Kaukopyyntiä Sanskerissa ja Malurissa

Kalastus muodostui maatalouden ohella hailuotolaisten pääelinkeinoksi heti saaren pysyvästä asuttamisesta lähtien. Vuonna 1558 Hailuodossa kalasti yhteensä 29 nuottakuntaa, eli tuolloin käytännössä jokainen saaren talokas ylläpiti nuottaa. Matalikot tarjosivat niin runsaita saaliita, että luotolaisten ei tarvinnut vielä matkata kauas Malurin (Malörn) vesille, kuten liminkalaiset tekivät. Saaliskaloina olivat silakka, maiva (merimuikku), lohi ja siika. Kalastuksen merkitys säilyi suurena myös 1600-luvulla erityisesti sellaisina vuosina, jolloin halla verotti hailuotolaistilojen viljasatoa.

Santosen matalikon antoisat kalavedet kiinnostivat myös mantereella asuvia. Tämä johti moniin riitoihin, joita käsiteltiin joskus käräjillä asti. Hailuotolaiset eivät puolestaan pelänneet lähteä pyyntimatkoille kauemmaksikin aina Perämeren pohjukkaan, viitisen peninkulmaa Torniosta etelälounaaseen sijaitsevalle Malurin ulkoluodolle saakka. Jo 1600-luvun lopulla hailuotolaiset kalastajat maksoivat veroa Alatornion kirkolle. Seuraavalla vuosisadalla luotolaisten tiedetään kalastelleen Malurin seudun ohella Sanskerin (Sandskär) ja Luulajan edustan Rödkallan vesillä.

Ruotsin vallan aikana runsaan kymmenen peninkulman matka Hailuodosta Maluriin voitiin tehdä vaivattomasti Santosen tai Hanhisen ympäri. Sen jälkeen kun Suomi joutui Venäjän vallan alle, oli ensin purjehdittava Haaparannan tulliin. Matka venyi 16 peninkulmaksi. Palatessakin voitiin poiketa Haaparannalle, sillä kaupunkimatka mahdollisti erilaisten tuliaisten hankinnan. Varhemmin Ruotsin vesille lähdettiin jo kesä–heinäkuun vaihteessa, ja paluu ajoittui elokuun lopulle. Sittemmin lähtö osui Jaakon päivän ja paluu Mooseksen päivän tienoille tai viimeistään Iidan päivään juuri ennen Oulun markkinoita. Matka kesti siis viidestä kahdeksaan viikkoa. Pyyntiin lähti pari miestä talosta. Mukana saattoi olla myös naisia, jotka hoitivat kareilla emännän tehtäviä ja toimivat soutajina. Monet ottivat mukaan vuohen kesämaidon antajaksi, ja omistipa muutama Malurin kalastaja hevosenkin. Viikkoja kestäneen matkan aikana vastuu kotitilan hoidosta jäi usein naisille.

Pyyntivälineet, eväät ja muut tarpeet lastattiin yksimastoiseen haahteen eli jähtiin. Sen perässä ui pyynnissä käytettävä pauhavene. Eväisiin kuuluivat kuivattu leipä, jauhot, leipäjuusto ja suolaliha. Hapanta piimääkin otettiin matkaan muutamia nelikoita. Kun piimään lisättiin perillä vettä, siitä riitti palanpainiketta pitkäksi aikaa. Pyynnissä käytettävä vene voitiin jättää talviteloille latoon tai kalamökin seinustalle. Vene piti muistaa tervata ennen uuden pyyntikauden alkamista. Suola hankittiin Haaparannalta. Osa omaan käyttöön tarkoitetuista silakoista sai hiukan hapantua eli kesääntyä. Vanhat pitivät hapankalaa herkkuna, mutta sen tuoksu oli tottumattomalle sietämätön. Matkaan liittyivät myös omat riskinsä. Vakavin onnettomuus sattui syksyllä 1761, kun talolliset Henrik Ollinpoika Iljana ja Staffan Laurinpoika Gesti sekä ent. sotamies Henrik Modig hukkuivat.

Yöt kuluivat verkoilla ja päivät taas kala-astioiden teossa, saaliin perkaamisessa ja verkkojen korjaamisessa. Pauhoille lähtöä edelsi iltahartaus, jonka alkamisesta ilmoitettiin kirkonkellolla. Vuoroisuutta ei noudatettu, sillä merta piisasi kaikille. Pienemmille matalikoille voitiin tosin laskea vain yhden venekunnan verkot, mutta isommille matalikoille mahtui useita verkkoja. Tornion rovasti piti Malurin kirkossa jumalanpalveluksen Laurin päivän tienoilla, jolloin hänelle piti maksaa myös ”kalakymmenykset”. Myös Hailuodon papiston tiedetään vierailleen luodolla. Kareilla asuttiin itse tehdyissä mökeissä, joihin saattoi majoittua kaksi kolmekin venekuntaa. Kalamajojen korjaamisessa tarvittava puutavara hankittiin ruotsalaisilta sahalaitoksilta. Silakoita saatiin tavallisesti 100–200 nelikkoa, mutta joskus saalis saattoi jäädä vain kymmenesosaan tästä.

Malurissa oli myös ruotsalaisia kalastajia ja heidän kalamajojaan. Sopu säilyi kuitenkin hyvänä. Ruotsalaisten kanssa kommunikoitiin ns. karikielellä, joka oli jonkinlainen sekoitus ruotsin ja suomen kielistä. Malurissa ja Sanskerilla ei järjestetty erityistä karikokousta kuten Maakallassa. Näiden karien yhteisöllistä elämää säätelivät erilaiset perinteeseen nojaavat säännöt. Anneli Meriläisen mukaan tämä selittyi homogeenisella sosioekonomisella rakenteella. Malurissa ja Sanskerilla asusti enimmäkseen hailuotolaisia maanviljelijä-kalastajia, joita yhdistivät usein myös sukulaisuussuhteet.

