Kansanrunojemme laulanta-aika on jo ollut ja mennyt. Vain kaukaisilla Karjalan mailla vielä elää joitakuita vanhoja ukkoja, jotka edelleen muistavat vanhoja runoja, ja joitakuita äitejä, jotka jonkun tuutulaulun katkelman lastaan liekuttaessaan laulavat. Samoin ovat myöskin kansanrunoilijat jo laulunsa laulaneet ja astuneet isiensä luokse: Korhosen Vihta-Paavot, Lyytiset, Puhakat, Makkoset, Kymäläiset… Heidänkin aikansa tuntuu jo olevan ohitse niinkuin moni muukin entinen hyvä.

Mutta tapaa sentään vieläkin joskus kansan ukon, jolla on isien entistä runoraahtia ja runoille vievää verta ja taitoa sovittaa näkemyksensä säkeiksi, sommitella vanhalle kalevalaiselle runomitalle. Semmoisia kuin Rautalammen – siellähän muuten jo ennenkin kuuluimmat kansanrunoilijamme elivät – Albert Kukkonen, Pentti Halttunen ja Eero Varis sekä Viitasaaren Juho Tanholin. Ne ovat kuin laulajasukunsa viimeisiä vesoja.

Semmoisia on myöskin ”Viina-Matti” eli Matti Viinamaa Haapavedeltä, 60-vuotias vanhapoika Vatjusjärven kylästä. Hän on vain semmoinen vanha, partainen laiha miehen jurrikka, omituinen yksinään eläjä.

[Kuva: Matti ”uuskuosisine” suksineen ja kanteleineen.]
Matti ”uuskuosisine” suksineen ja kanteleineen.

Paikkakunnallaan on Viina-Matti hyvinkin tunnettu sekä runoseppänä että kummallisten päähänpistojen miehenä ja sukkelan suulaana sanaseppänä, joka ei jää juuri vastausta vaille. ”Se ei ole höpsö, vaikka sille monet viisastelevat, mutta antaa Matti semmoisen vastauksen, että noloiksi käyvät.” Varsinkin runojen tekijänä hän on mainittu, ”sehän se sitten on runomestari melkoinen”, tietävät naapuritkin. Useihin tilaisuuksiin, nuorisoseuran juhliin, hiihtokilpailuihin ja muihin kokouksiin hän on monesti runon rakentanut, samoin taas tekaissut monet pilkka- ja muut runot yhdestä jos toisestakin tunnetusta henkilöstä taikka merkillisestä tapahtumasta.

Tuntee Matti kyllä taitonsa, niinkuin ainakin itsetietoinen henkilö, joka on varmasti vakuutettu suuresta kyvystään. Saattaapa hän aivan vakavana omasta itsestään runoilla – vaikkakin hyvästi karrikoiden:

”Ei sitä maailman höpsyt nää,
ett’ Viina-Matilla on viisas pää,
on uskollinen uljas luonto,
sopusoinnun sorja muoto.
Hän töissä tarkka taitava
ja häissä paras naitava.
Miks’ ei järjen hilsukkaan
jo tarjois hälle kihlojaan?”

ja taas ”opinnoistaan” kertoo runoukko, miten hän jo nuorena on raamatun moneen kertaan läpi lukenut ja katkismuksen ulkoa päntännyt ja vanhaa virsikirjaa ahkerasti tutkistellut, niin että ”tuttuja ne on ne kirjat”. Onpa hän lukenut muitakin kirjoja: Kalevala on ollut mielikirjoja, samoin ”Suomen kansan sadut ja tarinat”. Kirjottamaankin on oppinut, jopa aivan omin päin vain kirjotuksia ”kahtelemalla”. Aluksi kyllä kirjotteli sanat ”yhteen jutkuun”, mutta sitten harjaantui niin eteväksi, että saattaa, ”jos tahtoo”, kirjottaa vaikka vasemmallakin kädellä. Onpa Matti osannut laskutaitoakin, ”neljän laskutavan suorat luvut”, mutta ne ovat olleet jo niin kauan ”keossa, että tuskin enää muistan”.

