Talvisota

Marraskuun viimeisenä päivänä 1939 ”mennyt maailmani” tuhoutui lopullisesti. Onnelaan tuli radion kautta tieto, että Helsinkiä oli pommitettu. Sota oli alkanut.

Onnela tupsahti äkkiä ”pakolaisia” talo täyteen. Helsingistä tulivat isäni V. T. Aaltonen äitipuoleni ja sisarteni Maijan ja Sirkan kanssa. Muita oli muun muassa sukulainen Elin Kock, ”kapteenskaksi” kutsuttu, joka sodan aikana aina istui salin sohvalla ja kutoi kaulaliinaa jo ajat sitten kuolleelle kapteenimiehelleen. Elin mainitsi edellä, että heidät oli vihitty Onnelassa. Siiri Friman, jolla oli oma talo Kuusela lähellä, oli ainakin minun mielestäni Onnelan asukas. Hän opetti sisarelleni englantia.

Haapavedelle tuli Nurmeksen Höljäkästä siirtolaisia (myöhemmin evakoiksi nimettyjä), ja heitä asui Onnelassakin ”toisen pään” eli itäpään keittiössä ja sen viereisessä huoneessa. Jatkosodan loppuvaiheessa samoihin tiloihin asettui Kuusamon evakkoja. Sotien loputtua siirtolaiset muuttivat takaisin kotiseudulleen.

Onnelassa taisteltiin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Minua ei sota pelottanut vähääkään. Tiesinhän minä, että yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää. Se kuuluisa yhdestoista ei tullut mieleenkään. Sotaponnisteluista muistan vain, miten Onnelassa tehtiin saappaanpohjallisia sanomalehdistä. Niistä leikattiin sopiva kuvio ja sitten ommeltiin tukeva pohjallinen moninkertaisesta lehtipaperista. Siihen minäkin pystyin. Myös lapasia kudottiin, mutta ne poikkesivat entisistä. Liipaisinsormi piti kutoa erikseen. Minä olin koulussa oppinut vain virkkaamaan.

Romunkeräykseen osallistuin innokkaasti. Nyt olen jokseenkin varma, että romun mukana meni arvotavaraakin. Tarkastin kaikki Onnelan kolot niin hyvin kuin pystyin, lastasin vesikelkan ja vedin sen Maan Romun keräyspisteeseen, joka sijaitsi parakissa suojeluskuntatalon vieressä. Mahtoivatko kaikki tavarat todella mennä oikeaan osoitteeseen?

Ainakin pari hälytystäkin koettiin. Ensimmäisen kuulin Onnelaan, kun Eljas Mikkonen juoksi kylänraittia, puhalsi torveen ja huusi ilmahälytystä. Olin silloin poissa koulussa kaipa jonkinlaisen influenssan takia, ”lentsuksi” sitä silloin sanottiin.

Koulussa olikin tapahtunut melkoisesti. Kaikki koululaiset oli määrätty juoksemaan metsään. Heidän peräänsä oli viety Hanna Muttonen, ”Rouvaksi” sanottu, reellä. Kun ajattelee Rouvan fyysistä olemusta, reen käyttö oli kyllä aivan paikallaan. Koulusta muistan myös elämäni ensimmäiset hiihtokilpailut. Sijoituin viimeiseksi, Veikko Mikkonen keskeytti. Palkinnoksi sain rasian Sisu-pastilleja. Luultavasti Veikkokin sai.

Toisenkin hälytyksen ainakin luulen muistavani. Silloinkaan en ollut koulussa. Onnelan väki meni niin sanottuun kaukokellariin, jossa säilytettiin perunoita. Impi Mäkisellä oli iso matkalaukku mukanaan, mutta vaikka utelin, en saanut tietää, mitä sen sisällä oli. Saattaa olla, että maisteri Mäkinen oli saanut jonkinlaisen trauman vapaussodan aikana tapahtuneesta Tampereen taistelusta, jolloin hänenkin kotitalonsa oli palanut muuria lukuun ottamatta poroksi. Impi oli silloin nuorena tyttönä piileskellyt juuri kellarissa.