Hailuotolaisilla oli kalastusmajoja lähempänäkin Länsi-Pohjan mannerta, Sanskerilla, jossa oli myös oma kirkko. He kalastelivat niin ikään Sarvessa Kemin pitäjän vesillä lähellä valtakunnan rajaa. Kemiläiset ja torniolaiset eivät katsoneet aina hyvällä silmällä hailuotolaisia kalastajia, joten piikittely tai pienet tappelutkaan eivät olleet harvinaisia. Kerran, kun hailuotolaisia ja kaakamalaisia oli seisoskellut Sarven venepateilla, sepelkaulainen harmaahylje oli piipahtanut satamaan ja jäänyt ihmettelemään miesten touhuja. Tuolloin oli eräs kaakamalainen huudahtanut: ”Jo tuli viimeinenkin luotolainen, Luodon rovasti pääsi haminaan!” Tämä letkaus satutti ja johti lopulta nyrkkitappeluun.

Hailuotolaisten mahdollisuudet kalastaa Sanskerin ja Malurin vesillä katkesivat lyhyeksi aikaa Suomen sodan ja uuden rajalinjan myötä. Kalastus sai pian jatkua Ruotsin puoleisilla vesillä, mutta kalastajien piti tarkastuttaa pyydyksensä Ruotsin viranomaisilla. Esimerkiksi vuonna 1846 ruotsalaiset tullimiehet takavarikoivat luotolaisilta 15 kalastusvenettä, koska nämä olivat pyytäneet saalista Malurin vesillä passitta. Veneet palautettiin sen jälkeen, kun hailuotolaiset suostuivat maksamaan tuntuvat sakot. 1800-luvulla kalastus täydensi yhä hailuotolaisten pääelinkeinoja maataloutta ja karjanhoitoa. Kalastus keskittyi 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen asti silakan kaukopyyntiin, joka sijoittui maatalouden työvuoden kierrossa sopivasti heinänteon ja viljankorjuun väliin. Saaliskala silakka oli suolattuna sekä luotolaisten tärkein kauppatavara että olennainen osa ruokakulttuuria. Malurin vesien hyvät saaliit houkuttelivat. 1880-luvun lopulla silakanpyyntiin lähti parhaimpana kesänä peräti 22 hailuotolaista venekuntaa. Vuonna 1902 kutusilakkaa pyysi enää viisi venekuntaa. Töyrän Kustu, Isolan Eemeli, Parrin Antti, Kestin Jaako ja Kujalaisen Sipo miehineen käyttivät pohjaverkkoja, jotka laskettiin yöksi ympäröiville vedenalaisille kareille eli pauhoille. Vuotta myöhemmin Malurin-matkalle lähtivät ainoastaan Kesti, Parri ja Kujalainen. Kiinnostuksen hiipumiseen vaikutti osaltaan silakan hinnan huomattava lasku. Ensimmäisen maailmansodan vuosina hailuotolaisilta kiellettiin kokonaan kalastaminen Ruotsin aluevesillä.

Hailuotolaisten kaukokalastusmatkat suuntautuivat myös Iijoen edustan Krunnien, Luulajan edustan Rödkallanin sekä Sarvenkarin vesille. Sarvenkari sijaitsi runsaat kymmenen peninkulmaa Hailuodosta pohjoiseen. Hailuotolaiset vierailivat myös Kalajoen Maakallan vesillä 1700-luvulta alkaen aina vuoteen 1857. Heidän kalamökkinsä sijaitsivat ”tupakallioilla” Isonhaminan rannalla.

Anneli Meriläisen mukaan kaukopyynnin lopettamiseen vaikutti kalan kysynnän muuttuminen. Aiemmin keskeisessä asemassa ollut suolakala sai vähitellen väistyä tuoreen kalan tieltä. Taustalla oli myös asteittainen siirtyminen omavaraistaloudesta markkinatalouteen. Aikaisempi kaukopyynti korvattiin lähipyynnillä. Samalla vuotuinen kalastus alkoi jakautua neljään jaksoon, jotka olivat entuudestaan tuttuja pienimuotoisesta lähivesillä harrastetusta kotitarvepyynnistä: touko–kesäkuinen säyneen pyynti, kesäkuinen silakan rysäpyynti, syys–lokakuinen siian verkkopyynti sekä talvinuottaus. Säyneen verkkopyynti oli tyypillinen kalastusmuoto Santoselle. Muualla saarella sitä ei juurikaan harjoitettu. Pyynti aloitettiin toukokuussa, kun rantavedet olivat jo sulat mutta ulappa yhä jäässä. Kalastajat tekivät muutaman päivän mittaisia retkiä Pohjoisperän ja Huikun pohjoispuolen väliselle alueelle, missä he yöpyivät nuotiolla. Saalis säilöttiin lumeen siihen asti, että se voitiin kuljettaa mantereelle myyntiin. Kulttuurin muutosta ruokki myös silakanpyyntitekniikan muutos. Hailuodon länsirannan kalastajat kehittivät 1900-luvun alussa isorysää lisäämällä siihen lohipotkut. Rysästä kehittyi näin eräänlainen yleisrysä, jolla voitiin pyytää yhtä aikaa lohta, siikaa ja silakkaa. ”Hailuotolaista yleisrysämallia kannattaa kokeilla ja sovelluttaa muuallakin käytäntöön”, vakuutti A. F. Aalberg Suomen kalastuslehdessä vuonna 1931. Yleisrysän pyyntisyvyys oli 6–9 metriä.

