Tähän asti olen pitäytynyt lähinnä Onnelan vanhoihin papereihin, omiini ja Oulun maakunta-arkistosta ja Haapaveden kotiseutuarkistosta saamiini. Säilyneistä asiakirjoista ei ole enää hyötyä, joten on siirryttävä muistelmiin.

Maijan kertomus

Sisareni Maija (s. 1922), muistaa ajassa pitemmälle kuin minä. Hän kertoo näin:

”Onnela oli mummoni nuoruuskoti Haapavedellä. Se oli suuri, valkoiseksi maalattu, osittain kaksikerroksinen rakennus. Siellä viettämäni kesät 1930-luvulla olivat elämäni onnellisimpia. Meistä kesävieraista huolehti silloin kaksi tätiä, mummoni sisarpuolia. He pitivät talvellakin täysihoitolaisia, sillä ison talon kunnossapitoon piti saada rahaa. Toinen tädeistä, Thyra, hoiti talossa sijaitsevaa postikonttoria, vanhempi täti Elin oli eläkkeellä oleva sairaanhoitaja. Taloudenhoidossa raskaimmat työt tekivät tietysti kotiapulaiset. Vesien kantamiset ulos ja sisään, lämmitys ja karjanhoito olivat heidän tehtäviään. Kesäisin oli vielä pidettävä huolta puutarhastakin. Tädit olivat talon ’työnjohtajia’.

Talossa oli maantien puolella pieni puutarha, jonka kunnosta pidettiin hyvää huolta. Taloon tultiin jalkaisin juuri tämän puutarhan keskikäytävää pitkin. Käytävän molemmin puolin oli istutuksia, joista osa oli yksivuotisia kukkia. Muistan hyvin leijonankidat, niitä oli joka vuosi. Myös asterit ovat jääneet mieleeni. Koristepensaita oli monta lajia. Autolla taloon tultaessa ja sieltä poistuttaessa kierrettiin puutarha, joka oli soikean muotoinen.

Pihan molemmin puolin olivat pitkät, matalat rakennukset. (Maija tarkoittaa vasemmalla puolella olleita ulkorakennuksia sekä oikealla ollutta Kassalaa.) Pääsisäänkäynti oli tietysti maantien puolella. Sisään mentiin ison lasikuistin kautta. Pihaa reunusti toisella puolella talousrakennus, jossa oli lähinnä maantietä navetta ja sen takana ulkohuone. Lisäksi siinä oli sikoja ja kanoja sekä varmasti myös jotain varastotiloja. Lähinnä talon keittiön sisäänkäyntiä oli kanojen ulkotarha, jossa myös kukko tepasteli. Sikojen tilat olivat tietysti rakennuksen takana.

Pihan toista puolta reunusti rakennus, joka ei ainakaan enää silloin ollut Onnelan käytössä. En tiedä, oliko siellä vuokralaisia vai oliko se myyty (vrt. edellä Kassalan kauppaa 1928). Tässä rakennuksessa asui jokin lapsiperhekin, mutta näiden lasten kanssa emme olleet paljon missään tekemisissä. Talo oli kai aika huonokuntoinen. Sinne kuljettiin varmaan maantien puolelta. Lieneekö siinä ennen asunut Onnelan palvelusväkeä?

Vaikka rakennuksen pääsisäänkäynti oli maantielle päin, sen suurin tila, valtava Sali, avautui järvelle. Sali oli noin 5 metriä korkea ja ikkunat varmaan 2 ½-metriset. Lattialla oli kesällä valkoiset, kapeat matot, joille ei saanut astua. Ikkunaverhot olivat vaaleat ja ohuet. Kun aurinko paistoi, Sali tulvi valoa, sillä ikkunat olivat etelään päin.

Päätyseinällä oli flyygeli, joka silloin oli jo aika huonokuntoinen. Sen yläpuolella oli Onnelasta vuonna 1923 tehty maalaus, joka on nyt minun seinälläni. Se on niitä harvoja esineitä, joita talosta on säilynyt. (Tässä Maija erehtyy: kotiseutumuseossa on kyllä niitä jäljellä ja minullakin jotakin.) Siinä tädit vieraineen ovat iltapäiväkahvilla ulkona rakennuksen järvenpuoleisella sivulla. Koira istuu vieressä odotellen herkkupaloja.

Taulussa taustalla näkyy Onnela, valkoinen rakennus, jonka keskiosassa on valtavat ikkunat ja iso, katoton avokuisti, johon tultiin suoraan salista. Toisen pään ylempää kerrosta koristaa pitkä parveke. 30-luvulla ei parvekkeella oikein saanut oleskella, sillä se oli vähän huonossa kunnossa. Ainakin lapsia sinne kiellettiin menemästä.

Kahvia juotiin tuolloin sään salliessa usein ulkona. Yksi kahvinjuontipaikka oli maantien puoleisessa puutarhassa, lähellä pääsisäänkäyntiä. Siinä oli puutarhakalusteet ulkona oleskelua varten. Toinen kahvipaikka oli salin viereinen avokuisti, josta mentiin puutarhaan korkeita rappuja myöten. Puutarhassa oli silloin paljon marjapensaita, jopa valkoisia vattuja, joita en muista muualla syöneeni. Tässä puutarhassa oli myös oleskelupaikka, mutta siellä ei enää ollut puutarhakalusteita eikä kukkapenkkejä. Käytimme kuitenkin niiden jäännöksiä luvattomasti lintujen hautausmaana, kunnes tädit huomasivat sen. En muista, oliko tässä puutarhassa kukkia, mutta ainakin sireenit kukkivat siellä.

Rinnettä järvelle päin laskeuduttaessa oli vasemmalla sauna. Siellä kylvimme joskus tätien kanssa. Saunan lähellä oli kaivo. Toinen kaivo oli etupuutarhan reunassa, melko lähellä maantietä. Sauna-alueen ympärillä oli aita. Siellä olivat muistaakseni vasikat syömässä ruohoa ainakin joskus. Kun saunan kohdalta mentiin vielä vähän rantaan päin, oli oikealla perunamaa ja sen takana keittiöpuutarha eli kasvimaa. Siinä kasvoi taloudessa tarvittavia vihanneksia. Erityisesti muistan kaalinpäät, sillä meidän tehtävämme oli puhdistaa ne kaalimadoista. Minä otin homman vakavasti, niin vakavasti, että oikein innostuin niiden matoparkojen teilaamisesta.

Matka järvenrantaan jatkui sitten molemmin puolin aidattua polkua, johon hevoskärryt olivat kaivaneet urat. Rannassa ei paljon käyty, sillä se oli mutapohjainen ja matala.

Pyykkiä siellä kuitenkin pestiin. Siellä oli silloin vielä pieni aitta (?) tai jonkinlainen vaja (oikea nimitys oli pyykkikota). Minä uin joskus korkkiliiveillä Onnelan rannasta Opiston rantaan, vaikka tädit eivät oikein olisi antaneetkaan.