Minä varustin oman ”suojani” saunan yläpuoliseen hakaan. Siellä oli melko syvä kuoppa, ehkä siinä oli ollut joskus lähde. Sen päälle kasasin puitten oksia ja lunta. Kun hälytys sitten tuli, sieltä oli mukava tirkistellä viholliskoneita, joita ei koskaan näkynyt.

Onnelaan tuli sodan aikana uusi lehti, Suomen sosialidemokraatti. Sen oli tilannut isäni, ja jotenkin minuun tarttui sellainen käsitys, että vähän vinosti sitä lehteä katseltiin. Isäni ei kylläkään ollut koko ikänään minkään puolueen jäsen. Hän näyttää epäilleen Onnelaan tulleitten oikeistolehtien luotettavuutta, vaikka sensuuri valvoi tietenkin myös sitä.

Isäni oli luonteeltaan hyvin rehellinen, realistin ja pessimistin rajamailta, taisi kallistua enemmän pessimismin puolelle. Sodasta hänellä oli varmaan hieman toisenlainen käsitys kuin meillä muilla: realistisempi. Hän oli varmasti mielessään laskenut voimasuhteet ja niiden perusteella päätellyt, että Neuvostoliitto valtaa Suomen. Siksi hän lähetti molemmat tyttärensä, sisareni Maijan ja Sirkan, sotalapsiksi Ruotsiin. Vasta paljon jälkeenpäin kuulin Maijalta, että hän olisi lähettänyt minutkin, mutta tätini olivat saaneet suostutelluksi hänet luopumaan aikeistaan. Ja luultavasti hän oli ajatellut lähtevänsä itsekin lastensa perään. Hänellähän oli hyviä virkavelisuhteita Ruotsiin.

Minä vain luin innostuneena sotauutisia suomalaisten voitoista. Mieleeni jäi erityisesti kuva Raatteen tieltä, joka on varmaan monen ikäiseni suomalaisen muistissa. Siinä oli etualalla suomalainen upseeri valkoisessa puoliturkissa ja vieressä tuhottu isokokoinen neuvostopanssari. Ympärillä oli sotaromua. Jos olisin vähänkin ajatellut, olisin huomannut, että neuvostojoukkojen tarkoituksena oli katkaista Suomi kahtia. Silloin olisi ollut hyvin mahdollista, että myös Haapavesi olisi joutunut sotatoimialueeksi. Seitsenvuotiaalta pojalta ei kai sitä voine vaatia. Isäni ei mitenkään antanut minun ymmärtää omia ajatuksiaan – hän ei halunnut pelotella minua – mutta luulen hänen kertoneen niistä tädeilleni. Tiedemies ei usko ihmeisiin, vaikka niitä tapahtuu, kuten talvisota todistaa.

Kuolonviestejäkin Onnelaan tuli. Altto Tervo, lukiolainen ja Onnelassa koulukortteerissa ollut, oli kaatunut. Hänet muistan hyvin, kun hän Raution rannan laiturilta teki voltteja veteen. Altto oli hävittäjälentäjä.

Sitten tuli vielä läheisempi viesti: velipuoleni Matti (Matts) oli kaatunut Säkkijärvellä vain pari päivää ennen rauhan solmimista. Hän oli pst-vänrikki. Hänen sankarihautajaisissaan olin sodan päätyttyä Kulosaaren Leposaaren hautausmaalla. Heitin violetin kukan arkun päälle. Matti oli saanut vihollisen ammuksen niin pahasti päähänsä, että isäni vanhan palvelijan Maijun oli käytävä tunnistamassa hänet. Isäni ei siihen kyennyt.

Maaliskuun 13. päivänä 1940 kuulimme radiosta, että rauha oli tehty Moskovassa. Silloin oli harvinaisen kuulas ja kirkas maaliskuinen kevätpäivä. Oli ihmisiä, jotka laskivat Suomen lipun puolitankoon.

Rauhasta uuteen sotaan

Ei auta mukailla Tolstoita, sillä ensiksi tuli rauha ja sitten uusi sota.