Syys- ja kesäpyyntiä lähivesillä

Kalaa riitti myös Hailuodon lähivesillä. Oulun Wiikko-Sanomissa kerrottiin vuonna 1879, että Luodon ja Hanhisen erotti toisistaan neljän virstan pituinen ja ison joen levyinen salmi, joka oli maatunut pohjoispäästään umpeen mutta oli muuten kahdesta viiteen korttelia syvä. Nämä vedet olivat erinomaisia kalavesiä. Kalastus käynnistyi keväällä heti jäitten lähdettyä niin rysillä, verkoilla kuin pöhnillä eli pohjamerroilla. Rysiä laskettiin salmeen niin tiheään kuin vain sopi, jotta keskellä jäisi avonaiseksi ainoastaan kolme neljä syltä leveä väylä. Rysiin ui runsaasti ahvenia, haukia ja säynäviä. Pyynti loppui, kun vesi meressä alkoi lämmetä ja kalat siirtyivät merialueelle. Salmen eteläpään ”kurkussa” oli kolme erityisen hyvää rysäpaikkaa, jotka oli varattu kirkkoherran ja kappalaisen yhteisiksi kalavesiksi. Salmen hyviä saaliita selitettiin lehtijutussa sillä, että salmeen laski useista puroista makeaa ja haaleaa vettä, joka houkutteli kalat mereltä kutemaan salmeen. Samaisen tietolähteen mukaan saaren ulkorannoilta pyydettiin ns. ruotokalaa suurilla seitsemän kahdeksan kyynärää syvillä rysillä, joissa oli ”mahdottoman pitkät aidat”. Pyyntiin käytettiin myös verkkoja ja nuottia. Koukut ja onkikalastus eivät sen sijaan olleet ”pian ollenkaan päässeet tavaksi”. Mateesta todettiin, että se ”ei ole enää miesmuistiin asunut luodon matalarantaisissa kalavesissä”.

Kaukopyynnin lakkaamisen jälkeenkin jatkui sesonkiluontoinen asuminen kalastuspaikoilla, joita olivat 1900-luvun alussa mm. Pöllä, Marjaniemi, Rautaletto, Suninkari, Mustaletto, Matikanniemi, Pajuperä, Karvo, Itara, Hatara, Hietaniemi, Hiijenniemi, Pökkö, Potti, Hanhinen ja Santonen. Etelä- ja länsirannan verkonheittopaikkoja olivat Etelä- ja Välikälmi, Vanha- ja Uusi Seljänsuunmatala, Iso-, Pikku- ja Reimariluoje, Nokkakrunni, Faala ja Mäntymatala. Kalastajat asuivat majoissa pyyntikausina jopa viikkoja. Kalastuksen monimuotoisuuden vuoksi yhdellä talolla oli tavallisesti omistuksessaan useita mökkejä. Kotitilan hoito jäi siis edelleen kalastusaikana naisväen harteille.

Paulaharjun mukaan Suninkari, missä monet Isonkylän ja Äyrääntakustan talot kalastivat, oli 1900-luvun alussa paras siian- ja lohenpyyntipaikka. Arvokalaa pyydettiin pitkillä juonilla, joissa oli yhdistetty verkoilla peräkkäin kolme, neljä tai jopa kuusi rysää. Rautaletossa voitiin käyttää myös pitkiä juonia, mutta Pöllässä piti jättää laivaväylä vapaaksi. Pajuperässä ja Marjaniemessä kovat tuulet repivät pyydyksiä. Itara ja Hatara olivat selvästi huonompia pyyntipaikkoja. Ojakylän miehet kalastivat pohjois- ja itärannan pyyntipaikoilla. Talvipyynti keskittyi Santoseen sekä Oulun selälle. Paulaharju luettelee pyyntikaloina silakan, siian ja lohen sekä keväällä pyydettävät säynävän, hauen, ahvenen ja norssin. Syksyllä kutevaa maivaa pyydettiin ensin verkoilla ja pitkin talvea nuotalla. Teppo-Tankka, joka oli myynyt keväällä kiiskenmätiä Oulun emännille maivanmätinä, oli tosin saanut uskoteltua ostajille, että ”maiva kuttee syystä kevättä”. Pyydyksiin tarttui myös kiiskiä, harreja, seipiä, särkiä ja harvemmin lahnaa. Rysään saattoi taas eksyä joskus airokas eli ankerias. Pitkässä ja kapeassa Nuottajärvessä ja syvässä Sununjärvessä eli kouri, jota pyydettiin rysillä. Luotolaisten pyydyksinä olivat verkot, potkut, rysät, rääsyt, nuotat ja pöhnät. Pöhnät olivat pieniä rysänkaltaisia pyydyksiä, joilla saatiin etupäässä ahvenia, mutta myös särkiä, seipiä ja haukiakin.

