Sisällys

  1. Johdanto
    1. Tutkimuksen taustat ja tavoitteet
    2. Mitä on kansallinen identiteetti?
  2. Suomalainen kansanopisto
    1. Valistusta ja sivistystä kansalle – kansanopistojen ideologinen tausta
    2. Haapaveden kansanopiston toimintaa 1896–1920
    3. Haapaveden kansanopiston toverikunta – ”esikoulu elämää varten”
  3. Haapaveden kansanopiston toverikunta ja kansallisen identiteetin tekijät 1896–1920
    1. Käsitys Suomen kansasta ja sen historiasta
    2. Luonto ja kotiseutu osana kansallista identiteettiä
    3. Amerikan siirtolaisuus ja tukkilaiselämä – Suomen kansan rikkaruohot
    4. Isänmaallisuus ja kansallinen identiteettiprojekti
  4. Kansallinen identiteetti kriisissä: vuoden 1918 sota ja sen vaikutukset
    1. Vuoden 1918 sisällissota – syitä ja seurauksia
    2. Sodan arkea muistelmien valossa
    3. Isänmaan puolesta, punaryssiä vastaan – valkoinen näkemys sodasta
    4. Toverikunnan toisinajattelijat
  5. Johtopäätökset
  6. Päätäntö

1. Johdanto

1.1. Tutkimuksen taustat ja tavoitteet

[Kuva: Haapaveden opisto 1905]
Haapaveden opisto vuonna 1905

Proseminaarityöni aiheena on kansallisen identiteetin ainesten näkyminen Haapaveden kansanopiston toverikunnan toiminnassa vuosina 1896–1920. Alun perin kiinnostuin aiheesta ollessani töissä Haapaveden opistossa, jolloin pääsin tutustumaan opistolla olevaan arkistoaineistoon. Erityisesti kiinnostuin oppilaiden julkaisemasta Toivon Taimi -oppilaslehdestä, jossa julkaistiin oppilaiden kirjoittamia tekstejä erilaisista aiheista. Kansallisen identiteetin tarkastelun valinta näkökulmaksi tuntui pitkän harkinnan jälkeen oikealta ratkaisulta jo kansanopistojen isänmaallisen luonteen vuoksi.1 Tarkasteluaika, opiston perustamisvuodesta 1896 vuoteen 1920, on kansallisen identiteetin näkökulmasta erittäin kiinnostava: siihen sisältyvät sortokaudet, itsenäistyminen ja kansalaissota. Tämä aika oli siis tärkeää niin Suomen valtion synnylle kuin kansallisuusaatteellekin. Erityisesti tähän aikaan kuuluu kansan joukkojärjestäytyminen, joka oli osa yhteiskunnallista murrosta, joka äärimmillään johti maan kahtia repineeseen sisällissotaan kevättalvella 1918.2

Kulttuuriantropologisia tai historiallisia tutkimuksia viime vuosisadanvaihteen suomalaisen maalaisnuorison ajattelusta ei ole tietääkseni tehty, eikä siihen usein ole mahdollisuutta aineistonkaan puolesta. Haapaveden kansanopiston toverikunnan toiminnan kautta voin tarkastella myös kansanopiston opetuksen ja asenteiden vaikutusta oppilaisiin. Eri kansanopistoja ja kansanopistolaitosta yleensä on tutkittu runsaasti, mutta opistojen oppilaiden tutkimiseen on herätty vasta viime vuosina, ja usein tällainen tutkimus rajoittuu sotien jälkeiseen aikaan. Työni tavoitteena on toisaalta selvittää kansanopistossa opiskelleen maalaisnuorison käsityksiä kansallisen identiteetin tukipilareista ja ottaa selvää, kuinka heidän kansallinen identiteettinsä rakentui. Toisaalta taas pyrin luomaan kuvan sisällissodasta ja selvittämään sen vaikutuksia kansalliseen identiteettiin näiden samojen ihmisten kokemusten ja näkemysten kautta.

[Kuva: Toivon taimi -lehti]
Toivon taimi -lehti vuodelta 1925. Haapaveden opiston arkisto

Työni perustuu Haapaveden kansanopiston toverikunnan toiminnasta jääneeseen arkistoaineistoon. Ensisijaisena lähdemateriaalina ovat toverikunnan julkaisemat Toivon Taimi -oppilaslehdet. Oppilaslehteä julkaistiin opiston perustamisvuodesta aina 1970-luvulle saakka enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Aluksi lehteä julkaistiin joka viikko, myöhemmin julkaisukerrat muuttuivat epäsäännöllisiksi.3 Ilmeisesti lehtien julkaisutahti kertoo kulloisenkin oppilaskunnan aktiivisuudesta. Toivon Taimi -lehtien lisäksi olen käyttänyt toverikunnan kokousten ja iltamien pöytäkirjoja. Pöytäkirjoista selviää iltamien ja kokousten ohjelmat. Ohjelma muodostui laulusta, runonlausunnasta, esitelmistä, puheista ja keskusteluista eli väittelyistä. Pöytäkirjat kertovat, mistä aiheista pidettiin esitelmiä ja puheita, sekä keskustelun aiheen ja pääkohdat keskustelun kulusta. Keskustelukokouksiin ja lehden toimittamiseen osallistuivat niin tyttö- kuin poikaoppilaat, ja jokainen oppilas pääsi mukaan toimintaan.4 Tarkasteluaikana sekä pöytäkirjat että oppilaslehdet on kirjoitettu paksuihin kirjoihin, joten aineisto on yhtenäistä eikä arkiston järjestämättömyys haitannut tutkimuksen tekoa. Lisäksi olen käyttänyt opiston entisten ja silloisten oppilaiden muistelmia vuoden 1918 tapahtumista. Muistelmia on kahta eri tyyppiä: on opiston johtajaopettajan Lauri Merikallion kyselylomakkeella vuoden 1918 kesän aikana keräämät muistelmat sekä oppilaiden pääosin vuonna 1919 kirjoittamat aineet otsikolla ”muistoja vapaussodan ajoilta”.

Ongelmia aineistossa on kaksi. Ensimmäinen on vuosien 1898–1906 lehtien ja keskustelukokousten pöytäkirjojen puuttuminen. Lähdeaineistosta ei käy ilmi, onko toverikunnan toiminta tuolloin lakannut kokonaan vai mikä on syy aineiston puuttumiselle. Kysymyksen asettelussa ja työni rakenteessa olen huomioinut tämän seikan enkä usko sen vievän pohjaa tutkimukseltani, vaikka puuttuva jakso on ajallisesti varsin suuri. Toisaalta tarkasteluaineistoa on puuttuvan alueen kummaltakin puolelta runsaasti ja aineistot eivät juurikaan poikkea toisistaan, joten en usko aineiston puuttumisen vaikuttavan lopputulokseen. Toinen ongelma on johtajaopettaja Lauri Merikallion keräämässä muistelma-aineistossa. Aineisto on kerätty etupäässä entisiltä miesoppilailta. Aineistosta tehdyn julkaisun5 perusteella voin sanoa, että osa aineistosta on kadoksissa. Merikallion mukaan lomakkeita alun perin lähetettiin 337, joista 82 palautettiin täytettynä. Yksi vastaus oli naiselta.6 Haapaveden opiston arkistosta onnistuin löytämään näistä 65 kappaletta. Erityisen huomattavaa on, että yhdenkään vahvasti valkoista puolta vastustaneen oppilaan täyttämää lomaketta ei ole tallella. Merikallio kuitenkin käy julkaisussaan varsin tarkasti läpi heidänkin ajatteluaan, joten sitä kautta voin täydentää tutkimustani tältä osin. Myös naisoppilaan vastaus puuttuu.

Työssäni olen jakanut aineiston kahteen osaan; ensimmäisessä tarkastelen oppilaslehtiä ja kokousten pöytäkirjoja vuosilta 1896–1920 ja pyrin selvittämään, mistä tekijöistä kansallinen identiteetti näyttää muodostuneen ja millainen se oli. Mitä kansalliseen identiteettiin vaikuttavia kysymyksiä lehdissä ja kokouksissa käsiteltiin? Erityisesti kiinnitän huomiota käsityksiin Suomen kansasta ja sen historiasta sekä suomalaisesta luonnosta. Pyrin myös tarkastelemaan kansanopiston opetuksen ja opettajien merkitystä oppilaiden ajattelussa. Toisessa osassa keskityn itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan vaikutusten läpikäymiseen. Mitä vaikutuksia kansan kahtia jakaneella sodalla oli identiteettiin? Tuon esiin kokemuksia itse sotatapahtumista sekä siitä, koettiinko sota ”veljessodaksi” vai venäläisiä vastaan käydyksi vapaussodaksi. Näyttävätkö jotkin tietyt kansalliset ominaisuudet liittyvän erityisesti toiseen osapuoleen? Ja kuinka kansanopisto vaikutti entisten oppilaiden suhtautumiseen sotaan? Voidaanko sota nähdä kansallisen identiteetin kriisinä? Kotiseutuaatetta tutkineen Riitta Räsäsen mukaan kansallisuusaatteen ja kansallisten liikkeiden tarkastelussa keskeisiä kysymyksiä kulttuurintutkijalle ovat miten ja mistä aineksista kansallinen identiteetti luotiin, kuinka se on pidetty elävänä ja kuinka se on ymmärretty ja sisäistetty erilaisissa väestöryhmissä eri aikoina.7 Näihin kysymyksiin pyrin saamaan vastauksen Haapaveden kansanopiston toverikunnan osalta.

Lähdekirjallisuudesta tärkeimmiksi ovat nousseet seuraavat teokset: Ville Harle ja Sami Moisio: Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka; Kansa liikkeessä, toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds ja Henrik Stenius; M. O. Karttunen: Suomen kansanopistot 1889–1979; Heikki Ylikangas: Tie Tampereelle; Herää Suomi, suomalaisuusliikkeen historiaa, päätoim, Päiviö Tommila; Lauri Merikallion kirjoittama teos: Keski-Pohjanmaan kansanopisto Haapavedellä sekä sen rinnalla toimiva Maamiestalvikurssi. Toimintakertomukset lukuvuosilta 1914–1915, 1915–1916, 1916–1917 ja 1917–1918. Keski-Pohjanmaan Kansanopisto ja vapautussotamme.

1.2. Mitä on kansallinen identiteetti?

Kulttuurista identiteettiä tutkinut sosiologi Stuart Hall määrittelee kansallisen identiteetin viiden pääelementin kautta. Ensiksi hän mainitsee kansakunnan kertomuksen, joka tuottaa kertomuksia, kuvia ja symboleita, jotka edustavat niitä yhteisiä kokemuksia, jotka antavat kansakunnalle merkityksen. Tärkeää on myös alkuperä ja jatkuvuus, sillä usein kansallinen identiteetti esitetään aina olemassa olleena asiana. Myös tradition keksiminen ja perustamismyytit ovat tärkeitä identiteetin muotoutumiselle. Käsitys puhtaasta, alkuperäisestä kansasta on myös erittäin tärkeä osa identiteettiä.8 On kuitenkin muistettava, että identiteetti ei ole muuttumaton, biologisesti määritelty asia, vaan yksilö omaksuu eri identiteettejä, jotka eivät muodosta yhtenäistä kokonaisuutta vaan ovat keskenään ristiriitaisia.9 Siksi tarkastelenkin työssäni kansallisen identiteetin rakennusaineita ja oppilaiden suhdetta niihin; en pyrikään muodostamaan yhtenäistä kuvaa kansanopiston oppilaiden kansallisesta identiteetistä.

Kansallinen identiteetti on rotuteorioita ja kansallista identiteettiä tutkineen Aira Kemiläisen mukaan kansan käsitys itsestään. Identiteettiin liittyy useita seikkoja, myös käsitykset väestön alkuperästä, fyysisestä olemuksesta ja siihen liittyvästä henkisestä kansan luonteesta.10 Kansalliseen identiteettiin vaikuttaa vahvasti kansallinen herääminen ja kansallistunne. Suomalaiseen kansallistunteeseen liittyi 1800-luvulla vahvasti esi-isistä polveutumisen ja heimosukulaisuuden korostaminen, ja tätä kautta myös rodullinen identiteetti eli samastuminen nousi pinnalle. Myös ajatus suomalaisesta kansallisluonteesta oli lähellä rodullisia ominaisuuksia, jos sellaisiksi luettiin äly, taipumukset ja käyttäytyminen.11 Historioitsija Matti Klingen mukaan rotu, kieli, kulttuuri ja historia ovat kansallisvaltiossa tärkeimmät identifioitumisen välineet. Hän kuitenkin huomauttaa kulttuurin olevan identiteettitekijänä vaikea asia, sillä se jakaantuu moneen erilaiseen osaan, esimerkiksi säätyläis- ja rahvaankulttuureihin. Hän toteaa kylpemisen ja kansanrunouden olevan merkittäviä erityisesti Suomen maaseudun kansankulttuurissa. Kansan historian merkitys kansallisaatteelle on suuri, ja Klinge korostaa 1800-luvun olleen Suomessa varsinainen historian vuosisata, mikä näkyi myös kouluopetuksessa.12

Historiantutkija Päiviö Tommilan mukaan identiteetti ja erityisesti sosiaalinen identiteetti tarkoittaa samastumista ja yhteydentunnetta johonkin ryhmään, jonka tunnukset yksilö hyväksyy. Aluetasolla identiteetistä voi Tommilan mukaan käyttää myös patriotismin nimeä, joka kohdistuu eri hierarkkisiin yhteisöihin.13 Mielestäni tällainen hierarkkinen, paikallinen yhteisö on myös kansanopisto, jonka yksi osa on oppilaskunta.