Saunan aluetta reunustivat korkeat koivut, joista aamulla näki tuulen suunnan. Jollakin lailla Onnelaan kuului myös pieni leivintuparakennus. Se sijaitsi lähellä talon toista päätyä. En muista, olisiko siinä asunut ketään. Se näkyi talon kaksikerroksisen päätyosan ikkunoista. Mökissä oli savupiippu, ja hämärästi muistan, että siinä olisi joskus ollut leivintupa. Sen lähellä oli ainakin yksi maakellari.

Leikkitovereistamme muistan Eva Engelvuoren. Hän oli kunnaneläinlääkärin tytär. Tädit hommasivat hänet kylään, ja siitä ystävyytemme alkoi. Hänen kanssaan kävimme uimassa Raution rannassa, missä muuten uitettiin myös hevosia. Joskus kävimme myös Engelvuorien pihassa leikkimässä.

Mikkosten lapsien kanssa olimme paljon yhdessä. Karmea leikki oli, kun hautasimme kuolleita kaninpoikasia, ja muutaman päivän kuluttua avasimme haudan. Löysimme vain kuhisevia matoja. Olimme joskus Mikkosten kanssa aurinkoa ottamassa. Mukana oli koko perhe. Kovasti ihmettelimme, kuinka lihava Eine Mikkonen olikaan. Lieneekö ollut silloinkin pieniin päin?”

Maija kirjoittaa koko ajan me-muodossa. Se johtuu siitä, että nuorempi sisareni Sirkka, nuorena kuollut, oli hänen kanssaan. Jatkan omasta puolestani. Lukija huomaa helposti, että muistamme 30-luvulta osin samoja asioita, mutta hieman eri tavalla. Omiin muistumiini olen hieman lisännyt muidenkin minulle kertomaa.

[Kuva: Pyykillä]
Onnelan varsinainen isopyykki pestiin muutaman kerran vuodessa talon rannassa vastapäätä saarta. Silloin paikassa oli vielä vettä riittämiin, mutta hiekka­rantaa ei koskaan. Pesu­koneena toimi pyykki­lauta, konetta käyt­tivät pyyk­kärit. Vesi kuu­men­net­tiin muuri­padassa. Vasem­malla oli pyykki­kota, jota ei näy, mutta takana näkyy hieman kansan­opistoa vasem­malla, Onnelan itä­päätyä oikealla.
[Kuva: Palkollisia]
Kerrankin palkollisten nimiä: Koskenkorvan sisarukset Kaisa, Iita ja Ruusa. Kaisa oli navettatyössä, Iita römppäviikon lomittajana ja Ruusa sisäkkö, jota muista poikkeava asukin osoittaa. Kuva on 30-luvulta, Lahja Joentakasen kokoelmista.

Omia muistumiani

Olin maallemuuttaja, kun tulin – tai oikeammin minut tuotiin – Onnelaan. Tästä en tietenkään muista mitään, koska olin silloin ehkä toisella vuodellani (s. 1932). Äitini oli kuollut pian syntymäni jälkeen, ja isäni V. T. Aaltonen oli jäänyt yksinhuoltajaksi kolmen lapsen kanssa. Hän oli Metsätieteellisen tutkimuslaitoksen (nyk. Metla) professori, ja hänellä oli virkansa ohella Kettula-niminen turkistarha Järvenpäässä. 30-luvun alun lama vei senkin tuotteitten kysynnän. Niinpä edessä oli konkurssi, josta isäni selvisi akordilla. Velkojat tyytyivät odottamaan saamisiaan, jotka isäni maksoi kaikki vielä hyvässä rahassa ennen sotia. Koko ajan hänellä oli taloudenhoitaja-kotiapulainen, joka huolehti äidittömistä tytöistä eli Maijasta ja Sirkasta. Minut lähetettiin ajan tavan mukaan sukulaisiin eli Onnelaan. Vasta myöhään opin ymmärtämään, että ”Onnelan tädit” Thyra ja Elin olivatkin minun isoäitini Jenny Heikelin (s. Laurin) sisarpuolia. En muista mitään äidistäni enkä oikeasta isoäidistänikään.

[Kuva: Lasten kutsut ja synttärit]
Lasten kutsut ja syntymäpäiväni 1937 (?). Henkilöt vasemmalta oikealle: eturivissä Jorma Aaltonen, Reino Viranko, Heikki Mikkonen; keskirivissä Anja Pöyhönen, Anna Törnqvist (nyk. Ukkola), Matti Huurre, Liisa Pöyhönen (nyk. Malkavaara), Antero Huurre; takarivissä palvelijan sylissä Leena Mikkonen (nyk. Tapio), Martti Mikkonen, Kaisa Saajoranta ja Matti Viranko, jota Martta Viranko kannattelee sohvan taakse kyykistyneenä.

Luultavasti tulin Onnelaan 1933 kesällä eli puolitoistavuotiaana. Impi Mäkinen kertoi minun oppineen kävelemään hänen opastuksellaan Onnelan salissa. Kuva lastenkutsuista salissa lienee otettu minun syntymäpäivänäni tammikuussa 1935. Mitään muistikuvaa minulla ei tuosta tilaisuudesta ole. Kuvassa näkyy silloisia lapsituttaviani ja joitakin aikuisiakin. Kuinkahan moni nyky-haapavetinen tunnistaa sieltä henkilöitä? Kuvan tekstissä mainitsen muutamia.

Usein on niin, ettei pysty erottamaan kerrottua itse muistamastaan. Uskon kuitenkin muistavani jo lapsuudestani hämärästi tuon Maijan mainitseman leivintuvan. Se jäi mieleeni pienenä mökkinä, jossa oli kaksi huonetta, toisessa iso leivinuuni. Ja toisella puolella taisi asua hyvin pienessä huoneessa vanha nainen, Onnelassa ”mummuksi” sanottu. Muistan tämän ja mummun lämpimän ystävällisyyden. Hän saattoi olla Onnelan vanhoja palkollisia. Ehkäpä hänelle kuului Onnelassa tehdyn pitkän (40 vuotta) työuran jälkeen jonkinlainen eläke.

Pienikin lapsi aistii joskus herkästi aikuisen suhtautumisen, kuten tässä tapauksessa minä mummon sydämellisyyden. Kun mummu sitten kuoli, näin itäpään ikkunasta, miten hän lähti. Hyvin hämärästi muistan mustan ruumisarkun. ”Mummu meni ja musta oli paupa”, kuulun sanoneen.

