Haapavedellä oli karjamajoja vuonna 1810 ainakin viisi.

Eniten karjamajoja Haapavedellä oli 1800-luvun puolivälissä; Haapavesi oli Suomen karjamajavaltaisimpia pitäjiä. Karjamajalaitoksen ansiosta pitäjässä voitiin harjoittaa melkoista karjataloutta. Karjamajoilla oli ajan maa- ja karjataloudelle huomattava merkitys: ne olivat silloin hyvin tärkeitä tuotantolaitoksia. Hyvän ja arvokkaan kesävoin kauppa oli ansiotulojen ja vaurastumisen lähde – voikuormia vietiin Ouluun asti.

1800-luvun puolivälissä talojen viljelysmaat ja karjamäärät lisääntyivät ja tiloja oli paljon. Asuinpaikkojen lähellä ei ollut riittävästi sopivia laidunmaita suurten karjojen ruokkimiseksi; karjalle sopivat laitumet jouduttiin hakemaan kaukaakin sydänmailta.

Keväisin suurin osa karjasta vietiin kaukaisille niittylaitumille – jopa 10–20 kilometrin päähän päätiloista –, jolloin karjan kuljettaminen päivittäin päätilalle ei enää ollut mahdollista. Kaukaisimmille niityille rakennettiin karjamajoja karjanhoitajia ja paimenia varten. Majalla oli majaemäntä, jolla oli apurina paimenpoika tai nuori tyttö. Paimenpojan tehtävänä oli tuoda karja illaksi niityltä majalle. Johtajalehmälle eli kellokkaalle laitettiin kello kaulaan, jolloin muut lehmät seurasivat sitä. Majaemäntä hoiti karjaa karjamajoilla keväästä syksyyn – karjamaja oli kuin toinen asuinpaikka.

Karjamajoille kuljettiin jalkaisin tai hevosella kaartojen laitoja kierteleviä lehmänpolkuja, karjapolkuja tai kinttupolkuja pitkin. Itse asiassa metsät olivat täynnä karjapolkuja, ja hevosilla päästiin kärryteitä pitkin karjamajoille. Majoilla oli useita rakennuksia; välttämättömiä olivat tupa eli karjanhoitajan asunto, kesänavetta, maitohuone ja sauna. Näiden lisäksi saattoi olla karjalato, riihi, toinen navetta, lammassuoja sekä aittoja.

Karjamajoja perustettiin yleensä sellaisille paikoille, joissa oli saatavissa lehmille juomavettä sekä ruokiin ja voin pesuun tarvittavaa lähde- tai kaivovettä. Karjamajat saattoivat sijaita ojan tai vesistön äärellä tai niityillä, joiden lähellä oli luonnonlähde. Haapavedellä karjamajat näyttävät sijainneen enimmäkseen umpimetsässä, mutta vedensaanti oli yleensä turvattu lähteellä.

Karjamajan hoito kuului naisten tehtäviin. Miniän ensimmäinen kesä saattoi kulua majaemäntänä, varsinkin Keski-Pohjanmaalla. Majaemännäksi saatettiin palkata ulkopuolinen vähävaraisen talon emäntä, joka sai tuoda mukanaan karjansa samalle laitumelle. Majaemännän työ oli kovaa, jos karjaa oli paljon.

[Kuvassa Pullolan maja]
Pullolan maja. Kuva Haapavesi-seuran arkisto, Hannu Tähtelä.

Karjamajalla hoidettiin ja lypsettiin karja. Jos maja oli lähellä, haettiin maito sieltä päivittäin. Majaemäntä jalosti karjan tuottaman maidon voiksi, viiliksi ja piimäksi. Maito oli kirnuttava voiksi ja voi varastoitava. Voi saatettiin joskus tuoda syksyllä kerralla karjamajalta, ja se myytiin paikallisiin kauppoihin. Kirnupiimä noudettiin majalta puuleileillä. Ylimääräisen kirnumaidon majaemäntä keräsi suuriin kannellisiin sammioihin happanemaan. Hapanpiimä saatettiin varastoida karjamajalle pidemmäksi ajaksi.

Keskipohjalaisen karjamajatalouden suuria herkkuja oli tuoreesta maidosta keitetty juustohera, juhannusjuusto. Puuastiat, pytyt ja sangot pestiin karjamajalla päivittäin. Maitopyttyjen puhdistus oli tärkeää, jotta viilin maku säilyisi ja voi olisi hyvän makuista. Ahkera majaemäntä saattoi päätoimiensa ohessa valmistaa saunavihtoja, poimia marjoja ja tehdä käsitöitä. Sunnuntaisin majalla kävi usein vieraita. Syksyllä lehmät saattoivat villiintyä ja kulkea pitkiäkin matkoja sienten perässä. ”Syksyn tullessa lähdettiin taas lehmineen ja kaikkine kampsuineen palaamaan tutuille kotinurkille.”