Jokainen syntyvä kansakunta tarvitsee omaa identiteettiä, omia yhteisiä tunnuksia. Vuonna 1809 Suomi oli Ruotsista eroamisen ja Venäjään liittämisen vuoksi syntyvä kansakunta. Tämä oli lähtökohtana kansallisen identiteetin luomisessa. Tämä kansallisen identiteetin etsiminen ja luominen heijastui vahvasti 1800-luvun yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kansallisromanttisen suuntauksen mukaan jokainen kansa on ainutlaatuinen, sillä on oma kansallishenki ja kansallisrunous, jotka pitävät sen elävänä. Tältä pohjalta ruvettiin etsimään suomalaiskansallista identiteettiä, luomaan Suomen kansakuntaa. Tärkeiksi identiteettitekijöiksi nähtiin kansallinen historia ja sen luominen, Suomen kansan alkuperän etsiminen kansanrunouden ja kielitieteen kautta.14 Myös maantieteellinen ja maisemallinen Suomi, Suomen luonto, nähtiin osana identiteetin rakentumista. Suomen kieli oli suuri identiteettitekijä, ja siihen sisältyi vahvoja yhteiskunnallisia latauksia. Kieliasia olikin yksi tärkeimmistä 1800-luvun yhteiskunnallisista kysymyksistä.15

Tampereen yliopiston valtio-opin professori Vilho Harle ja Turun yliopiston maantieteen laitoksen tutkija Sami Moisio ovat tutkineet Suomen kansallista identiteettipolitiikkaa. Heidän mukaansa Suomen kansallinen identiteettiprojekti pyrkii jatkuvasti todistamaan, että suomalaiset ovat samanlaisia kuin muutkin suomalaisten ihailemat, länsimaiset kansat. Kansallinen identiteettiprojekti on pyrkiä kuulumaan hyvien kansakuntien joukkoon, ja siihen sisältyy toivomus, että muut kansakunnat näkisivät Suomen kuuluvan haluttuun viiteryhmään.16 Myös tätä näkökulmaa pyrin työssäni tarkastelemaan, erityisesti kansalaissodan syiden ja seurausten osalta.

2. Suomalainen kansanopisto

2.1. Valistusta ja sivistystä kansalle – kansanopistojen ideologinen tausta

Kansanopistoajatus syntyi Tanskassa 1800-luvun alkupuoliskolla runoilija-pappi N. F. S. Grundtvigin toimesta. Hän näki kansanopistot erityisesti nuorison kouluina, ja hänen mielestään oli ehdottoman tärkeää käsitellä nuoruutta itsenäisenä elämänkautena, jonka aikana ihmisyksilö on erityisen herkkä omaksumaan uusia vaikutteita. Grundtvig myös korosti luento-opetuksen merkitystä: hänen mielestään opettajan persoonallisuus ja puhuttu sana vaikuttivat ratkaisevasti sanoman vastaanottamiseen. Kansanopiston päätehtävä oli olla ”herättävä koulu”, jonka päämääränä oli avata ja avartaa nuorten henkisiä voimia. Tärkeää Grundtvigin ajattelussa oli kansanopistojen kansanomaisuus. Opistojen oli tarkoitus lähestyä lähinnä tavallista kansaa ja täyttää kuilua, joka tuolloin oli eliitin ja tavallisen kansan välillä. Kansanopistoilla oli tärkeä kansallinen kasvatustavoite. Liikkeelle oli lähdettävä tavallisen kansan parista; ensi sijassa henkistä herätystä tarvitsivat talonpojat ja pienviljelijät. Kansanopistoaate levisi 1860-luvulla Norjaan ja Ruotsiin saaden kummassakin maassa omia erityispiirteitä.17

Suomeen levisi tieto muiden pohjoismaiden kansanopistoista jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa, mutta Suomen yhteiskunnallinen kehitys oli muita Pohjoismaita jäljessä, ja varsinaiseen toimeen tartuttiin vasta 1880-luvulla. On otettava huomioon, että 1860- ja 1870-luvut olivat Suomessa nälänhädän ja kurjuuden aikaa, ja toisaalta kansakoulukin oli tuolloin vasta syntymässä. Kansaopistoasiaa kuitenkin käsiteltiin paljon ylioppilasosakunnissa ja sanomalehdistössä. Kansanopistoaate sai uutta tuulta purjeisiinsa 1880-luvulla, jolloin esiin nousi paljon erilaisia yhteiskunnallisia aatteita naisasialiikkeestä raittiusseuroihin ja muuhun yhdistystoimintaan.18 Pohjanmaalla vankan jalansijan saivat nuorisoseurat, joiden tarkoituksena oli Kerstin Smedsin mukaan kasvattaa maaseudun nuorista ”kunnon kansalaisia” suojelemalla nuorisoa ”siveettömiltä” ja ”turmelevilta” harrastuksilta. Nuorison sivistystasoa pyrittiin nostamaan muun muassa näytelmien, sanomalehtien, kirjastojen, puheiden ja esitelmien kautta. Santeri Alkion 1890-luvun aikana yhdistämän nuorisoseuraliikkeen tavoitteisiin kuului itsekasvatuksen lisäksi myös kansallisaatteen esiintuominen.19 Nuorisoseuroilla ja kansanopistoilla oli siis hyvin samankaltainen ideologinen tausta. Toiminta kohdistui erityisesti maalaisnuorisoon, tavallisen kansan parista nouseviin nuoriin. Tavoitteena molemmissa liikkeissä oli nuorison ajattelun herättäminen ja kasvatuksellinen vaikuttaminen, ohjaaminen huonoista tavoista hyviin. Kansanopistoaate siis liittyi vahvasti ajan muuhun yhteiskunnalliseen liikehdintään.

Ensimmäiset suomalaiset kansanopistot aloittivat toimintansa 1880-luvun lopulla. Opistoja perustettiin lisää 1890-luvun aikana, ja liikkeen vahvistumisen suurimpana syynä voidaan nähdä Suomen autonomisen aseman heikentyminen ja venäläistämistoimien synnyttämä vastarinta.20

2.2. Haapaveden kansanopiston toimintaa 1896–1920

Haapaveden kansanopisto perustettiin vuonna 1896 Keski-Pohjanmaan Kansanopiston nimellä. Perustamisen taustalla oli paitsi Haapajärven piirilääkärin viran jättäneen Konrad ReijoWaaran henkilökohtainen innostus ja hänen tätä tarkoitusta varten lahjoittamansa kiinteistö, myös Pohjalaisen Osakunnan ja useiden yksityisten henkilöiden kannatus. Kansanopiston perustamista varten perustettiin sille kannatusyhdistys maaliskuussa 1896 ja opiston toiminta saatiin kuin saatiinkin käyntiin saman vuoden syyslukukaudella. Opiston avajaisjuhlassa pitämässään puheessa pastori K. A. Pohjola näki kansanopiston tehtäväksi ajan henkeen kuuluvien ahneuden, itsekkyyden ja siveellisen rappion vastustamisen sekä rakkauden ja kunnioituksen herättämisen nuorisossa niin hengellistä kuin ruumiillistakin työtä kohtaan.21 Tässä avajaispuheessa heijastui vahvasti grundtvigiläinen ajattelu. Tämä näkyi myös Konrad ReijoWaaran ajattelussa: lahjakirjassaan hän vaatii opiston perustamista tanskalaisen esikuvan mukaan.22 Avajaisjuhlallisuuksia varten kansanopiston juhlasali oli koristeltu sinivalkoisilla lipuilla ja Suomen vaakunalla ja juhlatilaisuus päätettiin Maamme-laululla.23 Tässä näkyy, että myös Haapaveden kansanopisto miellettiin jo sen perustamisvaiheissa isänmaalliseksi järjestöksi.

[Kuva: Leino Pentzin]
Leino Pentzin. Haapaveden opiston arkisto.

Haapaveden kansanopiston alkuvuosikymmenien toimintaa ohjasivat vahvasti johtajaopettajien ajatukset. Vuosina 1909–1913 johtajana toimineen Leino Pentzinin ajatuksia kansanopistotyöstä on säilynyt jälkipolville hänen jäähyväispuheessaan. Hän korosti kasvuympäristön vaikutusta oppilaiden käytökseen ja ”nuorten siveellisen tahdon” kasvattamista tiedon, opiston kurin ja hengen sekä tunteeseen vetoamisen avulla. Haapaveden kansanopistolle historiikin kirjoittaneen Malviniemen mukaan Pentzin noudatti täysin grundtvigiläistä perinnettä ja ajatuksia, jotka olivat yleisiä Suomen kansanopistoissa kyseisenä aikana ja myöhemminkin.24 Luultavasti samoilla linjoilla olivat myös muut alkuaikojen johtajaopettajat.

Ensimmäisinä toimintavuosikymmeninään Haapaveden kansanopiston opetus keskittyi vahvasti yleissivistäviin aineisiin; erityisesti historian ja äidinkielen opetus olivat tärkeitä. Joinakin vuosina yleisen kansanopistolinjan rinnalla toimi myös maamiestalvikurssi, jolla keskityttiin enemmän käytännöllisiin aineisiin. Ensimmäisenä toimintavuonna suomen kieltä ja kirjallisuudenhistoriaa oli kuusi viikkotuntia, Suomen historiaa ja yleistä historiaa kaksi viikkotuntia molempia. Lisäksi opetettiin uskontoa ja luonnontieteitä sekä maanviljelykseen liittyviä aineita, kuten karjan- ja kasvitarhanhoitoa.25

2.3. Haapaveden Kansanopiston Toverikunta – ”esikoulu elämää varten”

Toivon pääseväni todelliseksi toveriksenne. Tahtoisin olla äänenkannattajanne, jonka ensimmäisenä silmä määränä on Suomen pienen ja heikon kansan onni ja menestys. – Tunnuslauseeni on oleva tässä työssä ja taistelussa: ”Ei oikeaan, ei vasempaan, vaan eteen eestä Suomen maan!”26

Heti Haapaveden kansanopiston perustamisen jälkeen perustettiin Haapaveden Kansanopiston Toverikunta eli oppilaskunta. Toverikunnan toiminta keskittyi alusta alkaen viikoittaisten keskustelukokousten ja muun virkistystoiminnan järjestämiseen. Alusta alkaen oppilaskunta julkaisi Toivon Taimea, oppilaiden kirjoittamaa sanomalehteä. Lehtikirjoitusten ja keskustelukokousten keskustelujen aiheet olivat pääosin vakavia ja heijastelivat ajan yhteiskunnallista keskustelua. Toverikunnan toimintaan ottivat osaa sekä poika- että tyttöoppilaat. Toverikunnan iltamiin ottivat osaa myös opettajat ja ajoittain myös opiston ulkopuoliset henkilöt.27 Ilmeisesti alusta alkaen toverikunnan toiminnan tarkoituksena oli olla osana äidinkielen opetusta: pidetyissä iltamissa ja keskustelukokouksissa kohentui oppilaiden suullinen ilmaisu, oppilaslehden toimittaminen puolestaan paransi kirjallista ilmaisua. Todennäköisesti näitä molempia toimintoja ohjasivat kansanopiston opettajat. Toimintavuoden 1909–1910 vuosikertomuksessa johtaja Pentzin korosti toverikunnan kokousten olevan osa kansanopiston työtä ja niiden olevan arvokkaita juuri työn takia. Hän myös kirjoitti kokousten silloin tällöin loppuvan leikeillä; ne olivat näin myös virkistyksenä ja huvina oppilaille.28

[Kuva: Opistolaisia vuonna 1916]
Opistolaisia vuonna 1916. Haapaveden opiston arkisto.

Johtajaopettaja Lauri Merikallio kirjoitti vuosikertomuksissa toverikunnan toiminnasta vuosina 1914–1918. Hän kertoi vuonna 1914–1915 iltamia olleen joka perjantai ja keskustelutilaisuuksia keskiviikkoisin. Seuraavina vuosina iltamia ja keskustelukokouksia pidettiin vuorotellen perjantaisin. Iltamien ohjelmat, puheet, esitelmät, runot, kertomukset ym. valmistivat oppilaat johtajataropettajan opastuksessa. Ohjelmien suorittamista ja oppilaslehden julkaisua varten oppilaat jaettiin viidestä seitsemän hengen toimikuntiin. Joka kokouksessa oppilaat valitsivat seuraavan kokouksen keskustelukysymysten alustajat, puheenjohtajan ja sihteerit. Keskustelujen aiheita olivat esimerkiksi tupakanpoltto, leikki ja tanssi, polkupyörän tarpeellisuus, isäntäväen ja palkollisten suhteet, raittius, nuorisoseura-aate ja käyttäytyminen. Keskustelukokousten opetuksellista puolta korosti se, että lauantaisin pidettiin arvostelutilaisuus, jossa arvosteltiin kaksi arvalla valittua esitystä.29

Opettajien lisäksi myös kansanopiston oppilaat näkivät toverikunnan pienenä yhteisönä, jonka toiminnalla oli kasvatuksellinen merkitys. Vuoden 1910 toisessa Toivon Taimen numerossa kirjoittaa nimimerkki ”Matti K.” toverikunnasta:

Sitä voidaan hyvällä syyllä nimittää pieneksi yhteiskunnaksi, esikouluksi elämää varten. – Toimeenpantavilla iltamilla on tosiaankin niin suuri kasvattava merkitys, että epäiltävää on, josko nämä pienen yhteiskunnan jäsenet sitä täysin ymmärtävät.30

Toverikunnan kokousten pöytäkirjojen ja Toivon Taimi -oppilaslehtien perusteella oppilaat suhtautuivat toveriyhdistyksen toimintaan myönteisesti, vaikka muu opetus saattoi välillä tuntua tylsältä. Lukuvuotena 1913–1914 opistossa opiskelleen tyttöoppilaan kouluvihkoihinsa tekemien merkintöjen perusteella iltamista innostuttiin ja niitä odotettiin, mutta sen sijaan kevään viimeisen meijeriopin oppitunnin päättymisen odottaminen saattoi olla varsin pitkäveteistä.31

Entisten oppilaiden yhteydenpitoa varten perustettiin jo vuonna 1906 johtajaopettaja Torvelaisen toimesta Haapaveden kansanopistolaisliitto. Sen tehtävä oli ylläpitää yhteyttä eri oppilassukupolvien välillä, järjestää yhteisiä kokouksia ja juhlia sekä tukea varattomia oppilaita – huonoina taloudellisina aikoina jopa itse kansanopistoa. Kansanopistolaisliitto järjesti toveripäivät helmikuussa Kalevalan päivän aikaan. Toveripäivien valmisteluista vastasivat kyseisen vuoden oppilaat ja opettajat. Entiset oppilaat ottivat aktiivisesti osaa toveripäiville.32 Ilmeisesti entiset oppilaat olivat henkisesti kiintyneitä entiseen opinahjoonsa ja tunsivat keskinäistä toveruutta.

