Onnelan tarun aloitan vuodesta 1840, jolloin Haapaveden pitäjän Haapajärven kylässä eli sittemmin kirkonkylässä oli yli 1 000 tynnyrinalaa eli noin 500 hehtaaria käsittäneitä tiloja kolme. Niistä yksi oli verotila No 3, Pirkola, Henne. Aikojen saatossa tilan nimi vaihteli, ja Onnelan talo ja alkuperäinen tilakin erosivat toisistaan.

Kruununvouti Nils Edvard Sandman (1829–1890) oli se henkilö, joka teki Onnelan tarun mahdolliseksi. Komealta kalskahtava virkanimike on jo ajat sitten lakkautettu. Hänen perheeseensä kuuluivat Ruotsin Karlstadissa syntynyt vaimo Laura Cecilia ja heidän kuusi (viimeiset Oulussa syntyneet mukaan lukien yhdeksän) lastaan. Lasten syntymäpaikat antavat kuvan liikkuvaisesta perheestä – ellei peräti levottomasta.

[Kuva: Jonas Sandman ja Nils Edvard Sandman]
Arvokkaat herrat ateljeekuvassa ovat Jonas Sandman (1793–1874) ja hänen poikansa Nils Edvard Sandman (1829–1890). Poika oli kruununvouti ja Onnelan rakennuttaja.

Esikoinen Anna Rosina Elisabet oli syntynyt Oulussa, toinen lapsi, vanhin poika Edvard Leopold äitinsä kotikaupungissa Ruotsissa, kolmas äitinsä mukaan Laura Mariaksi kastettu ja Miaksi kutsuttu Kittilässä, ja neljäs Karl Wilhelm isänsä syntymäpaikkakunnalla Siikajoella. Hän hukkui viidennellä ikävuodellaan perimätiedon mukaan Onnelan kaivoon. Haapavedellä syntyivät vielä Jonas Albert ja Ida Sofia. Olen edellä kursivoinut nimen Edvard, koska se kulkee edelleenkin Sandmanien suvussa. Loput kolme, Wilhelm, Johannes ja Eva Helena, syntyivät Oulussa. Heistä Johannes kuoli pienenä.

Koskaan ei saada tietää, miksi kruununvouti Sandman alkoi ostaa maata Haapavedeltä. Olettaa sopii, että hän oli päättänyt silloisten virkamiesten tapaan aloittaa myös maanviljelyksen ja asettua Haapavedelle. Hän osti Pirkolan tilasta suuren tai suurimman osan kolmena palstana. Ensimmäisen palstan hän osti 1864 ja kolmannen neljä vuotta myöhemmin.

Ensimmäisen palstan myyjinä olivat yhdessä Samuel Brisk (nimi epäselvä) vaimonsa Marian suostumuksella ja Johan Brisk, luultavasti Samuelin veli, 1 100 markan kauppahinnasta. Tämä tapahtui toukokuun lopulla 1864. Myyjät vahvistivat kaupan puumerkeillään.

Todistajista toinen oli Haapavedellä jo nelisen vuotta Pyhäjoen reviirin eli hoitoalueen metsänhoitajana toiminut G. R. Holmqvist. Hän ei voinut aavistaakaan, miten tärkeä tuo kynänveto oli: hän oli todistanut kaupan, joka teki hänen tulevan kotitalonsa mahdolliseksi.

Kirkko vai musiikkisali?

Sandmania ei käy syyttäminen hidastelusta, sillä uuden talon rakennustyöt alkoivat melkein heti musteen kuivuttua kauppakirjasta eli kesäkuun alussa. Mitat olivat niin valtavat, että haapavetisten mieleen tuli peräti uuden kirkon rakentaminen. Ainakin näin annetaan ymmärtää myöhemminkin lainattavassa kirjoituksessa, jonka tekijäksi arvelen Esko Saajorantaa. Kivijalkaankin tarvitut lohkareet olivat valtaisia. Silloisin voimin ja keinoin niiden kuljettamisen rakennuspaikalle on täytynyt olla melkoinen urakka.