Talvisodan päätyttyä Elin tuli ja kertoi, että Pappa ottaisi minut mukaansa Helsinkiin. Vieläkin ihmettelen, miksi isäni ei kertonut siitä minulle itse. Jos oikein arvaan, hän ei uskaltanut. Joka tapauksessa järkytyin – ja tämä on lievä sanonta. Minun piti lähteä Haapavedeltä ja Onnelasta, kotiseudultani ja kodistani. Ja jätettävä rakkaimmat ihmiseni, Onnelan tädit.

Siitä seurasi pitkäksi aikaa juurettomuuden tunne. En oikein tiennyt, mistä olin kotoisin. Tulin ensin tulokseen, etten todellakaan ollut mistään kotoisin – kahdessakin merkityksessä. Sitten aloin ajatella, että kotipaikkani on Haapavesi, vaikka olenkin syntynyt Helsingissä. Ja näin se on ollut näihin päiviin asti.

Lähtöni Haapavedeltä tapahtui pian rauhanteon jälkeen. Edelleen kirkkaassa säässä Larun pirssi vei Aaltosen perheen Oulaisiin. Se oli isäni mielestä ylellistä, ja johtui kai vain bussiyhteyksien puutteesta. Autossa olivat mukana ainakin isäni, hänen uusi vaimonsa, äitipuoleni Tyyne sekä Hilma Haukipuro, josta tuli meille kotiapulainen.

Matkan varrella sattui jännittävä tapaus: auton takarenkaat luiskahtivat jotenkin ojan puolelle. Laru otti lumiketjut, sujautti ne takapyörien alle, ja niin vain työnsimme auton takaisin tielle.

Matka Oulaisista Helsinkiin kesti yli puoli vuorokautta. Istuimme kolmannen luokan liukkailla puupenkeillä. Näkymistä jäi mieleeni Tampereen pommitettu asemarakennus. Sodan jälkiä en ollut nähnyt Haapavedellä. Ja joitakin avonaisia tavaravaunuja, joihin oli kuormattu pressulla suojattuja tykkejä, näin matkalla.

Asuimme ensin Helsingin ulkopuolella Haagassa. Sitten muutimme Töölön Museokadulle. Silloin minut pantiin valmistavaan kouluun. Valmistavat koulut olivat yksityisiä laitoksia, ja niissä valmistettiin oppilaita pyrkimään oppikouluun. Ne oikoivat ajallisesti tietä oppikouluun. Sellaisia ei enää tietääkseni ole. En oikein menestynyt, odotin vain kesälomaa.

Kesäloma tuli Thyran mukana. Hän tuli hakemaan minua Onnelaan koulun loputtua. Pääsin näin melko pian takaisin sinne, mistä olin tullutkin. Lähteminen ei nyt ollut ikävää. Tuleminen oli paluuta kotiin. Ensimmäiseksi riisuin kengät ja sukat. Olin tottunut kulkemaan avojaloin kesäisin. Opiston lapsille se oli vierasta, iso lapsiparvi taisi joskus sota-aikana potea kesäkenkien puutetta.

Kesällä 1941 sota alkoi uudestaan. Ja nyt olivat uljaat saksalaiset meidän rinnallamme nujertamassa ryssiä. Kaikkialle levinnyt, saksalaisten julkaisema, upeasti monivärisesti painettu Signaali osoitti vakuuttavasti, että olemme nyt Saksan kanssa voittamattomia. Painoasu oli syväpainolehdeksi niin hyvä, ettei siihen Suomessa pystytty vielä sodan jälkeenkään. Niitä oli melkein joka paikassa, kuten hollantilaisten tulppaanisipulien mainoksia myöhemmin.

Jatkosodan aikaan

Lienee ollut juuri ensimmäisenä sotakesänä, kun löysimme (”me” tarkoittaa minua ja ”opiston lapsia”) Onnelan sikalan takaa erittäin ison perhosen. Oitis tulkitsimme, että se oli lentänyt Ukrainasta, jossa juuri silloin käytiin saksalaisten salamasotaa! Sellaisen perhosen kuvaa ei näkynyt edes perhoskirjassamme. En vieläkään tiedä totuutta.