3. Haapaveden kansanopiston toverikunta ja kansallisen identiteetin tekijät 1896–1920

3.1. Käsitys Suomen kansasta ja sen historiasta

Niin on Jumala johtanut Suomen kansaa läpi sotien ja taisteloin. Suomenmaa on ollut alituisten sotien temmellyspaikkana, hävitysten ja ryöstöjen alaisena ja kauan kansa on asunut henkisessä pimeydessä.33

Yleinen aihe Toivon Taimi -oppilaslehden kirjoituksissa on Suomen kansan historia. Kirjoituksissa korostuu selviäminen sodista ja nälänhädistä sekä Suomen kansan sitkeys. Usein kirjoittajat myös korostavat ”muinaisen Suomen kansan” sivistymättömyyttä:

Henkinen pimeys kansamme uneen uuvutti, josta se ei hevin herännytkään vaikka kahdeksatta sataa vuotta on jo kulunut siitä, kun pakanallisia esi-isiämme alettiin kääntää kristinuskoon, on yleinen lukutaito kansassamme tuskin vielä kahdenkaan sadan vuoden vanha.34

Käsitys suomalaisista ja heidän historiastaan oli vahvasti romantisoitunut. Kansaa kuvattiin pieneksi mutta sitkeäksi ja rohkeaksi. Myös Jumalan johdatus suomalaisten vaiheissa korostui, ja uskonnon merkitys näkyi selvästi kirjoituksissa:

Suomen kansa on pieni kansa, mutta samassa kärsivällinen ja kestävä. Monet monituiset vaarat ja taistelut se on kestänyt ja kärsinyt, tapannut ja voittanut. Jumala kaikkivaltias on sallinut puhtaan ja totisen sanansa levetä Suomen kansan keskuuteen, joka on mitä kallein asia.35

[Kuva: Toivon taimi -lehti]
Toivon taimi -lehti vuodelta 1925. Haapaveden opiston arkisto.

Nämä käsitykset heijastelevat selvästi kansanopistossa saatua historian opetusta. Vuosina 1914–1918 vuosikertomusten mukaan historian opetusta oli viisi viikkotuntia ja niillä ”tutustuttiin suomalaisten historiallisiin vaiheisiin vanhimmista tunnetuista ajoista alkaen nykyaikoihin asti – Henkisen ja aineellisen sivistyksen kehityskulkuun pantiin enin huomiota”.36 Historian opetus oli siis hyvin isänmaallista ja kansallisaatteen värittämää. Kansallisromanttinen kuva etenkin Suomen kansan esihistoriasta välittyy erittäin vahvasti myös opiston käyttämissä oppikirjoissa ja kuvatauluissa, jotka ovat ajalle tyypillisiä. Oppikirjoista ja kuvatauluista välittyy 1800- ja 1900-luvun vaihteelle tyypillinen historiankirjoitus, jossa kansakuntana heräävälle Suomelle etsittiin juuria ja kansallista identiteettiä pyrittiin vahvistamaan.37Klingen mukaan 1800-luku oli historian vuosisata. Painopiste historiassa siirtyi kansojen historioiden kuvaamiseen, johon pyrkivät esimerkiksi museot, eri tieteenalojen historialliset koulukunnat, rakennustaiteen kertaustyylit ja kirjallisuus, ennen kaikkea historialliset romaanit. Näiden välineiden kautta historia tuli tunnetuksi laajoissa kansanpiireissä, ja tämä vaikutti myös kouluihin. Kansallisen historian esittäminen tuli kouluissa keskeiseksi ohjelmalliseksi tehtäväksi. Nuorille lukijoille Topeliuksen Maamme-kirjan ja Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden kautta Suomen romantisoitu kansallishistoria tuli tutuksi.38 Juuri tämä kansallinen historia ja sen merkitys opetuksessa näkyy selkeästi oppilaiden näkemyksessä kansallisesta identiteetistä.

Toisaalta kirjoituksissa on havaittavissa kansallisromanttinen Kalevala-innostus ja muinaissuomalaisten kulttuurin ihannointi. Tämän selittää osittain vuosikertomuksissakin mainittu Kalevalan lukeminen. Esimerkiksi vuosina 1914–1917 Kalevalaa on luettu osaksi tunneilla, osaksi kotona, ja huomiota on kiinnitetty sen kauneusarvoihin, ihmisluonteisiin ja luojiin.39 Ilmeisesti Kalevalan ”luojilla” tässä yhteydessä tarkoitetaan runonlaulajia, ei niinkään Kalevalan kirjoittajaa Elias Lönnrotia. Tommilan mukaan kalevalainen kansanrunous nähtiin 1800-luvulla Suomen kansan lahjakkuuden osoituksena.40 Myös Haapaveden Opiston Toverikunnan kirjoituksissa kalevalainen perinne ja kuvitteellinen kalevalainen menneisyys saivat tärkeän sijan:

Eikä se kumma olekaan, että esim. meidän tuntehikas hengenlahjoista rikas kansamme on soittoa ja laulua niin suuresti rakastanut, ijän kaiken ihmetellyt. Kalevala meille kyllä osoittaa kuinka suuriarvoisena ja tärkeänä kansamme aina muinaisuudestansa saakka on pitänyt laulua. Ei ollut heillä mitään suurta juhlatilaisuutta, johon ei olisi ollut kutsuttuna vaka vanha Wäinämöinen laulaja iänikuinen.41

Siinä missä Kalevalaa ihannoitiin kansallisena merkkiteoksena, runsaasti huomioita saivat myös muutamat 1800-luvun kansallisrunoilijat ja -kirjailijat. Runebergin ja Topeliuksen menestyksessä nähtiin yhtymäkohtia kalevalaiseen perinteeseen:

Nykyaikana on runous yhä etenemään päin kansassamme. Nykyaikana on kansamme keskuudessa useita eteviä, lämminhenkisiä runoilijoita, joitenka elämäntyö on vielä kesken ja jotka voivat vielä hyvinkin paljon aikaan saada. Suomenkansan-runoudella on tulevaisuutensa. Toivoisin, että kansamme voisi synnyttää edelleenkin lämminhenkisiä runoilijoita, sillä heidän vaikutuksensa kansamme sivistyksessä ei ole vähäksi arvattavaa. Synnyttäköön kansamme edelleenkin runoutta, silloin siintää valoisia tähtiä kansamme tulevaisuudessa.42

Vaikka suomen kansan koettiin olevan suomea puhuva suomalainen kansa,43 hyväksyttiin Suomen ensisijassa ruotsinkielinen korkeakulttuuri osaksi Suomen kansan kulttuuria. Topeliuksen syntymäpäivän kunniaksi vuonna 1898 kirjoitetussa kirjoitelmassa Topeliuksen ruotsinkielisyyttä puolusteltiin:

Vaikka Topelius kirjaileekin Ruotsin kielellä, koska hänen äidinkielensä on Ruotsi on Suomalaisilla kuitenkin syytä kunnioittaa häntä. Sillä hän rakastaa kansaa, niin Suomea kuin Ruotsiakin puhuvia ja Hänen teoksia on käännetty paljon Suomen kielellekkin. – ja kaikessa ilmenee hänen lämmin isänmaallisuutensa, rakkautensa kansaa kohtaan, sekä puhdas ja ylevä mielialansa. 44

3.2. Luonto ja kotiseutu – osa kansallista identiteettiä

Tommilan mukaan 1800-luvun romanttisessa luonnonfilosofiassa luonnonolot nähtiin kulttuurin perustana. Olosuhteet olivat taustana kansan identiteetille ja kansallishengelle. Selittävän taustavaikuttamisen lisäksi luonto oli myös itseisarvoinen identiteettitekijä.45 Tärkeimmät suomalaisen luontosuhteen kuvaajat olivat Runeberg, Topelius, Lönnrot ja Snellman. Heistä Runeberg näki luonnon ja kansan yhteenkuuluvuuden kansallisen identiteetin pohjana, Topeliuksen mielestä Suomen karu luonto on tehnyt kansasta pelottoman ja nöyrästi onneensa tyytyvän. Lönnrotin mukaan asuinpaikka määräsi elämän ulkoisen muodon ja oli osa kansakunnan todellisuutta. Snellman sen sijaan korosti luonnon kielteistä vaikutusta kansaan, jota sivistys pyrki vähentämään.46

Kotiseututyön varhaisvaihe oli 1800-luvun lopulta 1920-luvulle asti. Kotiseudun tutkimus oli paikallista työtä, jota kuitenkin ohjailivat ensisijassa oppineet ja säätyläiset. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kotiseudun luonnonilmiöitä, historiaa ja kansaa. Erityisesti tähän työhän pyrittiin ohjaamaan koulunuorisoa. Työn tavoitteena oli herättää omakohtainen isänmaanrakkaus. Kotiseututyöhön liittyi vahvasti ylioppilasosakuntien toiminta, jolla sivistystä pyrittiin levittämään tavallisen kansan pariin47 – esimerkiksi kansanopistojen perustamisen kautta. Haapaveden kansanopistossa kotiseututyötä tehtiin aktiivisesti. Toivon Taimessa julkaistujen kotiseutuaiheisten kirjoitusten lisäksi opistolle kerättiin 1900-luvun alussa laaja museokokoelma ja joinakin vuosina järjestettiin myös kansanperinteen keruuta: esimerkiksi lukuvuonna 1913–1914 oppilaat keräsivät sananlaskuja, taikoja ja muuta suullista perinnettä kotiseudultaan.48

Toivon Taimi -oppilaslehden kirjoituksissa kotiseutu- ja luontokuvaukset esiintyvät limittäin ja jossain määrin sekoittuvat toisiinsa. Kotiseutukuvauksissa luonnon ja ihmisten kuvaaminen nousivat tärkeimmiksi seikoiksi; samoin monet luontokuvaukset mitä todennäköisimmin kertovat kirjoittajan kotiseudusta. Kotiseutukuvaukset tyypillisesti alkoivat luonnon kuvaamisella ja aloituskappaleen jälkeen siirtyivät käsittelemään kotiseudun ihmisiä. Luontokuvauksiin sisältyvät myös erilaiset matkakertomukset, joissa maiseman ja sään kuvaaminen oli tärkeää.49

Käsitys Suomen luonnosta oli vahvasti romantisoitunut, ja kirjoituksista heijastui kirjallisuuden, erityisesti Topeliuksen ja Runebergin kansallishenkisten ja innostusta hehkuvien luontokuvausten vaikutus.50

Suomen luonto vetää vertoja eteläisempienkin maiden luonnolle, sillä sen suloinen tuoksunsa ilmaisee jotakin kaunotuntoisuutta, eli viattomuutta. Nuo äärettömän taajat havu- ja lehtimetsät, ne ovat niin uhkean näköisiä juhlapuvussaan. Niiden latvoista käypi vienoja tuulen hengähdyksiä, ikään kuin kuiskuttaen suomalaisille: Rakasta isänmaatasi!51

Tällainen rauhallinen luontokuvaus yhdistettynä isänmaalliseen ajatteluun vastaa hyvin Runebergin ja Topeliuksen idyllisiä luontokuvia.52 Myös luonnon raivaaminen ihmisen käyttöön ja raivattu luonto koettiin tärkeiksi. Peltomaiseman kuvausta näkyi jonkin verran kotiseutukuvauksissa; esimerkiksi Haapaveden Ollalasta kertovassa kirjoituksessa mainitaan pelto- ja järvimaisema.53 Kuvaahan Topeliuskin viljelysmaisemaa, jossa korostui ihmishengen tunkeutuminen aineen läpi, luonnon muokkaaminen omien tarpeiden mukaiseksi.54

3.3. Amerikan-siirtolaisuus ja tukkilaiselämä – Suomen kansan rikkaruohot

Neidot katsovat hylkien ylön kotinsa sanoen: täällä on kova työ, eikä täällä anneta sitä arvoa naiselle kuin siellä. Ei siellä tarvitse lehmiä hoitaa eikä lantaa luoda, vaan siellä saa hatun päähänsä, yhtä hyvin köyhä palvelia kuin rikkaan pohatan rouva.55

Maassa- ja maastamuutto oli 1800- ja 1900-luvun taitteessa suuri yhteiskunnallinen ilmiö. Maaseudun maaton liikaväestö siirtyi työn perässä kasvaviin kaupunkeihin, ja yritteliäimmät lähtivät siirtolaisiksi Amerikkaan paremman palkan ja helpomman työn perässä. Vaikka siirtolaisuuden syy oli maaseudun työttömän liikaväestön määrän kasvu ja siirtolaisuus oli enemmän helpotus kuin menetys, oli julkinen suhtautuminen siihen kielteistä. Haapalan mukaan kielteinen asenne johtui ensisijassa kansallisesta ideologiasta. Tämän tueksi esitettiin erilaisia laskelmia, kuinka paljon kansakunta menetti varojaan siirtolaisuudessa. Kansakunnan ylemmissä kerroksissa siirtolaisuus nähtiin yleensä aiheettomana, taloudellisena ja moraalisena tappiona.56 Myös Haapaveden kansanopiston toverikunnan jäsenet näkivät ”Ameriikankuumeen” epäisänmaallisena ja raukkamaisenakin ilmiönä. Perheellisen miehen Amerikkaan lähteminen käsitettiin perheen hylkäämiseksi:

