Maaliskuussa vuonna 1552 Pekka Rautia istui perheensä kanssa murheellisena Tiiton talon raunioilla. Hän tunsi olevansa vanha väsynyt mies, vaikka ikää oli vasta vajaat 40 vuotta. Jo vuosi sitten jämsäläiset olivat käyneet uhkailemassa kostolla, ja nyt se oli tapahtunut pahimmalla mahdollisella tavalla.

Mielestään hän oli kokenut suurimman mahdollisen vääryyden. Vaikka hänellä oli hallussaan kuninkaan käskynhaltijan lupa asettua asumaan Kalajoen latvoille, hänen omaisuutensa oli viety ja talon rakennukset poltettu. Hän, voimakas mies ja sukulaisensakin Savosta seudulle tuonut, joutui vain katselemaan päältä, kun hänen perheeltään poltettiin koti ja vietiin kaikki. Hyvä oli, että selvittiin hengissä vainolaisten käsistä. ”Elä välitä isä, rakennetaan uusi talo, ei ne enää takaisin tule”, vanhin pojista Lauri lohdutti.

Viimeiset liekit tuikkivat palavien kekäleiden keskeltä, kun Raudan perhe palaili pimeän turvin kotinsa raunioille. Jämsäläiset olivat hyökänneet taloon aamun sarastaessa. Onneksi heidän tulonsa järven jäällä huomattiin ja perhe ehti paeta metsään. Maaliskuinen kantohanki oli perheen pelastus; se kesti liikkumisen myös metsässä. Isäntä oli jäänyt odottamaan vieraita, jotka syyttivät häntä omille metsästysmailleen tunkeutumisesta, koska he maksavat edelleen veroa kuninkaalle. Nopeana hiihtäjänä Pekka Rautia säilytti henkensä hurjistuneiden talonpoikien aloittaessa hävitystyönsä. Nyt painoi huoli myös muista Kalajokilatvojen Savonkylän asukkaista. Miten heidän on käynyt, missä he nyt ovat? Myös Ronkaisen talo järven takana oli poltettu; viimeiset liekit valaisivat taivasta järven takana kuin helvetin lieskat. Miten on käynyt Pekka Ronkaisen perheelle? Tuskinpa jämsäläiset ovat jättäneet rauhaan Paavo Herraisenkaan perhettä. Ja miten on käynyt Olli Tikkaisen perheen Pyhäjärvellä?

Pekka Rautia huokasi raskaasti. Hän oli liian väsynyt lähteäkseen heti ottamaan asioista selvää, mutta heti aamun valjettua hän tulee ottamaan selvää naapureistaan. Kerättiin palavia kekäleitä nuotioksi ja havuja vuoteeksi. Sen jälkeen perhe vetäytyi talonsa raunioille lepäämään. Lauri-poika lupasi pitää kaiken varalta kuulovartiota, jospa jämsäläiset kuitenkin palaavat takaisin.


Oikealta nimeltään Pekka Rautiainen Rantasalmelta ei tiennyt syytä, miksi Savonlinnan linnanvouti Kustaa Fincke oli hänet kutsunut luokseen ja tarjonnut hyviä talonpaikkoja Salon pitäjän Kalajoen neljänneskunnasta sekä rajattomia metsästysmaita. Pähkinäsaaren rauhan rajakaan ei tuntunut enää olevan eräretkien esteenä, sillä käytännössä sitä ei ole olemassa, näin vakuutettiin. Rautiainen saisi ottaa mukaansa niin monta perhettä kuin haluaa, ja edut koskisivat kaikkia. Veroa kuninkaalle tarvitsee maksaa vasta sitten, kun talot ovat valmiina.

Kyllähän Pekka Rautiainen alueen tunsi, usein pitkiäkin eräretkiä tehnyt mies. Sinne johti useita hyviä vesiteitä. Mutta hän tiesi alueen vanhastaan hämäläisten ja kainulaisten asuttamaksi. Karjalaisiakin hän oli alueella tavannut. Suur-Rantasalmen alueella asui paljon sukulaisia ja hyviä tuttavia, jotka Pekka Rautiainen sai innostumaan asiasta. Niistä kaksi rohkeinta, Pekka Ronkainen ja Paavo Herrainen, päättivät seurata luottomiestään. Linnanvouti kirjoitti luvat, mutta varovaisena miehenä Pekka Rautiainen vaati sukunimensä lyhennettäväksi Raudaksi, että hänen olisi helpompi salata savolainen alkuperänsä.

