Mikä on karjamaja?

[Kuva: Pajalan maja]
Pajalan maja. Kuva Haapavesi-seuran arkisto.

Karjamaja on karjanhoitajien kesäasunto päätalosta kaukana olevalla laitumella, joka on niin kaukana, ettei karjaa voi laiduntamisaikana hoitaa talosta käsin.

Karjamajojen yhteyteen rakennettiin usein myös heinälatoja sekä maidon, voin ja juuston säilytyshuone. Karjamaja on ruotsalaisittain fäbodar ja norjalaisittain sæter.

Suomen karjamaja-alueilla oli kesäisin tapana viedä karja kaukana sijaitseville luonnonniityille. Karjalle rakennettiin suoja ja karjanhoitajalle asunto; tällöin syntyi laiduntamiseen perustuva karjamajalaitos.

Suomen karjamaja-alueet

[Karttakuva Suomen karjamaja-alueista] Suomen karjamajalaitosta on tutkinut mm. Helmer Smeds, jonka mukaan läntiseen karjamaja-alueeseen kuuluvat ruotsinkielinen Etelä-Pohjanmaa, Keski-Pohjanmaa ja Tornionjoen laakso ja itäiseen karjamaja-alueeseen Laatokan Karjala, Pohjois-Karjala ja Pohjois-Savo. Oheiselle kartalle on merkitty kaikki ne karjamaja-alueet, jotka olen löytänyt kirjallisuudesta.

Yhtenäistä karjamaja-aluetta ei Suomeen näytä muodostuneen.

Ruotsinkielinen Etelä-Pohjanmaa on Smedsin mukaan saanut vaikutteita Ruotsin Norrbottenin ja Västerbottenin puolikarjamajalaitoksesta. Täällä karjamajat olivat niin lähellä kylää, että karjanhoitajilla oli tilaisuus yöpyä kotona.

Suomenkielisellä Etelä-Pohjanmaalla karjamajoja käytettiin myös kausiluonteisten töiden, heinänteon ja syyskyntöjen, aikaisina asuntoina. Majoja kutsuttiin kytötuviksi, jokisaunoiksi tai luhtamajoiksi. Kytötuvat ovat ilmeisesti syntyneet 1700-luvun loppupuolella.

Pohjanmaalla karjamajalaitoksen kehittymiseen on vaikuttanut ilmeisesti se, että karjanhoito on ollut korkeatasoista ja että uudistukset on omaksuttu nopeasti. Voi on ollut keskiajalla pohjalaisille tärkeä verojen maksuväline, ja runsaat luonnonlaitumet ja niityt ovat edistäneet Pohjanmaan karjataloutta. Ruotsin edistyksellinen karjanhoitoseutu Pohjanlahden vastarannalla on ilmeisesti vaikuttanut Pohjanmaan karjamajalaitoksen kehitykseen.

Keski-Pohjanmaalla karjamajalaitos oli pisimmälle kehittynyt. Täällä karjanhoidolla on ollut suuri merkitys. Karjamajalaitoksen sydänseutuja olivat Vihanti, Haapajärvi ja Oulainen sekä Haapavesi. Keskipohjalaiset karjamajat sijaitsivat joenrantaniityillä, savipohjaisilla suoalueilla ja metsä- ja rantaniityillä, jonne saattoi olla päätilalta matkaa 10–20 kilometriä. Karjamajat on rakennettu tarpeeseen, tiettyä tarkoitusta varten. Karjamajan pihapiirissä oli vähintään tupa eli maja ja tilapäinen karjasuoja eli kesänavetta. Yksihuoneinen maja oli tehty hirrestä, ja ovi oli päädyssä. Majaa saatettiin jatkaa lautaseinäisellä porstualla, jonka toinen pää erotettiin maitohuoneeksi. Maitohuoneessa ei yleensä ollut lattiaa, jotta se pysyisi viileänä. Tuvassa oli avotakka eli raasu, jossa oli keittämistä varten patakoukku eli raakku. Yksinkertaiseen sisustukseen kuului pöytä, penkki, jokunen jakkara tai tuoli ja makuulava. Kun haluttiin rakentaa uusi maja, entinen maja voitiin muuttaa saunaksi. Karjamajan yhteydessä saattoi olla kaivo, kellari ja riihi.

Tornionjokilaaksossa karjamajalaitos kehittyi omaleimaiseksi, vaikka se sai vaikutteita pohjoisruotsalaisesta järjestelmästä. Täällä karjamajalaitos pysyi elinvoimaisena pisimpään, aina 1950-luvulle. Koska Pellossa oli runsaasti lehmiä eikä karussa lähiympäristössä ollut kunnollisia laitumia, karja vietiin kesäksi karjamajoille. Pellossa oli karjamajoja käytössä vielä vuonna 1959.

Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon karjamökit ovat sijoittuneet vaaroille. Karjamajan sijaintipaikan määräsi veden saanti. Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa karjanhoito kehittyi pääelinkeinoksi 1800-luvun alussa. Voista tuli tärkeä kauppatavara. Karjan laiduntaminen etäisillä niitty- ja metsämailla edisti kesäistä maidontuotantoa.

Muita karjamajojen esiintymisalueita

Karjamajatalous on ollut ikimuistoisista ajoista käytössä Skandinavian maissa (nykyisin häviämässä) sekä eräissä Euroopan, Aasian ja Afrikan vuoristoissa. Suomen karjamajat liittyvät Pohjois-Skandinavian karjamajalaitokseen. Toinen suuri karjamaja-alue Euroopassa on Alpeilla. Täällä karjamajalaitos lienee ikivanha, pysyvää asutusta levittänyt ilmiö. Helmer Smeds arveli, ettei karjamajalaitos Suomessa synnyttänyt pysyvää asutusta muualla kuin Maalahden, Närpiön ja Haapaveden pitäjissä. Norjan tunturien karjamajataloudella on yhteisiä piirteitä Alppien karjanhoitokulttuurin kanssa. Luonnonolosuhteet ovat vaikuttaneet karjamajakulttuurin kehitykseen.

Laatokan rantamat, Sortavalan ja Käkisalmen ympäristöt, ovat olleet karjamaja-asutuksen kanta-aluetta, johon liittyvät kiinteästi Vuoksen rantojen alueet sekä Pohjois-Karjalan eteläiset vaarapitäjät. Isojako lisäsi karjamajojen määrää huomattavasti Laatokan Karjalassa. Sisäsaariston ja rannikon talonpojat pääsivät viljelemään uusia takamaiden niittyjä ja metsämaita ja kuljettamaan sinne karjaansa. Arvellaan, että Sortavalan pitäjän Uusikylä on saanut alkunsa Laatokan rantakylien takamaitten mökkiasutuksesta. Ilmeisesti isojako on antanut varsinaisen sysäyksen karjamajalaitoksen kehittymiselle: asutus oli sijoittunut jokien ja järvien varsille, ja isojaon seurauksena metsäpalsta saattoi olla 20 kilometrin päässä kotoa. Kun yhteiset niityt asutusalueen ympäristössä aidattiin, joutui jokainen viemään lehmänsä metsäpalstalleen. Pitkien etäisyyksien vuoksi sinne rakennettiin asunto ja eläimille suoja.

Tietoja Suomen vanhimmista karjamajoista

Kirjallisia tietoja Pohjanmaan karjamajoista on jo 1500-luvun lopulta Pietarsaaresta. Mustasaaressa tiedetään karjamajoja olleen 1600-luvun puolivälissä. Nivalassa karjamaja on ollut merkittävä ilmiö jo 1600-luvulla.

Teoksessa Käkisalmen historia, Käkisalmen kaupungin ja maalaiskunnan vaiheita on julkaistu kaupungin karttapiirros vuodelta 1651, johon on merkitty karjamajoja. Kalajoen jokisuulta on varma asiakirjatieto karjamajasta vuodelta 1690. On oletettavissa, että 1700-luvulla taloudellisen valistuksen aikakautena, jolloin korostettiin niittyjen raivauksen ja hoidon merkitystä, oli mitä otollisin ajankohta karjamajalaitoksen kehittymiselle.

Myös perinteinen kausiluontoinen asuminen on saattanut kehittää karjamajalaitosta: kaukaisille nautintamaille rakennettu kausiluontoinen kesämaja on saattanut vähitellen muuttua karjamajaksi.

Karjamajalaitosta ovat Suomessa tutkineet ensi sijassa Helmer Smeds ja Asko Vilkuna. Smeds on julkaissut artikkelit Fäbodbebyggelse och fäboddrift i Södra Österbotten, 1929 ja Fäbodbyggelsen i Finland, 1944 ja Malaxbygden, 1935. Asko Vilkuna on julkaissut Kansantieteellisessä Arkistossa (15/1961) laajan tutkimuksen Karjan kesäsuojista ja laiduntamisesta Pohjanmaalla. Myös Samuli Paulaharju, Ilmari Manninen, Toini-Inkeri Kaukonen ja Toini Pääkkönen ovat syventyneet eri paikkakuntien karjamajoihin.