Ja moni perheenisä on jättänyt vaimonsa ja lapsensa avuttomiksi hyvinkin vähille varoille. Monen täytyy ottaa mukaansa kaikki rahat matkakustannuksia varten. Päästyänsä ison valtameren yli sinne kuuluisaan maahan unhottaa hän heti perheensä, joka jää puutteeseen odottamaan ensimmäistä tietoa isästä.57

Amerikan-siirtolaisuus nähtiin kuitenkin myös kohtalon sanelemana asiana:

Niin usein elämänkohtalot vaativat ja pakoittavat siirtymään vieraisiin maihin kuten esim. Amerikaan, johon nykyään suuri luku kansaamme rientää onneansa etsimään, niin sielläkin muistuu heidän mieliinsä oma maa, vanhemmat ja tuttavat ja kaikki lapsuuden kumppanit ja leikkitoverit. Niinpä muuttavat he usein takaisin isänmaahansa nauttimaan rauhaa ja viimeistä lepoaan isänmaan povessa.58

Kirjoituksen sävy ei kuitenkaan jää epäselväksi. Kirjoittajan mielestä Suomi oli maailman paras paikka, ja hän vakaasti uskoi muidenkin ajattelevan samoin. Rivien välistä voi lukea ajatuksen siitä, että Amerikkaan muuttaminen on väärä ratkaisu, jota ihmiset ovat katuneet. Vuonna 1916 nimimerkki ”Souvaripoika” paheksui vahvasti Amerikkaan lähtijöitä. Erityisesti vieraan maan hyväksi työskentelyn hän koki petturuudeksi:

Suomea hyljitään sen vuoksi, ettei täältä löydy ”kultaa” niin kuin Ameriikassa. Vaan vähäisen osan siitä sen etsijät taitavat saada, sillä suurin osa siitä vuotaa miljoneerien kukkaroon. Jos vainolainen isänmaatamme hävittäisi, niin mekö jättäisimme sen oman onnensa nojaan, me suomalaiset? – Onko meistä hävinnyt Isänmaanrakkaus ja tarmo, joka oli meidän esi-isillämme vuodattaessaan verensä eestä synnyinmaan?59

Kansanopistossa opiskeleminen poisti Amerikan-kuumetta. Näin kirjoittaa eräs lukuvuonna 1905–1906 opistossa opiskellut mies:

Niin kuin moni muu Aatamin lapsi, niin minäkin lapsuudesta saakka olen tuntenut palavaa halua päästä Ameriikaan. Olinhan kuullut paljon kerrottavan suurten kaupunkien hyörinästä ja vilkkaasta elämästä. Opistossa vähitellen haihtui tuo edellä mainitsemani halu päästä vieraalle maalle, jonka sijalle lietsoi opisto rakkauden tulen rintaani riehumaan isänmaata ja kotia kohtaan, herätti rakkautta kotoiseen elämään ja esi-isien raudanraskaaseen työhön.60

Todennäköisesti tämä kansalliseen ideologiaan pohjautuva kielteinen asenne siirtolaisuutta kohtaan näkyi kansanopiston opetuksessa ja on sitä kautta vahvasti siirtynyt osaksi oppilaiden ajattelua.

Toivon Taimen teksteissä heijastuu vahvasti sivistyksen merkityksen korostaminen.61 Sivistymättömän kansanosan brutaaleja ja paheksuttavia tapoja esitettiin esimerkinomaisesti tukkilaiselämän kuvauksissa. Vuonna 1898 kirjoitti Toivon Taimeen nimimerkki ”W. M.” tukkijätkien elämästä. Hän kuvasi tukkilaistyön inhottavaksi ja tukkilaiset sivistymättömiksi sekä epäkohteliaiksi. Hänen mukaansa tukkilaisten ongelmana oli erityisesti holtiton rahan- ja alkoholinkäyttö, huonot tavat ja siveetön ”ämmille lirkuttelu”.62 Suhtautuminen tukkilaisiin on selvästi alentuva ja jopa halveksiva, kuten myös vuonna 1914, jolloin eräs oppilas kirjoittaa tukkilaisista:

Niin kuin kaikella hyvällä on varjo puolensa, on myöskin sivistyksen yhä kulkiessa eteenpäin on tukkityöläisten sankka parvi jäänyt jälelle kaikesta siitä, mitä pitetään puhtaana ja edullisena sivistykselle.63

Tukkityöläiset olivat esimerkkinä saastaisesta ja pahatapaisesta sivistymättömästä kansasta. Tukkilaisuuden lisäksi nuorison pitämät tanssit ja alkoholinkäyttö tuotiin usein esimerkkinä kansan rappiosta.64 Kansassa nähtiin olevan piileviä hyviä ominaisuuksia, jotka saataisiin esiin sivistyksen avulla. Kansaa ei kuitenkaan voitu nähdä turmeltumattomana niin kuin 1800-luvun alun isänmaallisessa runoudessa.65 Useissa kirjoituksissa ja toverikunnan kokouksissa käydyissä keskusteluissa kansan ”parantaminen” sivistymättömyydestä nähtiin kansanopiston käyneiden oppilaiden tehtäväksi.66

3.4. Isänmaallisuus ja kansallinen identiteettiprojekti

[Kuva: Toivon taimi -lehti]

Malviniemen mukaan Haapaveden kansanopiston isänmaallisen tarkoituksen voi nähdä jo sen vihkiäisjuhlassa esitetyissä ajatuksissa. Suomalaiskansallisten tunnusten, kuten siniristilippujen ja vaakunan, käyttäminen juhlassa osoittaa, että kansanopistojen tarkoituksena oli paitsi sivistää nuorisoa myös herättää nuoret kokemaan kansallisia ja isänmaallisia arvoja.67Toivon Taimessa julkaistuissa kirjoituksissa isänmaalliset ajatukset näkyvät selvästi. Keväällä 1909 eräs oppilas kirjoitti kuluneesta kansanopistovuodesta ja tulevaisuudestaan seuraavasti:

Mutta ennen kaikkea meidän työstämme pitää olla hyötyä isänmaallemme. Ja jos me olemme tälle maallemme kunnon poikia ja tyttöjä, niin jälkipolvi tulee meitä kunnialla muistelemaan.68

Toivon Taimessa julkaistiin hyvinkin isänmaallisia kirjoituksia, ja on ilmeistä, että isänmaallisuus kumpusi kansanopiston opetuksesta sortokausista 69 huolimatta. Venäläinen virkamiehistö suhtautui jo 1890-luvulla kansanopistojen perustamiseen kielteisesti,70 joten luultavasti sortokausien aikana kansanopistotyötä tehtiin lakkauttamisuhankin alla. On todennäköistä, että juuri venäläistämistoimenpiteet olivat yksi syy kansanopistojen isänmaallisuuteen. Vuonna 1914, toisen sortokauden ollessa kiivaimmillaan, kirjoitti Toivon Taimessa nimimerkki ”Korven kulkija” otsikolla ”Mitä isänmaa vaatii meiltä?”:

Isänmaamme Suomen tila tällä ajan hetkellä on sorretun ja ahdistetun kansan elämää. Julma mielivalta on jo polkenut lait jalkojensa alle. Yhteinen isänmaamme uhataan repiä pala palalta. Kansalaisten persoonallinenkaan turvallisuus ei ole taattu. Kansallisia laitoksia yritetään hävittää – ja hävitetään. Jälelle jää vain rauniokasa ja virkavalta, jonka mieliteoille ei näytä olevan rajaa eikä loppuakaan – Sanalla sanoen suomalainen isänmaamme elää taasen vakavassa koettelemusten ajassa, jolloin meidän nuorisonkin on oltava hereillä ja katsottava mitä mekin voisimme kalliin isänmaamme hyväksi tehdä.71

Harlen ja Moision mukaan Suomen kansallisen identiteettiprojektin pyrkimys on ollut todistaa, että suomalaiset ovat samanlaisia kuin kaikki muut suomalaisten hyvinä pitämät kansat. Tavoitteena on aina ollut kuulua hyvien kansakuntien joukkoon, määrittää suomen kansan paikka muiden kansojen joukossa.72 Sortokausien venäläistämispolitiikan tuloksena oli, että kansallisen identiteettiprojektin rakennusainesten osaksi tuli venäläisvastaisuus.73 Yksi tärkeimmistä kansallisen identiteettiprojektin teemoista on jyrkkä rajanveto suomalaisten ja venäläisten välillä. Halutaan korostaa, että suomalaiset eivät ole venäläisiä. Toisaalta Harlen ja Moision mukaan positiivisena mallimaana pidettiin Ruotsia.74Toivon Taimen kirjoituksissa näkyy selkeä venäjänvastaisuus, muttei Ruotsiinkaan suhtauduta yksimielisen myönteisesti. Ero Ruotsista ja Suomen liittäminen Venäjään nähdään myös hyvänä asiana:

Mutta sitten kuin Suomi kohtalon sallimuksesta tuli eroitetuksi Ruotsista ja yhdistetyksi Venäjään, ilmestyi miehiä, jotka rupesivat taisteluun Suomen kielen puolesta taistelemaan kielemme ja kansallisuudemme eduksi, sillä se on meille kallis, että me säilytämme kielemme ja kansallisuutemme puhtaana.75

Erityisesti suhdetta Ruotsiin rasittaa Suomen ruotsinkielisten ja suomenkielisten välinen kieliriita: Heti kun vaan osaa sen verran Ruotsia, että nimensä osaa kääntää, tahdotaan kieltää suomalainen syntyperä. Näitä tällaisia nimitetään Ruotsinmielisiksi ja ovat he niitä, jotka ovat hyljänneet äidin-kielensä ja puhuvat mieluummin vierasta kieltä. – Ruotsalaisia emme ole, olemme Suomalaisia!76

Harlen ja Moision mukaan Suomen kansallinen identiteettiprojekti on länteen suuntautunutta ja sopivaa viiteryhmää etsivää,77 mutta mielestäni tämä ei juurikaan näy Haapaveden kansanopiston oppilaiden ajattelussa. Mielestäni on ymmärrettävää, että aikakautta leimaava itsenäisyyteen pyrkivä kehitys korostaa suomalaisuutta, ei ”hyvien kansojen viiteryhmää”.

4. Kansallinen identiteetti kriisissä: vuoden 1918 sota ja sen vaikutukset

4.1. Vuoden 1918 sisällissota – syitä ja seurauksia

Venäjän vallankumouksen pyörteissä itsenäistyneessä Suomessa syttyi ankara sisällissota 27.1.1918. Kahta päivää aiemmin Vaasaan siirtynyt valkoinen senaatin osa julisti paikallista järjestyksenpitoa varten perustetut suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Samaan aikaan sosialidemokraattinen puoluetoimikunta päätti lähteä vallankumouksen tielle, ja Helsingin työväentalon torniin vedettiin punainen lyhty seuraavana päivänä vallanvaihdon symboliksi. Sunnuntaina 27. päivänä maaliskuuta sisällissota syttyi. Punaiset antoivat määräykset Etelä-Suomen kaupunkien miehittämisestä, ja valkoiset ryhtyivät kenraaliluutnantti C. G. E. Mannerheimin johdolla riisumaan Pohjanmaan venäläisiä varuskuntia aseista.78

Sisällissodan syyksi esitetään yleensä kolme asiaa: Venäjän vallankumoukset, venäläisten bolševikkien kiihotus sekä Suomen radikaalisosialistien pyrkimys päästä valtaan paikallista järjestystä ylläpitämään perustettujen punakaartien ja maassa yhä olevan venäläisen sotaväen avulla. Nämä syyt kuitenkin jättävät huomiotta sen, miksi kapina syttyi vain Etelä-Suomen kartano- ja teollisuusalueella. Tämän selittää Ylikankaan mukaan se, että kapinalla oli oma kotimainen työntövoimansa. Alueella, jossa kapina puhkesi, vallitsivat suuret sosiaaliset erot, varallisuuserot, köyhyys ja oikeudettomuus. Näiden tuottamia epäkohtia ei ollut pystytty purkamaan rauhanomaista tietä, ja kapina oli jo kauan odottanut otollista hetkeä puhjetakseen. Tästä seurasi erikoinen tilanne. Etelä-Suomessa työväestö nousi kapinaan työnantajiaan ja sivistyneistöä vastaan, kun taas samaan aikaan eteläpohjalaiset vapaaehtoiset lähtivät riisumaan venäläisiä varuskuntia aseista omalla maaperällään. Etelä-Suomen työläisten kapinaa ryhdyttiin kukistamaan armeijalla, jonka sotilailla ei ollut juuri mitään tekemistä kapinallisten ja heidän paikallisten vastustajiensa kanssa. Huomion arvoista on, että Etelä-Pohjanmaalla vapaaehtoisesti Mannerheimin armeijaan liittyneet sympatisoivat etelässä pikemminkin punaisia kuin valkoisia. Tästä aiheutuva ristiriita selittyy sillä, että pohjalaiset ohjattiin ”ryssää” vastaan ja sen jälkeen etelään auttamaan sikäläisiä suojeluskuntia vapautumaan venäläisistä. Sodan sisällissodan luonne salattiin valkoisen armeijan pääjoukoiksi muodostuvilta vapaaehtoisilta suojeluskuntajoukoilta. Venäläisten keskeistä osuutta korostettiin, sillä muutoin pohjalaisten vapaaehtoinen tuki olisi vaarantunut. Näin saamansa aikalisän turvin Vaasan senaatti kokosi asevelvollisuusarmeijan, joka lain pakolla johdettiin kapinallisia vastaan.79