Minun kohteenani olivat kiitäjäperhosen toukat. Ajatus oli lähtöisin Alamaalta, jossa tytöt Liisa ja Anja Pöyhönen harrastivat samaa. He olivat kertoneet, että perhosen toukkia saattoi kerätä kesällä ja kasvattaa. Hoitamalla ne koteloituisivat lasipurkissa ja niistä tulisi talvella perhosia. Toukkia piti syöttää samalla kasvilla, jolta ne oli pyydystetty.

Olin kovasti innostunut kokeilemaan. Keräsin kiitäjän toukkia, panin ne hiekalla hyvin pohjustettuun Karhula-Iittalan lasipurkkiin ja tarjosin niille syötäväksi horsmaa, jonka lehdillä ne usein oleskelivat. Toukat tosiaan kaivautuivat lopulta hiekkaan ja koteloituivat. Kun tämä oli tapahtunut, kaivoin kotelot pois ja panin ne isältäni saamaani sikarilaatikkoon, jonka olin pehmustanut. Laatikko sijoitettiin kakluunin reunukselle, ja kuinka ollakaan: tammikuussa koteloista kuoriutui kirkkaanvärisiä perhosia keskellä talvisydäntä. Pettymykseni oli suuri, kun ne eivät kuitenkaan lentäneet, vaan kuolivat pian pois.

Näissä toukkahommissa oli mukana myös Elina Krogerus, silloinen postinkantaja. Koska jouduin lähtemään syksyisin kouluun Helsinkiin, toukkien kasvatus jäi hieman keskeneräiseksi. Niinpä hän antoi ruokaa toukille koteloitumiseen asti. Lienenkö häntä aiemmin kiittänyt? Luultavasti en.

”Alamaan tytöt” olivat muutenkin legendaarisia Onnelassa. Minulle kerrottiin heidän ajaneen pässin vetäminä kelkalla pitkin lumihankea. Totuutta en tiedä vieläkään. Alamaa oli kiintoisa paikka, koska siellä oli hanhia. Ne kaakattivat, kun Elinin kanssa kävin niitä katsomassa. Muualla Haapavedellä ei hanhia ollut.

Kalat ja kastemadot

Kalansaaliit olivat minun erityisalaani, koska olin erityisen innostunut kalastuksesta. Yleensä ongin, mutta sitten löytyi opiston ullakolta sekainen pitkäsiima. Koska opiston lapsista kukaan ei harrastanut kalastusta, sain koko lankaläjän laatikoineen. Selvitin sotkut melkoisen nopeasti. Niin minulla oli satakoukkuinen pitkäsiima. Siispä ei muuta kuin järveen laskemaan.

Tässä vaiheessa mukaan oli tullut myös Reino Viranko. Hänellä oli käytettävissään vene, jota minulla ei ollut. Niinpä kalastimme yhdessä. Reino ei suostunut syöttämään pitkääsiimaa kastemadoilla, joten minä tein sen. Minä myös laskin siiman Askonlahden tienoille tavallisesti Huikarinniemestä Eskolanniemen suuntaan Reinon soutaessa. Siimaa koettaessa Reino huopasi ja minä kerin siimaa sisään. Saimme joskus hyviäkin saaliita. Kesäkuussa tuli isohkoja lahnoja parhaimmillaan yli kaksikymmentä, kerran ”iso” haukikin. Komeasti se pomppasi vedestä, kun siimaa koin. Sen myimme opiston opetuskeittiöön. Lahnoja suolattiin Onnelassa tiinuun. Hauet kävivät kiinni pitkäänsiimaan kiinnijääneisiin pikkukaloihin, ja valitettavasti ne siimaa kokiessa oksensivat usein kalan ja koukun ja katosivat järven syvyyksiin. Kalat jaoimme tasan.

Kunnollisten matojen hankkiminen ei ollut aivan yksinkertaista. Tarvitsimme nimenomaan kastematoja, joita ei kaivamalla yleensä löytynyt. Ne olivat ongessa ja pitkässäsiimassa kestävämpiä kuin savimadot. Hämärästi kyllä muistan olleeni Mikkosen Heikin kanssa Koskelan ladon ulkopuolella etsimässä niitä pilaantuneista oljista kaivamalla. Ja sieltä niitä löytyikin. Muistelen, että olisimme lähettäneet niitä Paakinaholla Ouluun johonkin kalastustarvikeliikkeeseen. Jos saimme rahaa, niin Heikki sen kyllä vei.