1800-luvulla Haapavedellä on arvioitu olleen lähes 200 karjamajaa, jotka olivat joko yhden tai useamman talon omistuksessa. Suurin osa sydänmailla tai venereittien varsilla sijaitsevista karjamajoista oli kirkonkylän kantatilojen ja suurimpien talojen omistuksessa. Runsaasti karjamajoja on ollut Osmangin rannalla ja Käräjäojan suunnalla, erityisesti Rapin tienoilla. Ainalin talojen majat olivat läheisten järvien rantamilla, ollalaisten Pirnesojan varressa. Kytökylän karjamajat olivat Koivikonperällä ja Myllyviidassa, myllyojasten karjamajat sijaitsivat Keson sydänmailla.

Haapaveden tunnetuimpia karjamajoja on Kopiston eli Rantosen karjamaja. Kopiston karjamaja on kuulunut Rantosen suureen tilaan ja sijainnut Ainalin ja Ojakylän välisellä sydänmaalla lähellä Pulkkilan kunnan rajaa, kahdeksan kilometrin päässä päätilasta runsaiden hillamaiden ja kuuluisien riistarikkaiden seutujen keskellä. Kopiston ympäristössä oleville suurille nevoille kokoontui talvisin metsoparvia, joita erämiehet metsästivät. Tunnetuimmat erämiehet pitivät Kopiston ympäristön erämaita parhaina pyyntialueina: siellä oli runsaasti jäniksiä, kettuja, kärppiä ja riekkoja. Karjamajoilla harrastettiin ansapyyntiä; ansapolkuja oli mm. Rauman majalle, Rapin ja Vatjuksen karjamajalle päin.

Korkatin rannalla sijainneen Rantosen tilan 50-päinen karja kuljetettiin Kopistoon mutkaista Majatietä pitkin. Majaemäntänä on Kopiston karjamajalla toiminut Ahon Anna, Anna Madetoja, säveltäjä Leevi Madetojan sukulainen.

Kirjailija Hilkka Merikallio muistelee: ”Majan pito ei ollut pientä puuhaa. Se oli sitkeyttä kysyvää ja vaivalloista, mutta silti omalla tavallaan viehättävää ja nautittavaa.” Rantosen silloinen isäntä, ”kannelniekka” Antti Rantonen oli usein tehnyt ystävineen vierailuja ja eräretkiä Kopiston karjamajalle. Kirjailija Merikallio on muistellut lapsuudessaan tekemiä retkiä Kopiston karjamajalle:

”Parikin kertaa kesässä teimme retkiä näille kahdeksan kilometrin takaisille asumuksille. Mainiolta maistui kermalla jatkettu viili ja hyvälle vastakirnuttu rievä huitu samoin rieskan päälle sivelty tuore lujavoi. Yö vietettiin pirtin lattialla hyvätuoksuisilla heinäpahnuuksilla, jotta jaksaisimme talsia takaisin kotinurkille yli paikoitellen upottavien hetteikköjen ja mutkittelevien hietikkokaartojen. Ikimuistoisia elämyksiä olivat nämä Kopiston korpimaille suunnatut karjamajamatkat.”

Vain rauniot ja metsittyneet vanhat pellot ovat jäljellä Kopiston karjamajasta. Entisen karjamajan pihapiirin vieritse kulkee metsäautotie, ja pihapiirin poikki kulkee talvitie; ojitukset ovat hävittäneet entiset marjastajien, eränkävijöiden ja metsämiesten polut. Kopistosta ovat enää jäljellä vanhat erikoiset pihapuut kuten Saunamänty ja ”Kopiston petäjä”, kaksi lähekkäin kasvavaa suurta kuusta, ja kaksi erikoista raitaa. ”Kopiston petäjä” on lajissaan koko Pyhäjokilaakson suurimpia puita: sen tyvi on halkaisijaltaan noin metrinen, ja rinnan korkeudella halkaisijan pituus on 80 cm. Kopiston erikoisin luonnonoikku on kolmen eri puulajin – kuusen, männyn ja koivun – kietoutuminen yhdeksi puuksi.

Kivelän maja, jossa oli ensin vain yksi huone, rakennettiin 1938. Myöhemmin pihapiiriin lisättiin maapohjainen kesänavetta, sauna, kellari ja heinälato. Ruokavesi haettiin usein Pajalan majalta tai Lähemäeltä. Majalla oltiin kesäkuun alusta elokuun loppupuolelle. Kivelän majalla oli majaemäntänä Sofia neljän lapsen kanssa. Majalla separoitu voi myytiin Vattukylän tai Pusan kauppaan. Lapset kiskoivat pajunparkkia, joka kuivattiin heinäladossa, ja kuivattu parkki myytiin nahkuri-Säisälle. Kivelän majan viimeinen karjamajakesä oli 1949.