Sisällissodan rintamalinja muodostui Porin–Tampereen–Heinolan–Viipurin tason pohjoispuolelle. Linja koostui tienvarsikylien tukikohdista, joiden välissä oli tyhjää. Linjan pohjoispuolella oli valkoinen Suomi, eteläpuolella punainen. Kummallekin puolelle jäi vastarintapesäkkeitä, joista valkoisella alueella tärkeimpiä olivat Oulu, Tornio, Kuopio ja Varkaus. Sodan ratkaisutaistelu käytiin Tampereella huhtikuun alkupäivinä; valkoisten vallattua kaupungin vetäytyivät punaiset Länsi-Suomesta kohti itää. Karjalassa punaisten viimeiseksi tukikohdaksi noussut Viipuri saarrettiin huhtikuun lopussa, ja vihoviimeinenkin punainen osasto antautui toukokuun viidentenä päivänä Kymenlaaksossa.80 Sodan loppuvaiheita ja jälkipyykkiä leimasi valkoinen terrori, vankileirit ja kuolemantuomiot ”fyysisinä puhdistuksina”. Vaikka sota ei näennäisesti muuttanut eduskunnan poliittisia voimasuhteita juuri lainkaan, muuttui vasemmiston ja oikeiston luonne, ja sodan seurauksena vallan painopiste siirtyi selvästi oikealle.81

4.2. Sodan arkea muistelmien valossa

Ja outo sanoin kuvaamaton tunne valtasi minut siinä kesken sodan pauhunan, että miksi pitää tapella, eikö voisi asiat muuten selveytyä kun vuodattamalla verta talven puhtaalle hangelle.82

Haapaveden suojeluskunta perustettiin vapaapalokunnan nimellä elokuussa 1917. Lauri Merikallion mukaan Haapaveden suojeluskunta jäi jo perustamisvaiheissaan kansanopiston hoitoon hänen toimiessaan sekä kansanopiston johtajaopettajana että suojeluskunnan päällikkönä. Johtoon tuli myös kaksi opiston entistä oppilasta. Myös alipäällystöön ja rivimiehiin kuului runsaasti opiston entisiä oppilaita, ja syyslukukauden alettua liittyi suojeluskuntaan muutamia uusia opiston poikaoppilaita. Perustamisvaiheessa ajateltiin ensisijassa Pohjanmaalla majailevien ”puolivillien venäläisten sotilasjoukkojen” aiheuttamaa turvattomuutta; niinkään ei pelätty paikallista rettelöintiä, sillä paikkakunnan olot olivat varsin rauhalliset. Yhteistyötä paikkakunnan työväenyhdistykselle esitettiin, mutta työväenyhdistyksen puheenjohtaja, opiston entisiä oppilaita hänkin, torjui tarjouksen sanoen syyksi tiukan puoluekurin.83

Helmikuun alkupäivinä Etelä-Pohjanmaalta saapui apuretkikunta Oulua valtaamaan. Tähän retkikuntaan Haapavedeltä liittyi 61 miestä, joista merkittävä määrä oli kansanopiston oppilaita. Joukkoa johti Lauri Merikallio. Varsinaisiin taisteluihin eivät haapavetiset ottaneet osaa, vaan he muodostivat kalajokisten kanssa varaväen.84 Matkan varrella Kiviniemessä haapavetisten tehtäväksi tuli suorittaa yövartiointia pääjoukon turvaamiseksi. Helmikuun kolmannen päivän taisteluiden jälkeen haapavetiset osallistuivat vankien kuljetukseen. Tätä tehtävää seurasi vahtipalvelus Limingantullissa, sotasaaliin kerääminen sekä vahtiminen Oulun lääninvankilassa.85 Oulun-retkeä muistelee eräs haapavetinen oppilas näin:

Oulu-retkestä on muun muassa jäänyt mieleen eräs vahtivuoro sinne mennessä Kiviniemen pysäkillä, jossa jouduin vähissä märjissä vaatteissa olemaan yli 6 tuntia kovanlaisessa pakkasessa, sekä eräs yöllinen vahtivuoro Oulun linnassa, jossa punasten vankien kuorsaukseen yhtyi eräästä vankikopista kuuluva lapsen itku ja naisen niin surkean valittava laulun sävel, jota en ole ennen enkä jälkeen kuullut, ja jonka jokainen värssy päättyi sydäntä särkevään huokaukseen, tai itkun tyrskähdykseen.86

Oulun-retken jälkeen osa joukosta jatkoi matkaa pohjoiseen Kemin valtaukseen, mutta suurin osa palasi takaisin Haapavedelle lähteäkseen rintamalle etelään. Rintamalle lähtijöille kerättiin vaate- ja ruokatavaraa syrjäkyliä myöten. Rintamalle lähdettiin yleensä suojeluskunnan kautta erillisinä ryhminä, jotka saatettiin juhlallisesti matkaan. Eläinlääkäri Hakkilan johdolla lähti 21 miehen hiihtojoukkue Satakunnan rintamalle. He päätyivät Ikaalisten kautta Tampereen valloitukseen. Tämän joukon lisäksi helmikuun aikana Satakunnan taisteluihin lähti 30 haapavetistä kahtena ryhmänä. He etenivät Hertzenin hiihtojoukoissa Ahlaisista Tampereelle.87 Tampereen edustalla käytyä Villilän taistelua ja siellä tapahtunutta yhden kansanopiston toverikunnan jäsenen kaatumista muisteli Toivon Taimessa julkaistussa kirjoituksessaan muuan oppilas:

Kiväärini oli kuumentunut. Astuin mökin suojaan odottamaan sen jähtymistä. – Silloin lävisti lautakömmänän läpi tullut kuula rinnallani ampuneen pojan käden. Hän horjahtaa ja alkaa kovasti voivottaa. Lähetetään sana ambulanssiin ja kovasti verta vuotavan käden ympärille nenäliina. Kuulin muutaman tovereista jupisevan: ”Kun nyt tuolla tavalla viitsii märistä, ja aikamies olevinaan”.

Tuosta arkiutuneena hajaannuttiin kivien taakse kukin omalle paikalleen. Olin hetken maannut kiviaidan suojassa kun joku pojista juoksi mökistä ulos huudahtaen: ”Hartikka kaatunut!” Sodassa ei kuolonsanomiin juuri suurta huomioita kiinnitetä, mutta en tiedä, miksi tuo huudahdus pisti niin kipeästi. Oikeastaan minua suututti, että mies joka ehyenä suoriutui niin monesta vaarallisesta seikkailusta, kaatui nyt noin mitättömään paikkaan. Olisi toden totta hän ansainnut kaatua tulisimmassa ottelussa, eikä mistään summassa ammutusta harhakuulasta.

Hetken perästä näin lääkärin ja sanitäärin menevän mökkiin. Kuitenkin he pian palaavat ja menevät pois. Lääkäri oli sanonut, että mitään ei voida tehdä. Ja ruumiin kuljettaminen päivän aikaan oli siinä kohden siksi vaarallista, että se täytyi jättää pimeään.

Hiivin jonkun ajan kuluttua sisälle. Siellä makasi Hartikka, selällään, takaraivossa ammottava haava, verta hirveän paljon lattialla. Toinen käsi oli jäänyt sellaiseen asentoon kuin olisi hän mennyt päätään koettelemaan, toinen sivulle ojentuneena. En uskaltanut viipyä niin kauan, että olisin edes asentoa korjannut ja taivuttanut kädet sivulle suoriksi.88

Sotakokemuksista kirjoitettiin sekä muistelmissa että Toivon Taimen kirjoituksissa avoimesti ja realistisestikin. Sen sijaan kotirintamalla olleiden sota-aiheiset kirjoitukset huokuivat romanttista, miltei runebergiläistä sotakäsitystä:

Keskiyöllä saapuu juna päämääräänsä. Asemalta oli useita kilometrejä taistelukentälle. Kaameana kuuluu kanuunain pauke asemallekin. Eteläinen taivas loisti punaisena syttyneestä tulipalosta. Nuoren sotilaan valtaa pyhä innostus. Ei peloita häntä lähteä kohden tuota tulta ja jyskettä. – Taistelu oli kuuma. Innostuneena taisteli myös tuo nuori sotilas, innostuneena sen voiman kannustamana, jonka puolesta hän taisteli. Mutta kauan ei ehtinyt hän puolustaa rakasta isänmaataan. Jo aamun koittaessa oli hänen sydän verensä vuotanut hangelle. Toiset etenivät ja hän jäi monen muun sankarin kanssa kentälle todistamaan vapauden kalliista hinnasta.89

On ilmeistä, että ajalle tyypillinen ”valkoinen propaganda” vaikutti erityisen vahvasti kotirintamalle jääneiden näkemyksiin sodasta. Itse sodassa mukana olleiden kokemukset tekivät heidän käsityksensä sodasta realistisemmiksi.

4.3. Isänmaan puolesta, punaryssiä vastaan – valkoinen näkemys sodasta

Heti sodan jälkeen kirjoitettujen muistelmien avulla voidaan selvittää, miten aikalaiset sodan syyt ja seuraukset kokivat. Pohjanmaalta sotaan lähdettiin karkottamaan venäläisiä sotilaita maasta,90 joten sodan paljastuminen sisällissodaksi epäilemättä rikkoi sotaan valkoisen armeijan joukossa osallistuneiden kansallista identiteettiä. Kuvitelmat Suomen kansan yhtenäisyydestä rikkoontuivat, ja kansallinen identiteetti piti eheyttää, myös kotirintamalla. Kapinan puhkeamista selitettiin työväestön harhaanjohtamisen kautta, mutta myös sodan vapautussodan luonnetta korostettiin:

Täytyihän jokaisen ajattelevan kansalaisen nousta ase kädessä vastustamaan maassamme isännöiviä ja ryösteleviä ryssiä sekä heihin liittyneitä kotimaisia roistoja, jotka murhasivat, polttivat ja ryöstivät aikoen hävittää kaiken turvallisen asutuksen ja kansallisen olemassa olon.91

Sodan aloittajana nähtiin hävinnyt osapuoli, jonka niskoille sodan syy vieritettiin:

Kiivaudella ja surren tulen aina ajattelemaan sitä häpeää, minkä bolshevikiläisraakuuteen johdettu työväestömme, mitä häikäilemättömimmin itsekkäitä etujaan ajavien johtajiensa avulla saivat aikaan pakottamalla kansamme veljessotaan.92

Toisaalta monet, etenkin rintamalla olleet, myönsivät kapinalle olleen selvät syyt Etelä-Suomen maanviljelijöiden oloissa. Myös näiden syiden huomiotta jättäminen julkisessa keskustelussa ja virallisissa kannanotoissa huomattiin:

Sotaretkellä olen tullut huomaamaan suurena syynä kapinaan kierot maanomistusolot Satakunnassa Etelä-Suomessa, vaikka tällaisia syitä usein nyt tahdotaan kiertää. Mielestäni syyt – sillä sellaisia täytyy olla – ovat etsittävät ja purettavat silloin ei tällainen ole enää uudistuva. Eikä veriuhrimme turha itsenäisen Suomen uudessa luomistyössä.93

Kirjoittaja kertoo sotaan lähdön syyksi halun olla mukana kaatamassa ”vuosisataista sortajaamme”, ja hän kirjoittaa ymmärtäväisesti kapinasta, mikä vahvistaa Ylikankaan väitteet pohjalaisten vapaaehtoisten lähtemisestä vapaussotaan venäläisiä vastaan ja myös siitä, että heidän sympatiansa olivat punaisten puolella. Toisaalta vastakkaisiakin – ajan käsityksille tyypillisiä – mielipiteitä sodasta esitettiin:

Keväällinen taistelu oli kansallistaistelua Suomen kansan olemassa olon ja vapauden puolesta, jonka laiskuuteen tottuneet, omien etujensa tavoitteliat olisivat olleet valmiit hävittämään.94

Vastapuoli nähtiin sivistymättömänä ja harhaanjohdettuna, jopa ”oikean” suomen kansan vihollisena. Myös käsitys vastapuolelle asettuneiden suomalaisten alemmuudesta oli yleinen:

Syynä oli alempiarvoisen kansanluokan vallan kaappaus yritys, ja seurauksena oli, että heidän niin suuri maankavallusyritys kukistui täydellisesti.95

Se (sota) oli välttämätön sen vuoksi, että punainen raaka henki paisui äärimmilleen ja uhkasi idän voimalla tuhota kansamme onnen ja hävästä kirkkomme ja uskontomme.96

Lukuvuoden 1918–1919 aikana kirjoitetussa vapaussodan muistelmassa näkyy jo selvästi virallisen valkoisen sotakäsityksen ja erittäin todennäköisesti ennen kaikkea kansanopiston opetuksen vaikutus:

Etelä-Suomi oli jo joutunut sekavakäsitteisen, sekasortoisen bolsevismin valtaan, joka kenties oli kytkevä maamme uudelleen slaavilaisuuden kahleisiin. Likaisempi ja selvemmin nähtävä sodan syy oli tuon bolshevismin suomalainen muoto, punakaarti hirmuhallitsijoineen ja veritöineen. Se syntyi venäläisten ja varsinkin suomalaisvenäläisten kiihoituksesta, joka sai hyvän maaperän vieraan holhottavana olleen ja sen vuoksi suurempaan valtiolliseen kehitykseen kykenemättömän hallituksen aiheuttamasta tyytymättömyydestä, mikä lienee suuresti vielä lisääntynyt maailmansodan aiheuttamasta taloudellisesta kurjuudesta. Luonnollisesti kapinaliikkeen voimaan ja laajuuteen oli myös syynä irtolaisten ja yleensä hyvin alhaisella sivistystasolla olevan väestön paljous, jonka etua ja kehitystä hallitus ei ole aikoinaan kyennyt valvomaan.97