[Onnelan talon 1. kerroksen pohjapiirros]
Onnelan talon 1. kerros maantien puolelta katsottuna. Vasemmalla itäpääty (suunnilleen entisen kunnantoimiston suuntaan), oikealla länsipääty (suunnilleen opiston suuntaan). Alhaalla ”paraatiovi” ja veranta maantielle päin, ylinnä parveke ja portaat puutarhaan järvelle päin. Verannan kautta päästiin ”tampuuriin” (eteiseen) ja siitä n. 50 neliömetriä käsittäneeseen saliin. Sali oli eräänlaisena vedenjakajana kahden huoneiston välillä, molemmissahan oli oma keittiö ja ”kahveri”. Näin Onnelaa voisi sanoa kahden asunnon taloksi.
Itäpuolen huoneisiin pääsi verannan vieressä vasemmalla kuin hieman piilossa olleitten portaikon ja oven kautta, ja sieltä oli myös pääsy porrasväliköstä yläkerran huoneisiin kulkematta salin kautta. Salin kohdalta rakennus oli yksikerroksinen. Itäpäädyssä oli yläkerrassa kolme huonetta, alakerran keittiön ja huoneen tilalla oli siellä yksi iso huone maantielle päin. Länsipäädyssä oli toisessa kerroksessa vain palvelijoitten huone keittiön yläpuolella. Rakennuksen suunnittelijasta ei jäänyt tietoja. Tämän pohjapiirroksen teki 1942 Antti Karimo, sukulainen ja viimeksi Ylivieskan asemapäällikkö. Hän ei ollut suunnittelualan ammattilainen, joten pohjapiirroksessa on epätarkkuuksia.

Kivijalan päälle nousi rakennus, jonka mitat ja koko ylittivät pitäjän kaikki muut yksityistalot. Taloon tuli 13 huonetta, keittiö kumpaankin päähän ja keskelle 50 neliömetrin sali, jonka korkeus oli lähes viisi metriä. Salin kuutiot olisivat riittäneet pariinkin nykyaikaiseen kaksioon. Vanhan maantien puolelta katsottuna oikealla oli länsipääty, jossa oli keittiön yläpuolella palvelijainhuone, sitten yksikerroksinen salin kohta ja itäpääty, kaksikerroksinen sekin, jonka yläpuolella oli vielä ”vintti”, se ampiaisten näköalapaikka Huiskaan päin. Rakennus valmistui vuodessa, joten maantielle antavan verannan oven yläpuolelle kiinnitettiin raudasta jykevästi taottu vuosiluku 1865.

Sandmanilla oli varmasti painavat syyt rakennushankkeeseensa. Pelkkä varallisuus ei sitä selitä. Yksi syy saattaa etenkin salin osalta olla hänen menneisyydessään: hän oli ollut itsensä Fredrik Paciuksen viulistioppilaana ja haaveillut muusikon urasta. Hänen vanhempansa olivat pitäneet sitä liian epävarmana. Niinpä kenties etevästäkin muusikosta oli tullut lakimies ja kruununvouti. Sali oli tarkoitettu musiikin esittämistä varten. Sellaisena se toimikin, myös julkisena konserttisalina.

Tässä yhteydessä on syytä oikaista Haapavesi 1:ssä esitetty tieto, että ”maanmittarit Lindström” olisivat jotenkin olleet mukana rakentamisen rahoituksessa auttaakseen lapsenlapsiaan ”Onnelan neitejä”. Näin ei voinut olla, sillä nämä ”neidit” syntyivät vasta 1870-luvulla eli Elin kahdeksan ja Thyra 14 vuotta talon valmistumisen jälkeen. Komissionimaanmittari Gustaf Reinhold Lindström ja hänen vaimonsa Eleonora, s. Salmenius, olivat kyllä muuttaneet Haapavedelle jo ennen talon valmistumista. He olivat ”neitien” isovanhempia. Heidän perheeseensä kuului tytär Katarina Fredrika, jonka elämänvaiheet liittyivät myöhemmin hyvin kiinteästi Onnelan taruun. Hän oli syntynyt 1834 ja oli kaksi vuotta G. R. Holmqvistia nuorempi. Katarina Fredrikasta tuli myöhemmin mainittujen neitien ja heidän veljensä Aarnon äiti.