Uutelan maja on ollut käytössä vuodesta 1914. Majan pihapiiriin kuului neliseinäinen mökki, navetta ja sauna. Maja on myöhemmin siirretty asuinkäyttöön Rajalan pihapiiriin Sallilaan.

Juho Pajalan maja oli pieni mökki, jonka vieressä oli sauna ja metsän laidassa navetta. Vesi haettiin Pajalan Matinmajalta, koska vesi oli huonoa. Juho Pajalan maja on viimeksi ollut käytössä kesällä 1939.

Matti Pajalan majan ensimmäinen majaemäntä oli Pajalan Kaija (s. vuonna 1877). Tämän karjamajan pihapiiriin kuului asuinrakennus, jonka kylkiäisenä oli maitomökkinä toiminut huone, jossa myöhemmin nukuttiin. Lisäksi pihapiirissä oli maapohjainen navetta, sauna ja kellari. Majoilla pidettiin paljon joutokarjaa, mullikoita ja nuorikoita, joskus hevosia, lampaita ja kanojakin.

Kurjalan maja eli Keskitalon maja on vanha asuinpaikka 1800-luvulta. Majan lisäksi pihapiiriin rakennettiin kesänavetta. Koska majalla oli vain kesänavetta ja Rapin karjamajalle oli matkaa vain muutama sata metriä, niin majan väki yöpyi Rapin karjamajalla. Karjanpito majalla loppui vuonna 1940.

Alavan maja rakennettiin vuonna 1933. Maalaamaton majamökki sijaitsi kilometrin päässä päätilasta. Mökissä oli yksi huone, jossa oli kaksi ikkunaa. Pihapiiriin lisättiin myöhemmin navetta, joka rakennettiin kahdesta ladosta, joiden välikkö katettiin. Majalla oli oma kaivo, ja toinen kaivo, jossa iltamaito jäähdytettiin, oli majan lattian alla. Tiskivedet lämmitettiin ulkona muuripadassa. Melkein koko tila ympäröitiin neljän kilometrin pituisella aitauksella. Kesällä majassa yövyttiin silloin tällöin; iltaisin käytiin Rapilla kylässä. Syksyllä majalla pidettiin joutokarjaa ja siellä käytiin paimenessa sekä yövyttiin hillareissulla. Talvella maja oli tyhjillään. Maja oli käytössä kuusi vuotta: sodan jälkeen rakennus siirrettiin Alavan pihapiiriin toiseksi aitaksi.

Kuivakankaan majassa on ollut vuokralaisena Aappo Antinpoika Sadinmäki luultavasti vuodesta 1863. Maja oli talviasuttava neliseinäinen mökki, jossa oli uunilämmitys ja uunin vieressä puuhella. Uuni valkaistiin liitujauhovellillä. Mökin hirsiseinät olivat mustat. Huonekaluina oli sivusta vedettävä sänky, pöytä, jokunen jakkara ja seinällä astiahylly. 1930-luvulla majaan lisättiin katettu välikkö ja maitomökki. Majan maitovälikössä tanssittiin haitarin ja kampaorkesterin tahdissa. Pihapiirissä sijaitsi tallirakennus, navetta, sauna ja maitomökin lattian alla kellari. Majan vieressä oli luonnonlähde, josta saatiin ruoka- ja tarvevesi. Aitaus sijaitsi majan lähellä. Majaemäntä Sofia Pajala asui majalla kesät pienten lasten kanssa. 1930-luvulla majalla oli toistakymmentä lehmää. Ylimääräinen voi myytiin Törnqvistin kauppaan. Ruokana majalla oli ruis- ja ohrajauhopuuroa, muttia, huituvelliä tai itse tehtyä talkkunaa, suurta herkkua olivat ohrajauholätyt.

Vuonna 1954 lehmät olivat viimeisen kerran majalla. Sen jälkeen majalla pidettiin vielä hevosia jokunen kesä. Tämän jälkeen maja on ollut tyhjillään. Majamökin hirret annettiin Tohverin Oskarille, joka rakensi niistä Muuttolan. Paikalle jäi vain pikkukamari.

Huikarin majan omisti Erkki Rapinoja sota-aikana, nykyisin omistajat ovat vaihtuneet. Päätilasta oli matkaa niityille kaksi kilometriä. Karjamajassa oli tupa ja eteinen, ja siinä yövyttiin. Majaemäntänä toimi Larun Maija apunaan nuorempi Liisa Marjamaa, joka toimi ”mörönsyöttinä”. Paimenena oli Veikko Laitila, joka paimensi sekä omat että Rapinojan lehmät. Maja on edelleen paikallaan ja toimii vakituisena asuntona.

Mutkan majalle lehmät kuljetettiin kirkonkylältä Eskolanniemeltä. Omistajana on Koivun perikunta. Majassa oli pieni pirtti ja yksi huone. Lehmät olivat karjamajalla osan kesää ja syksyä. Karjamajan pihapiirissä sijaitsi myös kevytrakenteinen kesänavetta sekä sauna.