Lähes jokainen sodassa mukana ollut näki tavalla tai toisella sotaan lähtemisensä vaikuttimeksi kansanopiston ja siellä saadun opetuksen. Erityisesti historian opetuksen vaikutusta pidettiin tärkeänä. Jotkut vastaajat näkivät kansanopiston suurimpana syynä sotaan lähtemiselle:

Siis suurimmaksi kehottajaksi osanotossani vapaussotaan luen minä kansanopiston. Tunsin häpeäksi opistoa kohtaan sen, jos en menisi. Se olisi ollut ikään kuin opiston kunnian loukkausta.98

Kansanopiston vaikutus nähtiin myös huomattavasti tätä lievempänä. Nivalalainen entinen oppilas kirjoittaa opistosta saamiensa opetusten vaikuttaneen siihen, että hän ensin harkitsi, mikä on oikein, ja vasta sitten valitsi puolensa asiassa.99

4.4. Toverikunnan toisinajattelijat

Kun koko viime vuoden tuota katkeraa veljesvihaa seurasin, punnitsin laillani oikeuden kannalta, niin tulin jyrkästi siihen vakaumukseen, että on katkerin rikos vapaaehtoisena ottaa osaa veljessotaan aikana, jolloin oikeus, todellinen Jumalan tahto, on poljettu. Tähän vakaumukseen olen tullut elämän kokemuksen, kirjallisuuden ja osaksi kansanopistosta saatujen aatteiden takia. En koskaan ole kansanopistoa voinut niin alhaiseksi ajatella, että se kasvattaisi sotilaita veljessotaan, vaan aina, että se kasvattaa ihmisen ja kansan, joka seisoo aina jäykkänä, vaaroja pelkäämätönnä, pitäen silmällä, mikä on oikein, mikä väärin.100

[Kuva: Yrjö Komu]
Kansanedustaja Yrjö Komu

Vaikka kansanopistot olivat sodan aikana selkeästi valkoisia etenkin Pohjois-Suomessa, löytyi Haapavedenkin kansanopiston toverikunnasta toisinajattelijoita. Jyrkimpänä esimerkkinä on kansanopiston ensimmäisen vuosikurssin oppilas Juho Alfred Komu,101 joka oli SDP:n kansanedustaja vuosina 1907–1917, myöhemmin SKP:n perustajajäsen. Vuoden 1918 sodan aikana hän oli ”punaisen eduskunnan” eli Työväen pääneuvoston valtionvarainvaliokunnan jäsen ja toimi Suomen Kansanvaltuuskunnan raha-asiainosaston reviisorina. Kansalaissodan loppuvaiheessa Komu pakeni Neuvosto-Venäjälle, jossa hän toimi toimittajana kuolemaansa, vuoteen 1928 saakka.102 Myös hänen veljensä Yrjö Komu toimi SDP:n kansanedustajana vuonna 1917 ja sodan jälkeen vuosina 1922–1926.103 Yrjö Komu edusti SDP:n maltillista siipeä eikä ottanut osaa kansalaissotaan, vaikka joutuikin Ouluun vankileirille tutkittavaksi. Häntä ei kuitenkaan ”voitu myöhemmin hyvällä tahdollakaan sattaa mihinkään oikeusistuimen määräämään rangaistukseen”.104

Poliittisen kannan lisäksi sotaa vastustettiin myös henkilökohtaisten mielipiteiden takia. Oli ihmisiä, joiden omatunto ei sallinut ihmiselämän tuhoamista.105 Maaliskuussa voimaan tulleen pakollisen asevelvollisuuden vuoksi sotaan kuitenkin joutuivat ottamaan osaa myös sotaa aatteellisesti vastustaneet asevelvollisuusikäiset miehet, myös sosiaalidemokraatit:

Olen ollut sodassa asevelvollisena, koska en siitä mitenkään päässyt. Koska olen ollut jo syntyissäni sosialistisen aatteen omaaja, jonka kaunista päämäärää ja sen tuntemista kansanopistossa oloni selventi ja syventi, niin en voinut tätä sotaa katsoa muuksi kuin ”luokkataisteluksi.”106

Myös valkoisen valtavirran vastakkaisia mielipiteitä esittäneet henkilöt tunnustivat kansanopiston vaikuttaneen heidän toimintaansa ja mielipiteisiinsä sodasta. Kutsunnat välttänyt mutta sodan loppuvaiheessa suojeluskuntaan ”yleisen kiihkon pakotuksesta” liittynyt oppilas kirjoitti:

Varmaan kantani ovat kehittäneet sellaiseksi kuin se on osaltaan sanomalehdistö ja kirjallisuus, mutta ennen kaikkea elämässä nähty ja saatu kirjava kokemus yhdistyen itsenäiseen harkintaan ovat olleet suurimmat tekijät. Kansanopistossakinhan opetettiin totuutta ja oikeutta palvelemaan.107

5. Johtopäätökset

Haapaveden kansanopistossa historia oli tärkeä oppiaine, ja siinä keskityttiin Suomen kansan historian läpikäymiseen. Samoin äidinkielen opetuksessa keskityttiin erityisesti kalevalaiseen runouteen ja myös 1800-luvun kansallisrunoilijoihin.108Karttusen mukaan historia oli kansanopistoissa yleisesti tärkeimpänä pidetty oppiaine, ja sen tuli olla pohjana isänmaanrakkauden herättämiselle ja ”kansalaiskunnolle”. Äidinkielen opetuksessa Runeberg ja Topelius muodostivat Suomen kansanopistoissa yhteisen pohjan, johon suomenkielisissä oppilaitoksissa kuuluivat myös Kalevala sekä jossain määrin myös Pietari Päivärinta ja Aleksis Kivi.109 On todennäköistä, että opetuksessa korostui vahvasti kansallisromanttinen ja fennomaaninen ajattelutapa, jonka oppilaat näyttävät Toivon Taimeen kirjoittamiensa artikkelien perusteella täydellisesti omaksuneen.

Haapaveden kansanopiston toverikunnan toiminnassa näkyvät selkeästi esimerkiksi Tommilan mainitsemat kansallisen identiteetin osat. Historia, kansanrunous, kieli ja luontokuva olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tärkeitä kansallisen identiteetin muodostajia.110 Käsitystä Suomesta ja suomalaisuudesta leimasivat kansallisromanttiset käsitykset kansallisesta historiasta, suomen kansan luonteesta ja suomalaisesta luonnosta. Erityisesti suomen kansan urheutta ja työteliäisyyttä sekä historian koettelemuksia korostettiin.111 Tämä ihannekuva ei kuitenkaan toteutunut arkielämässä; näiden ihanteiden vastaista käytöstä halveksittiin ja sitä pyrittiin selittämään leimaamalla ihanteista poikkeavat ihmiset sivistymättömiksi ja jopa maanpettureiksi. Amerikan-siirtolaisuus ja tukkilaiselämä ovat hyviä esimerkkejä tästä. Tukkilaisten elämäntavan ja ammatin halveksiminen on mielestäni eräs keino ylläpitää ihannoivaa mielikuvaa Suomen kansasta. Raakuus ja huonotapaisuus eivät kirjoittajien mielestä olleet Suomen kansan kansanluonteeseen kuuluvia seikkoja, vaan niihin etsittiin syytä huonosta kotikasvatuksesta, sivistymättömyydestä ja paheellisen ympäristön vaikutuksesta. Kirjoituksista heijastuu ajatus siitä, että ”oikea” Suomen kansa ei ole tuollaista.112 Kukaan kirjoittajista ei myöskään samaistunut näihin rikkaruohoihin, vaan yleisesti kirjoittajat kokivat olevansa niiden yläpuolella. Tukkilaisten lisäksi kielteisesti suhtauduttiin Amerikan-siirtolaisuuteen. Tämä voidaan nähdä keinona eheyttää omaa kansallista identiteettiä, pyrkimyksenä toteuttamaan kansallisromantiikan muodostamia ihanteita.

Lauri Merikallion tekemän kyselytutkimuksen mukaan kansanopisto vaikutti tavalla tai toisella useimpien kansanopiston oppilaiden suhtautumiseen sotaan. Entisten oppilaiden varsin yksimielinen käsitys kansanopiston vaikutuksesta heidän toimiinsa oli, että ”kansanopisto on aatteellisesti ja siveellisesti heitä kehittänyt ja kohottanut, että siis toisin sanoen, kansanopisto on osannut täyttää tehtävänsä kansanopistona”.113 On kuitenkin huomioitava kyselylomakkeen hiukan johdatteleva kysymyksenasettelu (ks. Liite 1), mutta mielestäni on selvää, että kansanopistossa omaksutut arvot vaikuttivat entisten oppilaiden toimintaan. Erityisesti huomioni kiinnittyi siihen, että sotaintoiluun osallistumattomat ”toisinajattelijatkin” näkivät hyvin selkeästi opiston opetusten vaikutuksen omaan ajatteluunsa ja toimintaansa. Vaikka lähdeaineistossa ei ole tietoa Neuvosto-Venäjälle paenneesta J. A. Komusta ja hänen ajattelustaan eikä myöskään hänen veljensä Yrjön mielipiteistä, pidän todennäköisenä, että heidänkin ajatteluunsa kansanopistoaika oli lyönyt leimansa. Tämän vuoksi pidän käsitystä kansanopistoista ”valkoisina” oppilaitoksina harhaanjohtavana.114 Varmasti on totta, että kansanopistot herättivät isänmaallista henkeä oppilaissaan, mutta isänmaallisuus vuoden 1918 oloissa ei välttämättä taannut lähtemistä sotaan valkoisten puolelle. Haapaveden kansanopiston entinen johtajaopettaja Leino Pentzin115 kirjoittaa muistelmissaan joutuneensa vakavasti harkitsemaan osallistumistaan suojeluskuntaan ja sitä kautta sotaan. Yhdeksi syyksi epäröintiinsä hän mainitsi toimintansa kansanopiston johtajana. Pentzin kertoo olleensa mukana Suomen itsenäistymistaistelussa vuodesta 1899 asti ja kuuluneensa itsenäisyyskysymyksessä jyrkimpään siipeen.116 Mielestäni ei ole ihme, jos entiset oppilaat päätyivät mitä erilaisimpiin ratkaisuihin, kun valkoisten puolelle sotaan lähteminen ei ollut Suomen itsenäisyyttä aktiivisesti vuodesta 1899 tavoitelleelle entiselle johtajaopettajallekaan itsestään selvä asia.

Sisällissodan jälkeen Suomi alkoi kehittyä moderniksi kansallisvaltioksi. Haapalan mukaan itsenäistyminen oli suurempi muutos, kuin miltä se äkkiseltään näyttää. Valtiovalta siirtyi ilmaisemaan kansalaisten tahtoa, enää ei oltu riippuvaisia keisarista. Sisällissodan jälkeen suomalainen yhteiskunta oli huomattavasti aiempaa demokraattisempi; tasavaltainen hallitusmuoto oli kompromissi. Suomen tapauksessa yhteiskunnan modernisoitumista rakensi kaksi ”kansalaisuskontoa”, nationalismi ja sosialismi. Haapalan mukaan ne kaikessa ristiriitaisuudessaan olivat kansalaisidentiteettejä, joiden avulla ihmiset kiinnittyivät moderniin valtioon. Ilman kansallisuusaatetta ja työväenaatetta suomalainen kansallisvaltio ja sosiaalinen kompromissi olisivat jääneet saavuttamatta. Sodan jälkeinen Suomi oli entistäkin nationalistisempi, mutta kansallinen ajattelu ei enää ollut samalla tavoin ideologista kuin ennen, vaan käytännöllistä yhteiskunnan asioiden hoitoa, kuten sosialismikin. Vielä 1920-luvullakin lapset saivat yhteiskuntaoppinsa Topeliuksen Maamme-kirjasta, josta tosin oli poistettu venäläisiä myönteisesti käsittelevä luku.117 Tarkastelemani aineisto on liian lähellä itsenäistymistapahtumia: mitään suuria suunnanmuutoksia siinä ei ole havaittavissa.

Harlen ja Moision mukaan sisällissodan jälkeisen valkoisen identiteetin määrittely on yksinkertaista. Raja oikean ja väärän suomalaisuuden välillä oli siinä, hyväksyttiinkö punakapina vai ei. Ja hyväksyttiinkö venäläisyys ja bolševismi vai ei. Tämä määritteli valkoisen identiteetin sekä lisäsi valkoisten voittajien yhteenkuuluvuutta. Rajanvetoon liittyi myös voimakas viha tasapuolisesti sekä venäläisiä että ”heidän suomalaisia kätyreitään” vastaan. Kansakunnan yhtenäistymisen vaatimuksena oli venäläisyyden ja kommunismin yhdistäminen. Tämä oikeiston identiteettiprojekti oli järjestelmällinen ja täysin tietoinen rakennelma: yleisesti oltiin sitä mieltä, että itsenäisyys ja Suomen kansallinen säilyminen voitiin turvata vain ryssävihan avulla.118 Mielestäni Harlen ja Moision käsitys on liian mustavalkoinen. Monien valkoisen ajatusmaailman hyväksyneiden Haapaveden kansanopiston toverikunnan jäsenten ajattelussa ryssäviha korostuu, mutta sota käsitettiin myös sisällissotana. Yleensä ottaen kiihkeät mielipiteet olivat harvinaisia; sotaan suhtauduttiin asiallisesti. Haapaveden kansanopiston toverikunnan vapaussotaa koskevien muistelmien perusteella voi sanoa, että kansallisromanttinen käsitys kansasta ja kansan yhtenäisyydestä väistämättä särkyi sisällissodan vaiheissa. Tätä kuvaa ja kansallista identiteettiä yritettiin korjata. Valkoisella puolella olleet lokeroivat vastapuolen sujuvasti samaan lokeroon yhteiskunnan roskasakin, edellisessä luvussa käsiteltyjen tukkilaisten ja Amerikan-siirtolaisten kanssa. Vastapuoli nähtiin sivistymättömänä, huonona kansanosana, ja käsitys venäläisten ja sosialismin harhaanjohtamista kansalaisista oli yleinen.

