Vuonna 1906 perustettu Haapaveden Kotimarjala oli 1930-luvulla maamme johtavia hillojen ja marjajuomien valmistajia. Kun kieltolaki kumottiin, antoi Alkoholiliike Oy sille luvan valmistaa viinejä ja likööreitä kotimaisista raaka-aineista. Tehtaalla oli vientiä Ruotsiin, Englantiin ja Saksaan.

1900-luvun alussa Pohjanmaalla oli useita peräkkäisiä hyviä marjavuosia. Metsien ja soiden marjat muodostivat varsin tärkeän lisän maaseutuväen usein yksipuoliseen ruokavalioon. Tapana oli, että varsin monien kotien äidit ja lapset poimivat mustikoita, puolukoita ja lakkoja, joita kaupattiin kirkonkylien ja kaupunkien asukkaille. Vuosisadan alkuvuosikymmeninä suuri osa marjoista kuljetettiin veneillä Pyhäjokivarresta kirkonkylään.

Ruusu Merikallio perustaa Haapaveden Kotimarjalan

[Kuva: Ruusu Merikallio]

Vuonna 1906 Haapaveden Rantosen talon tytär Ruusu Merikallio (1880–1948) aloitti marjojen teollisen säilönnän perustaen yrityksen nimeltä Haapaveden Kotimarjala. Perustiedot ja -taidot hän oli saanut lapsuuskodistaan omalta äidiltä.

Ruusu Merikallion kotona valmistettiin kotiympäristön suuren marjatuotannon vuoksi talvisäilöön erilaisia marjoja tuorevalmistusmenetelmin. Siihen aikaan, kun varsinkin maaseudulla ei vielä ollut lasipurkkeja saatavissa, oli turvauduttava tuohis-, savi- ja puusäilöntään. Tuohirove steriloitiin pistämällä se kiehuvaan veteen. Tuoreet marjat, suomuuraimet, juuri nevalta tuodut, kaadettiin siihen siltä kuumaltaan ja peitettiin samoin kiehuvaan veteen kastetulla tuohilevyllä. Tuohelle käytettiin erilaisia ilmaa läpäisemättömiä peiteaineita, kuten kerros sitkeää savea tai kuumennettua pihkaa tai, kenellä siihen oli mahdollisuus ja taito, laitettiin keittämällä kiinteä savikerros, joka kovettui läpäisemättömäksi kuoreksi. Tällaista savipeitesäilöntää hän näki stipendimatkallaan ulkomailla ja käytti sitä hyvällä menestyksellä myös omassa tehtaassaan.

Tuoretta raakamehua säilöttiin enimmäkseen savipulloihin. Täytetyt tuokkoset ja tölkit säilytettiin sen aikaisissa kivilattiaisissa ja kivipenkkisissä kylmähköissä ns. maitohuoneissa, jollainen huone oli jokaisessa karjatalossa, koska siihen aikaan ei vielä ollut meijereitä eikä separaattoreita vaan kerma erotettiin jäähdyttämällä, johon tarkoitukseen tällaiset huoneet olivat välttämättömiä ja saivat samalla käydä talon ainoasta säilytyshuoneesta.

Suomuuraimista kuten monista muistakin marjalajeista saatiin näillä keinoin huomattavan pitkäaikaisia tuoresäilytyksiä, jotka pysyivät pilaantumattomina syyskylmiin saakka sekä siitä edelleen osaksi jäätymistilassa yli koko talven kevääseen asti. Parikymmentä vuotta hänen seurattuaan näitä kotoisia säilytysmenetelmiä tulivat sitten uudet keksinnöt, nykyaikaiset lasipurkit ja -pullot uusine mahdollisuuksineen, ja niin siirryttiin tässäkin uuteen aikaan: vieraannuttiin vanhoista kansanomaisista säilöntätavoista.

Ruusu Merikallio oli käynyt tulevaisuuden toimialaansa silmälläpitäen talous- ja kauppakoulun ja perehtynyt erilaisiin säilöntämenetelmiin. Hän oli toiminut parina kesänä myös ruustinna Nora Pöyhösen kasvitarha- ja kotitalouskoulun talousopettajana. Kotimarjalassa panostettiin erityisesti suomuuraimen ja mesimarjan jalostamiseen. Tarvittavat raaka-aineet saatiin suurimmaksi osaksi omasta pitäjästä. Kotimarjalan hankinnat antoivat huomattavia lisäansioita paikkakunnan marjastajille.