Tähtelän karjamajan eli Monkulan omisti Tähtelän suku sota-aikana. Monkula-nimen karjamaja sai siitä, että naiset alkoivat vaatia majan rakentamista. Miehet rakensivat lopulta karjamajan ja sanoivat sitten naisille: ”No siinä teille se monkula.” Lehmät kuljetettiin karjamajalle Tähtelän tilalta kirkonkylältä. Maja oli hirsiseinäinen, ja siinä oli uuni, hella ja jonkinlaiset sängyt eli nukkumapaikat. Maja sijaitsi hieman korkeammalla paikalla kivikko-ruohikkokentällä, ja sieltä oli hyvät näkymät joelle. Pihapiirissä sijaitsi myös karjasuoja. Karjamajatoiminta loppui sota-ajan jälkeen: valtio lunasti tilan pika-asutukseen – paikalle syntyi kolme pika-asutustaloa, ja suku rakensi paikalle kaksi taloa. Nykyisin karjamajan omistaa Veijo Sinihalme, joka on rakentanut pihapiiriin uuden rakennuksen. Majarakennus on vielä paikallaan, mutta sen ulkonäköä on muutettu, mm. lautavuori on lisätty. Karjamajassa on asuttu vakituisesti jo kymmeniä vuosia.

Niittyjen keskellä sijainneen Pappilan majan omistaa Juhani Pirnes. Karjamaja on rakennettu sota-ajan jälkeen. Pappilan majasta ovat jäljellä vain rauniot, ja nykyisin paikka on talon pihana.

[Kuva: Pullolan majalla kaksi miestä hevosrattailla]
Pullolan maja. Kuva Haapavesi-seuran arkisto, Hannu Tähtelä

Pullolan majalle lehmät kuljetettiin Rautiosta kirkonkylältä. Nykyisin Pullolan omistavat Erkki ja Tapio Käräjäoja. Karjamajan lisäksi pihapiirissä sijaitsi ulkorakennus. Ei ole tiedossa, onko alkuperäisiä rakennuksia vielä jäljellä.

Vatjuksen eli Isovatjuksen (Isoahon) majalla ovat olleet viimeiseksi Augusti Isoaho ja hänen poikansa Veikko ja Vesa Isoaho. Majan omisti Jussi Iso-Vatjus. Maja on siirretty aikaisemmalta paikaltaan Susinevan laidasta sähkölinjan kohdalta. Ennen sotia vuonna 1937 majalla oli vielä toimintaa: siellä oli kymmenen lehmää. Karjamajalla oli vaihteleva määrä väkeä ja majaemäntä. Kun Imatran linjaa rakennettiin Maaselälle, majaemäntänä Vatjuksen majalla oli Aakon Iita. Ennen Vatjuksen majalle ei ollut tietä, mutta sähköpaalujen kuljettamista varten sinne jouduttiin sellainen rakentamaan. Maja oli alun perin kaksiosainen: siinä oli tupa ja kamari.

Kamarista on jäljellä vain kivijalka. Pihapiirissä sijaitsi myös jonkinlainen navetta ja lato. Vatjuksen majalla oli myös sauna, alkuperäinen sauna oli tosin hävinnyt. Hirrestä rakennettu maitomökki oli lähteen vieressä ison kuusen lähellä. Kuusi näkyi kauas. Myös majan alla oli lähde, joka oli niin runsasvetinen, että siitä saatiin sekä kesäisin että talvisin vettä. Kun maja purettiin, asuttiin puoliksi maan alle rakennetussa korsussa. Pykäläahossa poltettiin miilua. Kymmeniä täysinäisiä tervatynnyreitä säilytettiin Vatjuksen majan ladossa. Terva aiottiin viedä talvikelillä Raaheen.

Latoon varastoidut tynnyrit oli kuitenkin rikottu, vanteet oli hakattu poikki ja vuosien työ oli mennyt hukkaan (tervaspuut on kuorittava kolmena kesänä). Tervaa oli virrannut Maaselän tielle leveänä vanana. Sittemmin tervan poltto kiellettiin, koska pelättiin metsän loppuvan. Nivalan kunta on omistanut Vatjuksen majan.

Aholan majan omistavat Aholan veljekset. Karjamajan pihapiirissä on sijainnut pitkä ränsistynyt navettarakennus sodan jälkeen. Aholan majalla on ollut viimeksi toimintaa vuonna 1937. Majasta on jäljellä nykyisin vain paikka.

[Kuva: Syrjälän majan lehmät niityllä]
Syrjälän maja. Kuva Aura Mäkinen.

Syrjälän eli Sirviön majan omisti Kalle Sirviö. Nykyisin sen omistaa Mylly Kalle. Valtio lunasti alueen pika-asutukseen, ja karjamaja jäi Keson asutusalueen alle. Karjamajan paikalla sijaitsee nykyisin Närhin talo.