Tapaturma Onnelan ruokasalissa

Itse muistan selkeästi dramaattisen tapauksen kesältä 1936, jolloin olin jo täyttänyt neljä vuotta. Oli kesä ja päiväkahvin aika. Se oli katettu ruokasaliin, ja meitä oli pöydän ääressä jo monta ihmistä, kun Alma Snellman tuli mukaan. Syystä tai toisesta hän joko istahti tuolilleen niin huonosti, että putosi lattialle, tai istui kokonaan harhaan. Joka tapauksessa hän loukkaantui pahasti. Paikalla olleet miehet kantoivat hänet salin läpi itäpäädyn järvenpuoleiseen huoneeseen. Alma oli saanut reisiluun murtuman. Elin hoiti häntä pitkään, kunnes hän kuoli marraskuussa Onnelassa. Tapaturma muistuttaa suuresti Thyran kohtaloa myöhemmin. Alman kuolemasta muistan ainoastaan kiiltävän ja hienon ruumisauton, jolla vainaja vietiin Ouluun haudattavaksi. Autot kiinnostivat pikkupoikaa.

Hautajaisista Elin kertoo näin:

”Alma kuoli täällä 19 18/11 36 ja ennen kun me lähdimme häntä saattamaan Ouluun pidimme juhla hetken täällä Onnelassa. Monta kaunista puhetta pidettiin ja kirkkokuoro lauloi niin kuin aina oli tapana hautajaisissa. Alma haudattiin Ouluun ja kaunis muisto juhla pidettiin N. N. K. Y. lukaalissa. Kaikki hautajaiset olivat hyvin juhlallisia paljon puheita ja kirkkokuoro lauloi hengellisiä lauluja.”

Elin tarkoittaa tässä kaikkia Onnelassa pidettyjä hautajaisia, jotka hän muistaa. ”Milloin meidän farmori Klara (eli Elinin isoäiti) kuoli en tiedä sillä hänen hautajaisista en muista mitään.” Elin muisti kuitenkin edellä isoäitinsä keinutuolin ja karamellit, joita tällä oli tarjolla. Ihmisen muisti on todella valikoiva. Eikä hän kerro sanaakaan isänsä hautajaisista.

Radio

Radio tuli Onnelaan luullakseni 1937 eli tulevia maailmantapahtumia ajatellen oikeaan aikaan. Ilmeisesti se oli jännittävää, koska muistan sen niin hyvin. Oli kesä, kun radio tuotiin isossa pahvilaatikossa. Laatikon kyljessä oli värillinen kuva pulleavatsaisesta miehestä, joka poltti sikaria. Tupakkalaista ei silloin ollut tietoakaan, mutta olipa Haapaveden kunnanvaltuusto ollut niin edistyksellinen, että se oli jo vuonna 1929 kieltänyt tupakoinnin istunnoissaan. Ja itse vastaanottimen – Philips-merkkisen – mukana seurasivat anodi ja katodi (akku), patteriradion silloiset seuralaiset.

Radio sijoitettiin salin nurkkaan, parvekkeelle ja puutarhaan johtavan oven viereen. Oikeanpuolinen ovi johti vierestä postiin. Antenni sijoitettiin itäpäädyn huipulle, jossa sillä olikin oikea näköalapaikka. Maajohto vedettiin itäpään ”kaukokellarin” viereen. Sinne kaivettiin kuoppa, johon upotettiin kaikenlaista metalliromua, ja sitten niihin kytkettiin johto. Sielläpä ne romut lienevät vieläkin. Patteriradion ominaisuuksiin kuului muuan merkittävä etu, jota ei myöhemmillä putkiradioilla ollut. Kun painoi tai kiersi käynnistintä, ääni kuului heti.

Aluksi kuuntelin radiosta etupäässä uutisia, eikä niistä ollut puutetta, vaikka niitä taidettiinkin lähettää vain kaksi kertaa päivässä, siis aamu- ja iltauutiset. Maailmantapahtumat, jotka kenties olivat aiemmin kulkeneet sukkasillaan (Max Jacobson), alkoivat hyvin pian käyttää sotilassaappaita.

Ensin japanilaiset valtasivat alituiseen jonkin kukkulan Kiinassa, enkä minä niistä mitään ymmärtänyt. Mutta sitten tulivat Itävallan liittäminen Saksaan ja sudeettialueet. Radiossa sanottiin, että ”Prahassa vallitsi suuri hämminki”. Sitten Saksa miehitti Tšekkoslovakian. Ne jäivät mieleen, koska lehdissä oli niistä isoja kuvia. Lukea en silloin vielä osannut.

Nuo lehtikuvat olivat vakuuttavia. Erityisesti muistan itävaltalaisten riemun, kun saksalaiset Wieniin tulivat. En minä eivätkä varmaan monet aikuisetkaan ymmärtäneet, ettei valtakuntien yhtyminen suinkaan ollut niin yksimielinen kuin Saksan propagandaministeri Göbbels halusi ulkomaille näyttää. Onnelaan tuli silloin Kaiku ja (Impi Mäkiselle Uusi Suomi), ehkä vielä tuolloin myös Hufvudstadsbladet. Lukutaidottomalle kuvat olivat tietenkin tärkeitä. Muista lehdistä – jos niitä yleensä tulikaan – muistan Rauhan Tervehdyksen, lestadiolaisen Rauhanyhdistyksen julkaiseman. Siinä ei ollut kuvia.

Ilkka ja russakat

Harjoittelin kovasti uimaan. Aloitin käsipohjasta, sitten tein kaisloista jonkinlaisen alustan, jonka tukemana räpiköin. Sitten tarvitsin korkkipussit. Mutta mistä korkit? Ilkalla niitä kuului olevan, olihan siellä kahvilakin. Sinne minä lähdin niitä hakemaan. Veera Ilkka antoi minulle kokonaisen Hangon Keksi -peltilaatikon, jonka kyljessä oli se kuuluisa hymy. Siinä oli paljon korkkeja. Korkkipussit siinsivät jo silmissäni.

Hyvän saaliin kanssa tulin sitten Onnelaan ja kumosin laatikon sisällön keittiön isolle pöydälle. Korkkeja tulla ropisi, mutta tuli muutakin, ja paljon: outoja vilistäviä pieniä ja vähän isompiakin hyönteisiä, joita en ennen ollut nähnytkään. Aikuiset tunnistivat heti: russakoita. Niitä yritettiin jahdata, mutta täysin turhaan: russakat olivat tulleet jäädäkseen, ja niistä kärsittiin sitten toistakymmentä vuotta. Täystuhon eli DDT:n ja kaasumaisen myrkyn avulla ne saatiin melkein häviämään, mutta siihen meni vuosikausia. En kyllä usko, että ne sittenkään aivan sukupuuttoon kuolivat.

Russakat olivat tuolloin Haapavedellä yleisiä kotieläimiä. Saajorannan poikien kerrottiin niitä tulitikkulaatikoissa varta vasten kotiinsa kantaneen, kun heillä ei ollut, mutta naapurissa oli. Nyt minä olin tehnyt saman tempun, mutta isommalla astialla. Tällainen kylvö ei kalliolle lankea, eikä siemen itämättä jää.

