Jo sisareni Maija oli huomannut rapistuneisuuden merkkejä Onnelan talossa. Minä en niitä juuri huomannut, mutta sen jo melko nuorena aistin, etteivät talon asiat olleet aivan kunnossa. On aika merkillistä, että vaikka tädit puhuivat joskus huolestuneeseen sävyyn ja käyttivät keskenään ruotsia, jotenkin jo melko varhain ymmärsin, mistä oli kysymys. Se ahdisti minuakin, koska tunsin avuttomuuteni.

Kun tutkii Onnelasta jääneitä papereita 30-luvulta ja siitä eteenpäin, niiden joukossa on monia velka- ja kauppakirjoja. Jälkimmäiset koskevat maan myymistä, joukossa on tosin yksi ostokin. Niiden perusteella näkee, etteivät täysihoidon tuotto eivätkä Elinin ja Thyran eläkkeetkään riittäneet ison rakennuksen pitämiseen kunnossa. Täysihoitolaisetkin alkoivat muuttaa muualle, eihän Onnelassa ollut nykyajan mukavuuksiakaan. Niiden hankkiminen olisi merkinnyt valtaisia kustannuksia. Onnelan huoneetkin olivat täysihoitolaa ajatellen aivan liian suuria ja korkeita.

Elinin kuolema

Elin kuoli marraskuussa 1951 aivohalvaukseen kuten äitinsäkin mamma Karin. Hänet olin tavannut viimeisen kerran Oulaisten asemalla, jonne hän ja Thyra olivat tulleet Ensio Revon autolla minua vastaan. Olin silloin tykkimiehenä sotilasjunalla matkalla Rovajärvelle tykistöleirille. Tädit olivat tulleet eväitten kera. Se jää kyllä varusmiehen mieleen. Juna seisoi asemalla puolisen tuntia.

Olin Haminassa UK:ssa (nyk. RUK), kun tuli viesti Elinin kuolemasta. Sain myös Haapaveden silloisen kirkkoherran Keijo Mäntyvaaran allekirjoittaman papintodistuksen, jossa minut oli merkitty Elinin ”kasvattipojaksi”, mikä kyllä oli asiallisesti oikein. Sain loman ja litterat.

Elinin hautajaiset olivat vuoden synkimpään aikaan. Arkku kuljetettiin ruumisautolla hautausmaan portille. Sitten se kannettiin kuusien alle hautaan, jossa oli jo valmiina hautakivi ja tekstitilaa kolmelle. Aarno oli jo merkitty, hänen nimensä kummallakin puolella oli tilaa kahdelle. Nyt jäi jäljelle vain yhdelle: Thyralle. En ollut koskaan ennen nähnyt hautausmaan kuusia niin synkkinä. Ne tuntuivat aivan erilaisilta kuin silloin, kun olimme käyneet jouluaattoisin viemässä Aarnon haudalle kynttilät. Silloin kuuset olivat vain lisänneet joulun tunnelmaa.

Thyra jäi näin Onnelaan lähes yksin, kun täysihoitolaisetkin yksi kerrallaan kaikkosivat. Meidän keskinäinen suhteemme ilmenee Helvi Mäntyvaaran kirjeestä minua syvästi koskettavalla tavalla.

Onnela myydään

Thyran on täytynyt olla hyvin huolissaan velkojen paineessa. Niiden maksaminen olisi ollut hänelle mahdotonta. Hänen on täytynyt viettää monta unetonta yötä, kunnes ratkaisu tuli hänelle unessa: ”Osuuskassahan tämän ostaa.”

Samaan tapaan kertoi Ahti Pekkala, joka silloin oli osuuskassan johtaja, kirjeessään minulle näin:

”Onnelan kauppa osuuskassalle tapahtui Thyra-neidin aloitteesta. Hän kertoi nähneensä unta, jossa sanottiin, että ’osuuskassahan sen Onnelan ostaa’ ja sen perusteella pyysi neuvottelua. Tosin hän kertoi kovasti miettineensä talon kohtaloa jo pitempään.”