Silakan syyspyynti tapahtui verkoilla, koska myrskyt olisivat rikkoneet rysät. Silakan kutuaika oli Jaakonpäivän seudusta Mikkeliin saakka. Tällöin se liikkui valtavissa parvissa. Mikkelin aikoihin mahdollistui lihavan, mädittömän silakan (= pöklinki) pyynti. Silakan syksyinen verkkopyynti hiipui miltei täysin 1960-luvun loppupuolelle tultaessa. Syyspyynnin ohella hailuotolaiset narrasivat kevätkutuista silakkaa kesäisin suurilla merirysillä, joita oli saaren kalastajilla vielä ennen toista maailmansotaa noin 160 kappaletta. Silakan kesäpyynti aloitettiin itse asiassa jo keväällä heti jäiden lähdettyä. Aluksi pyydettiin kovaruotoista kirsisilakkaa ja myöhemmin pehmeäruotoista kesäsilakkaa, jonka pyynti kesti heinäkuulle asti. Yhden rysän keskinkertaisena päiväsaaliina pidettiin 600:ta–700:ää kiloa, mutta hyvinä päivinä yllettiin 2 000 kiloonkin. Parhaina päivinä Hailuodosta vietiin Ouluun 25 000–30 000 kiloa ja parhaina kesinä runsaat 200 000 kiloa silakkaa.

Silakan kesäpyynti saattoi tarjota aika ajoin todellisia Pietarin kalansaaliita. V. Mäkipuro kertoi tällaisesta Kansan Kuvalehdessä sotavuonna 1944:

”Silakkaparvet olivat piirittäneet koko saaren jokseenkin kai umpimottiin, koska kaloja saatiin kaikilta rannikoilta, sellaisistakin paikoista, joista tavallisina kesinä ei kutusilakkaa saada kuin nimeksi. Kalaa tuotiin Ouluun niin paljon kuin saareen liikennettä välittävä hl. Hailuoto ja muutama harva kuljetusmatkoja varten polttoainetta saanut moottorivene pystyivät tuomaan – loput kaloista päästettiin takaisin mereen tai suljettiin niiltä pääsy rysiin.”

Sotavuosien virastoviisaasti järjestetyn suolasilakan hinnoittelun takia iso osa saaliista jäi hyödyntämättä. Suurten kesäsilakkasaaliiden hyötykäyttöön saamisen esteinä olivat sotavuosina myös kuljetusongelmat. Petrooli ja bensiini olivat poikkeusolojen vuoksi tarkan säännöstelyn alaisia aineita. Omaan kotitarvekäyttöön hailuotolaiset taas suolasivat mieluummin lihavaa syyssilakkaa. Todellinen vanhan kansan pyytäjä Kustaa Hanni (1888–1970) kertoi vuonna 1960 haastattelijoille, kuinka joinakin vuosina kevätkesän silakkasaaliit olivat olleet niin suuria, ”että häätyy merreen kaataak ku ei saak kaupassikkaan”. Vuonna 1960 saaliit olivat tosin jo huomattavasti pienempiä.

Talven nuottakalastus

Talvinuottauksesta tuli 1800-luvun lopulla pysyvä, vuodesta toiseen jatkuva pyyntimenetelmä. Entiset Malurin- ja Sanskerin-kävijät alkoivat perustaa Santosen talvikalastajien nuottakuntia. Vuosi 1896 merkitsi suurta käännettä Hailuodon nuottakalastuksen historiassa. Marraskuun 16. päivänä Santosen nuottaisännät eli ”kaikki net jotka aikovat harjottaa ison talvi nuotan vetoa Hailuodon vesistöissä” kokoontuivat Iljanan Juhon pirttiin. Keskustelun aiheena oli apajapaikkojen jakaminen aiempaa oikeudenmukaisemmin. Vetopaikoissa oli eroja. Toisista sai runsaasti kalaa, toisista taas huononlaisesti. Vilkkaan keskustelun jälkeen apajapaikat päätettiin jakaa jatkossa vuosittain arpomalla. Apajan leveydet määriteltiin tarkasti: ”maassa 140 syltää ja periltä 180”.

Mahdollisten erimielisyyksien ja ristiriitojen sovittelijaksi valittiin kokousten pöytäkirjan pitäjä, joka toimi myös arpojana. Tätä tehtävää hoiti vuosina 1896–1915 Valpun Juppa, sitten vuoteen 1937 Aatu Sipilä ja hänen jälkeensä Nestori Hahto. Arpomiskokoukset järjestettiin aluksi kekrinä kirjanpitäjän talossa, mutta sittemmin ajankohta siirrettiin siika-ajan vuoksi marraskuun lopulle. Härkäsäikän talvikalastajat aloittivat arpomisen 16. marraskuuta 1919. Myöhemmin ajankohta siirtyi marraskuun lopulle tai joulukuun alkuun. Kirjurina toimi pitkään vuodesta 1922 Abel Heikkinen. Ensimmäiset isonnuotat olivat noin kuusi syltä korkeita, mutta 1910-luvun alussa käytössä oli jo 15 syltäkin korkeita nuottia. Kaiken kaikkiaan talvikalastusta harjoitettiin tuolloin 15 isonuotan avulla.

Santosen nuottavesien apajien luku kasvoi voimakkaasti vuosina 1896–1949. Arpomiskäytännön aloitusvuonna apajia oli 25 mutta 53 vuotta myöhemmin jo 112. Vedettyjen arpojen lukukin vaihteli. Vuonna 1896 arpaa kohti oli keskimäärin kaksi arvottua apajaa, vuonna 1949 taas 11,5 arvottua apajaa. Jotta arvat olisivat keskenään yhdenvertaiset, niihin merkittiin määrätyssä suhteessa hyviksi ja huonoiksi tiedettyjä apajia. Saaliit saattoivat toki vaihdella samankin apajankin osalta vuosittain muun muassa hylkeiden, jääsuhteiden ja syksyisten ja talvisten tuulien vuoksi. Pohjanlahden rannikolle ominaisella maan kohoamisella oli myös oma vaikutuksensa saaliisiin. Vanhat nuotanvetäjät sälyttivät osasyyn saaliiden vähenemisestä myös Oulun ”massatehdaalle”.