Toisin oli yhteistyö Reinon kanssa. Kesäkuussa, kun oli satanut riittävästi ja ruoho ei ollut vielä ehtinyt kasvaa paljonkaan, lähdimme kastematojahtiin. Parhaita paikkoja oli Rauhaniemen edustalla ollut niitty. Kun tarpeeksi satoi, matoja oli maantielläkin, josta ne oli helppo poimia – matkalla Alamaan puutarhaan, jossa kävimme salaa. Siellä oli matoja aivan pinnassa. Varoimme tekemästä mitään haittaa kasvimaalle. – Maantiellä oli mukava kävellä paljain jaloin ja läpsytellä lämpimissä lammikoissa.

Kerran sattui (nyt) huvittava tapaus. Olimme Reinon kanssa saaneet hyvän matosaaliin. Se oli ämpärissä. Virangon keittiön portailla rupesimme saalista jakamaan periaatteena tämä minun – tämä sinun. Siis tasan. Heikki Viranko tuli paikalle ja tyrkkäsi kätensä ämpäriin reilusti yli ranteensa. Siitä hän kiskaisi suunnilleen puolet minulle, loput jäivät Reinolle. Se oli Salomonin tuomio. Muuten olisimme kai aamunsarastukseen asti jakaneet matoja yksi kerrallaan.

Kastemadot olivat tärkeitä, kun aloin onkia Pikku-Vatjuksessa. Matoja piti elättää huolellisesti kellarissa, koska niiden saaminen kesällä oli hankalaa. Virangolla oli Vatjusjärvellä Itä-Karjalan rintamalla tehty kevyt soutuvene. Sen sain vuosien mittaan yhä helpommin vesille – kasvuni myötä, tietenkin. Käyttölupa minulla oli. Aluksi se oli kai Ritolan rannassa, myöhemmin Myllyojan niskalla. Ritolasta muistan mestarihiihtäjä Jussin, kuninkaissa käyneen ja Onnelassa usein mainitun. Hiihtäjäsuuruuden tapasin vain muutaman kerran, ja hyvin leppoisalta hän vaikutti.

Uudentalon pojat ja pilkkeet

Jo ennen sotia Uudentalon perhe oli muuttanut (mutkan kautta) kirkolle Kassalaan Osuuskassan vuokralaisiksi. Siellä he pitivät matkustajakotia. Vilho ja Saara olivat vanhemmat, pojat Eero, Mikko, Risto ja Arvo. Tytärkin heillä oli. Hän oli niin paljon minua vanhempi, etten muista hänen nimeään. Hänestä taisi tulla sairaanhoitaja. Vanhemmat olivat hyvin tasaisia ja uutteria ihmisiä, kunnioituksen ansaitsevia.

Poikien kanssa – Arvo tuskin oli kovin nuoren ikänsä takia mukana – annoimme oman panoksemme Suomen puolustustaistelulle. Kysymyksessä olivat pilkkeet.

Bensiiniä oli silloin maassa äärimmäisen niukasti, ja sen puolustusvoimat tarvitsivat käyttöönsä. Siviiliautoihin asennettiin niin sanotut häkäpöntöt. Käyttöenergiaa syntyi, kun pöntöissä poltettiin puuhiiltä. Se taas syntyi pilkkeistä.

Uudentalon liiterissä – sekin kuului Kassalaan – minäkin osallistuin pilkkeiden hakkaamiseen. Poikien kanssa meillä oli hauskaa. Pienimme lyhyiksi sahattuja halonpoikasia ja lauloimme ryssänvastaisia lauluja (taisivat olla peräisin Pallelta). Minulla oli Onnelan pikkukirves, ja innostuneena jostakin laulusta iskin kirveellä likelle vasenta peukaloani. Siihen loppui minun hommani, ja vielä nytkin ja juuri nyt näen arven kädessäni.

Vuodatin vertani isänmaan puolesta.