Salin tilavuudesta aiheutui tietenkin suuri lämmöntarve. Sitä lisäsivät järvelle antavat yli kaksimetriset ja leveät ikkunat, joiden ansiosta valoa suorastaan tulvi kesäisin, antoivathan ne etelään. Saliin oli saatava tarpeeksi tehokkaat ”kakluunit”. Ruotsinmaalla syntyneellä Laura-rouvalla näyttää olleen käsitys, ettei Haapavedellä olisi riittävän isojen kakluunien muuraamiseen pätevää henkilöä. Niinpä muurari tuotettiin Ruotsista, tarkemmin sanottuna Taalainmaalta. Hän oli Anders Löfgren, ainoa Sandmanin talon rakentajista, joka jätti nykypolvillekin muiston itsestään.

Taalainmaan Antti ja Haapaveden Stiina

Löfgren muurasi itsensäkin kiinni Haapaveteen, ja takana oli nainen, kuinkas muuten. Hän ihastui talon palvelijattareen Stiinaan (Kristiinaan), ja niin lempi leimahti. Kielivaikeudet eivät liekkiä sammuttaneet, vaikka Stiina tuskin osasi Andersin kieltä enempää kuin muutaman sanan Sandmaneilta oppimaansa niin sanottua kyökkiruotsia. Minulle kerrottiin Onnelassa, että Löfgren jäi Haapavedelle oppimatta koskaan suomea. En tätä usko, mutta ilmeisesti hänen kielitaitonsa jäi vajavaiseksi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä harjoittamasta ammattiaan. Kun tekee työtä käsillään, se puhuu puolestaan.

Anders Löfgren oli syntynyt Taalainmaalla 1838. Hänestä kertoo Ritva Morri Oulun sukututkija -lehdessä 2/1992 näin: ”Antti Niilonpoika Löfgren ja Stina Sakarintytär Kangas, kuulutus 4.3.1868, vih. 19.4.1868”. Oli siis kulunut noin kolme vuotta Onnelan valmistumisesta. Antti Niilonpoika jäi Haapavedelle ja osoitti, että hänen taitonsa riittivät muuhunkin kuin jo korkeata ammattitaitoa vaativaan muuraukseen. Kotiseutumuseossa on esine No 1108. Se on niin sanottu rahapankki, jonka pohjassa on teksti: ”Savesta tehty pankki, tekijä Kaakeli ja kuppimestari Löökren synt Ruotsissa 1800 alkuvuosina ja kuollut Haapav… viime vuosisadan vaihteessa. Pankin ikä nyt noin 80 vu. Museolle lahjoitti 1.12.57 Oskari Marttila tekijän tytön poika.” Haapaveden hautausmaalla on Löfgrenien hauta. Antti kuoli 1908, Kristiina 1917, ja tyttäret Sofia 1938 ja Anna 1944.

Sandman ostaa lisää maata

Kuusikymmenluku oli Haapaveden kannalta hirmuinen. Kato seurasi toistaan, ja kaikista Suomen kunnista vain kolme kärsi suuremmat väestötappiot. Myös kotieläimiä kuoli paljon, mikä lisäsi väestön hätää. Keväällä 1868 oli pula ruumisarkkujen tekijöistä.