Valtion stipendin avulla Ruusu Merikallio teki vuonna 1931 opintomatkan Englantiin, Hollantiin ja Saksaan. Siellä hän perehtyi tuoremehujen valmistusmenetelmiin ja kylmäsäilöntään, jolla säilytettiin marjojen aromit ja vitamiinipitoisuudet. Kieltolain loputtua Oy Alkoholiliike Ab (Oy Alko Ab) antoi viinien ja liköörien valmistamisen hoidettavaksi yrityksille, joiden raaka-aineina käytettiin kotimaisia marjoja ja joilla oli edellytyksiä vientiin.

Kotimarjalan tuotteet

[Kuva: Kotimarjalan messuosasto]
Haapaveden Kotimarjalan näyttelyosasto Helsingin suurmessuilla 1935. Kuvalähde: Suomen teollisuus ja kauppa, osa 5, s. 139.

Tuotevalikoimaan kuuluivat mehut, hillot, hillokkeet, kasvissäilykkeet, pikkelsit ja etikkasienet. Valmistus­ohjelmaan kuuluivat lisäksi alkoholittomat raittius­juomat, jotka myytiin tuotenimellä ”Raitis Samppanja­tyylisen kupliva juoma”, joka tehtiin sitä varten kehi­tellyllä erikoismenetelmällä.

Haapaveden Kotimarjala osallistui useille messuille ja näyttelyihin ja se voitti lukuisia ensipalkintoja kulta­mitaleineen. Tuotteita kehuttiin ”laadultaan erittäin ensiluokkaisiksi”. Vientiin niitä meni Ruotsiin, Englantiin ja Saksaan. Haapaveden Kotimarjala oli yksi alan johtavista yrityksistä 1930-luvulla. Henkilökuntaa oli noin 50 henkeä.

Etiketit

Suomuurain- ja mesimarjalikööri myytiin tyylikkäissä, pyöreissä pulloissa, jotka erottuivat edukseen kilpailijoista. Pullossa on neljä erillistä etikettiä. Siihen on prässätty oma kohtansa pyöreälle liikemerkille, ”sinetille”, ja oma kehikkonsa tuotteen nimelle. Pyöreässä liikemerkissä, jota suurennettuna käytettiin messuilla ym. mainontaan, on pienen mökin kuva, marja (suomuurain, lakka) sekä valmistusmaa: Suomi.

Kotikarjalan viinietiketit ovat aistikkaita, helsinkiläisen kirjapaino Frenckellin tekemiä. Merikallion suvun sukukalleutena säästynyt viisikielinen kantele on ikuistettuna Kaleva-tuotteiden etiketeissä.

Mehujen, säilykkeiden, hillojen, jouluglögin, ym. tuotteiden etiketit ovat muodoltaan vinosuunnikkaita. Väreinä esiintyvät vihreä, sininen ja punainen. Tuotteen nimen lisäksi niihin on painettu liikemerkki, yrityksen tunnus. Etikettien kauneusarvo ja iskettävyys perustuu kirkkaisiin väreihin ja niiden yksinkertaisuuteen.

Tunnustuksena ansioistaan Ruusu Merikalliolle myönnettiin vuonna 1937 talousneuvoksen arvonimi ensimmäisenä suomalaisena naisena. Myöhemmin hänestä on tehty myös muistomitali.

Kotimarjalan loppuvaiheet

Haapaveden Kotimarjalan tuotantorakennukset paloivat vuonna 1946, minkä jälkeen yritys muutti 40 kilometrin päähän Oulaisiin. Yrityksen taloudelliset vaikeudet alkoivat muutosta aiheutuneista ylimääräisistä korko- ja ym. kustannuksista. Samalla kilpailu oli kiristynyt suurten yritysten puristuksessa. Sotien aikana ja niiden jälkeen alkoholin myyntiä oli sitä paitsi olennaisesti rajoitettu ja Alko oli itsekin aloittanut liköörien valmistuksen, mikä vaikutti vähentävästi yksityisten valmistajien menekkiin. Haapaveden Kotimarjalan toiminta loppui vuonna 1957.