Sotaan osallistumattomat ja vastentahtoisesti osallistuneet huomauttivat toimineensa kansanopiston opetuksen ja omien mielipiteidensä mukaisesti, ikään kuin etsien oikeutusta sille, etteivät olleet avoimesti asettuneet voittaneen osapuolen kannattajiksi. Ilmeisesti hekin pyrkivät esiintulollaan erottumaan selkeästi hävinneestä osapuolesta korostamalla puolueettomuuttaan. Tämä voidaan nähdä myös pyrkimyksenä kuulua hyväksyttyyn kansanosaan, oman identiteetin eheyttämisenä ja sopeutumisena vallitsevaan valkoiseen identiteettiin.

Kevättalvella 1918 käyty sisällissota jätti jälkensä koko Suomen kansaan. Haapaveden kansanopiston entisistä ja silloisista oppilaista suurin osa otti sotaan osaa tai toimi kotirintamalla valkoisten puolella. Erityisesti varsinaisiin sotatoimiin osallistumattomat valkoiset näkivät sodan varsinaisena vapaussotana ja suhtautuivat siihen tapahtumia romantisoiden ja vastapuolta kiihkeästi vihaten. Sen sijaan rintamalla olleilla oli realistisempi näkökulma sotaan, ja he kokivat sodan enemmänkin veljessodaksi. Vaikka Haapaveden kansanopisto oli vahvasti valkoisella alueella ja vielä aktiivinen Haapaveden suojeluskunnan perustamisessa, eivät läheskään kaikki entiset oppilaat omaksuneet valkoista ideologiaa. Varsinaisesti punaisella puolella tiedetään olleen ainakin yhden kansanopistolaisen: J. A. Komu toimi sodan aikana muun muassa punaisen kansanvaltuuskunnan tehtävissä ja pakeni sodan loppuvaiheessa Neuvosto-Venäjälle. Hänen veljensä Yrjö Komu toimi aktiivisesti Haapaveden työväenyhdistyksessä, ja hänet vangittiin, mutta myöhemmin maanpetossyytteistä luovuttiin. Heidän lisäkseen kansanopistossa oli useita poliittisen kannan tai muunlaisen maailmankatsomuksensa takia sotaan osallistumattomia. Maaliskuussa pakollisen asevelvollisuuden tultua voimaan jotkut heistäkin joutuivat liittymään valkoiseen armeijaan.

6. Päätäntö

Työssäni olen tuonut esille kansallisen identiteetin piirteitä ja niiden näkymistä Haapaveden kansanopiston toverikunnan toiminnassa kansanopiston perustamisvuodesta sisällissodan jälkeiseen aikaan. Olen tarkastellut muutamia tärkeinä pidettyjä kansallisen identiteetin osia, käsitystä historiasta ja Suomen kansasta, sekä suomalaista luontokuvaa. Myös identiteettiä rikkovia tekijöitä olen nostanut esiin. Kansallisromanttiset käsitykset suomen kansasta, luonnosta ja historiasta näkyivät aineistossa vahvasti. Myös ajan henki, kansallisaatteen nousu sortovuosien aikana ja itsenäistymiseen sekä sisällissotaan johtanut yhteiskunnallinen murros, heijastuvat vahvasti aineistossa. Olisikin kiinnostavaa tarkastella yhteiskunnallisia kysymyksiä ja niiden heijastumista kansanopistolaisten ajatteluun tarkemmin. Koska käyttämäni aineisto on syntynyt kansanopisto-opetuksen sivutuotteena, on selvää, että siinä näkyy kansanopiston opetuksen ja opettajien mielipiteiden vaikutus. Mikäli sopivia arkistolähteitä löytyisi, olisi mielenkiintoista tutkia opettajien mielipiteitä sekä oppilaiden mielipiteitä muussa yhteydessä. Esimerkiksi päiväkirja-aineisto olisi erinomaista materiaalia tarkemmalle tutkimukselle. Valitettavasti päiväkirja-aineiston käsiinsä saaminen tuolta ajalta on vaikeaa; vain harvoja tuon ajan yksityisiä papereita löytyy arkistoista.

Avoimen kielteinen suhtautuminen tukkilaisuuteen ja Amerikan-siirtolaisuuteen on mielenkiintoinen ilmiö. Kiinnostava jatkotutkimuksen aihe olisikin tutkia tarkemmin, miksi tukkilaisuus ja Amerikan-siirtolaisuus nähtiin huonoina asioina, vaikka niillä molemmilla oli etupäässä hyviä vaikutuksia yhteiskuntaan. Luultavasti taustalta löytyisi ainakin niiden sopimattomuus kansallisromanttiseen käsitykseen suomalaisuudesta, mutta ehkä myös konkreettisempia syitä. Tukkilaisuuden ja Amerikan-siirtolaisuuden lisäksi myös juopottelua ja nurkkatansseja sekä muita huonoja tapoja tuntuu yhdistävän sivistymättömyys. Myös sivistyskäsityksiä ja kansanopiston valistuksellista toimintaa olisi kiinnostavaa tarkastella paremmin.

Entiset oppilaat kokivat ja ottivat osaa sisällissotaan hyvin eri tavoin. Tämä laajahko muistelma-aineisto ansaitsisi tulla tarkemmin käsitellyksi. Aineistosta käy ilmi niin sotakokemuksia kuin käsityksiä sodan syistä ja seurauksista. Toisaalta aineisto on muodostunut niin lähellä sotatapahtumia, että sodan seuraukset eivät siinä juuri näy. Sisällissodan jälkeen suomalainen yhteiskunta muuttui, samoin kansallisuusaate. Ihannoiva, kansallisromanttinen näkemys vaihtui käytännönläheiseen yhteiskunnallisia asioita hoitavaan lähestymistapaan. Olisikin mielenkiintoista tutkia, kuinka sisällissodan jälkeinen itsenäisyys ja liennytys 1920-luvulla vaikuttivat Haapaveden kansanopiston oppilaiden näkemyksiin. Kansallisen identiteetin kannalta myös 1930-luvun oikeistoradikalismi, toinen maailmansota ja sodasta selviäminen olisivat mielenkiintoisia tutkimuskohteita. Toveriyhdistyksen asiakirjat Haapaveden Opiston arkistossa muodostavat mainion 1970-luvulle asti ulottuvan lähdeaineiston jatkotutkimukselle. Tässä työssäni painopiste on selkeästi ollut toverikunnan oppilaslehdessä ja pöytäkirja-aineisto on jäänyt vähemmälle huomiolle. Pöytäkirjoja tarkastelemalla löytäisi varmasti aiheeseen monia kiinnostavia näkökulmia.

Tämä tutkielmani on historialliseen arkistoaineistoon perustuva etnografinen kuvaus, jonka olen pyrkinyt sijoittamaan sen omaan historialliseen kontekstiin ja jota olen käsitellyt siitä lähtökohdasta. Jatkotutkimuksessa tähän aiheeseen sopiva kulttuuriantropologinen teoriatausta löytyisi varmasti historiallisen ja symbolisen antropologian piiristä. Keskittymällä eri aihealueisiin tarkemmin ja analysoimalla aineistoa teoriataustan valossa olisi mielestäni täysin mahdollista tehdä samasta aiheesta toimiva laudaturtyö.

Lähdeviitteet

  1. Kansanopistojen isänmaallisuudesta mm. Kojonen(toim.) 1920, alkusanat; Karttunen 1979, s. 102.
  2. Alapuro ja Stenius 1989, s. 18.
  3. Toivon Taimi –oppilaslehdet, HaapOpA.
  4. Haapaveden kansanopiston toverikunnan kokousten ja iltamien pöytäkirjat. HaapOpA.
  5. Merikallio 1918, s. 83-120: ”Keski-Pohjanmaan Kansanopisto ja vapautussotamme”.
  6. Merikallio 1918, s.91.
  7. Räsänen 1989, s. 146.
  8. Hall 2002, s. 48–51.
  9. Hall 2002, 23.
  10. Kemiläinen 1994, s. 11.
  11. Kemiläinen 1994, s. 358.
  12. Klinge 1981, s. 280–293.
  13. Tommila 1989, s. 58.
  14. Tommila 1989, s. 52, 54–56.
  15. Tommila 1989, s. 58–59.
  16. Harle ja Moisio 2000, s. 15–16.
  17. Karttunen 1979, s. 9-10.
  18. Karttunen 1979, s. 11–12.
  19. Smeds 1989, s. 154.
  20. Karttunen 1979, s. 19.
  21. Turunen 1996, s. 51–68.
  22. Turunen 1996, s. 52.
  23. Turunen 1996, s. 68,71.
  24. Malviniemi 1972, s. 56–61.
  25. Mikkonen 1936, s. 15.
  26. Toivon Taimi nro 1 1908, ”Toivon Taimen ohjelma vuodelle 1908”, nimim. ”Toimitus”. HaapOpA.
  27. Malviniemi 1972, s. 110–111.
  28. Malviniemi 1972, s. 59.
  29. Merikallio 1918, s. 36.
  30. Toivon Taimi nro 2 1910, ”Toverikunnan merkitys kansanopistossa” nimim. ”Matti K.” HaapOpA.
  31. Nelma Kallion kouluvihko v. 1913–1914, Tyyne Käräjäojan arkisto. HKotA.
  32. Malviniemi 1972, s. 112–113.
  33. Toivon Taimi nro 1 1896 ”Jumalan sormi Suomen kansan historiassa” nimim. Ville. HaapOpA.
  34. Toivon Taimi nro 9 1897 ”Suomen kansan olemassa olosta”, nimim. A.R… HaapOpA.
  35. Toivon Taimi nro 15 1897 ”Suomen kansa” ei nimim. HaapOpA.
  36. Merikallio 1918, s. 24.
  37. Haapaveden Opiston museokokoelma ja vanha kirjastokokoelma, HaapOp. Kansallisromantiikasta ja historiasta ks. Klinge 1981 s. 292 ja kansankunnan heräämisestä mm. Jussila 1999, s. 58–62.
  38. Klinge 1981, s. 292.
  39. Merikallio 1918, s. 24.
  40. Tommila 1989, s. 56.
  41. Toivon Taimi nro 13 1898: ”Laulun voima kalevalassa” nimim. R. R. HaapOpA.
  42. Toivon Taimi nro 6 1911, ”kansamme runoudesta” nimim. ”Wesa” HaapOpA.
  43. Tommila 1989, s. 58.
  44. Toivon Taimi nro 6 1898, otsikoimaton, ei nimeä, HaapOpA.
  45. Tommila 1989, s. 57.
  46. Suutala 1986, s. 237–250.
  47. Räsänen 1989, s. 147–149.
  48. Haapaveden Opiston museokokoelma ja arkisto, HaapOp.
  49. Esim. Toivon Taimi nro 6 1898, ”Kirje koti-seudulta”, ei nimim. HaapOpA.
  50. Topeliuksen ja Runebergin luontokuvauksista esim. Suutala 1986, s. 259.
  51. Toivon Taimi nro 17 1897, ”Suomen luonto” nimim. ”A.L.” HaapOpA.
  52. Suutala 1986, s. 258.
  53. Esim. Toivon Taimi nro 16 1897, ”Kotikyläni” ei nimim. HaapOpA.
  54. Suutala 1986, s. 259.
  55. Toivon Taimi nro 3 1896, ”Ameriikaan muutosta” nimim. ”Rikki” HaapOpA
  56. Haapala 1994, s. 96–97
  57. Toivon Taimi nro 8 1898, ”Kirje Toivon Taimelle” ei nimim. HaapOpA
  58. Toivon Taimi nro 3 1910, ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka”, nimim. ”I. Jatkola” HaapOpA
  59. Toivon Taimi nro 1 1916, ”Amerikan kuume” nimim. ”Souvaripoika” HaapOpA.
  60. Turunen 1996, s. 8.
  61. Mm. Toivon Taimi nro 11 1896, ”Sananen sivistyksestä”, Toivon Taimi nro 5 1897. ”Mitä minä opin kansakoulussa”, nimim. ”Oppilas” ja Toivon Taimi nro 15, 1898, ”Mitä on sivistys?”, nimim. ”Eräs” HaapOpA.
  62. Toivon Taimi nro 12, 1898, ”Kuvia jätkän elämästä”, nimim. ”W. M.” HaapOpA.
  63. Toivon Taimi nro 14, 1914 ”Tukkityöläisten keskuudessa”, ei nimim. HaapOpA.
  64. Mm. Toivon Taimi nro 1 1909, ”Raittiuden siveellisestä merkityksestä”, nimim. ”A. L.”, Toivon Taimi nro 2, 1916, ”Iltamissa käynnistä ja vähän muustakin” nimim. ”Souvaripoika”.
  65. Tommila 1989, s. 56.
  66. Esim. toverikunnan kokous 21.1.1910, keskustelukysymys opin merkityksestä ja miten oppia olisi käytettävä. Haapaveden kansanopiston toverikunnan pöytäkirjat, HaapOpA, Toivon Taimi nro 1 1908, ”Tovereille”, ei nimim, HaapOpA.
  67. Malviniemi 1972, s. 21.
  68. Toivon Taimi nro 2 1909, ”Sama aihe kuin edellinen” (”Kulunut talvikausi! Tulevaisuuteni toiveet?”) nimim. ”Toivo Jalli”.
  69. Ensimmäinen sortokausi 1899–1905, toinen sortokausi 1908–1917, näiden aikana Suomen asema autonomisena suurruhtinaskuntana heikkeni venäläistämistoimien seurauksena. Sensuuri oli tiukkaa, esimerkiksi useita sanomalehtiä lakkautettiin venäläisvastaisen mielipidekirjoittelun vuoksi.
  70. Karttunen 1979, s. 19.
  71. Toivon Taimi nro 11 1914, ”Mitä isänmaa vaatii meiltä?”, nimim. ”Korven kulkija”.
  72. Harle ja Moisio 2000, s. 15.
  73. Harle ja Moisio 2000, s. 80.
  74. Harle ja Moisio 2000, s. 56.
  75. Toivon Taimi nro 14 1897, ”Suomen kielestä”, nimim. ”-”, HaapOpA.
  76. Toivon Taimi nro 5 1896, ”Sananen Suomalaisuudesta”, nimim. ”–i.i-” HaapOpA.
  77. Harle ja Moisio 2000, s. 15.
  78. Ylikangas 1999, s. 15–18.
  79. Ylikangas 1999, s. 23–24.
  80. Salokangas 1987, s. 611–613.
  81. Ylikangas 2003, s. 168–169.
  82. Muistelma, ”Osanottoni vapaussotaan”, HaapOpA.
  83. Merikallio 1918, s. 84–85.
  84. Sotiemme veteraanit Haapavesi, 1994, s. 14.
  85. Merikallio 1918, s. 87–89.
  86. Kyselylomakkeella vuonna 1918 kerätyt muistelmat, haapavetinen mies, Haapavesi. HaapOpA.
  87. Sotiemme veteraanit Haapavesi 1994, s. 14–18.
  88. Toivon Taimi nro 9 1919, ”Sotamuistoja” kirj. Lauri Niemelä. HaapOpA.
  89. Toivon Taimi nro 8, 1919 ”Talven 1918 muistoja”, ei nimimerkkiä.
  90. Ylikangas 1999, s. 23–24. Myös Merikallio kertoi Haapaveden Suojeluskunnan perustamisen syyksi Pohjanmaan venäläisten sotilasjoukkojen uhan. Merikallio 1918, s. 84.
  91. Kyselylomakkeella vuonna 1918 kerätyt muistelmat, kestinen mies. HaapOpA.
  92. Kyselylomakkeella vuonna 1918 kerätyt muistelmat, utajärvinen mies. HaapOpA.
  93. Kyselylomakkeella vuonna 1918 kerätyt muistelmat, haapavetinen mies. HaapOpA.
  94. Kyselylomakkeella vuonna 1918 kerätyt muistelmat, pyhäjärvinen mies. HaapOpA.
  95. Kyselylomakkeella vuonna 1918 kerätyt muistelmat. mieluskyläläinen mies.. HaapOpA.
  96. Kyselylomakkeella vuonna 1918 kerätyt muistelmat, olhavalainen mies. HaapOpA.
  97. Muistelma, ”Muistelmia vapaussodasta”, HaapOpA.
  98. Kyselylomakkeella vuonna 1918 kerätyt muistelmat, jyväskyläläinen mies. HaapOpA.
  99. Kyselylomakkeella vuonna 1918 kerätyt muistelmat. nivalalainen mies. HaapOpA.
  100. 33-vuotiaan miesoppilaan vastaus kyselylomakkeeseen. Merikallio 1918, s. 106.
  101. Haapaveden Opiston oppilasluettelot, HaapOpA.
  102. Rautio 1979, s. 10–11, 25.
  103. www.eduskunta.fi, edustajamatrikkeli 1907–2000.
  104. Merikallio 1918, s. 82–85.
  105. Merikallio 1918, s. 105.
  106. 22-vuotiaan miesoppilaan vastaus kyselylomakkeeseen. Merikallio 1918, s. 106.
  107. 25-vuotiaan miesoppilaan vastaus kyselylomakkeeseen. Merikallio 1918, s. 107.
  108. Esim. Merikallio 1918, s. 24.
  109. Karttunen 1979, s. 37.
  110. Esim. Tommila 1989, s. 52, 54–56, 58–59.
  111. Esim. Toivon Taimi nro 15 1897, ”Suomen kansa”, ei nimim. HaapOpA.
  112. Esim. Toivon Taimi nro 3 1896, ”Ameriikaan muutosta”, nimim. ”Rikki”. HaapOpA.
  113. Merikallio 1918, s. 108–109.
  114. Esim. Kyösti Kallion vuonna 1939 pitämä puhe: ”Millä tuloksella kansanopistot lietsoivat rakkautta isänmaahan ja sen tulevaisuuteen, muistamme ihaillen, sillä isänmaan vaaran hetkellä kansanopistot olivat monin paikoin kansannousun keskuksia ja opistojen kasvatit yhtenä miehenä valmiit nousemaan taisteluun oikeuden ja vapauden puolesta”. Karttunen 1979, s. 102.
  115. Johtajaopettajana vuosina 1909-1913. Malviniemi 1972, s. 133.
  116. Pentzin 1918, s. 8–11.
  117. Haapala 1997, s. 250–256.
  118. Harle ja Moisio 2000, s. 84.