[Kuva: Gustaf Robert Holmqvist]
Gustaf Robert Holmqvist (1832-1907), Pyhäjoen reviirin eli hoitoalueen metsänhoitaja 1860-1907, Onnelan omistaja, kunnallismies ym. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli Katarina Fredrika Laurin (leski, s. Lindström, 1834-1883), jolla oli edellisestä avioliitostaan pastori Frans Oskar Laurinin kanssa kuusi lasta. Holmqvistin toinen vaimo oli Augusta ”Tutta" Cajanus (1842-1927). Jälkimmäinen avioliitto oli lapseton, mutta edellisestä avioliitostaan Holmqvistilla oli lapset Elin, Aarno ja Thyra.

Sandman jatkoi kuitenkin maanostojaan. Toisen osan Pirkolasta hän hankki katovuonna 1867, joka jo ennakoi tulevaa katastrofia. Kolmannen osan kruununvouti osti hädän ollessa suurimmillaan 1868. Ostotapa kuvaa silloista tilannetta. Hän osti maan pakkohuutokaupasta tekemällä ainoan tarjouksen. Omistajalla oli uloshaussa sakkoja metsänhaaskuusta (kruununmetsissä?) ja maanmittausmaksuja. Kauppahinta 300 mk ei riittänyt edes niiden maksuun. Kun Sandman osti ensimmäisen palstan Pirkolasta ja rakennutti poikkeuksellisen suuren päärakennuksen, hänellä oli varmaan aikomus jäädä pysyvästi Haapavedelle. Samaan viittaa hänen toinen ostonsa. Kolmas jo arveluttaa: ehkä muuttopäätös oli jo syntynyt, ja kolmannen palstan osto tapahtui vain sen pilkkahinnan takia sijoitusmielessä. Kuusikymmenluvun katovuodet olivat luultavasti lopullinen vaikutin. Kun hän sai viran Oulusta, hän muutti sinne 1870.

Ennen muuttoa Sandmanin oli kuitenkin myytävä tilansa. Ostajia ei tarvinnut etsiä kaukaa. Sellaiseksi ilmaantui heti jo ennen mainittu Holmqvist, joka – niin poikamies kuin olikin – tarvitsi silloin tilavaa asuntoa – syistä, jotka pian selviävät. Metsänhoitaja halusi myös aloittaa maanviljelyn.

Holmqvist: merikapteenin poika Suomen Turusta

Gustaf Robert Gustafinpoika Holmqvist oli turkulainen. Kaupunki oli hänen syntyessään 1832 ruotsinkielinen. Isä oli merikapteeni, joka kuoli laivansa haaksirikossa 1838. ”Pappa kertoi, että hän oli pieni poika kun tuli sanoma, että laiva missä hänen isänsä oli kapteenina, oli haaksirikkoutunut miehineen. Hän kuunteli tämän oven takaa”, Elin kirjoittaa. Klara-äidin tyttönimi oli sekin ruotsinkielinen Henriksson. Hänet tavataan myöhemmin Onnelasta.

Jonkinlaista vaurautta perheelle lienee jäänyt, koska poika oli pantu Turun (ruotsinkieliseen) teknilliseen reaalikouluun. Sieltä hän sai kohtuullisen hyvän päästötodistuksen ja siirtyi harjoittelemaan ”metsäoppilaana” (forsteleven) metsien hoitoa, maanmittausta ja kirjanpitoa Tykon ruukkiin. Suomen oppimiseen siellä tuskin oli tilaisuutta. Opinnot ja harjoittelu riittivät metsäkonduktöörin tutkintoon. Siitä hän sai paperit 27-vuotiaana joulukuussa 1859. Tammikuussa hänelle annettiin virkamääräys Pyhäjoen reviirin (hoitoalueen) vt. metsänhoitajaksi. Viranhaltijan asemapaikkana oli suomenkielinen pitäjä Haapavesi.