Viisi vuotta sitten oli matkaan lähdetty. Koska naapuripitäjästä tuttu Olavi Tikkainen oli kerännyt muuttajia Pyhäjärvelle, valittiin matkareitiksi keskimmäinen, eli Pielaveden, Koivujärven ja Pyhäjärven kautta kulkeva, vaikka veneitä jouduttiinkin vetämään pitkä matka Kalajoen latvavesille. Vaivalloinen venematka kesti koko toukokuun, mutta nauriin kylvöön perille jouduttiin. Matkalaiset eivät tienneet kuningas Kustaa Vaasan perimmäisiä tarkoituksia asuttaa Pähkinäsaaren rauhan rajan tuntumassa olevia eräalueita. Sieltä kun tuli jatkuvasti kuninkaalle tietoja heimojen välisistä verisistä yhteenotoista.

Asuttamalla alueet maata viljelevällä väestöllä vakinaisesti levottomuudet saataisiin loppumaan, kuningas uskoi. Samalla vallattaisiin vähitellen lisää aluetta Ruotsin valtiolle. Virheen teki kuitenkin Savonlinnan vouti Kustaa Fincke. Ahneuksissaan hän peri alueen metsästysmaista edelleen veroa jämsäläisiltä, vaikka uudisasukkaatkin olivat jo ehtineet veroa maksaa. Savolaiset talonpojat koettiin tunkeilijoiksi. Savolaisia syytettiin myös Jämsän suvun talon polttamisesta. Kun jämsäläiset tulivat asiasta linnanvoudille valittamaan, niin Kustaa Fincke kehotti heitä puolustamaan itse oikeuksiaan. Näin Pekka Rautia ja muut uudisasukkaat joutuvat jämsäläisten talonpoikien vihan kohteeksi.


Pekka Rautia oli poikiensa kanssa rakennustöissä, kun Pyhäjärvellä asuva Olli Tikkainen ilmestyi Tiitonrannalle. Asuinrakennus oli jo lähes valmiina, mutta navetan rakentamista ei vielä ollut ehditty aloittaa. Vaikka elettiin huhtikuun alkua, yöt olivat edelleen kylmiä. Naapureiden avustamana Pekka Raudan perhe oli ensimmäisenä saanut uuden asunnon ennätysajassa. Vain kaksi kuunkiertoa oli ehtinyt kulua jämsäläisten hävitysretkestä, kun Paavo Herraisen luona asunut perhe pääsi muuttamaan uuteen kotiin. Polttamatta jääneeseen Herraisten taloon jäivät vielä Ronkaiset.

”Uskallatko ryhtyä kylvötöihin?”, savupirtin penkille istahtanut Olavi Tikkainen kysäisi.
”Kyllä minä, onhan meillä syksyllä poltettu hyvä kaskimaa, kyllä siinä ohra kasvaa.”
”Mutta jos jämsäläiset käyvät taas ryöstämässä sadon ja polttavat meiltä talot.”
”Eivät ne sitä uskalla”. Tiiton lapset kuuntelivat miesten vakavaa keskustelua. Käpylehmillä leikkiminen pirtin karsinan puolella loppui hetkeksi; oikeita lehmiä ei talossa vielä ollutkaan. Jämsäläiset olivat tappaneet karjan ja vieneet lihat mennessään.
”Kyllä kuningas meitä suojelee”, puuttui Lauri-poika miesten puheeseen, vaikka yleensä lasten ei sallittu puhuvan silloin kun vanhemmat puhuvat.

Talon emäntä kantoi pöytään ruokaa: leipää, suolakalaa ja kun talossa on vieras myös nokareen voita. Juomaksi oli Herraisen talosta haettua kokkelipiimää. Viimeksi pöydälle nostettiin höyryävä naurispuuropata. Isännät kauhoivat puulusikoilla suuhunsa naurispuuroa pahkakupeista. Suolattu hauki leivän päällä riitti; kallisarvoiseen voihin ei vieras isännän kehotuksestakaan koskenut. Piimäkulaus päälle, ja ateria oli täydellinen.

Kun isännät lopettivat syöntinsä ja vetäytyivät seinänvieruspenkille, koko perhe ilman kehotusta siirtyi aterialle. Jokainen otti nimikkolusikkansa seinän raosta, ja ravitseva naurispuuro katosi suoraa padasta perheen nälkäisiin vatsoihin.

”Saisikohan tuolta kuninkaalta sellaisen turvakirjan, että jämsäläisetkin sitä uskoisi”, puhkesi Pekka Rautia puhumaan.
”Lähdetään käymään kuninkaan luona. Samalla voitaisiin vaatia korvausta jämsäläisten ryöstämästä omaisuudesta”, Tikkainen ehdotti.