Korkkipussit kumminkin sain ja opin myös uimaan. Menin oikein uimakouluunkin, sitä pidettiin Askossa Kujalan rannassa, jonka kunta oli kaiketi vuokrannut yleiseksi uimarannaksi, koska maantien varressa oli sinne osoittava kyltti.

Ainakin Reino ja Matti Virangosta tuli minun lisäkseni uimamaistereita. Viljo Mikkonen meidät vihki Kujalan saunassa. Juhlallisesta tilaisuudesta muistan vain, että Mikkonen puhui ihan vakavissaan. Vähän väliä hän toisti: ”Candidus merkitsee valkopukuista.” Häpeä kertoa, että ”me pojat nauroimme niin”, mutta ei se Mikkosta tuntunut häiritsevän. – Ehkäpä meistä tulikin siten vain uimakandidaatteja.

Metso lentää Onnelaan

Maisteri Ville Metso – sattuva nimi luonnontieteilijälle – ei sentään Onnelaan lentänyt, vaan käveli tavalliseen tapaan. Muistelen hänen tulleen ”suuren ukonilman aikaan”, ehkä 1937 elokuussa. Hän oli uusi yhteiskoulun luonnontieteen opettaja. Myöhemmin hänestä tuli pitkäaikainen yhteiskoulun rehtori. Hänestä pidin.

Metso otti minut sunnuntaikävelyilleen mukaan. Kävelimme usein sairaalan ohi Haapakoskelle päin. Keväällä joen rannalla oli paljon lintuja. Kiikaroimme niitä Metson hienontuoksuisella (miksihän tuoksut ja hajut jäävät hyvin mieleen?) kiikarilla, ja hän kertoi, mikä lintulaji milloinkin oli näkyvissä. – Tuolloin ei tunnettu lenkkivaatteita, niinpä Metsollakin oli kokopuku ja ulsteri yllään – ja damaskit kenkien päällä.

Ville Metso asui Onnelassa pitkään. Näin, kun hän lähti sotaankin. Lomillaan hän kävi usein Onnelassa. Ainakin yhden joulunkin hän siellä vietti. Silloin vähän ihmettelin, miksi hän ei mennyt jouluksi kotiinsa Konnevedelle. Kulkuvälineenä Oulaisista Haapavedelle hänellä oli polkupyörä, jonka vakinainen asemapaikka oli Oulaisissa. Linja-autoyhteydet olivat sodan aikana harvat, auto ei jokaista junaa odottanut. Saattoi käydä niinkin, että vaikka onnikka lähti ajallaan, se joutui Haapavedelle ajaessaan odottelemaan tavarajunan siirtymistä ylikäytävältä puolikin tuntia. Yhteys toimi kerran pari päivässä.

Pyöränsä Metso otti yöksi sisään Onnelan verannalle. Pidin kunnia-asianani puhdistaa sen. Ei hän koskaan pyytänyt, mutta kiitti aina.

Hän selviytyi haavoittumatta koko sodan ajan. Paheena rintamalta hän toi tupakanpolton, jota ei tosin silloin paheena pidetty. Onnelasta hän muutti silloisen PYP:n taloon.

”Opiston lapset”. Hirmuinen tapaus ja Canossan matka

Kansanopistolla asuvista Viljo ja Eine Mikkosen lapsista käytettiin nimitystä ”Opiston lapset”. Heistä parhaiten tutustuin Leenaan ja vähän huonommin Veikkoon. He olivat suunnilleen samanikäisiä kuin minä. Heikkikin oli hyvin tuttu. Toiset ”opiston lapset” olivat jo ikähaarukan yläpäässä. Toki heidätkin muistan: Liisan, Eljaksen ja Martin. Onnelassa vierailivat lähinnä Leena, Veikko ja Heikki.

Kesäisin – ennen kuin kaikki muuttui – opistolla oli paljon tilaa, juhlasalikin tyhjillään. Mikkosen koko iso perhe aterioi silloin vain vähän pienemmässä tilassa juhlasalin aulassa. Siinä pidettiin lukukausien aikana muun muassa opiston poikaoppilaitten voimistelutunnit. Viljo Mikkonen seisoi edessä otettuaan ensin pukunsa takin pois. Niin hän sitten liivit yllä muuten täysin pukeutuneena näytti, miten voimisteluliikkeet piti tehdä. En usko Eine Mikkosen pitäneen vastaavia harjoituksia tyttöoppilaille.

Juhlasalista muistan erityisesti, että päätyseinällä oli valkealla pohjalla iso teksti: ”Herra Seebaot” ja sitten tietenkin jotakin muuta. Olihan Haapaveden kansanopisto kristillinen opisto. Koska Thyra oli opiston johtokunnan jäsen, kävin monta kertaa sen juhlissa joulujuhlia myöten.

Hirmuinen tapaus ja sen seurauksena Canossan matka sattuivat minulle omaa tyhmyyttäni. Viljo Mikkosen kanssa en kai tullut oikein toimeen, sillä kun jonakin keväänä kaivoin keittiön päädyn tienoilla puroa, Mikkonen kulki ohi ja kysyi aivan ystävällisesti: ”Mitäs sinä teet?” tai jotakin vastaavaa. Ja minä tömäytin: ”Mitä se sulle kuuluu?” Arvelin kai, että johtaja näki ja ymmärsi kysymättäkin, mitä minä olin tekemässä. Mikkonen paineli opistolle sanaakaan sanomatta. Minä aavistin, että nyt taitaa olla tulossa hankaluuksia.

Aavistukseni (ja huono omatuntoni) olivat oikeassa. Mikkonen oli kertonut Onnelan tädeille, ja niin minulle tuli Canossan matka opistolle. Opiston kansliassa minun piti ottaa Mikkosta kaulasta kiinni todistajien läsnä ollessa ja pyytää anteeksi. Sain pastorilta – Mikkonen oli myös pappi – synninpäästön. Sitä todistivat myös J. V. Snellmanin ja E. Lönnrotin kipsiset rintakuvat. Onneksi molempien silmät olivat kiinni.

Samassa huoneessa tapahtui muutakin merkittävää. Mikkosen (nuorimmat) lapset ja minut rokotettiin. Piikin pisti tietysti legendaarinen kunnanlääkäri Heikki Viranko.

Vieraita ja kutsuja Onnelassa

Onnelan keskeisestä sijainnista varmaan johtui, että Onnelassa kävi usein vieraita, tai tuttujahan he oikeastaan olivat.