Laskuvarjomies

Kaksi saksalaista kaksimoottorista Heinkel-syöksypommittajaa törmäsi yhteen ja syöksyi maahan Korkatin ja Ojakylän maastoon huhtikuussa 1942. Yhdeksän lentäjää kuoli, yksi pelastui laskuvarjolla. Saksan yhteyksien kautta löysin miehen elossa: hän oli Otto Klenke, radisti. Hän oli ehtinyt olla puolisen vuotta sodan loppumisvaiheitten jälkeen liittoutuneitten sotavankina. Pertti Hankonen, toisen koneen syöksyn silminnäkijä, pyysi minua hieman inhimillistämään onnettomuutta tiedoilla vainajista. Heidän sotilasarvonsa ja nimensä sain Berliinistä:

Kapteeni Gottfried Hager s. 06.07.14
Ylivääpelit:  
Josef Ricke s. 23.09.15
Alwin Lutgarth s. 23.09.13
Werner Horn s. 15.09.13
Vääpeli Emil Nagel s. 04.04.12
Aliupseerit:  
Heinrich Hellenkamp s. 27.10.17
Fridolin Hackel s. 11.03.18
Herbert Herrman s. 28.09.21
Walter, Erich Bettig s. 18.08.14

Vainajien syntymävuosista huomaa, että he todellakin olivat onnettomuuden ajankohtana 1942 nuoria miehiä. Vanhinkin eli vääpeli Emil Nagel oli aivan vasta 30 vuotta täyttänyt. Koska saksalaisvirasto on vainajien luettelossa sijoittanut nimet sotilasarvojen mukaan, ei voi tietää, miten he jakautuivat koneittain.

Näin omin silmin onnettomuudesta ainoastaan saksalaistutkijoitten tulon Haikara-koneella Onnelan männikön yli. Komeat olivat univormut heilläkin. Kone laskeutui jäälle pappilan rantaan. Virallisten papereitten mukaan toinen kone oli tuhoutunut 95 %:sesti, toinen kokonaan.

Ravut

Onnelan eläimistä olen jo maininnut lehmät, russakat, perhosen toukat ja kastemadot. Oli niitä muitakin: ravut, kissat, kanit ja yksi koira.

Ravustuksesta innostuin, kun olin riittävän varttunut niitä pyydystämään. Onnelassa kuulin sanonnan, etteivät ravut eivätkä herrat viihdy Pohjanmaalla. Herroista en osaa sanoa mitään, mutta ravuista paljonkin.

Rapuja pyydystettiin monia vuosia rapulipoilla. Niiden tekeminen ei paljon vaatinut, minäkin opin niitä kutomaan. Kokeminen tapahtui haarukkaisella rapukepillä. Syöttinä käytettiin kalanpalasia. Kestävin oli lahnanpyrstö, ja vaaleat kalat kuten särki ja lahna olivat parhaita.

Kun lippo nostettiin, osa ravuista (niitä saattoi olla kerralla lipossa hyvinkin toistakymmentä, joista suurin osa alamittaisia) luiskahti takaisin veteen, koska lipossa ei ollut laitoja. Maalle asti saadut lajiteltiin: alamittaiset eli alkot takaisin veteen, 10-senttiset eli täyköt tai sitä pitemmät pidettiin. Jokaisella ravustajalla oli itse tehty ja tarkoin mitattu rapumitta, mutta lähes aina pystyi pelkällä silmällä näkemään millilleen, oliko rapu alkko vai täykkö.

Lippalakki oli nurin vieressä, ja siihen täyköt pantiin luonnolliseen asentoon, siis vatsalleen. Kun lakin pani päähän, ravut olivat ylösalaisin ja nitisivät siellä mukavasti. Tukka siinä kastui. Myöhemmin siirryinkin sitten korin käyttöön. Ravut eivät kulje maalla takaperin, vaan kylkimyyryä. Ne uivat selällään takaperin käyttäen pyrstöä vetomoottorinaan. Ja silloin ne menevät yhtä sukkelasti kuin kalat.

Ravuilla uskon olleen jonkinlaista taloudellistakin merkitystä. ”Kaupalliset” ravustajat olivat yleensä nuoria poikia, jotka myivät – kuten minäkin – ravut eteenpäin. Minulle ne olivat merkittävä tulonlähde. Lähes kaikki tulot luovutin tädeille. Onnelassa rapuja ei syöty. Suutarin lapsilla ei ollut kenkiä. Vain Impi Mäkinen osti minulta joka vuosi sata rapua, jotka hän sitten ”reksasi” eli säilöi.

