa vuoden 1630 tienoille asti: vuoden 1631 veroluetteloon merkittiin Haukiputaalta 41 ja Kellosta 60 taloa.

Asutus oli siinä määrin vankka, että oli perusteltua organisoida se omaksi seurakunnaksi. Haukiputaan kappeliseurakunta perustettiin vuoden 1630 tienoilla.

Seurakunnan kirkko ja samalla sen keskus sijoitettiin nyt Kiiminkijokisuulle Haukiputaalle, vaikka Kello olikin asutuksessa Haukipudasta edellä. Tämä johtui ennen muuta siitä, että samaan kappeliseurakuntaan tulivat kuulumaan Kiimingin ja Ylikiimingin vankat asutukset, ja kulkumahdollisuudet niistä olivat jokea pitkin Haukiputaalle helpommat kuin Kelloon.

Asutuksen kehityksestä edelleen 1600-luvulla voi todeta vielä, että se pysyi tällä raskaalla, katojen ja sotien vaivaamalla vuosisadalla suunnilleen ennallaan. Ennen muuta 1690-luvun nälkä- ja kuolonvuodet sekä isonvihan aika 1700-luvun alussa olivat asutuksen kehitykselle epäsuotuisia aikoja.

Niinpä Haukiputaan–Kellon talomäärät olivat vielä 1700-luvun puolivälissä suunnilleen samalla tasalla kuin 1630-luvulla, tai pikemmin hieman pienemmät pysyvien autioiden ja talojen yhdistämisten seurauksena. Isonjaon vaikutuksesta ja talojen halkomisen tultua sallituksi 1747 alueen talomäärä kasvoi nopeasti 1700-luvun viimeisillä vuosikymmenillä nimenomaan halkomisten ansiosta: vuoden 1798 maakirjaan merkittiin Haukiputaalta 67 ja Kellosta 81 taloa.