Kerran vuodessa oli tapana järjestää oikein isot kutsut, joihin kutsuttiin (”käskettiin”, kuten silloin oli tapana sanoa) lähinnä virkamiesperheitä. Tarjolla oli isoja kransseja ja sen seitsemää lajia pikkuleipiä. Kahvit juotiin salissa, sitten vieraat jakautuivat: naiset jäivät saliin ja herrat sivuhuoneeseen, jossa he saattoivat keskustella. Klubi-savukkeita oli tarjolla.

Oli tässä herrojen huoneessa myös koronalauta. Sen pelin osasin aika hyvin. Erityisesti jäi mieleeni, miten pelasin kansakouluntarkastaja Verneri Varpelaiteen kanssa. Voitin monta peliä peräkkäin, ja Varpelaide suuttui tosissaan. Olin tottunut voittamiseen ja häviämiseen, siksi aikamiehen suuttumus ihmetytti. Kun myöhemmin jo sodan aikana pelasin samaa peliä sotasairaalaksi muutetulla opistolla, voitin usein, mutta hävisinkin monta kertaa. Koskaan eivät vastustajani hävitessään suuttuneet Varpelaiteen tavoin. Enkä minä hävitessäni.

Vakinaisista kävijöistä naapureitten (useimmiten Mikkoset ja Hanna Muttonen) lisäksi mieleeni on jäänyt Emäntäkoulun johtaja Matti Pöyhönen, Matti-setä. Hän oli mielivieraitani, koska hänellä oli taskukello, jonka kansi aukeni puhaltamalla. Jos näytti tulleen sopiva hetki, minä jonkun samanikäisen kaverini kanssa menin pyytämään, että Matti-setä näyttäisi kelloaan. Hän suostui myhäillen, ja niin ihme tapahtui tosiaan pelkällä puhalluksella.

Matti Pöyhönen kirjoitti Kaikuun suosittua ”Isännän pakinaa”, mutta kuulin, että hän oli saanut ”kirjoituskrampin”. Hänen täytyi ainakin joksikin aikaa lopettaa pakinointinsa. Kokonaan se loppui, kun hän kuoli leikkauksessa Helsingissä.

Kokonaan oma lukunsa olivat Onnelan kesävieraat, jotka tulivat täysihoitoon lomaansa viettämään. Useimmat heistä olivat sukulaisia. Ja lisättäköön tähän myös postin virkailijoitten sijaiset, jotka useimmiten olivat äidinkieleltään ruotsinkielisiä. Heitä Thyra koulutti ja majoitti.

Ihanteeni Kalle ja Ransa

Omakotitalokin tarvitsee jonkinlaista korjaamista tai ehostamista lähes vuosittain. Onnelan kokoa ja ikää ajatellen ei ole ihme, että siellä kaivattiin osaavaa miestä. Tällainen löytyi Kuuselasta, ja hänen nimensä oli Kalle Seppälä. Hänen vaimonsa Kerttu oli myös apuna Onnelassa etenkin silloin, kun ruokapuolella oli jotakin isompaa tekeillä. Hän oli tainnut aloittaa uransa Onnelassa jo 1920-luvun alkuvuosina.

Minun lapsensilmissäni Kalle osasi kaiken. Hän oli minulle erittäin ystävällinen, ja uskollisesti kanniskelin hänen puista työkalupakkiaan ja seurasin kiinnostuneena hänen työntekoaan. Milloin hän tervasi parveketta, milloin korjaili sitä tai tätä. Aina löytyi oikea työkalu korjauskohteen mukaan. Kalle oli ammattitaitoinen puuseppä, joka mainitaan myös Haapavesi 2:ssa. Ihailin häntä tavattomasti. Kun minulta kysyttiin, miksi halusin tulla isona, vastasin ilman muuta: ”Kalleksi”.

Toinen Onnelan vakinaisista apumiehistä oli Ransa Taskila. Hän pilkkoi polttopuut, joita Onnelassa tietysti tarvittiin – ja paljon. Kun Ransa hakkasi halkoja liiterissä, menin katsomaan. Sitten uskaltauduin ottamaan kirveen ja panin hakkuupölkyn Ransan viereen ja aloin hakata. Kyllä minultakin halot halkesivat – ainakin pienet. Työpanokseni ei varmaan ollut kovin suuri, mutta Ransa kai piti siitä, että hän sai minusta seuraa. Hänellä ei tainnut olla omia lapsia, ei ainakaan minun ikäisiäni.

Onnelan liiterissä ei ollut sähkövaloa, mutta opiston liiterissä oli. Sinne menin Ransan kanssa, ja ”yhdessä” saimme aikaan melkoisen röykkiön pilkottuja puita. Sähkövalo liiterissä minua jotenkin kiehtoi. Opiston liiteri kuului osana opiston ulkorakennuksiin. Siellä tietysti leikittiin. Erityisesti muistan kaksi asiaa: Rakennuksessa oli tavattoman paljon isohkoja laatikoita, seinäkaapeiksi tarkoitettuja, väriltään vihreitä. Niitä oli varmasti monta kymmentä. Jokaisen kannessa oli teksti Ensiapu eläimille, ja sisällä oli joitakin eläinten hoitoon tarkoitettuja välineitä. Ne olivat eläinlääkäri Engelvuoren (Engelberg) peruja. Vieläkään en tiedä, miten kaikille kaapeille kävi. Luultavasti hän aikoi myydä kaappeja potilaittensa isännille tai emännille, mutta paljon niitä oli myymättä jäänyt. Engelvuori tuli tunnetuksi Nivalan konikapinasta, eikä suinkaan myönteisessä mielessä. Hämärästi on mieleni sopukoihin jäänyt käsitys, että hänen lähtönsä Haapavedeltä oli jotenkin outo.

Toinen muistiini jäänyt asia oli onnenpotku, jonka koin, kun löysin liiterin vierestä kananpesän. Siinä oli kaksikymmentä munaa. Minun olisi tietenkin pitänyt jättää pesä rauhaan, mutta tein aivan muuta. Keräsin kaikki munat ja vein ne riemumielin Onnelaan. Hämäräksi jäi, mitä munille tapahtui. Kenelle ne oikeastaan olisi pitänyt viedä, vai olisiko pitänyt jättää pesä koskematta? Taitaapa olla, että en olisi saanut koko pesään kajota.

Ransa asui vaimoineen Kankaalla, suunnilleen vastapäätä vanhaa ”lainajyvästöä” eli viljamakasiinia. Siellä hänellä oli pieni mökki, olisiko ollut tupa ja kamari. Kävin siellä tätien kanssa ainakin kerran. Mieleeni jäi talosta tavaton siisteys ja viihtyisyys. Toinenkin asia painui lähtemättömästi mieleeni: suolainen kahvi. Sellaista en ollut ennen juonut, ja totta puhuen ensimmäinen kerta jäi myös viimeiseksi.