Kauppa tehtiin marraskuun 12. päivänä 1954. Onnelan rakennus ja tontti siirtyivät osuuskassan omistukseen. Thyra pääsi veloistaan, ja ylimääräistäkin jäi sen verran, että hän hankki seurakunnalle lahjaksi arvokkaan messukasukan. Lisäksi hän saattoi nyt ja kerrankin elää ilman taloudellisia huolia. Ja sen hän oli mielestäni todella ansainnut.

Kauppaan ei sisältynyt irtaimistoa. Thyra piti itsellään ”elinikäisen asumis- ja hallitsemisoikeuden nykyisinkin omassa hallinnassaan olevissa huoneissa, johon kuuluvat alakerroksessa sali ja sen viereiset kaksi huonetta, keittiö ja eteiset sekä yläkerroksessa olevat kaikki neljä huonetta, niin myös käyttöoikeus tarpeellisiin ulkohuoneisiin. Lisäksi myyjä saa vapaat pilkotut polttopuut hallinnassaan olevia huoneita varten sekä vapaan valon.”

Ahti Pekkala kirjoitti minulle myöhemmin, että Onnela hankittiin kassalle nimenomaan tontin takia. Sen sijaintihan oli erinomainen taajaman keskustassa – ja on sitä edelleenkin, sopiva Osuuspankin toimipaikalle.

Kauppakirjassa myyjä oli pidättänyt itselleen käyttöoikeuden myöskin saunaan. Siellä minäkin kylvin muutaman kerran Ahti Pekkalan kanssa, ja pohdiskelimme kaiken muun ohella myös asuntopolitiikkaa, tarkemmin sanottuna vuokrasäännöstelyä. Myöhemmin minun varsinainen ammattini liittyi juuri asuntopolitiikkaan, mutta silloin en tainnut ymmärtää siitä paljonkaan.

[Kuva: Häät Onnelassa]
Vastoin Elinin kertomaa, että viimeiset häät olisivat olleet Onnelassa 1904, rovasti Keijo Mänty­vaara vihki morsiameni (nyt jo kauan sitten edes­men­neen) Marga­ret­ha Jo­ke­lan ja minut salissa 17.6.1956. Morsian tuli ylä­ker­ras­ta, kuten Elin kertoi Jennyn häistä, mutta sulhas­pojat kyntti­löineen puut­tui­vat. Morsius­neito oli Ritva Hankonen (nyk. Salonen).

Kesällä 1956 edessä olivat viimeiset Onnelassa vietetyt häät. Kesäkuun 17. päivänä ne olivat, morsiamenani Margaretha Jokela, jo kauan sitten edesmennyt, kuten myös kirkkoherra Keijo Mäntyvaara, joka meidät vihki. Näin kumoutui Elinin muistiin merkitsemä huomautus, että ”ne olivat viimeiset häät Onnelassa”, kun hän tarkoitti Kockien häitä vuonna 1904. – Vihkimisen jälkeen lähdimme aamulla avioparina häämatkalle Utsjoelle lohia pyytämään. Ensio Repo oli taas autoineen kuvassa mukana.

Helvi Mäntyvaara kertoo Thyrasta ja Onnelasta

Kirjoitin 90-luvun alussa Thyra Holmqvistista Postitorvi-lehteen. Saadakseni lisätietoja kirjoitin Helvi Mäntyvaaralle, Keijo Mäntyvaaran puolisolle (ruustinnalle). Hän oli jo silloin leskeksi jäänyt, melko iäkäskin, ja asui Tampereella Koski-Kodissa. Hän vastasi melkein heti ja kirjoitti minulle pitkän kirjeen. Koska hänen näkönsä oli heikko, miniän piti kirjoittaa osa hänen sanelunsa mukaan. Näin hän kirjoitti 20.10.1991:

Hyvä Jorma Aaltonen

Kiitos, että vielä muistitte minut. Minä muistan teidät hyvin, olinhan häissännekin Onnelassa. Mutta tällä hetkellä olen sairaalassa keuhkoveritulpan takia… suurimman osan kirjoitti miniäni saneluni mukaan. Ehkä tämä on pienenä lisänä muistelmiinne Thyrasta. Voin kohtalaisen hyvin ja olen kovalla lääkityksellä.