Nuotanvetopaikat keskittyivät saaren itä- ja koillispuolelle. Ulkomeren puoli oli liian kivikkoista nuottakalastukselle. Vuoden 1950 seutuvilla Santosen talvikalastajat saivat Santosen eteläpuolen apajista kiiskeä ja maivaa eli merimuikkua (kumpaakin noin 30 %) ja norssia eli kuoretta (noin 25 %). Siian osuus saaliista oli viitisen ja vain joinakin talvina saadun silakan noin kaksi prosenttia. Vastaava saalisjakauma oli pohjoispuolen apajilla norssi noin 50, maiva noin 35, siika noin 10 ja silakka noin viisi prosenttia. Maivaa, jota saatettiin tavata joinakin syksyinä suurina parvina Hailuodon hiekkapohjaisilla rannoilla, voitiin pyytää myös verkoilla. Kannan vuosivaihtelut johtuivat siitä, että tavallista lämpimämpi talvivesi sai poikaset kuoriutumaan liian aikaisin keväällä. Koska ravinnoksi välttämätön plankton ei ollut ehtinyt vielä syntyä, suurin osa ikäluokasta tuhoutui. 1960-luvun lopulla tärkeimpänä talvinuotta-alueena mainittiin pohjoisrannikon eli Keskiniemen, Hietaniemen ja Vesan edustan vedet, joilla oli noin 20 apajaa. Nuotanvetoa kuitenkin haittasi näillä vesillä jäiden kasautuminen, joten nuottakalastusta ei voitu harjoittaa kaikkina talvina.

Apajien nimien takana olivat monenlaiset tarinat ja muistelukset. Kerran kun miehet etsivät hyvää matalaa, nuotta tarttui itsepäisesti kiinni. Kun se lopulta saatiin kulkemaan, miehet olivat todenneet yksissä tuumin: ”Olipas siinä lemmenlaakso!” Samalla apaja tuli ristityksi Lemmenlaaksoksi. Kerran taas yksi vetoporukan mies katosi sumuisessa säässä, eikä häntä sen koommin nähty. Tästä saivat nimensä Iätivievän apajat. Eräs toinen joukko, jolla oli soutajana kupparieukko, etsiskeli puolestaan sumussa eli ”meripimiäsä” matalikkoa. Matalikko löytyikin ja se nimettiin Kuppariksi. Laivanraatoapajan nimen taustalla oli taas haaksirikko, joka vei meren pohjaan 1800-luvun puolivälissä täydessä tervalastissa olleen ranskalaisen purjelaivan. Kyseinen apaja antoi pyytäjille vielä vuosisata myöhemmin hyvin sekä siikaa, norssia että maivaa. Hyvien kalapaikkojen löytäminen vaati osaamista. Taidon hallinnut Pramilan Antti antoi nimensä Pramilanmatalalle.

Nuotanveto hyisessä talvisäässä oli totista työtä. Hailuotolainen luotsi Mauri Tausta muisteli Kaltio-lehdessä vuonna 1985 vuosikymmenien takaisia tapahtumia tammikuun 30 asteen pakkasessa. Herätyskello soi mökillä jo aamuneljältä. Nuottaisäntä nousi kahvinkeittoon ja appeen tekoon hevoselle. Kahvinjuonnin lomassa syötiin yön aikana mökin holvissa kypsynyttä uunikalaa, joka oli höystetty sianpinnalla. Kuuden maissa isäntä valjasti hevosen kahden muun miehen noustessa suksille. Toisen nuotanpuoliskon isäntä ja miehet lähtivät liikkeelle naapurimökistä. Uitot, noin 180-senttiset veistetyt salot, työnnettiin jään alle laskimen (avannon) kummallekin puolelle. Vimpari eli vinssin vääntäjä huolehti, että nuotta kulki nostimelle eli avannolle, josta nuotta nostettiin jäälle. Nostin oli noin viiden metrin pituinen ja puolen metrin levyinen. Sen ympärillä oli lumesta ja jäistä puhdistettu nuottapiha. Viiman hillitsemiseksi nostin suojattiin usein purjekankaalla tuulen puolelta.

Nostimella saatiin ensimmäisinä esille tauko- eli nuotanvetoköydet ja harvasilmäinen siula. Kun perän tiheäsilmäiset verkot alkoivat tulla näkyviin, vedettiin ristikkäisiin suuntiin, jottei saalis pääsisi karkuun. Tausta muisteli varsinaista vetovaihetta: ”Käsin vetivät nyt miehet nuottaa jään päälle. Raskas se oli, mutta metri metriltä se tuli keveämmäksi. Heillä oli karvalankavanttuut käsissä, niistä vesi tippui pois, kunhan vähän puisti niitä, kylmällä ne olivat verrattomat.” Saalis, joka oli maivaa, ahventa, norssia ja haukea, lapettiin koreihin. Tämän jälkeen nuotta ja kaikki välineet vietiin uudelle apajalle. Kun nuotta oli laitettu uuden laskimen viereen ja peitetty lumella, se ja muut välineet jäivät odottamaan huomista aamua. Kämpille paluun jälkeen juotiin kahvit, syötiin, juteltiin päivän reissusta ja levähdettiin. Illalla kalat lajiteltiin tarkoin omiin koreihinsa ja jäädytettiin hangella. Pitkä päivätyö takasi sen, että nukkumaan mennessä ei tarvittu unipillereitä.