Tästä merkittävästä vaiheesta Holmqvistin virkauralla kertoi metsähallituksen tiedottaja Tiina Grahn: ”Holmqvist näyttää suorittaneen maanmittauksen ja metsätaloudellisen virkatutkinnon juuri metsähallituksen perustamisvaiheiden aikaan 1859. Ennen metsähallituksen perustamista metsänhoitoasiat kuuluivat maanmittausylihallitukselle ja niitä hoitivat metsätaloudellisen virkatutkinnon suorittaneet maanmittarit tärkeimpänä toimenaan tutkia ja mitata kruununpuistoiksi sopivia valtionmaita. Nämä virkamiehet siirtyivät uuden metsähallituksen ensimmäisiksi virkamiehiksi, kuten siis myös Holmqvist… mainittua mittaustehtävää v. 1859 jälkeen hoitaneita virkamiehiä kutsuttiin metsäkonduktööreiksi.” Virkamääräys oli Holmqvistin elämän kannalta ratkaiseva, sillä siitä tuli hänelle elinkautinen – ilman lakitupaa.

Holmqvist aloittaa elinkautisensa

Juhlallisessa ruotsinkielisessä asiakirjassa määrättiin Holmqvistin vuosittaiset palkkaedut. Ne olivat noin 750 ruplaa eli 3 000 markkaa, johon sisältyivät ”pöytärahat” (taffelpenningar), matkakorvaukset ja rahat kuluja ja asumista varten. Haapaveden kunnankirjurin sivutoimesta maksettiin ensin 300 mk ja pian Holmqvistin aikana 350 mk vuodessa. Tuon ajan virkamiehiä on totuttu pitämään hyväpalkkaisina. Lisäksi vasta myöhemmin virkamiehiä verotettiin heidän palkkatulojensa mukaan.

Turkulaisen nuorukaisen oli nyt muutettava itselleen kielellisesti aivan outoon ympäristöön. Hänen äidinkieltään puhuivat Haapavedellä vain virkamiehet, joita Holmqvistin onneksi oli enemmän kuin monessa muussa samankokoisessa pitäjässä. Nivalastakin mentiin Haapavedelle ”herroja katsomaan”. Hän tuli Haapavedelle tammikuussa 1860 uutta virkaansa hoitamaan. Minulle kerrottiin Onnelassa, että hän olisi tullut Haapavedelle isonjaon aikaan.

Ensimmäisen asunnon hän sai kirkonkylästä katsottuna ”järven takaa” eli Myllyojalta. Siellä asuivat useatkin uudet virkamiehet vuokralaisina, kunnes hankkivat itselleen oman talon. Näin oli menetellyt myös tuttavamme Sandman. Holmqvistilta kului kuitenkin Myllyojalla aikaa kokonainen vuosikymmen. Syynä oli todennäköisesti perheettömyys.

Virkanimityksensä ansiosta Holmqvist oli päässyt pitäjän kuohukermaan eli niin sanottujen säätyläisten arvokkaaseen seuraan. Useimmat heistä puhuivat äidinkielenään väestölle vierasta kieltä. He poikkesivat myös tavoiltaan ja pukeutumiseltaan maatalousväestöstä, vaikka useimmat viljelivätkin virkansa ohella maata.

Jonkinlaista historian ironiaa näen siinä, että säätyläisiksi mainitut virkamiehet perheineen eivät oikeasti kuuluneet mihinkään säätyyn. Aatelilla oli oma säätynsä; valtiopäivillä edustusoikeus oli suvun vanhimmalla. Pappissääty perustui virkaan. Porvarissäätyyn kuului osa kaupunkien kauppiaista ja muista liikemiehistä. Talonpoikaissäätyyn antoi oikeuden maanomistus. Juuri tähän säätyyn kuuluivat Haapavedenkin todelliset säätyläiset. Aatelissäätyyn ei Haapavedellä kuulunut kukaan. Koska virkamiehet eivät syntyjään olleet aatelisia, he olivat peräti säädyttömiä. Tällä en tietenkään tarkoita sanan nykymerkitystä. Säätyläisnimitys taisi kaatua yhdessä säätyeduskunnan kanssa 1906.