Myös Alavatjuksen maja on jäänyt pika-asutuksen alle.

Muuttolan maja oli uusimpia tämän alueen majoja ja parhaimmassa kunnossa. Se sijaitsee lähellä maantietä. Sen omistavat Matti ja Hilma Ruuska sekä Niilo Ruuska. Muuttolan maja on toiminut sodan jälkeen karjamajana, ja siellä on harrastettu myös miilunpolttoa. Lehmiä karjamajalla on ollut noin 10. Majassa on ollut iso tupa. Karjamajan pihapiirissä sijaitsivat myös sauna ja navetta. Muuttolan majasta on vain paikka jäljellä.

Sodan jälkeen Keskitalon majaan kuljetettiin karja Keskitalosta. Tupamökki oli suhteellisen iso – 5 × 5 m². Majan pihapiiriin kuuluivat myös navetta, sauna ja pienet kyhätyt ulkohuonerakennukset. Majaemäntänä karjamajalla toimi Vanni apunaan pari tyttöä. Lehmiä karjamajalla oli 6–7, mullikarjaa 6–7 ja hevosia yksi. Sotien jälkeen rakennuksia on siirretty; yksi lato jäi viimeiseksi jäljelle. Omistaja Arvi Ruuska kuokki käsin karjamajalle peltoja, joissa viljeltiin nauriita ja heinää.

Aakon maja on ollut Martti Liukkosen äidin perintötila. Aakon karjamajan pihapiirissä sijaitsi karjamaja, navetta, talli, lato, sauna, maitomökki ja lähdemökki. Lähdemökki oli ruostelähde, jossa olivat maidon jäähdytysaltaat: n. 2–3 m²:n laatikko lähteen päällä. Laatikkoon asetettiin maitoastiat, kermat ja piimät jäähtymään. Saunan takana oli tervahauta, jossa oli poltettu tervaa omiin tarpeisiin.

Villen maja ja Aakon maja olivat aivan rinnakkain, joten talojen lehmät kulkivat samoilla laitumilla. Tilojen raja kulki usean hehtaarin suuruisen aukion halki. Vasikat ja lampaat huolehtivat siitä, ettei karjamajan pihapiiri vesoittunut. Martti Liukkonen vietti poikasena kesiään usein karjamajalla, juoksenteli pitkin metsiä ja teki joskus kepposiakin. Martti muistelee, ettei hänen koskaan tarvinnut paimentaa karjaa, koska lehmät tulivat itsekseen illalla majalle. Syksyllä lehmiä piti pitää vähän silmällä, koska lehmät menivät sienten perään. Lehmät poikivat karjamajalla, oli lampaita ja vasikoita.

Aakon karjamajalla lehmien määrä on vaihdellut; siellä oli joskus 40 lehmää. Unto Anttilan isä oli ollut Aakon majalla ”vellirenkinä” ja kertoi, että kun ei ollut maitokonetta, täytyi ”hulikolla” eli pystykirnulla kirnuta voi joka päivä. Maidot vietiin saunan lauteille piimimään. Majalle lähdettiin, kun lumi oli sulanut ja lehti oli puussa. Karjamajalta palattiin syyskuussa, kun kedot oli niitetty ja ne kasvoivat äpärettä. Karjamajalta käytiin päivittäin kylällä: vietiin voita ja tuotiin evästä. Voi kirnuttiin majalla, piimä ja voi kuljetettiin kylälle hevosilla.

Martti muisteli, että voi varastoitiin 20–30 kg:n suuruisiin puupönttöihin, voidritteleihin, jotka suljettiin kannella. Kanteen painettiin kuumennetulla poltinraudalla merkki osoittamaan voin alkuperää. Aakon majalla ehti olla monta karjaemäntää; viimeinen majaemäntä oli Aura Rytky. Aura Rytky kertoi, että majaemännän tehtävänä oli keväällä karjamajalle tultaessa kunnostaa paikkoja, esim. korjata uunia niillä materiaaleilla mitä oli saatavissa, muuten karjamajoja ei hänen muistitietojensa mukaan paljonkaan kunnostettu. Myös Martin vaimo Helga Liukkonen ehti olla Aakon karjamajalla yhden kesän.

Aakon vanhan majan iästä ei ole tietoa; sen on arveltu olevan ehkä 1700–1800-luvulta. Aakon vanhan majan omisti Aaro Aakko. Aakon maja sijaitsee noin kaksi kilometriä nykyiseltä Aakon majalta Kesolle päin.

Aakon maja on sijainnut kolmessa paikassa. Kaikkein vanhimmalla majalla sijaitsi vanha tervahauta ja iso kuusi, jonka Martti Liukkonen on rauhoittanut. Vanhimman majan omisti Aakon Jussi.