Lämpimin terveisin Helvi Mäntyvaara

Ja sitten varsinainen kirje:

Vaikutelmia

Onnelan päärakennus oli kuin pikku palatsi keskellä kirkonkylän muita rakennuksia. Kansanopistokin oli sijainniltaan alempana ja sivummalla, joten se ei käynyt vertauskohdaksi. Sisälläkin rakennus oli upea, Sali oli suuri ja korkea, sanottiin hyväksi musiikkihuoneeksi. Tosin Thyralla ei ollut soitinta ainakaan meidän aikanamme…

Ruokasali oli varjon puolella, mutta hyvin kodikas. Siellä istuin monet kerrat harjoitellen ruotsin puhumista Thyran kanssa kahvikupin ääressä. Thyra lukeutui tietääkseni ruotsinkielisiin. Niinpä kun Haapavedelle tuli v. 1950 kummikuntavieraina Ruotsista Garpenbergin kanttori rouvineen, oli ilman muuta selvää, että he asuivat Onnelassa, kun Thyra hallitsi täydellisesti ruotsin. Meitä oli siellä iltaa viettämässä ryhmä Thyran ystäviä, ja myöhemmin oli juhla opistolla. Mikkoset olivat Thyran hyviä ystäviä, Thyra piti Einestä enemmän kuin Viljosta. Viljon toisen tanskalaisen puolison kanssa hän ei oikein viihtynyt, sillä Selman kovin tanskalaisvoittoista kieltä oli hänenkin vaikea ymmärtää.

Myös Eliniin ehdin tutustua. Hän oli saanut sairaanhoitajakoulutuksensa Kirurgissa Sofie Mannerheimin oppilaana, jota hän sydämestään ihaili ja kunnioitti. Sofie Mannerheim puolestaan oli itsensä Florence Nightingalen oppilaita. Näin opettajatkin toimivat ikään kuin sukupolvittain.

Onnelassa asui aikain varrella täysihoidossa eräitä yhteiskoulun opettajia, ainakin Impi Mäkinen, Ville Metso ja Toini Härmä. He viihtyivät hyvin. Thyra oli luonteeltaan rehti ja ystävällinen, hänessä oli elämässä opittua viisautta. Kun minua aina kutsuilla työnnettiin ensimmäisenä ottamaan kahvia – eikä se minua miellyttänyt – Thyra sanoi: ”Minä vapautan sinut moisesta velvollisuudesta, olen kyllin vanha aloittamaan.” Näin hän auttoi minua luontevasti.

Kerron tässä erään Thyran kokemuksen sota-ajalta. Ville Metso oli niihin aikoihin asunut Onnelassa ja oli rintamalla.

Ville Metson johtama joukko-osasto rintamalla oli joutunut mottiin ja uskoivat olevansa kuoleman omia. Hän valvoi koko yön ja muisteli koko elämäänsä, ihmisiä ja paikkoja, joissa hän oli ollut. Niinpä ajatteli myös Onnelaa ja oli kulkevinaan Onnelan huoneissa. Myöhemmin kävi ilmi, että Thyra samana yönä näki unta, että Ville kulki sinä samana yönä Onnelan huoneissa ja katseli tarkkaan, mitä siellä oli. Tämä osoitti Thyran herkkää ja varmaankin telepatiaan taipuvan luonnon laatua.

Thyra harrasti kaikkea ihmisystävällistä toimintaa. Hän oli aktiivinen seurakunnan, Punaisen Ristin ja Mannerheim-liiton jäsen. Hänen kodissaan kokoonnuttiin usein näissä merkeissä.