Hailuodon itäinen niemi Santonen sai ensimmäiset vakituiset asukkaansa vasta 1880-luvulla. Viisi vuosikymmentä myöhemmin kylässä oli yhdeksän taloa ja niissä asui 32 henkilöä. 1960-luvulle tultaessa vakituisesti asuvien määrä oli pudonnut kuuteen henkeen. Kylän elämää sääteli 1960-luvulle asti kaksijakoisuus. Toukokuusta joulukuuhun Santonen oli lähes kokonaan erossa muusta Luodosta. Hiljaiselo päättyi joulukuussa, kun tilallisten muodostamat nuottakunnat saapuivat paikalle. Santosen elämää vilkastutti myös joukko muita tilapäisiä asukkaita, nimittäin saaren sisäosista saapuneet koukkupyytäjät ja nuotanvedossa käytetty vetokaudeksi kerrallaan palkattu työväki. Myös nuottamiesten määrä oli suurimmillaan 1930-luvulla. Vaskenkankaalla oli 15 hirsistä nuottamökkiä, joissa asui 65–70 henkeä. 1960-luvulla nuottamiehiä oli vielä 18, mutta seuraavan vuosikymmenen alusta Santosen vesillä veti nuottaa enää yksi porukka ja sekin kokeiluluonteisesti.

Vakituisten ja sesonkiasukkaiden välit olivat Santosessa yleensä hyvät. Koska koolla oli runsaasti nuorta väkeä, talvi-iltojen iloksi keksittiin kaikenlaista. Usein kokoonnuttiin kahvipirtteihin, jotka olivat eräänlaisia kahvilan ja sekatavarakaupan välimuotoja. Santosen vanhin kahvipirtti toimi vuosina 1887–1942 Vaskessa. Sitä piti Vasken äiti eli Maria Ollin tytär Marke. Pitkäaikainen kahvipirtti toimi myös Hailuodon Osuuskaupan kiinteistössä 1930-luvun lopulta vuoteen 1968. Pienemmät pirtit toimivat Annusella (myöh. Ruonalassa) 1933–1936 ja Annusella 1935–1950. Santosen asukkaat saattoivat ostaa kahvipirteistä mm. jauhoja, kahvia, sokeria ja valopetrolia. Tarjolla oli myös kaljaa, tupakkaa, korppuja, pullaa ja meriveteen keitettyä kahvia. Illat kuluivat pirteillä ”praataamalla”. Joskus, kun joku nuottamies toi paikalle gramofonin, pantiin tanssiksikin. Toukokuussa ennen nuottamiesten lähtöä pidettiin jossakin kahvipirtissä tai ulkona yhteinen talvikauden päätöstilaisuus, ns. jääpeijaiset. Ohjelmaan kuului yleistä ilonpitoa, laulua ja tanssia.

Paitsi ansion tuojana kalalla oli tärkeä asema jokapäiväisenä ravintona hailuotolaisille. Samuli Paulaharjun vuonna 1914 ilmestyneessä ”Kuvauksia Hailuodosta” -kirjassa todetaan, että suolakala liittyi sekä klo 13–14 aikoihin nautittuun puoliseen että klo 17–18 välillä syötyyn iltapuoliseen. Illalliseksikin saatiin vellin ohella suolakalaa. Tavallinen pyhäaamun ruoka koostui taas viilistä, voista, rieskasta ja isosta suolatusta kalasta. Norssia, kiiskeä, merimuikkua eli maivaa, ahventa ja haukea kuivattiin kapakalaksi. Pienet kalat puhkaistiin ja niiden sisälmykset poistettiin. Tämän jälkeen kalat laitettiin leuasta pieniin varpuihin, jotka pantiin seinälle päivän puolelle. Isot kalat viillettiin pyrstöön saakka halki kahteen puolikkaaseen. Suolavedessä liottamisen jälkeen puolikkaat pantiin seinälle naulaan. Isoimmat puolikkaat piti pingottaa tikuilla levälleen. Pikkukalat kuivattiin vielä seinältä ottamisen jälkeen uunissa, jotta ne tulivat sopivan mureiksi. Kiiskiä, pikkumuikkuja ja ahvenia voitiin hapattaa. Kaloihin pantiin vain vähän suolaa, jotta ne happanivat eli ”kesäytyivät”. Santosen vakituiset asukkaat säilöivät osan kalasaaliistaan hapattamalla vielä 1960-luvun alussa. Tätäkin kauemmin säilyi kalan uunikuivatus, jota käytettiin Santosessa yleisesti vielä 1980-luvulla. Kalavelli valmistettiin liemeen, jossa kalat oli ensin keitetty. Perunoista voitiin tehdä kalapottuja.

Elinkeinomerkitys vähenee

Kalastuksella oli tärkeä asema hailuotolaisten arjessa vielä 1930- ja 1940-luvuilla. Paula Paasivirta kirjoitti vuonna 1936 Terrassa:

”Kalastus on pysynyt tärkeänä sivuelinkeinona, vaikka se onkin asemansa pääelinkeinona menettänyt. Se on lyönyt leimansa maisemaan siinä mielessä, että kaikkialla Hailuodon rannikoilla nähdään kalasaunoja, kalamajoja ja ranta-aittoja. Miehet asuvat niissä kevät- ja syyskesällä viikottain. Hyviä pyyntipaikkoja on saaren ympärillä runsaasti. Silakkaa pyydetään keväällä rysillä ja kesällä verkoilla. Syyspuolella kalastetaan etupäässä siikaa. Paitsi silakkaa ja siikaa saadaan myöskin kuoreita (= norssi), muikkuja (= maiva), taimenia, lohia, haukia, säynäitä ja ahvenia. Kalastuksen tuotteet viedään Ouluun myytäväksi. Siikaa viedään paljon myöskin Kemiin ja Rovaniemelle ja viime aikoina on osuuskauppa ruvennut välittämään kaloja ympäri koko Oulun piiriä. Kalastuksella ovatkin hailuotolaiset läpi aikojen pitäneet yllä rahallista tuloa.”