Ravustus oli myös sosiaalinen tapahtuma. Teimme (kaipa luvattomasti) nuotion, ja sen äärellä kokukertojen välillä oli aikaa puhella vaikka mistä. Ympärillä oli vain pimeä yö, nuotion valo yhdisti ja loi tunnelman. Vasta aamun sarastaessa lopetimme. Rapuhan ei päivällä syö, niin uskottiin.

Tuo usko horjui, kun uusi pyyntitapa levisi: rapumerrat. Ne saattoi jättää laskea päivällä ja kokea seuraavana. Ne olivat siis myös päivällä pyynnissä. Edelläkävijä oli Heikki Viranko. Minullakin oli Virangon kautta hankittuina mertoja. Sosiaalisesta kanssakäymisestä ei enää ollut kysymys.

Varsinaiset hyötyjät olivat ammattimaiset ravunostajat, jotka maksettuaan ensin pilkkahinnan myivät ravut eteenpäin reilulla voitolla. – Eväitäkin meillä ravustusreissuilla oli, mutta ei koskaan mitään väkeviä. Minä herätin huomiota, kun lipitin maitoa eväspullostani. Syynä oli tietenkin, että olin oppinut Helsingissä juomaan maitoa säästellen.

Joskus aikuisetkin lähtivät rapuretkelle. He ravustivat syömätarpeikseen eli paistoivat tai keittivät rapuja nuotiolla. Melkoista meteliäkin heidän nuotiopaikaltaan kuului. Taisi maito vaihtua väkeviin? – Ravustuksen lopetti rapurutto.

Kissat ja kanit

Onnelassa oli kissa minun muistini ajan. Ensimmäinen mieleeni jäänyt oli Misse, harmahtava äitikissa. Se salli minun retuuttavan itseään melkein miten vain. Pidin siitä kovasti. Joskus sillä oli poikasiakin, aivan pieniä, sokeita. Sitten tapahtui kummallista: poikaset katosivat, yhtäkkiä. Minä ihmettelin, mihin ne olivat joutuneet. Kysyinkin, ja sain vastauksen: ”Ameriikkaan.”

Kerran näin oudon miehen, jolla oli säkki kainalossaan. Jotenkin aavistin, että tuo mies oli lähettänyt ne Atlantin taakse. Vasta myöhemmin minulle selvisi karmea totuus.

Sodan aikana minulla oli kissa, jonka nimi oli Mörökölli. Nimen olin tietysti keksinyt Armas J. Pullan Ryhmy-sarjasta, jossa tarinan sankarilla Ryhmyllä oli samanniminen kissa. Tällä kissalla oli sekin kummallinen ominaisuus, että se latki sipuliviinaa. Ryhmy taisi olla aluksi korpraali, mutta kirja kerrallaan hän yleni aina vääpeliksi asti. Sodan loppuminen katkaisi Ryhmyn lupaavan sotilasuran.

Viimeisen kissani nimi oli Meripisi. Mistä lienee nimi johtunut. Se oli kirjava kuin vasikka. Se yksinkertaisesti katosi. Väitettiin, että kylällä oli nähty mies, jonka kintaat olivat samanväriset. Johtopäätös on arvattavissa, mutta selvää näyttöä ei ole eikä tule.

Sodan aikana oli tietenkin pulaa lihasta ja nahasta. Siitä kai johtui, että monessa talossa kasvatettiin kaneja. Onnelassakin niitä oli. Itse luulin olevani oikein kaninkasvattaja. Hoidin niitä tarmokkaasti, ja erityisesti mieleeni jäi kani Nöpö, jota hoidin. Kun tappoaika oli tulossa, minä syötin sille uutterasti persiljaa ja kerroin sille, että nyt sinun lihastasi tulee hyvää.