Thyralla oli toisaalta hyvin valoisa ja leikillinen mielenlaatu, mutta toisinaan me keskustelimme myös hyvin vakavista asioista. Niinpä kerran puhelimme, kuinka olemme vakavasti kiinni elämässä monin sitein. Thyraa sitoi elämään erityisesti hänen suuri rakkautensa Jorma-poikaan. Hän sanoi, että kun hän ajattelee kuolemaa, niin hän tuntee, että hän ei haluaisi kuolla, koska hän niin mielellään haluaisi nähdä Jorman aikuisena – ja sitten hän haluaisi nähdä Jorman ylioppilaana ja sitten hän tahtoisi nähdä mille elämänuralle Jorma antautuu. Ja sitten hän tahtoisi nähdä, kuinka Jorma perustaa oman kodin ja perheen. Kaikki tämä sitoi häntä elämään enemmän kuin mikään muu. Niinpä hänestä tuntuu joskus, että se sitoo liiaksikin ja estää kaipaamasta taivasta. Tässä kaikessa hänelle on tullut rakkaaksi eräs virsi Kangasalan kirkkoherra Emil Ponsimaan kirjoittama ”Olen vankina täällä mä tiedän sen…”. Tämä virsi oli siihen aikaan vain Siionin virsissä, mutta nyt se on uudessa virsikirjassakin, tosin turhaan korjailtuna.

Tässä nyt on eräitä muistoja ystävästäni Thyrasta. Useimmat asiat ovat liian hämäriä kerrottaviksi, mutta hänen muistonsa on silti hyvin elävänä mielessäni.

Thyra ehti nähdä minut aikuisena, akateemisen loppututkinnon suorittaneena, vihkiäisissäni, perheenkin perustaneena ja yhden lapsen isänä. Ilmoitin hänelle sähkeellä Haapavedelle toukokuun 2. päivänä 1957: ”Poika painaa 3 520 g. Molemmat voivat hyvin.”

Ja Thyra, joka oli jo tiennyt odottaa tietoa, kertoi ilosta ”keittäneensä hiirille teevettä”.

Keijo Mäntyvaara oli Haapaveden seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1950–1961, ja saman ajan oli hänen ”ruustinnanaan” Helvi Haapavedellä. Tämä sydämellinen ihminen kuoli melko pian kirjeensä lähettämisensä jälkeen, mutta ehdin lähettää hänelle sekä kiitoskirjeen että kirjoitukseni.

[Kuva: Elin ja Thyra]
Kor­keit­ten ja leveit­ten etelä­ik­ku­noi­den ansios­ta saliin tulvi valoa alku­ke­vääs­tä myö­häis­syk­syyn. Kukka­run­sau­desta pää­tel­len kuva on otettu Elinin 75-vuo­tis­päi­vien jäl­keen hei­nä­kuus­sa 1948. Elin ja Thyra ovat ku­vas­sa. Ka­peat val­koi­set ma­tot kuu­lui­vat salin kesä­asuun.
[Kuva: Thyra ja kanat]
Thyra teki alun alkaen paljon taloustöitä. Ruoanlaitossa hän käytti joskus apunaan ”Prinsessornas Kokbokia” (Prinsessojen keittokirjaa, ruotsinkielistä laitosta). Kanoja hän hoiti mielellään, tässä Thyra niitä ruokkimassa. Kuva Jorma Aaltonen.

”Vanha postineitini”

Onnelan talo oli siis myös postitalo, jos sitä ilmausta voi tähän soveltaa. Alun perin posti tosin toimi sivurakennuksessa, sitten päärakennuksen länsipäässä ja lopulta itäpäässä, jossa Hilma Repo (o.s. Torkkola) piti myöhemmin kukkakauppaa.

Työpaikan läheisyydestä oli Thyralle haittaakin. Pitkään aikaan ihmiset eivät oivaltaneet virallisten aukioloaikojen merkitystä. Jos posti oli kiinni, mentiin ”sisäkautta” eli keittiön tai peräti ”paraatioven” kautta. Ja Thyra auttoi aina, vaikka tuskittelikin joskus, miksi esimerkiksi kansakouluntarkastaja Verneri Varpelaide toi aina korillisen kiertokirjeitä postin sulkemisajan jälkeen. Näitä koreja tuli sitten enemmänkin, kun Kansanvalistusseuran Kirjeopisto muutti sodan aikana Haapavedelle. Sen toimitalona oli opiston poikien ”käsityöpuoli” eli rakennus lähellä maantietä ja tietysti lähellä myös Onnelaa.