Kalastuksen ohella lisämarkkoja saatiin köysien ja verkkojen valmistamisesta. Puhdetöinä tehtyjä verkkoja myytiin paljon lähiseuduille, mm. Siikajoelle ja Iihin. Hailuotolaiset olivat taitavia juuri-, paju-, jouhi-, hamppu- ja verkkoköysien valmistajia. Juuriköysi valmistettiin männyn juurista. Kankailta ylös kaivetut peukalonpaksuiset juuret kiskottiin kotona hienoiksi suikaleiksi, joita keitettiin porovedessä puolisen päivää ja liotettiin haaleassa vedessä muutama päivä. Kun suikaleet oli puhdistettu käsin ja pyyhitty, ne sidottiin kerppuihin. Ennen köyden kelaamista suikaleita vielä liotettiin suolavedessä. Värttinän ja seinään kiinnitetyn ison kelan avulla kelattiin ja kierrettiin 3–4-säikeinen köysi. Pitkiä, kymmen- ja jopa satasylisiä köysiä käytettiin verkkojen ja nuottain pauloina, nuotan taukoina ja kukkurihmoina, hienoa juuriköyttä myös ”plihtirihmana”. Juuriköyden etuna oli keveys, joten se pysyi paremmin veden pinnalla kuin hamppuköysi. Juuriköyttä vietiin 1800-luvulla myytäväksi Ouluun ja Raaheen, joskus myös Ruotsiin. Entisaikojen taitavia juuriköyden valmistajia olivat Rantasuon ukko, hänen poikansa Rantasuon Juuso, Nissilän Pekka, Piekko-Jaako sekä Annus-Jaako, joka valmisti vähäisiä määriä juuriköyttä vielä 1910-luvullakin.

Pajuköyttä käytettiin pääasiassa nuottain taukoina. Hevosen häntä- ja harjajouhista tai lehmän häntäjouhista valmistettu jouhiköysi soveltui puolestaan silakkaverkon ja nuotan ylisiksi pauloiksi. Verkkoköyttä kelattiin vanhoista verkoista, jotka oli leikelty pitkiksi kaistaleiksi. Sitä käytettiin rysänaidan pauloina ja talvella rekiköytenä. Niitä pidettiin parempina kuin mantereen miesten vitsaköysiä, jotka kitkuttivat aina vastamäessä: ”Auta, Jes, mäen päälle! Köyhyys on kotona!”

Vuonna 1945 kunnassa oli noin 20 ammattikalastajaa. Sivuelinkeinona harjoitti kalastusta noin 200 henkilöä, ja lisäksi noin 30 taloutta harjoitti kotitarvekalastusta. Kunnan talouksien määrä oli 318. Kalastuksen merkitys oli kuitenkin vähenemässä. Vuonna 1959 saarella oli enää kymmenkunta ammattikalastajaa. Sivuelinkeinona kalastusta harjoitti yhä noin 150 maa- ja metsätaloutta harjoittavaa taloutta. Kymmenen vuotta myöhemmin ammattikalastajien määrä oli taas puolittunut.

Kevätkesän silakanpyynnissä käytettyjä isorysiä oli vuonna 1966 vain Marjaniemessä ja Santosessa (yksi). Kevätrysillä saatiin silakan ohella melko runsaasti ahventa ja haukea sekä satunnaisesti myös lohta. Perämeren vesillä tavataan kahta siikalajia: isokokoista ja vähälukuista vaellussiikaa eli isosiikaa ja pienempää karisiikaa eli pikkusiikaa. Siikaa voitiin pyytää loppukevään ja alkukesän silakan rysäpyynnin yhteydessä, jolloin siika liikkui ulkokareilla ja karikkoisilla rantavesillä. Parasta pyyntiaikaa oli kuitenkin syksy. Tuolloin verkkopyynti alkoi syys–lokakuussa vaellussiian kalastamisella. Noin 30 senttimetrin mittainen karisiika kuti vuodesta toiseen samoilla paikoilla ja yleensä vasta veden lämpötilan laskettua alle kuuden asteen. Tämän perusteella kalastajat kykenivät arvioimaan, milloin pyynti kannatti aloittaa eli Hailuodon vesillä tavallisesti lokakuun 18.–20. päivien tienoilla. Ohutlankaisten nailonverkkojen markkinoille tulo 1950-luvulla edisti siianpyyntiä.

Osaltaan kalastuksen hiipumiseen vaikuttivat maan kohoaminen ja vedenlaadun huononeminen. Esimerkiksi Härkäsäikän vedet olivat maan kohoamisen vuoksi jo 1950-luvulla niin matalia, että kalastus ei tahtonut enää kannattaa. Vesien saastuminen näkyi selvimmin Santosen itäpuolisilla vesillä. 1960-luvun lopulla kalastuksen osuudeksi saarelaisten tulolähteistä arvioitiin enää 3–4 %.