Mahdollisuus kiehtoi mieliä, ja mitä kauemmin asiasta puhuttiin, sitä paremmalta asia tuntui. Vasta puolenyön jälkeen vetäydyttiin penkille nukkumaan. Sitä ennen sovittiin, että matkaan lähdetään heti aamulla, koska hanki kantaa vielä suksimiehen. Mutta mennessä käydään jättämässä hyvästit Tikkaisen perheelle Pyhäjärvellä.


”Tämä on kuin toinen muutto Savonkylään. Nyt meitä ei enää ajeta pois kotikonnuilta”, sanoi kalajokivartta asteleva Pekka Rautia.

Matka kuninkaan luokse oli onnistunut. Pekka Rautia ja Olavi Tikkainen olivat onnellisia. Nyt heillä oli Kustaa Vaasan 5.5.1552 allekirjoittama turvakirja, joka takasi savolaisten turvallisuuden. Toukokuinen linnunlaulu rantametsässä oli ihanaa kuultavaa. Miehillä oli ollut onnea. Lumikelejä oli menomatkalla riittänyt aivan Keski-Ruotsiin asti. Siellä he myivät suksensa ja jatkoivat loppumatkan kävellen. Tulomatkalle järjestyi kyyti kauppamiesten laivassa merenkurkun yli Pietarsaareen, johon ehdittiin sopivasti kevätmarkkinoille.

Tiitonrannalla elettiin riemullisia hetkiä, kun toista kuukautta sitten matkaan lähteneet palasivat rasittavalta matkaltaan. ”Tästä pitää saada sana muillekin savolaisille. Nyt tänne voivat muutkin muuttaa vapaasti”, riemuittiin Kalajoen neljänneskunnan Savon kylässä. Pekka Rautia ja Olavi Tikkainen lupasivat viedä terveiset perille, sillä muutaman päivän levättyään he aikoivat lähteä venematkalle. Pitihän kirje viedä tiedoksi Savonlinnan voudille. Samalla miehet käyvät synnyinsijoilla sukulaisia tapaamassa, jos vaikka muuttajia löytyisi lisää.

Ruotsin kuninkaallisessa arkistossa säilytettävässä turvakirjassa ovat selvät määräykset kuninkaan käskynhaltijoille. Teksti kuuluu Aaro Heikkilän suomennoksen mukaan seuraavasti:

[Kuva: Turvakirja]
Turvakirja

Tietäkää Jöns Knuutinpoika, Isak Nilsinpoika, Gastav Fincken, Hans Fordell ja Joen Begge, että nämä kirjeentuojat meidän alamaisemme Pietari Rautia Kalajoen kylästä ja Olavi Tikkanen Pyhäjärven kylästä Salon pitäjästä, ovat käyneet luonamme ja meille alamaisimmin valittaneet, että Jämsän talonpojat ovat hyökänneet heidän ja heidän naapureidensa kimppuun suurella väkivallalla, sekä polttaen että ryöstäen, ja karkottaneet heidät tiloiltaan, jonka nämä raukat ovat raivanneet itselleen erämaahan ja ottaneet viljelykseen. Niin olette te täysin ymmärtäneet meidän tahtomme ja ajatuksemme, mikä meillä ennenkin on ollut tästä erämaasta, nimittäin että me viimeinkin tahdomme saada sen rakennetuksi ja asutetuksi, ja siitä, miten siinä parhaiten tulee toimia, on meidän käsityksemme saatettu teidän tietoonne. Niin näemme mielellämme, että te kaikki yhdessä ja kukin erikseen pidätte sitä ohjenuorananne. Ja koska näillä mainituilla kirjeentuojilla on kihlakunnantuomarin tuomiokirje siihen maahan, jonka he ovat ottaneet viljelykseen ja jota he ovat viljelleet, ja kun Jämsän talonpojat kuitenkin ovat karkoittaneet heidät väkivalloin sieltä, niin on heille sen kautta tapahtunut vääryys Jumalan ja koko maailman edessä. Sen vuoksi on meidän vakaa tahtomme ja käskymme, että te toimitatte niin, että Jämsän talonpojat palauttavat näille sekä monille muille, jolle he ovat samalla tavoin tehneet vääryyttä, sen minkä he (jämsäläiset) ovat anastaneet, sekä korvaavat sen vahingon, minkä he joko polttamalla tai muulla tavoin ovat aikaan saaneet. Tätä teidän tulee noudattaa.

Årbogassa 5. toukokuuta vuonna 1552. Kustaa