Lähdeluettelo

II Painamattomat lähteet

Haapaveden kotiseutuarkisto (HKotA)

  • Tyyne Käräjäojan arkisto
  • Nelma Kallion opistoaikainen kouluvihko 1913–1914

Haapaveden opisto

  • Haapaveden opiston arkisto (HaapOpA)
  • Haapaveden kansanopiston toverikunnan kokousten ja iltamien pöytäkirjat 1896–1920
  • Toivon Taimi -oppilaslehdet 1896–1920
  • Haapaveden kansanopiston oppilasluettelot 1896–1914
  • Kyselylomakkeella kerätyt muistelmat vapaussodasta 1918
  • Muistelmat vapaussodan ajoilta 1919

III Painetut lähteet

Alapuro ja Stenius 1989
Risto Alapuro ja Henrik Stenius: ”Kansan liikkeet loivat kansakunnan”. Kansa liikkeessä, s. 7–53. Toinen painos. Toimittaneet Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds ja Henrik Stenius. Kirjayhtymä Oy, Vaasa 1989
Haapala 1997
Pertti Haapala: Kun yhteiskunta hajosi, Suomi 1914–1920. Kolmas painos. Edita, Helsinki 1997
Hall 2002
Stuart Hall: ”Kulttuurisen identiteetin kysymyksiä”. Identiteetti, s. 19–76. Vastapaino, Tampere 2002
Harle ja Moisio 2000
Vilho Harle ja Sami Moisio: Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka. Gummerus, Jyväskylä 2000
Karttunen 1979
M. O. Karttunen: Suomen kansanopisto 1889–1979. Suomen kansanopistoyhdistys, Forssa 1979
Kemiläinen 1994
Aira Kemiläinen: Suomalaiset, outo Pohjolan kansa, rotuteoriat ja kansallinen identiteetti. Toinen painos. SHS, Tampere 1994
Klinge 1981
Matti Klinge: Suomen sinivalkoiset värit. Otava, Keuruu 1981
Kojonen 1920
Rope Kojonen: Kansanopisto ja vapaustaistelu. Edistysseurojen Kustannus Oy, Helsinki 1920
Malviniemi 1972
Rauno Malviniemi, Haapaveden kansanopisto 1896–1972. Keski-Pohjanmaan kirjapaino Oy, Ylivieska 1972
Merikallio 1918
Lauri Merikallio: Keski-Pohjanmaan Kansanopisto Haapavedellä sekä sen rinnalla toimiva maamieskurssi. Toimintakertomukset lukuvuosilta 1914–1915, 1915–1916, 1916–1917 ja 1917–1918. Keski-Pohjanmaan Kansanopisto ja vapautussotamme. Kokkola 1918
Mikkonen 1936
Wiljo Mikkonen: Haapaveden kansanopisto 1896–1936, Kirjapaino oy Kaleva, Oulu 1936
Pentzin 1918
Leino Pentzin: Vapaussodan muistoja. Pohjolan Kustannusosakeyhtiö, Oulu 1918
Rautio 1979
Kosti J. Rautio: Kansanedustaja Juho Alfred (Ahvi) Komu 10.12.1877–16.12.1928, Elämäkertatietoja. Koonnut Kosti J. Rautio. Oulun kirjateollisuus Oy, offset 1979
Räsänen 1989
Riitta Räsänen: ”Kotiseutuaate ja kotiseutuliike suomalaiskansallisessa prosessissa”. Kansa kuvastimessa, Etnisyys ja identiteetti, s. 144–162. Toim. Teppo Korhonen, Matti Räsänen. SKS, Helsinki 1989
Salokangas 2001
Raimo Salokangas: ”Itsenäinen tasavalta”. Suomen historian pikkujättiläinen, s. 603–705. Kahdeksas painos. Toim. Seppo Zetterberg. WSOY, Porvoo 2001
Smeds 1989
Kerstin Smeds: ”Joukkotapahtumat ja Suomi-identiteetti”. Kansa liikkeessä, s. 91–107. Toinen painos. Toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds ja Henrik Stenius. Kirjayhtymä, Helsinki, Vaasa 1989
Sotiemme veteraanit 1994
Sotiemme veteraanit 1918, 1939–1945, Haapavesi. Haapavesi-Seura, Ylivieska 1994.
Suutala 1986
Maria Suutala: ”Luonto ja kansallinen itsekäsitys. Runeberg, Topelius, Lönnrot ja Snellman suomalaisten luontosuhteen kuvaajina”. Hyöty, sivistys ja kansakunta, s. 188”236. Toim. Juha Manninen ja Ilkka Patoluoto. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, Oulu 1986
Tommila 1989
Päiviö Tommila: ”Mitä oli olla suomalainen 1800-luvun alkupuolella”. Herää Suomi, suomalaisuusliikkeen historia, s. 51–69. Toim. Päiviö Tommila ja Maritta Pohls. Kustannuskiila Oy, Jyväskylä 1989
Turunen 1996
Harri Turunen (toim.) Tiedon ja taidon majakka, Haapaveden opisto 1896–1996. Raahen kirjatyö, 1996
Ylikangas 1999
Heikki Ylikangas: Tie Tampereelle. Seitsemäs painos. WSOY, Porvoo 1999
Ylikangas 2002
Heikki Ylikangas: Käännekohdat Suomen historiassa. Kuudes painos. WSOY, Juva 2002.

V Sähköiset lähteet

Liite: Lauri Merikallion vuonna 1918 lähettämän kyselylomakkeen sisältö

Opistomme entinen oppilas!

Nyt kun vapaussotamme on päättynyt, on tärkeätä kerätä historian käytettäväksi kaikenlaisia sotaa koskevia tietoja. Suurten sota- ja valtaherrain lisäksi on myös kansanmiesten, sotilasten ja sotilaspoikain, sanitäärien, rajavahtien, kuormarenkien, suojeluskuntalaisten y. m. kertomuksilla ja muistelmilla oma mielenkiintonsa. Siksi pyydämme nyt Teiltä vastausta m. m. allaoleviin kysymyksiin. Laatikaa vastauksista seikkaperäinen yhdenjaksoinen kirjoitus, jos se käy päinsä. Esittäkää varmoina asioina vain ne, jotka hyvin muistatte. Vaatimattomuus ei saa estää ketään kirjoittamasta. Merikin on pienistä pisaroista koottu. jatkakaa toiselle paperille jos tämä ei riitä. (Kirjoittakaa musteella).

Kaatuneen omaiset!

Suorittakaa Te vainajan puolesta ylläesitetty tehtävä. Sitä vaatii pyhä velvollisuutenne häntä kohtaan. Sallisitteko te vainajanne unohtuvan?

Vastaukset pyydetään palauttamaan heti eli viimeistään ennen ensi elokuun 10 päivää osoitteella Keski-Pohjanmaan Kansanopisto Haapavedellä, jotta ehdin vielä elokuuksi laatia selostuksen opistomme entisten oppilasten osanotosta vapaussotaan painosta julkaistavaksi. Jotkut kertomukset voidaan painattaa kokonaankin.

Haapavedellä 11 p:nä heinäk. 1918. Lauri Merikallio, johtaja

Pyydetään vastausta m. m. seuraaviin kysymyksiin:

  1. Mihin Suojeluskuntaan kuulunut? Milloin liittynyt? Milloin ottanut osaa sen harjoituksiin? Minkälaisia Suojeluskunnan toimia hoitanut?
  2. Onko toiminut kotipitäjän ulkopuolella rintamantakaisissa toimissa? Minkälaisissa? Miten kauan? Missä?
  3. Onko ollut sodassa vapaaehtoisena, palkkaväessä tai asevelvollisena? Minkänimisessä joukossa? Minkälaisissa toimissa? Miten kauan? Missä?
  4. Mihin taisteluihin on osaaottanut? Minkälaisiin hengenvaarallisiin tai muuten mainittaviin tilanteisiin on joutunut? Miten niistä suoriutunut?
  5. Onko haavoittunut? Milloin? Missä? Miten? Mikä haavan aiheutti?
  6. Onko saanut mitään arvonimitystä? Minkätähden? Milloin? Missä?
  7. Onko saanut vapauden mitalin tai ristin tai muuta virallista tunnustusta? Minkä luokan? Minkä johdosta? Milloin?
  8. Mitä muuta kerrottavaa olisi osanotosta ja suhtautumisesta keväälliseen sotaan ja sen tapahtumista?
  9. Minkävuoksi on toiminut edellä mainituissa toimissa? Jos on toiminut vapaaehtoisena, mitkä ja missä saadut opetukset ovat siihen kehottaneet? (Koti, koulu, edistysseura, sanomalehdet, kirjallisuus, toverit t. m. s.)
  10. Ovatko opistossa saadut opetukset ja vaikutelmat vaikuttaneet kantaanne ja toimintaanne? Millä tavoin? Mitkä opetukset ja vaikutelmat?
  11. Mitä ajattelee keväällisen sodan merkityksestä, syistä ja seurauksista?
  12. Jos ette ole ottanut osaa mihinkään toimintaan, mikä on siihen ollut syynä?
 
 
_______________________p:nä_______kuuta 1918
 
____________________________________________
Kertomuksen laatijan nimi
 
____________________________________________
Arvonimi tai ammatti
 
Syntynyt ___p:nä___________kuuta v._____