Ransasta tuli myöhemmin suntio. Hänkin kohteli minua, poropeukaloa, hyvin ystävällisesti. Pidin hänestä kovasti. Ehkäpä se oli molemminpuolista.

Tonki-Matti ja lehmien lukumäärä

Kolmas ja ajassa kaukaisin Onnelan ulkopuolisista työntekijöistä oli Tonki-Matti (Matti Stong?). Nimen oletukseni perustuu siihen, että Ruotsin vallan aikana annettiin sotilaille ruotsinkielisiä nimiä, jotka sitten periytyivät. En ole varma, tapasinko Tonki-Mattia koskaan. Sen kuitenkin tiedän, että hänkin hakkasi halkoja liiterissä.

Thyra kertoi monta kertaa, että Matti kuuli huonosti. Siitä huolimatta hän osasi aina tulla, kun hänet ”käskettiin” kahville, tietenkin keittiön puolelle. ”Sisälle” ei kutsuttu. Thyra ja Matti keskustelivat menneistä. Matti muisti hyvin vanhan Onnelan jo Holmqvistin ajoilta. Silloisten lehmien lukumäärä kasvoi Thyran kertoman mukaan vuosi vuodelta. Jotenkin minusta tuntui, että Thyra piti sekä Matista että hänen jutuistaan.

Holmqvistin perunkirjassa lehmien lukumäärä oli tarkalleen kaksikymmentä. Se oli jo niin iso määrä, että sen on täytynyt vallata suurimman osan Onnelan ulkorakennuksesta, joka sijaitsi vastapäätä Kassalaa etupuutarhan vastakkaisella puolella. Minun aikanani navetta oli paljon pienempi, lehmiä ehkä kolme tai neljä. Itse ulkorakennus ei ollut tietenkään mitenkään muuttunut.

Minäkin kävin joskus kesällä hakemassa lehmiä Ollalan niityltä. Reitti oli selvä. Ensin Onnelan portista maantielle, siitä käännös suoraan vasempaan. Vasemmalle jäi jokin makasiinirakennus, oikealla oli vastapäätä Osula (kahvila), sitten maantien ja Ollalantien (nykyisen Sepänkujan) risteys. Siitä vain kulmalta oikealle. Oikealle jäi nyt Auvisen asunto orapihlaja-aidan takana, sitten Huurteitten Laaksola, jonka edessä oli kuusiaita. Suunnilleen vastapäätä Laaksolaa oli asioitsija Kalle Keckmanin kaunis ja siisti valkea rakennus. Hän esiintyi jo Onnelan kirjeissä puutarhurina. Ilmankos hänen pihansakin oli niin siisti.

Keckmanin talon perästä Ollalaan päin oli samalla puolella Keckmanin paja, jossa joskus kävin työtä katsomassa. Siellä isännöi Kallen veli, joka oli seppä. Tien oikealle puolelle jäi lainajyvästön rakennus. Sitten seurasi vasemmalla puolella Launosen leipomo, jonka hyvät tuoksut eivät unohdu. Vastapäätä sitä oli piirilääkärin lesken Lydia Arpen talo. Pian tulikin käännös vasempaan. (Olisiko tässä kohti nykyinen Onnelankuja, jonka nimeämisperusteena on Outi Huurteen kertoman mukaan ollut Onnelan laitumelle vievä karjapolku?) Vastassa oli pian veräjä, jonka takana lehmät täsmällisesti odottivat. Niillähän on aikakello utareissaan ja yhdellä vielä toisenlainen kello kaulassaan. Paluu sujui mallikkaasti, liikenteestä ei ollut minkäänlaista häiriötä, ja lehmät tunsivat tien. Perille tullessamme jokainen lehmä meni oitis omaan parteensa.

Onnelan puutarhat

Onnelassa oli oikeastaan kaksi puutarhaa. Etupuolella oli ajoympyrän keskellä eräänlaisena halkaisijana suora hiekkakäytävä verannalta portille ja maantielle. Se haravoitiin lehtiharavalla joka aamu määrättyyn kuvioon. Sen molemmin puolin oli kukkapenkkejä, joissa kasvoi ainakin orvokkeja. Minä olin kukista innostunut. Niinpä minulle kerrottiin, että menin joka aamu katsomaan orvokkien kasvamista, ja annoin sitten tilannetiedotuksen: ”Taas on yksi uusi oovokki.”

Etupihan isoin ja vanhin puu oli ainakin pikkupojan silmissä valtava petäjä. Ellei Onnelan rakennusta olisi ollut edessä, se olisi varmaan näkynyt kauas järvelle. Sen oksilla kiipeilin, mutta valitettavasti oksat olivat kiusallisen liukkaita. Aulis Ritolan mukaan tuota petäjää ja sen betonireunusta sanotaan nykyisin ”Mäntybaariksi”. Mänty on suojeltu.

Verannan edessä, hiekkakäytävän päässä oli kaksi isoa koivua kuin komeana porttina. Niiden katveessa oli Maijankin mainitsema kahvipaikka.

Varsinainen puutarha oli talon järvenpuolella. Sinne mentiin suoraan salista parvekkeen rappuja myöten alas. Jälleen oli hiekkakäytävä, jonka molemmin puolin oli istutettuja kukkia. Leijonankidat ja Lapin akileijat ovat jääneet minun mieleeni, mutta oli siellä muitakin kukkia, kuten lupiineja. Käytävä päättyi marjapensaisiin, jotka olivat jo jääneet järven puolella eli etelässä kasvavien koivujen varjoon. Kummallakin puolella käytävää sivulla oli suorakaiteen muotoiset nurmikot, jotka niitettiin.

Marjapensaitten takana, niistä järvelle päin, oli likellä koivujen varjostama neljän hengen keinu, istumapaikat kahdelle molemmin puolin. Sitä ei juuri käytetty, mutta sieltä saattoi aivan huomaamatta tarkastella, mitä ylempänä, Onnelan rakennuksen vierellä, tapahtui, jos tapahtui. Vielä 50-luvun alkuvuosina se lienee ollut jollakin tapaa koossa. Se oli ihanteellinen paikka ajatella mennyttä ja tulevaa. Joskus puikahdin sinne ollakseni yksikseni.

Nurmikkojen keskellä oli pyöreä penkki belliksiä varten. Talon puoleisiin nurmikon kulmiin oli istutettu orapihlajapensas, yksi kuhunkin. Niitä Ville Metso joskus parturoi ja muotoili. Itäpään parvekkeen alla oli seinää lähinnä tomaattipenkki, jossa hedelmät eivät aina ehtineet kesän mittaan kypsyä. Niinpä osa niistä otettiin raakileina sisään ja kypsytettiin salin valoisilla ikkunalaudoilla. – Tomaattipenkistä alempana oli sitten koristekukkia. Omenapuitakin yritettiin, mutta ei niistä koskaan tullut hedelmiä. Yleensä tarvittavat taimet tilattiin Paul Ohlssonilta ”Grankullasta” (Kauniainen), siis etelästä. Tilaukset hoidettiin tietysti ruotsiksi.