Kanit olivat ahkeria puputtajia, kun ne olivat ruohikossa. Rakensin niille liiterin väliseinästä ottamistani laudoista siirrettävän häkin. Koska alla oli verkko, ne pystyivät syömään ruohot. Sitten tapahtui tuhoisa onnettomuus. ”Kylän koirat”, minulle kerrottiin, olivat kaivaneet varmaan yhteistoimin uhriensa kanssa maata ja päässeet rikkomaan verkonkin. Kaikki kanit olivat muuttuneet vainaiksi. Siihen loppui minun kaninkasvatukseni.

Topi Toinen

Onnelassa olin pitkään toivonut itselleni koiraa. Sellainen oli melkein jokaisessa talossa. Tämä toivomus toteutui: sain koiranpennun, jotka tunnetusti ovat iloisia, tai ainakin tuovat hoivaajalleen iloa. Niin myös minun saamani pentu, jonka nimeksi tuli tietysti Topi (joskus Tobias) Aarno Holmqvistin koiran mukaan.

Topi nokitti mennen tullen kaikki surkeat yksirotuiset, joita hienoiksi sanotaan. Edustihan se ainakin kahta rotua. Kantakirjaan olisi kai pitänyt merkitä äidiksi Koskelan narttu, koska sieltä Topi tuli. Ja isäksi vahvasti epäillään Huurteen Turrea, vaikkei silloin isyystutkimusta tehty eikä DNA-näytetty otettu.

Topi tietysti kiintyi minuun, ja tunne oli molemminpuolinen. Kärräsin sille oikean koirankopin Kuuselasta, mutta Topihan kauhistui moista vekotusta ja kiersi sen kaukaa. Ikävä vain, että käydessäni Helsingissä koulua Topin hoito jäi lähinnä Thyran harteille. Joka aamu kello kahdeksalta Topi alkoi haukkua, koska halusi aamulenkille. Thyra sen vei, ja hän kertoi tulleensa kuvatuksi filmille Einolan kohdalla. Kysymyksessä on varmaan ollut Haapaveden kotiseutufilmi, jolle sitten tapahtui jotakin. Ainakaan en ole kuullut, että Thyra olisi tuon elokuvan nähnyt.

Topin oli määrä olla metsäkoira, mutta kaikkea muuta. Se oli mukana, kun kävin sorsia ahdistelemassa Kypärälammella ja ammuin. Topi tuli heti minun jalkojeni väliin piiloon. Se oli paukkupelko, ja sellaisesta koirasta ei metsästykseen ole. Muita avuja Topilla kumminkin oli, mutta hieman poikkeuksellisia.

[Kuva: Eine Mikkonen vierailulla]
Eine Mikkonen käymässä Onnelassa, salissa vasemmalla, sitten Elin ja Thyra. Topikin vilahtaa. Sohva on entisajan piilovuode eli vuodesohva, vaikka sitä ei minun aikanani tähän tarkoitukseen käytetty.

Kerran kesken pulakauden Topi ilahdutti Onnelan väkeä tuomalla kotiin viiden kilon paketin voita. Tämä tuntuu uskomattomalta, mutta pidän sitä totena. Kenties joku salakauppias oli todella paketoinut narulla voikilot ja Topi oli sen saanut hampaisiinsa. Enpä usko, että omistaja olisi voinut Topin perään haukkua, enkä myöskään, että Onnelasta olisi ilmoitettu paketista viranomaisille. Sota-aikana moraali muuttuu.

Thyra oli harras uskovainen ja kävi sunnuntaisin kirkossa. Ja kerran tapahtui niin, että hänen istuessaan kirkonpenkissä Topi oli huomannut, minne hänen emäntänsä oli mennyt. Kun ovi avautui, Topi livahti muun kirkkokansan huomaamatta pyhäkköön. Ja totta kai se löysi heti emäntänsä. Tuskinpa Topi tuli Sanaa kuulemaan. En tiedä, miten se kirkosta poistettiin, mutta arvaan kyllä, että jonkinlaisen hämmingin se aiheutti.

Topin kohtaloksi tuli autoliikenne. Se jäi auton alle Leppälahden edustalla, vastapäätä Marjomaata. Raimo Hankonen oli nähnyt tapauksen, ottanut Topin ruumiin talteen ja ilmoittanut siitä Thyralle. Niinpä hän oli vienyt leivoslaatikon Raimolle kiitokseksi.