Thyran aikana, jolloin Pohjanmaan ratakin oli valmistunut, posti tuli Oulaisista. Se tuotiin sieltä aluksi hevoskyydillä, sittemmin ”onnikalla”. Talvisin ei koskaan tiennyt, milloin posti ehtisi junalta ajoissa perille.

Erityisesti sota-aikana kuljetus oli ongelmallista. Lumipyryn tullessa posti oli tuotava hevoskyydillä, ja se tiesi monen tunnin myöhästymistä. Muistan hyvin, miten postihevosta odotettiin puoleen yöhön asti, joskus ehkä pitempäänkin. Ja kun se tuli, kuorma oli purettava ja lajiteltava. Minkäänlaisia ylityökorvauksia ei silloin maksettu.

Thyran äidinkieli oli ruotsi, mutta suomenkielisen koulun ja käytännön opin ansiosta hän puhui ja kirjoitti molempia virheettömästi. Postin isot päälliköt olivat huomanneet, että tuollahan on sopiva koulutuspaikka ruotsinkielisille harjoittelijoille, jotka hädin tuskin osasivat suomea. Thyra otti heitä mielellään oppiinsa. He asuivat Onnelassa täysihoidossa.

[Kuva: Thyran syntymäpäivät
Elin kertoi, ettei Onnelassa ennen vietetty syntymäpäiviä, vasta Thyran 60-vuotis­päivä maalis­kuussa 1939 oli ensim­mäinen. Ojennan 7-vuotiaana sanka­rille kukkia ja esitän ulkoa Viljo Mikkosen kirjoit­taman ja opet­taman onnit­telu­runon. Nimi­päivät olivat Onne­lassa olleet syntymä­päiviä tärkeäm­piä. Kukapa olisi arvan­nut, että sota alkaisi vielä saman vuoden syksyllä.

Minulle läheisin harjoittelija oli Alfred Englund, kotoisin ruotsinkielisestä Vöyrin kunnasta. Tullessaan Onnelaan hän osasi sanoa vain: ”Minne olla se uusi appulainen.” Thyra moitti kovasti postintuojia, jotka sanoivat Englundia ”postipojaksi”. Hän oppi suomea hyvin nopeasti ja oli minullekin kaveri, vaikka vanhempi olikin. Hän muun muassa vei minua pyörän tarakalla rapujahtiin Haapakoskelle ja haki myös. Pidin hänestä. Haapaveden naismaailmassa häntä taidettiin sanoa ”Don Alfredoksi”, sillä hän oli tyylikäs mies. Hän meni naimisiinkin Haapavedellä, ja jäi uudelle asuinseudulleen loppuiäkseen. Hänen vaimonsa Vieno toimi pitkään sivutoimisesti kirjastonhoitajana.

Valitettavasti Alfred sairastui keuhkotautiin juuri ennen kuin tehokkaat lääkkeet tähän sairauteen saatiin käyttöön. Olisi tarvittu vain muutama vuosi – tai ehkä vähemmänkin – ja hänet olisi luultavasti voitu parantaa. Thyran tilikirjasta vuodelta 1950 näkyy synkkä merkintä: Englundin seppele 750 mk. Onnelassa Englund oli arvostettu mies.

Ruotsin kielen taito ei Thyralta ruostunut. Kun hän kerran kävi Kokkolassa ja meni siellä kampaamoon, työhön ryhtyi nuori kampaaja(tyttö). Paikalle saapui luultavasti tytön poikaystävä, joka sanoi ruotsiksi: ”Mitä noita haivenia kammata kannattaa”, mihin Thyra pojan ällistykseksi laukaisi samalla kielellä: ”Kyllä kannattaa, jos minä käsittelyn tilaan ja maksan.”