Isältään on runo-Matti lukuhalunsa perinyt, sillä hänkin oli ”ahkera raamatun perään”. Ja samoin runolahja on isäukon peruja. Oli isäkin joitakuita runoja tekaissut, niinkuin esim. ”Pankko-Matista”, kuinka

”Pankko-Matti paita päällä
resuhousu, reuhka päässä
käveli kylän väliä…”

Siispä veri veti Mattia runoille, niin että hän tunsi, kun

”Runotar, se neiti hyvä
kirkuin katkoi kahleitansa
ja niin laski lyijykynän
paperilla luistamaan.
Niin valtasi mun runohenki
ja lauluntekohommiin sain.”

Ja ”Runotartaan, neitiä hyvää”, hän sitten kauniisti pyytelee:

”Runotar, ihana impi,
laulata lakia neiti,
anna mieltä miehen päähän,
anna aivoihin ajua,
opetusta ohtaluuhun,
etten runoile rumasti.”

Siitä sitä sitten alkoi sataa säkeitä, milloin ”uskonnosta”, milloin ”politikasta”, milloin ”suksikuosista” tai ”kryynimyllystä” taikka ”hiihtokilpailuista”. Viimeksimainituista Matti sai hyvin elävän kuvauksen:

”Kumu kumma kuusikossa,
meno hurja metsikössä,
soilla suksien suhina,
viitakossa vihlominen.
Otuksen ei ole ajo,
eikä hurja hirvenhiihto:
kilpahiihto hiienlainen,
joka on ajan muotissa
Suomessa sekä Ruotissa.”

Enimmin on Matti sepitellyt ”yksityisrunoja”, pilkka- tai leikki- taikka vakaviakin runoja joistakuista tutuista paikkakuntalaisista ja heidän merkillisistä kommelluksistaan. Nämä runot ovat useasti aika repäiseviä, Matti kun on niihin pannut parhaan taitonsa ja sukkelimmat, pistävimmät ja – ilkeimmät sanontatapansa. Niin on hän runoillut ”Rito-Matista” ja ”Erkkisestä” ja ”Törnqvististä”. Jopa hän kerran oikein sai tilauksesta tehdä runon tukkipomo ”Sööterille”, herra itse tilasi, jotta ”tehä niin ruman kun osaa”. No, helposti se tulikin, kertoi mestari, sillä

”Runot tulee rumia,
laulut aina laittomia
miehistä mitättömistä,
joutavista jorkuloista.”

Mutta hyvin lienee Matti osannutkin kohdalleen, koska herra niin ihastui saantiinsa, että maksoi tekijälle 95 markkaa.

Rito-Matista runoili runokaima:

– Johtui miete mieleheni,
astui aju aivoihini,
kuinka poru poikalauma,
syntynyt syrjäkylässä,
karsikkaalla kasvatettu,
joist’ oli Matti mainiompi,
muita paljo muhkeampi,
ihtepäinen isän kaima,
veitikampi veljiänsä.
Heitti kaikki hellollensa,
talonhoijon tapoinensa,
kävi koulun kaupungissa,
suunnitteli suutariksi,
kelpo kenkämestariksi,
teki siistejä siloja,
hevosvärkkejä hyviä.
Kulki pitkin pitäjästä
naimahommissa hotosti…

[Piirros: Matin veistämä puu-ukko.]
Matin veistämä puu-ukko.

Ja siitä sitten jatkui Matin naimareisun lystikästä kuvausta.

Syntynyt on Viina-Matti Haapaveden Rytkynperällä, Peltolan torpassa. Isä myös, Antti Ylioja, oli haapaveteläisiä, mutta isoisä oli Pyhäjoen Parhaanlahdelta ja isoäiti Nivalan Sarjanojalta. Äiti oli Kälviältä ”Vaasan rotua ja kansallisuutta”. Viinamaan taloon muutti Matin isä Peltolasta, ja isän kuoltua jaettiin talo pojille, ja Matti sai neljännen osan nimiinsä.