Suomi viralliseksi kieleksi

Suomi teki tuloaan viralliseksi kieleksi. Jo 1858 paikallishallinnon kieleksi oli määrätty suomi suomenkielisissä pitäjissä, joihin Haapavesikin kiistatta kuului. Vielä tärkeämpää oli, että keisari Aleksanteri II antoi 1863 kielisäännön, jolla suomi määrättiin toiseksi viralliseksi kieleksi ruotsin rinnalle. Hän kävi Suomessa heinä–elokuun vaihteessa ja otti Parolassa vastaan J. V. Snellmanin. Siellä hän myös allekirjoitti tarkennetun kieliasetuksen, jonka mukaan suomi tuli saattaa viimeistään 20 vuodessa tasavertaiseksi virkakieleksi ruotsin rinnalle.

Suomea kannattavien fennomaanien kannalta päätös oli ratkaisevan tärkeä. Se oli kansakuntamme historian saranakohtia. Se edellytti suomea opetuslaitoksen kielenä kansakoulusta yliopistoihin asti. Virkamiehille, joista useimmat eivät suomea hallinneet, se merkitsi tavatonta muutosta.

Haapavedestä tuli itsenäinen maallinen yksikkö, kunta. Sen päättäväksi elimeksi tuli kuntakokous, toimeenpanevaksi kunnallislautakunta. Nykyoloissa voisi puhua kaupunginvaltuustosta ja -hallituksesta. Uusi kunta aloitti toiminnallisen elämänsä 1.5.1866.

Kuntakokouksen johtoon valittiin vielä seurakunnan miehiä, mutta kunnallislautakuntaan tuli vain maallikkoja ja ainakin nimeltään suomenkielisiä jäseniä. Ruotsia osaavien virkamiesten osuus yleisten asioitten hoidossa romahti.

Haapaveden väestön lukutaito oli kiitos luterilaisen kirkon, rippikoulun ja lukukinkereitten ainakin kohtuullisella tasolla. Toisin oli kirjoittamisen laita: puumerkit olivat nimikirjoituksena tavallisia. Kunnan asioitten hoitoon tarvittiin vielä virkamiesten apua. Holmqvistista, jolla näyttää olleen sekä pyrkyä että nostetta, tuli kunnalliselämän merkkimiehiä.

Unennäön kohde leskeytyy

Sukutarinan mukaan Holmqvist oli nähnyt tulevan puolisonsa unessa jo ennen heidän tapaamistaan. Oli miten oli, kohteena olisi ollut Gustaf ja Eleonora Lindströmin tytär Katarina Fredrika. Hän oli kaksi vuotta Holmqvistia nuorempi, mutta oli jo ehtinyt naimisiinkin Haapaveden kappalaisen Frans Oskar Laurinin kanssa. He saivat kaikkiaan kuusi lasta, joista vanhimmasta, vuonna 1856 Haapavedellä syntyneestä Jennystä oli tuleva minun isoäitini. Kuudes lapsi Teddy syntyi 1861 Pulkkilassa, jonne Frans Oskar oli muuttanut kappalaiseksi. Totean, että Holmqvist ja Katarina Fredrika olisivat asuneet Haapavedellä ainakin vuoden samaan aikaan.

Sukutarina kertoo kumminkin edelleen, että kun ”Holmqvist oli ollut virkamatkalla, hän oli tavannut Katarinan ensimmäisen kerran (”livenä”, kuten nykyisin sanottaisiin) ja käyttäytynyt niin kömpelösti, että muutkin olivat sen huomanneet”. Näin kertoi Elin. Tapahtumapaikka oli Pulkkilan pappila.