Nuorukainen oli sen tien lähtenyt ja tyttö punastunut.

Postissa oli tietenkin kaikenlaisia ongelmia. Aukioloajat eivät olleet ainoa pulma. Asiakkaat eivät varsinkaan alkuaikoina oikein osanneet kirjekuoreen tai pakettiin kirjoittaa vastaanottajan nimeä eivätkä osoitetta. Siinä piti sitten neuvoa ja opastaa, ettei jollekin Hildalle aivan näin paketti mene. Asiakkaat olivat kuitenkin siihen aikaan nöyriä ja pyysivät vain ”postifröökynää” kirjoittamaan, ja Thyra tekikin sen paheksumatta.

Toisin oli, kun talvisota syttyi. Silloin postin työmäärä kasvoi tavattomasti. Haapavedelle siirrettiin väkeä sotaa pakoon Nurmeksen Höljäkästä. Evakoiden postitavat eivät olleet Thyralle mieleen. Hän kertoi, etteivät he osaa ollenkaan käyttäytyä. Nousevat odotushuoneessa tuolille tai pöydällekin ja huutavat sieltä, onko tullut postia minulle. Posti löytyi, jos sitä oli, mutta käytös oli Thyran mielestä sopimatonta.

Thyra siirtyi täysinpalvelleena eläkkeelle maaliskuussa 1946. Postiaan hän hoiti hyvin (nimikirja on nuhteeton). Nuoria hän aina ymmärsi. Aina hän tähdensi opintojen merkitystä ja sitä, että aina kannattaa yrittää, muuten ei mitään voita. Tämä on sellaista viisautta, jota erityisesti arvostan. Minuakin hän opinnoissani kannusti. Meillä oli 50-luvulla tapana, että luin iltaisin kurssikirjojani joululomilla ruokasalissa, josta oikeastaan oli tullut olohuone – sali kun oli jätetty kylmilleen – uunitulen ääressä, ja Thyra luki vuoteessaan postillaa – tai sitten Seikkailujen maailma -nimistä lehteä, silloista jännityslukemistoa. Isossa talossa oli hiljaista, mutta ei hiirenhiljaista, sillä ylhäältä katonnurkasta kuului hiiren nakerrusta. Radio saattoi joskus olla auki, ja erityisesti Thyra piti iskelmästä ”Oi, jos oisit kultaseni sokerpalanen…” ”Ameriikan kello” löi tasatunnit, ja vanha puutalo hengitti. Miten voisin tuon tunnelman unohtaa!

Thyra oli Haapavedellä monessa mukana. Osuuskaupan johtokunnan yli 40 vuotta kestäneestä jäsenyydestä ja kunniajäsenyydestä hän sai merkittävän kunnianosoituksen: ”Tunnustukseksi Teidän pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta toiminnastanne puolueettoman osuuskauppatoiminnan alalla on Yleisen Osuuskauppojen Liiton hallintoneuvosto päättänyt antaa Teille SOK-merkin.” Merkki on kultainen, ja sen saajia on harvassa. Päiväys on ”Helsingissä toukokuun 21 p:nä 1954”.

Kansanopiston johtokunnassa Thyra oli samoin vuosikymmeniä, mistä hän sai Suomen Kansanopistoyhdistyksen kunniamerkin 4.4.1953. Pitkästä virkaurastaan hän sai Tasavallan Presidentin myöntämän Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein. Näin Thyrasta tuli isänsä tapaan ritari. Arvonimi oli tosin jo G. R. Holmqvistin aikaan vanhentunut.

Jäsenenä Thyra oli myös kirkkoneuvostossa, NNKY:ssä, Mannerheim-liitossa, emäntäkoulun johtokunnassa ja monessa muussa. Hän oli kokoomuksen vankkumaton jäsen, muttei suostunut ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa.