Kemin majan paikalla on nykyisin Puro-niminen talo. Kivikon maja oli suosittu linnustuskohde. Ruhalan majalla oli majaemäntänä Helli Lahti. Villen majasta ei ole enää jäljellä muuta kuin seinät.

Haapalan majan olivat rakentaneet Perkkiön veljekset, jotka rakensivat aina hyvin sen mitä rakensivat. Haapalan maja oli hyväkuntoinen rakennus. Majaemäntänä oli Siiri Pakola; omistajat eivät asuneet karjamajalla. Siiri piti karjamajan hyvässä kunnossa. Karjamajan lattia oli puuta, ja se hangattiin hiekalla puhtaaksi. Huonekalut olivat maalaamattomia. Karjamajan pihapiirissä sijaitsivat navetta, sauna ja heinälato. Sauna oli neliskanttinen hirsisauna kooltaan noin 3 × 3 m². Saunassa oli sisäänlämpiävä kiuas. Navetta oli tehty vanhasta rakennuksesta, sonta luotiin ulos luukusta. Karjamajalla oli kaksi pärekattoista hirsilatoa. Majan ympäristö oli aidattu, ja ympärillä oli 7–8 ketoa.

Tolpan majan, joka jäi pika-asutuksen alle, omisti Kalle Myllylä.

Rauman majan ympärillä oli paljon peltoja. Siellä pidettiin lehmiä lumille asti, koska niille syötettiin kuivaa heinää.

Nuljuksen majalla on asuttu sodan jälkeen ympäri vuoden. Hiihtäjä Eino Björn on asunut viimeksi lesken kanssa Nuljuksen majalla. Nuljuksen karjamajan pihapiirissä on ollut lisäksi navetta.

Kyllölän majalla ei tiettävästi ole enää jäljellä rakennuksia.

Hintan majalla ei ole enää rakennuksia.

Pokelan majan omistivat Pokelat kirkonkylältä. Majaemäntänä Pokelan karjamajalla toimi ”Majan Viiki”, vanha ihminen, joka poltteli piippua ja asui yksin karjamajalla. Karjamajassa oli tupa ja kamari. Majassa oli puulattiat, sisustuksena pöytä, istuimet ja sänky, uuni ja hella, jossa ”Majan Viiki” keitti kahvit. Nyttemmin maja on ollut autiona.

Kivikon maja sijaitsee 6 kilometrin päässä päätilasta, ja sinne kuljettiin jalan. Majassa oli hirsiseinät. Kivikon majalla on poltettu tervaa ja sen ympärillä on ollut hyvät rieskapellot. Kivikon maja on Unto Anttilan omistuksessa. Poikasena Anttila hakkasi halkoja majalla, kiskoi parkkia ja riipi lehmille lehtiä pajuista ja koivuista. Parkki tuotiin hevosilla pois karjamajalta ja myytiin osuuskauppaan. Anttila muisteli, että Ahopuhtosten lehmille annettiin aina kolme saavia vettä, kun ne kulkivat Kivikon majan ohi. Aholan, Männistön ja Haapalan lehmät kulkivat aina Kivikon majan ohi.

Kivikon majalla oli majaemäntänä Inkeri-sisko. Maito laitettiin uunin laidalle happanemaan piimäksi. Maitoa ei sellaisenaan kuljetettu, koska se happani helposti kuljetettaessa. Maito kuljetettiin huitupiimänä, jota syötiin myös itse ja juotettiin vasikoille. Karjamajalla kirnuttu voi vietiin osuuskauppaan. Välillä Kivikon maja joutui pois suvun omistuksesta, mutta myöhemmin se on saatu takaisin.

Kivikon majalle on tehty aina uusi karjamaja kun edellinen on rapistunut. Vuonna 1932 rakennettiin uusi maja vanhan paikalle – vanhasta ei ollut kuin sammaloitunut kivijalka jäljellä, kiuas oli vielä nurkassa. Uusi karjamaja jouduttiin rakentamaan, kun Kivikankaalla ei enää saanut pitää lehmiä ilman aitaamista. Ennen 30-lukua lehmät saivat kulkea vapaasti metsässä. Lehmät oli helpompi viedä karjamajalle kuin aidata alueita. Yksi lehmä, josta saatiin voita ja maitoa kotitarpeiksi, jätettiin päätilalle, muuten kaikki karja vietiin karjamajalle. Lampaat pidettiin haassa päätilalla. Kivikon majalla on asuttu sota-ajan jälkeen.

Kun Kivikon majalle ei viety enää lehmiä, se siirrettiin Unto Anttilan pihapiiriin talliksi. Vanhalle majan paikalle on Allan Anttila rakentanut uuden majan 90-luvulla; se on jo kolmas maja Kivikon karjamajalla. Majan pihapiirissä on myös puucee, ja vanha puupuitekaivo ilmeisesti 1800-luvulta.