Suuret nälkävuodet niittivät satoaan. Kappalainen Frans Oskar Laurin kuoli lavantautiin nälkävuoden 1867 heinäkuussa. Katarinasta tuli leski ja kuuden lapsen yksinhuoltaja.

Perunkirjoitus pidettiin pappilassa. Kenties hieman yllättäen G. R. Holmqvist oli läsnä kuuden alaikäisen lapsen edunvalvojana. Koska Katarina olisi varmasti saanut edunvalvojan lähempääkin kuin Haapavedeltä, Holmqvistin kutsuminen osoittanee, että leski tunsi häntä kohtaan erityistä luottamusta.

Elin kertoo Laurinista näin: ”Kuulon mukaan oli pastori Laurin tumma kaunis mies. Luonteeltaan hyvin äkkipikainen ja erittäin mustasukkainen. Seurakuntalaiset pitivät hänestä silloin kun hän oli täällä isänsä apulaisena. Muutti myöhemmin Pyhäjärvelle kappalaiseksi.”

Perunkirja kertoo hieman lisää kappalaisen luonteesta. Siitä saa kuvan Laurinista todellisena köyhien ihmisten auttajana. Käy nimittäin ilmi, että Laurinilla oli yhteensä 46 velallista - kaikki talollisia. Kun yhdellä oli velkaa kappalaiselle 341 markkaa, muiden 45:n yhteiseksi osuudeksi jäi noin 750 markkaa, kun kokonaissumma ylitti niukasti 1 000 markan rajan. Osa niistäkin merkittiin perunkirjaan epävarmoiksi. Laurin oli halunnut auttaa hätää kärsiviä vaikka muutamalla markalla varmaan arvaten, ettei hän saisi koskaan rahojaan takaisin.

Kiinteistöjä kappalaisella ei ollut; pappila oli tietysti seurakunnan. Irtaimistonkin arvo oli vähäinen. Laurinin velat (muun muassa ostetuista kirjoista) veivät pesän arvon jo miinuksen puolelle. Kuriositeettiarvoa on sillä, että kappalaisen arvokkaimmaksi kupariesineeksi tuli viinapannu, joka katsottiin 40 markan arvoiseksi. (Viinanpoltto ei ollut edes pappiloissa mitenkään harvinaista, pikemminkin päinvastoin. ”Vuonna kuuskymmentkuus tuli laki uus”, ja sillä kotipoltto kiellettiin. Laurininkin pannu on luultavasti ollut jo käytöstä poistettu.)

Katarina jäi leskeksi 33-vuotiaana. Kuuden lapsen yksinhuoltajanakaan hänellä tuskin oli toimeentulovaikeuksia, sillä hän muutti lapsiparvineen takaisin Haapavedelle vanhempiensa Lindströmien tilavaan kotiin Tialaan. Jotakin kuitenkin puuttui: Katarinalta aviomies ja puoliorvoilta lapsilta isä.

Vain vuosi ehti vierähtää, kun Katarina sai kokea toisen raskaan menetyksen: hänen isänsä, kommissionimaanmittari G. R. Lindström kuoli joulukuun lopulla 1868. Lapset menettivät samana vuonna molemmat isoisänsä, sillä silloin kuoli myös Frans Oskarin isä Mårten Israelinpoika Laurin, pappi ja Haapavedelläkin toiminut.

Jälleen oli siis perunkirjoituksen aika. Vainajan varallisuus ja velat olivat nyt aivan toista luokkaa kuin Katarinan miehen kuoltua. Kiinteistöjä oli kolme, joista arvokkain oli tietysti Tiala, mutta mukana oli myös 5/32 manttaalia Pirkolasta. Lindströmiltä jäi myös vaimo Eleonora ja ”neljä hänen kanssaan siitettyä lasta”. Uskottuna miehenä oli mukana kukapa muu kuin G. R. Holmqvist, joka myös kuittasi kunnalliskassan hoitajana ”vaivaisten prosentin” eli ⅛ pesän varoista maksetuksi.