Thyra muuttaa talveksi Ouluun

Täysihoitolaiset hupenivat 50-luvulla. Viimeinen muuttaja oli Impi Mäkinen, joka muutti omaan aravaansa vuoden 1957 tienoilla. Onnelaan jäi vain kaksi vakinaista asukasta: tietenkin Thyra ja hänen apulaisensa Eeva Kiveslahti.

Syksyllä 1958 Thyra muutti sukulaisensa ja pitkäaikaisen virkatoverinsa Anni Laurinin luo Oulun Tuiraan. Joulua olimme kuitenkin perheeni kanssa Onnelassa. Thyra kuvasi perheeni vierailua kirjeessään ”tähdenlennoksi” ja esikoispoikaani Jyrkiä ”aivan ihanaksi”. Tuo joulu oli selvästikin meille kummallekin hyvin tärkeä.

Tuiran-kodissaan Thyra viihtyi hyvin ja iloitsi erityisesti nykyajan mukavuuksista. Hän kirjoitti sieltä sisarelleni Maijalle kirjeen 12.2.59, jossa on tietoja myös Haapaveden naapurista:

”Sitten vähää ennen joulua kuoli naapuri Uudentalon isäntä (tarkoittaa Ville Uusitaloa) aivan äkkiä. Hän oli ollut naapurini parikymmentä vuotta ja erittäin hyvin tultiin toimeen, niin että se järkytti etenkin sellaista, jolla itsellään on huono sydän…

Täällä minä Annin kansa olen ollut jo toista kuukautta ja Onnela on kylmillään, vaan minä en tullut siellä toimeen kylmyydessä ja yksinäisyydessä. Täällä on lepoa ja lämmintä…

Nukumme paljon ja juttelemme 50 vuotta sitten tapahtuneista asioista. Ei se ole henkevää…

Täällä on harvinaisen tasainen lämpö huoneissa nim. 20 astetta ja kylpyhuoneessa 23 astetta. Se onkin talon paras huone. Kyllä minä nautin kun siellä saa vanhaa ruumistaan pestä luttuuttaa…

Ensi viikolla käyn Haapavedellä hakemassa lisää vaatteita ja katsomassa onko Onnela paikoillaan. Impillä (Mäkinen) on hieno asunto uudessa Arava talossa. Menen sinne sisälle.”

80 vuotta ja sitten…

Se on tiettävästi Thyran viimeinen kirje. Hän palasi Tuiraan ja varmaan alkoi odottaa 80-vuotissyntymäpäiviään, jotka olivat maaliskuun 22. päivänä. Lähetimme Helsingistä hänelle pienen lahjan ja Finnairin liput. Olimme sopineet, että hän tulisi meille syntymäpäivien jälkeen joksikin aikaa asumaan ja tapaamaan vanhoja ystäviään, joita oli vielä Helsingissä. Olin jo sopinut, että Convair Metropolitanin lentoemäntä osoittaa hänelle erityistä huomaavaisuutta.

Matka lykkääntyi, kun Thyra sairastui influenssaan, joka ei ottanut parantuakseen. Impi Mäkinen kirjoitti hänelle kirjeen huhtikuussa: ”Sain tämän aamun postissa kortin ja luulin aluksi että se oli Helsingistä, mutta se olikin Annilta, jossa hän kertoi sinun sairastuneen lentsuun. Pääset varmaankin ajoissa hyvään hoitoon. Ja minä eilen ajattelin, että onpa Sinulle kaunis ilma lentää Helsinkiin.”

Impi Mäkinen ei olisi suurin surminkaan mennyt lentokoneeseen, mutta Thyra nautti ”lampaiden katselemisesta” sieltä ylhäältä. Pilvet olivat hänen mielessään.

Sitten saimme äkkiä tietää, että Thyra oli kaatunut kotona ja hänet oli viety sairaalaan. Kysymyksessä oli iäkkäälle erittäin vakava vamma: hänen reisiluunsa oli murtunut.