Anttilan majat käsittävät kolme majaa: vanhasta majasta on tehty kolme majaa pojille Taunolle, Aimolle ja Yrjölle. Anttilan majoilla oli hyvä käydä ansareissuilla. Majat olivat pieniä neliseinäisiä hirsisiä rakennuksia, joissa oli tulisijat.

Vatjus-Anttilan majalla tehtiin karjanhoidon lisäksi myös heinää. Isäntä Heikki Anttila asui majalla myös kesäisin. Karjamajalla oli paljon väkeä: Aili Isovatjus, hänen vanhempansa ja Veikko Vatjus. Heikki Vatjus-Anttilan maja on rakennettu 1930-luvun jälkeen.

Matopuron majasta ei ole enää rakennuksia jäljellä.

Hietalan majan alkuperäinen maja on purettu. Pihapiirissä oli myös navetta, ja lähteestä saatiin vettä. Hietalan majalla ovat asuneet viimeksi 1950-luvulla Heikki ja Jenni Kiviranta. Hietalan majan omistaa Tauno Jylänki. Karjamajan paikalle on tehty uusi maja, jossa on tupa, kamari ja sauna. Satelan majalla on jäähdytetty maitoastiat kaivossa, lähteessä. Juomaveden saivat lehmät itse hakea, kun saivat kulkea vapaasti metsissä.

Kitinahon maja on ollut 1940-luvulla sodan jälkeen käytössä. Silloin majalla olivat Kullervo Hintta ja hänen vanhempansa viulunsoittaja Ransa. Ransa soitti viulua karjamajalla.

Ohessa ote Vaitinniemi-Uusitalon sukuseura ry:n Muistojen kirjasta vuodelta 1921:

Lempilän majalla oli ”kolmella talolla erikseen navetta, kamari ja maitohuone. Uusitalolla ja Pajalla samassa kantissa, Ollilalla erikseen. Aikaisemmin on siellä ollut yhteinen pirtti, joka on sitten myyty.

Kamari oli niin matala, että iso mies ei sopinut seisomaan suorana. Minun muistiini ei siellä ole asuttu, mutta ennen meijeriä on äiti pahaisimpien lasten kanssa asunut kesät siellä. Ahdasta siellä lienee ollut, mutta muuten mukavaa, kun kaikki talot olivat kuin yhtä perhettä tavallaan. Siihen aikaan, johon minun muistini ulottuu, oltiin siellä vain yötä, illalla mentiin ja aamulla tultiin ja tuotiin maito tähän meidän kantin takana olevaan meijeriin. Oli ihan kauheeta se maidon kanto, kun kaikki kannettiin korennolla. Yöt siellä Lempilässä olivat mukavia. Käytiin aina illalla toistensa kamarissa juttelemassa ja usein nukuttiinkin yhdessä, tavallisesti Ollilan kamarissa. Meillä oli kyllä usein naapurin kanssa huonot välit, paljon ei toisiinsa sotkeuduttu. Sattui joskus, että oli loppuneet tulitikut, eikä oltu muistettu tuoda, silloin ei auttanut muu, kun käydä toisilta lainaamassa yksi tikku, joka sitten huomenna maksettiin kahdella tikulla.

Meillä ja toisilla oli lehmät samassa navetassa, siitä syystä, kun nämä ovat olleet yhdessä alkujaan. Minun muistiini oli aita navetoiden välissä, ja hyvin harvoin sen aidan yli noustiin, tai toisilleen sanaa sanottiin. Ei ollut pahaa riitaa, mutta ei rakkauttakaan, eikä hyviä sanoja.

Kun maanjako sitten tuli, hajotettiin yhteinen majapaikka, niin ei entiselle paikalle jäänyt ketään. Nyt on Lempilässä kolme taloa ja asukkaat kesäisin melkein kaikissa, meillä harvemmin. Vieraantuminen toisistaan on entistä suurempi, ei ole sitä yhteistunnetta, joka oli ennen. Varsinkin silloin lienee niin ollut, kun kaikkien talojen emännät ovat siellä asuneet.

Monta herttaista muistoa on mieleen jäänyt Lempilästä. Ihanalta tuntui aamuisin kun meni lypsylle, kuulla käen kukkuvan ihan kujan suussa olevassa metsässä, jonka takaa aurinko juuri nousi valaisten kukkivan niityn, Osmangin ja Vaitinniemen, lähimmän metsikön ollessa vielä varjossa. Milloin leijaili valkeita usvapilviä niityllä ja järvellä, milloin tuuli niitä tuiversi. Samoin oli hauska lehmien laskun aikana, kun kuja oli täynnä aurinkoa töllisteleviä lehmiä. Tosin ei kauan joutanut mitään ihailemaan, sillä kiire oli aina. Navetta siivottiin kauhealla touhulla kiulut ja siiviläresut virautettiin kaivolla ja pantiin aidanseipäisiin ja sitten korento olalle juoksujalkaa rantaan ja pian kellui järvellä kolme venettä pyrkien kohti kotirantaa. Sinne jäi Lempilä autioksi, sillä pian oli lehmätkin painuneet metsän kätköön, ja kellokkaiden kellon ääni lakannut kuulumasta, ja jos joku vieras siellä kävi päivällä, ei olisi varmaan uskonut, miten sama paikka on illalla asuttu ja täynnä elämää ja hyörinää.”