Varsinainen kasvimaa, hyötypuutarha, oli lähempänä järveä. Siellä Maijakin kamppaili kaalimatojen kanssa. Siellä kasvatettiin tavanomaisia vihanneksia. Hyötymansikoita (tämä erotukseksi metsämansikoista) ei saatu kunnolla kasvamaan, vaikka kovasti yritettiin. Ja vieressä oli pelto, jossa kasvatettiin milloin perunoita, milloin turnipsia.

Pussiperunoitakin kasvatettiin. Paperipusseihin pantiin multaa ja siihen piilotettiin siemenperuna. Pussit vietiin laatikoissa vintille itämään. Kun aika oli kypsä eli siemenperunat olivat jo alkaneet työntää vartta, ne pantiin pieneen perunamaahan lähelle puutarhaa. Näin saatiin uusia perunoita varhain. Todella suussa sulavia ne voin kera olivat.

Tuo kaikki ja paljon muuta jäi taakse, kun sodan tuulet pyyhkäisivät menneen maailmani jonnekin, josta se ei koskaan palannut. Oli alkanut nopean ja jyrkän muutoksen aika. Maailma räjähti sekä sisäisesti että ulkoisesti. Kuuluisat 30-luvun loppuvuosien lämpimät kesät peittyivät 40-luvun savuun.

Onnelan joulut

Kruununvouti Sandman ja hänen vaimonsa Laura lapsineen viettivät Onnelan ensimmäisen joulun 1866 silloin upouudessa talossa. Viimeinen joulu oli lähes sata vuotta myöhemmin eli 1958, jolloin joulupöydän ääressä oli Thyra minun kolmihenkisen perheeni kanssa. Varmaa on, että jouluaterialla on aikojen saatossa ollut saman pöydän ääressä lukuisia joulunviettäjiä. Onnelan asukkaitten kirjeissä 1900-luvun alussa on vain hiukkasen viitattu jouluun ja kerrottu vain lipeäkalan valmistuksen olevan myöhässä (Tutta). Kuvausta joulun valmisteluista tai itse juhlan vietosta niissä ei ole. Joulu oli minulle vuoden suurin juhla. Se ei johtunut pelkästään joulupukista tai lahjojen odotuksesta, vaan yleensä tunnelmasta, joka joulua edelsi.

[Kuva: Onnelan joulu]
Opiston pojat toivat jouluksi Onnelaan lähes viisimetrisen kuusen, jonka Kalle Seppälä pani jalkaan. Kirjoittaja näyttää tässä pitävän kuusta omanaan.

Oikeastaan joulun valmistelut aloitettiin jo edellisenä keväänä. Silloin ostettiin jouluporsas. Parhaiksi mainittiin Karjalan Sakkolan porsaat. Niitä myytiin kuorma-auton lavalta jo ennalta puhelinpylväisiin kiinnitettyjen ilmoitusten mukaisesti. Pieni possu pantiin koriin ja vietiin Onnelan keittiöön isoon ja korkeaan pärekoriin, jossa oli pehmusteena olkia. Välillä possu otettiin korista, ja se sai kirmailla lattialla kaikkien iloksi saparo kippuralla. Ilmojen lämmettyä se sai siirron sikolättiin, jossa se sai solkkua syödäkseen. Iloisesta pikkuporsaasta kasvoi melko nopeasti sika. Meidän ihmisten mielestä oli aivan luonnollista, että se aikoinaan joutuisi joulupöydän juhlistajaksi. Ei siinä asianosaisen mielipidettä kysytty.

Syksy oli sian kohtalon täyttymys. Varsinaista aktia en koskaan nähnyt, mutta sikaystävä yksinkertaisesti lahdattiin. Ensin ammuttiin pienellä pistoolilla päähän, sitten kaltattiin ja teurastettiin. Kaikki mahdollinen otettiin talteen: nahka, sydän, pää ja ties mitä lihojen lisäksi. Sianpääsylttyä syötiin viimeistään joulupöydässä, jonka tärkein tekijä oli ja on kumminkin joulukinkku.

Toki Onnelassa valmistauduttiin joulun viettoon muutenkin kuin possua lihottamalla. Syksyllä ostettiin kapakalaa eli Petsamon ja Norjan kuivattuja turskia. Ne olivat siinä puolen metrin mittaisia ohuita melkeinpä kalanrunkoja. Ne upotettiin saavissa olevaan lipeäveteen, ja niissä tapahtui siinä muhittuaan muodonmuutos. Niistä tuli monien herkkua lipeäkalaa, joka oli jouluaterian välttämätön ruokalaji. Minusta itse kala ei maistunut juuri miltään, mutta valkea, pehmeä kastike hyvältä. Pyykkärit kävivät syksyllä. Vaatteet pestiin rannassa. Salin verhot tutkittiin ja paikattiin. Niissä olikin jatkuvasti korjattavaa. Salin vaaleat matot vaihdettiin villamattoihin. Kaikki ei tietenkään liittynyt yksin jouluvalmisteluihin, vaan tavanomaiseen elämänmenoon.

Minä jännitin tietysti jouluvalmisteluja, jos ei nyt possusta niin ainakin kapakalasta lähtien. Rupesin suunnittelemaan lahjoja. Halusin tehdä ne itse, ja joitakin sainkin aikaan. Pikkujouluna hain isohkon joulupukkia esittävän kiiltokuvan joulutavaroista. Se pantiin salin oven päälle, ja se sai olla siinä loppiaiseen asti. Hain tai sain myös pienen joulukuusen itselleni jo pikkujoulun tietämissä.

Pikkujoulut kuuluivat jouluun. Koska Thyra oli opiston johtokunnan jäsen, menimme Onnelasta opistolaisten joulujuhlaan. Tilaisuus oli hyvin uskonnollinen, kuten kristilliselle kansanopistolle sopikin. Joulupukkikin kävi ja sanoi tulleensa porolla. Minä jäin juhlan jälkeen tutkimaan oven edustaa. Kun minulta kysyttiin, mitä etsiskelin, sanoin aivan luonnollisena asiana: ”Poron jälkiä”.

Joulujuhla oli myös yhteiskoululla, ja sielläkin olin mukana, asuihan niin moni opettaja Onnelassa. Kerran joulunäytelmässä oli esillä pieniä kuusia. Kun näytelmä loppui, minä menin ja otin sieltä itselleni oman pikkukuusen. Onnelaan sen sitten vein sänkyni viereen tuolille.