Perinteinen talvinen nuottapyynti jäi historiaan 1970-luvulla. Mattiloiden vuonna 1967 aloittama troolikalastus enteili kuitenkin jälleen uuden aikakauden alkua. Uuden troolarin ja sen varusteiden hankinta vaati suurta investointia, jota helpotettiin korkotukilainoilla. Troolipyynnin ehtona olivat kunnolliset kalasatamat. Niiden rakentamiseen päästiin 1970-luvulla. Marjaniemen kalasataman rakennustyöt pääsivät alkuun vuonna 1976, jolloin valmistui työllisyysvaroin 60 × 100 metrin pituinen allas. Siinä oli tilaa noin 50 alukselle. Meren puoleisen laiturin lisäksi altaaseen tuli 47 metrin pituinen pistolaituri. Seuraavana vuonna saatiin – niin ikään työllisyysvaroin – kuntoon Huikun kalasatama, jonne valmistui 45-metrinen veneiden kiinnityslaituri ja 12,5-metrinen kovapintainen purkauslaituri. 450 × 100-metrinen satamakenttä päällystettiin soralla ja murskeella. Rinnan kalasatamien rakentamisen kanssa kehittyivät myös ammatinharjoittamisen edellytykset. Veneisiin asennettiin entistä tehokkaampia moottoreita, kaikuluotaimia, radiopuhelimia, kompasseja sekä kalasaaliin käsittelyä helpottavia nosto- ja purkauslaitteita. Vuonna 1978 merestä nostettiin 1,3 miljoonaa kiloa silakkaa. Tästä käytettiin ihmisravinnoksi enää noin neljännes; valtaosa silakkasaaliista matkasi rehuliikkeen kuljetusautolla ravinnoksi alueen turkistarhoille.

Marjaniemen kalasatamaa käytti 2000-luvun alussa neljä troolaria ja 15 siika-lohivenettä. Vuonna 2000 siellä purettiin veneistä kalaa 300 000 kiloa; pääkalalajit olivat silakka ja siika. Satama-alueella oli kylmiöllä ja jääntekokoneella varustettu kalankäsittelyhalli ja 80 neliömetrin suuruinen verkkovarasto. Laiturilla oli silakanpurkuimuri ja 500 kilon tehoinen nosturi. Laatikoiden siirtoon voitiin käyttää trukkia. Selvitysten mukaan kalasatama oli tilava ja toimiva. Niin saaren asukkaita, mökkiläisiä kuin matkailijoitakin ovat palvelleet vuodesta 1992 Hailuodon siikamarkkinat, joiden järjestelyissä ovat olleet mukana mm. kunta ja Lions-klubi.


Lähdeluettelo

  • Muistiinpanoja Hailuodon pitäjäästä – Oulun Wiikko-Sanomia 23.8.1879 ja 30.8.1879
  • Samuli Paulaharju, Kuvauksia Hailuodosta – Kansanvalistusseuran Toimituksia 167. Helsinki 1914
  • T. I. Itkonen, Kemijoen alueen, Hailuodon ja Pyhäjoen kalastuksesta ja Simon lampaanhoidosta. Kansantieteellisen osaston virkamatkatyö v. 1922. Museovirasto
  • Paula Paasivirta, Piirteitä Hailuodon kulttuurimaantieteestä – Maantieteellisen Seuran aikakauslehti Terra 48:1936
  • V. Mäkipuro, Pietarin kalansaalis Hailuodolla – Kansan Kuvalehti 31:1944, s. 688–689
  • Kustaa Vilkuna, Hailuotolaisten Maluri – Kansan Kuvalehti 38:1948, s. 11–13
  • Ahti Paulaharju, Maluri ja Malurin kirkko s. 7–23
  • Ahti Paulaharju, Nuottakalastusta talvella Hailuodossa s. 42–53
  • Ahti Paulaharju, Hailuotoa haravoimassa – Kaltio 2:1949
  • Ahti Paulaharju, Kansantarut Hailuodon maastossa – Kotiseutu 5–6:1956
  • J.L. Suomela, Hailuoto. Entisiä vaiheita. Oulu 1967
  • Helena Valovirta, Hailuoto. Pro gradu Oulun yliopiston maantieteen laitos 1968
  • J. L. Suomela, Hailuoto – kotiseutumme. Oulu 1969
  • J. L. Suomela, Hailuoto III. Oulu 1979
  • Martti Tausta, Talvinuotalla – Kaltio 1:1985
  • Anneli Meriläinen, Hailuodon Santonen 1900-luvun alusta 1960-luvulle. Jyväskylän yliopiston etnologian laitos. Tutkimuksia 21. Jyväskylä 1986
  • Jyri Paulaharju, Hailuotoa pitkin ja poikin 1948–1951. Oulu 1987
  • Anneli Meriläinen, Hailuodon Santonen – kalastajakylä meren hengityksessä – Kaltio 4:1987
  • Matti Pääkkönen, Hailuodon murteesta. Hailuodon keskiaika (toim. Kyösti Julku–Reija Satokangas) – Studia Historica Septentrionalia 15. Jyväskylä 1988
  • Tutustu Hailuodon historiaan! Johdatus kotisaaren menneisyyteen (toim. Helge E. Wigren). Kuusamo 1998
  • Kalasatamaselvitys 2001. Suomen Ammattikalastajaliitto ry 2001
  • Markku Myllylä, Hailuodon siikamarkkinoilla kävi kala kaupaksi – Suomen Kalastuslehti 8:2005
  • Reijo Heikkinen, Luotolaisten elannon lähteet – http://www.kajaaninkampus.oulu.fi/koky/kokl/lonnrot/rheikkin/hailuoto/lahteet.htm [kuollut linkki] – luettu 10.11.2006