1800-luvun lopulla karjamajat vähenivät. Syitä oli useita: talojen karjamäärät pienenivät ja majojen ylläpito tuli kalliiksi, ihmistyövoima alkoi olla arvokasta ja maatalouskoneet yleistyivät. Niittylaitumet eivät enää kasvaneet karjan kuluttaessa niitä, ja parhaista laitumista tehtiin viljelyksiä, peltolaitumet yleistyivät ja maanviljelys voimistui. Syrjäiset karjamaja-alueet saivat myös vakinaisia asukkaita. Meijereiden perustamisen jälkeen kotoa laiduntaminen oli edullista. Yksi syy karjamajatalouden loppumiseen oli majatyön yksinäisyys ja raskaus sekä pitkät matkat karjamajoille. Nuoren polven emännät alkoivat vähitellen kaihtaa kesän viettämistä karjamajalla, kun entisaikaan sinne lähdettiin mielellään.

Lopullisena sysäyksenä karjamajojen harvenemiseen oli vuoden 1921 aitauslaki, joka edellytti, että karjanomistajan oli aidattava maansa ja estettävä karjaansa menemästä toisen metsään. Karja sai laiduntaa vain tilan omissa metsissä, ja karjan mukana oli oltava paimen. Siihen asti käytäntö oli ollut päinvastainen: metsien omistajien oli itse aidattava maansa, jos halusivat estää toisen karjan pääsyn metsiinsä. Karjamajojen käytön loppumiseen vaikuttivat ilmeisesti osittain sotavuodet, jolloin väkeä ei riittänyt majaemänniksi. Viimeiset majat lienevät olleet käytössä 1960-luvulla. Muuttolan majalla on muistitietojen mukaan pidetty karjaa 1960-luvun puolivälissä.

Tällä hetkellä karjamajat ja karjamajojen paikat ovat yksityisten ihmisten ja perikuntien omistuksessa. Karjamajat ovat käyneet aikaa sitten tarpeettomiksi. Parhaassa kunnossa lienevät Pokelan maja ja Rapin maja sekä Koivikonperällä nyt kunnostettavana oleva maja. Suurin osa Haapaveden karjamajoista on rappeutunut. Osmangin rannalla olivat kymmenisen vuotta sitten parin karjamajan seinät vielä pystyssä. Useista majoista ovat vielä perustukset tai majan paikan painumat jäljellä, niin että pihapiiri on vielä hahmotettavissa. Osa on tullut elinkaarensa päähän, lahonnut, painunut maahan ja palannut takaisin luontoon. Joistakin majoista on jäljellä vain nimi, esim. Majaniitty Rytkynperällä.

Muutamat majat on otettu ympärivuotiseen käyttöön: ne on saatettu korjata niin, ettei niitä enää tunnista karjamajoiksi. Osa karjamajarakennuksista on siirretty entisiltä paikoiltaan päätilan pihapiiriin varasto- tai tallirakennukseksi; käyttötarkoitusta on muutettu. Vielä pystyssä olevia karjamajoja saatetaan käyttää metsästysmajoina tai retkikohteena, kun ollaan marjassa tai retkellä. Muutama maja olisi vielä pelastettavissa kunnostustoimin.

Haapavesi-seura on tallentanut tietoja Haapaveden karjamajoista, mutta aineistoa ei ole tähän asti mitenkään yhdistelty. Ilmeisesti Haapaveden karjamajoja ei ole tieteellisesti tutkittu eikä inventoitu. Rapin karjamajasta on Haapavesi-seura teetättänyt mittauspiirustukset (Päivi Liuska).

Haapavesi-seura on järjestänyt yleisölle retkiä ja talkoita Rapin karjamajalle karjamajaperinteeseen tutustumista varten. Lisätietoja karjamajoista on kerätty perinteen tallentamisen yhteydessä, minkä lisäksi karjamajamuistelmia on silloin tällöin kirjoitettu lehdissä. Haapavesi-seuran järjestämien kotiseutupäivien yhteydessä on ollut esillä kuvia karjamajoilta, karjamajoja on pyritty keräämään kartalle ja museolle on kesäajaksi sisustettu karjamajahuone.

Haapavesi-seura on saanut lahjoituksena kaksi karjamaja-aiheista taulua, joista toinen kuvaa Rapin majaa, toinen Pajalan majaa. Vaitiniemi-Uusitalon sukuseura on järjestänyt muisteluretkiä Osmangin karjamajoille.