Thyra sairasti Oulun lääninsairaalassa. Vain kaksi kertaa pääsin häntä tervehtimään. Ensimmäisellä kerralla tulimme koko perheen voimin, ja Jyrki, silloin kaksivuotias, ojensi hänelle ruusukimpun. Siitä hän oli kertonut haapavetisille vierailijoille, että ”Jyrki toi hänelle sylillisen ruusuja”. Jo silloin minusta näytti, ettei Thyra enää toivu. Hän ei oikein jaksanut puhua, mutta ”Onnelan korkeat huoneet” hän mainitsi moneenkin kertaan.

[Kuva: Hautajaiset]
Thyra Holmqvistin viimeinen matka alkaa. Vasemmalla Esko Saajoranta, keskellä takana vanhan kirkon alttaritaulu, oikealla minä.

Sama toistui, kun kävin hänen luonaan toisen kerran heinäkuun alussa. Yritin piristää häntä. Kerroin, että hän voi tulla meille Helsinkiin, hankimme hänelle oikein televisionkin, joka silloin vielä oli uutta. Senkin kerroin, että meille on rakenteilla rivitalohuoneisto Tapiolaan, ja sieltä hän saisi oman huoneen. Nämä eivät olleet katteettomia lupauksia, sillä niin me olimme vaimoni kanssa suunnitelleet. Thyra ei oikein jaksanut vastata, mutta ilahtuneelta hän näytti. Hoitaja kertoi, että hän oli ollut samana aamuna tavallista pirteämpi.

Toisen käyntini jälkeen neuvottelin Thyraa hoitavan lääkärin kanssa. Kysyin, olisiko mahdollista siirtää häntä Onnelaan, kun minullakin oli kesäloma tulossa. Olisimme hoitaneet häntä vaimoni kanssa yhdessä. Silloin en ajatellut, miten sen voisi käytännössä hoitaa. Lääkäri kuitenkin sanoi, ettei se ole mahdollista ja antoi selkeästi ymmärtää, ettei Thyra enää toivu. Se olikin viimeinen kerta, jolloin näin Thyran elossa, sillä heinäkuun 22. päivänä sain Anni Laurinilta sähkeen: ”Thyra nukkui ikiuneen tänään ota yhteys no 12924 = Anni +++”

Hautajaiset Onnelassa olivat koruttomat. Thyra haudattiin samaan hautaan, jonka hautakivessä olivat ennestään Aarnon ja Elinin nimet. Olin tietenkin läsnä vaimoni kanssa.

Olin ainoa testamentinsaaja. Thyra oli aiemmin tehnyt luettelon Haapavesi-Seuralle tulevista esineistä. Luonnollisesti suostuin tähän.

Saatoimme ottaa vastaan vain pienen osan irtaimistosta. Muu myytiin huutokaupalla. Minun luontoni ei antanut periksi mennä näkemään, miten minulle rakkaiksi tulleet esineet siirtyisivät muihin käsiin ja miten Onnelan sali muuttuisi huutokauppakamariksi. Vaimoni Margaretha ja Hilkka Merikallio järjestivät tilaisuuden.

Talo määrätty hävitettäväksi

Thyran poistuttua Onnela jäi kokonaan Osuuskassan haltuun. Sitä käytettiin monenlaisiin tarkoituksiin. Siellä oli muun muassa ammattikoulun luokka ja remonttinsa aikana myös Thyran lempikauppa eli osuuskauppa. Tulikin pääsi nuoleskelemaan itäpäädyn räystäitä.

Kassan johtokunta päätti kokouksessaan 13.10. pöytäkirjan 226/70 pykälän mukaan:

”Onnelan purkamisasia päätettiin antaa Juho Männikölle ja hänen hankkimalleen porukalle, 600,- markan hinnasta. Purkuun sisältyy puurakenteiden, savuhormien, tulisijojen ja kaikkien täytteiden ynnä muiden roskien poiskuljetus niin, ettei paikalle jää muuta kuin kivijalka…”

Sekin poistettiin pian uuden ajan tieltä.

Näin päättyi taru Onnelan talosta. Ajat muuttuvat ja asenteet niiden mukana.