Sitten tuli aatto, johon olin laskenut öitä jo hyvän aikaa. Opiston pojat eli opiston oppilaat olivat tuoneet kuusen jo päiviä aikaisemmin. Se oli jätetty ulos pakkaseen. Aattona Kalle Seppälä toi sen sisään ja pani jalkaan. Tuoksut taitavat olla tärkeä tekijä ihmisen muistissa. Ainakin muistan tarkoin, miltä tuore, lähes viisimetrinen kuusi tuoksui.

Aattona tunnelma oli jännittynyt. Iltapäivällä oli jo pimeää. Neljältä Onnelan ja osuuskaupan välissä odotti Paakinahon onnikka. Liikennöitsijä Einari Paakinaho tarjosi kaikille ilmaisen kyydin hautausmaalle ja takaisin. Muistan hyvin, miten auton punaiset takavalot hehkuivat ja miten pakokaasut pursusivat pakkasilmaan – nykyisin kauhea tapaus! Paakinahon ansiosta Onnelan väki pääsi viemään kynttilänsä Holmqvistien haudoille.

Silloin eivät hautakynttilät olleet yhtä yleisiä kuin nykyisin. Hautausmaa oli varsin synkkä, ympärillä oli isoja kuusia, oli melkein pimeää. Jotenkin kynttilöiden valo toi lohdullisen tunnelman. Mutta miksi Onnelasta vietiin aina iso leipä haudankaivajalle, joka asui vastapäätä hautausmaan porttia? Se oli menneiltä ajoilta periytynyt tapa, niin arvelen.

Kun palasimme Onnelaan, ruoanlaitto oli jo pitkälle ehtinyt. Salia oli lämmitetty pitkin päivää, ja nyt oli kuusenkoristelun aika. Sen tein minä. Koristeita oli paljon, mutta ei ylenpalttisesti. Kuusi oli iso, siksi tarvitsin ”steekat” eli tikkaat koristaakseni ylimmät oksat. Heikki Mikkonen teki meille kerran sota-aikana taskulampun polttimoista sähkökynttilät, kun oikeita kynttilöitä ei riittänyt eikä nykyaikaisia sähkökynttilöitä ollut.

Myöhemmin, jo vartuttuani, pesin aina jouluksi salin upean kristallikruunun. Se ei ollut aivan helppo tehtävä. Ruokasalin pöytä oli otettava alle, jotta ulotuin kunnolla. Sitten jokainen kristalliketju oli irrotettava ja upotettava ammoniakkiliuokseen. Usein ketjunpalat, jotka oli liitetty toisiinsa messinkilangalla, hajosivat. Kokosin ne uudelleen Elinin sairaanhoidossa käyttämillä pihdeillä. Tulosta ei moitittu.

[Kuva: Onnela talviyönä]
Tältä Onnela näytti talviyönä maantieltä päin katsottuna. Vasemmalla verannan ”paraatiovi”, sitten edessä lipputanko, iso petäjä ja oikealla talousrakennus. Valo paloi aina hämärissä aitan nurkalla.

Joululahjoista arvostin eniten niin sanottuja ”kovia” paketteja, joissa oli tietenkin leikkikaluja. Pehmeät paketit merkitsivät vaatealaan kuuluvaa. Myöhemmin kova paketti merkitsi kirjaa, joka oli minun mieleeni.

Onnelassa oli pitkään palvelijoita. He eivät koskaan istuneet joulupöydässä yhdessä isäntäväen kanssa. Lahjatkin olivat aina samat: Punaisen Ristin joululehti ja kerrasto. Sotavuosina lahjoja oli vähän, mutta kinkkua ja jouluruokaa oli aina pöydässä. Juhlatunnelmaa nosti Venäjän vallan ajoilta peräisin ollut Kuznetsov-posliiniastiasto, jota käytettiin vain erityisissä juhlatilanteissa.

Tapanin ajoista muistan vain yhden, joka saattoi myös olla ainoa. Lennart Törnqvist Ukkolasta tuli hevosella hakemaan. Pakkasta oli 35 astetta, mutta vällyn alla oli lämmin. Olisikohan matka suuntautunut Ukkolaan?

Tulossa tulta ja rautaa

Radio oli siis jo Onnelassa, kun alkoi levottomuuden ja odotuksen aika.

Syksyllä 1939 sota oli jo tulossa, vaikken minä silloin sitä oikeasti tajunnut. Huurteella näin Hakkapeliitasta kuvan saksalaisesta sotalaivasta, jonka tykkien putket oli suunnattu Danzigia (nyk. Gdansk) kohti. Saksalaiset valtasivat Puolan muutamassa viikossa. Lehdissä oli taas kuvia hyvin varustetuista ja komeista saksalaisista sotilaista.

Suomessa ja Haapavedelläkin oltiin varuillaan. Tuli YH eli ylimääräiset kertausharjoitukset. Mieleeni painui haapavetisten sotaan lähtö. En varmaankaan ole ainoa, jonka muistiin tuo tilaisuus syöpyi eliniäksi.

Olin Ehtalan mäessä katsomassa. Koskelan talo oli takana. Miehet järjestyivät E:n muotoon ilman keskisakaraa, rintamasuunta kohti Koskelaa. Kirkkoherra Aale Sariola ja paikallispäällikkö Taavi Kujala puhuivat. ”Jumala ompi linnamme”, laulettiin.

Kuvien saksalaissotilaisiin verrattuina haapavetiset näyttivät kovin vaatimattomilta. Lähes kaikki olivat siviilipuvuissa. Tällä paikalla on nykyisin muistokivi. Miehistä 70 kaatui jo talvisodassa, ja useimmat heistä ovat nyt graniittiristien alla kotikirkon vieressä.

Olin kerran samoihin aikoihin tätieni kanssa katsomassa suojeluskuntatalolla jotakin elokuvaa. Kun tulimme takaisin Ollalantietä (nyk. Sepänkuja), Vanhan maantien risteyksessä oli järjestetty jonkinlainen kaasuharjoitus. Lumi oli muuttunut kellertäväksi. Lumesta päätellen tämä sattui YH:n katselmuksen jälkeen.

Samana syksynä olin mennyt kansakoulun ensimmäiselle luokalle. Opettajana oli Lyydia Arppe. Koulu alkoi aivan normaalisti. Kouluun tulin yksin, eihän sinne ollut Onnelasta matkaa kuin parisataa metriä, kun puikahti Koskelan rakennusten solan kautta. Veikko Mikkonen tarvitsi isänsä saattajaksi. Ensimmäinen luokka sijaitsi koulurakennuksen yläkerrassa. Siellä opittiin miten AL-LI UI. Luulin kyllä Allia tytönnimeksi. Opin kohtuullisen nopeasti lukemaan. Maailmantapahtumat innostivat lukemaan lehdistä otsikoita. Isäni oli oppinut lukemaan jo viisivuotiaana ja lukenut Raamattua kotipaikkansa Kalannin kyläläisille. Olin kaksi vuotta hänestä jäljessä.