Mutta ei ole runoniekasta maan myyrtäjäksi. ”Keossa” ovat hänellä pellot yhtä hyvin kuin ”neljä suoraa laskutapaakin”. Puuhailee sen sijaan ukko vain kaikkea muuta, mitä vilkas mielensä milloinkin sattuu tuottamaan. Niinpä äly kerran saattoi keksimään ”uuden suksikuosin” ja eikös Matti ottanut ja valmistellut ”uusmallisia” sivakoita koko roviota ja laittanut niitä Oulun suksinäyttelyyn. Oli niitä pitkän pitkiä kuuskyynäräisiä ”linjasuksia”, jotka vievät hiihtäjän ”ihka suoraan, kun vain suunnan ottaa”. Sitten oli ”routiaisia”, pitkiä nekin. Niiden pohjanreunat oli alustettu kahdella paksulla rautalangalla, ja ne oli tarkotettu jääkalmaisen tien kulkuneuvoiksi. Oli sitten vielä suksia muuan pari, joita sanottiin ”koiraksiksi” ja ”naaraksiksi”, ja ne olivat hyvät liukumaan, kun vain osasi niitä käyttää. Tästä uudesta suksikuosistaan runoili Matti:

”Hiihtoherrat Helsingissä,
Oulussa opinisännät,
saatte kuulla kumman laulun
tievon työstä tärkeästä,
suksikuosista kuvauksen,
mahtipontisen manauksen…”

Keksipä Matti ”uuskuosisen” kanteleenkin: pyöreän ontoksi koverretun kartiorungon, jonka ylt’ympäri kielet on kiinnitetty. Jopa teki keksijä niitä ”yksi- ja kaksipuolisiakin”. Mutta kun tekomestari ei ole soittotaitoinen eivätkä muutkaan niistä ole kyenneet säveleitä saamaan, ovat soitikot joutuneet toiseen ammattiin: niistä on Matti saanut oivia pirtinhyllyjä, joihin ei pääse hiiri eikä muu elävä. Kerran innostui Matti harjoottamaan ”kääpäpainoa”: leikkasi koivunkääpään kaikenlaisia ”korskukirjaimia”, maalasi ne vesiväreillä ja ”ränttäsi kaikki räntit, mitä nähtävissä on”. Ja ”se tuli niin korjanruusuista, kun käytti vähä tietettä siihen”. Niin saattaakin Matti kehaista: ”Olen minä maalari kanss’, jos runoilijakin”. Jopa lisätä: ”ja veistäjäkin… siihen olisin hyvin kyvykäs”. Hän on näet veistellyt puu-ukkoja, semmoisiakin, että on niitä viety aina Helsinkiin asti. Tietää mestari kyllä senkin työn vaatimukset: ”Kuva sitä täytyy päässä olla valmiina, että heti osaa ottaa liian puun pois”.

Muitakin merkillisyyksiä on ukon päässä syntynyt. Teki hän kerran ”keesit”, joihin aisalavan ylle rakensi ison pyöreän istuinlavan selkänojineen, niin että ajajat, 5–6 henkeä, saattoivat istua piirissä päin toisiinsa kuin pyöreän pöydän ritarit. Rekeensä Matti taas tekaisi ison umpinaisen tynnyrin, jossa oli varsin mukava ja lämmin istua sekä katsella ajokastaan etuseinän pikku aukosta. Ohjaksia varten oli eri reiät tähystysaukon alla. Vielä on Matti-mestarin omituisuuksia hänen merkillinen asuintapansa. Vaikka on miehellä joltinenkin oma pirttinsä, niin eipäs häntä, kun kerran joutui riitaan pirtinlaitosta velimiehensä kanssa, niin eipäs hyvättänyt siinä asua, vaan kaivoi äijä maakuopan mäen laitaan ja siinä kyyrysissään asua kyrjötteli jouluun saakka, kunnes talven pakkanen pakotti lopulta pois. Mutta seuraavaksi talveksi rakensi itsepäinen kuopassaeläjä isomman luolan, kattoi ja korotti sen vanhalla riihen röttelöllä ja siihen muutti lehmän ja vasikan kanssa talvea viettämään. Nurkassa oli iso kivi ja sen suuressa halkeamassa mainio sija tulelle ja keittokattilalle.

Omituisena Viina-Mattia pidetään, ja semmoinen hän onkin kumminen keksintöineen, päähänpistoineen ja tapoineen. Mutta on hänellä taas toisekseen älyäkin. Hyvin teräviä ovat monesti hänen vastauksensa ja sukkelia sanasutkauksensa ja aivan omaperäisiä hänen ajatuksensa. Ja runomahtia Matissa on sekä harrasta halua käytellä vanhaa runomittaa. Useimmat runot ovat jääneet tekijän muistin varaan, kirjottamatta ja unohtuneet. Mutta hyvämuistisena Matti saattaa sentään monta jo aikoja sitten sepitettyä runoa vieläkin sanella.