Talvisota

Sotaan johtaneet tapahtumat ja joukkojen keskittäminen

Neuvostoliiton epäluulot Suomen ulkopolitiikkaa kohtaan kärjistyivät syksyllä 1939. Neuvotteluissa 12.–14.10.1939 Neuvostoliitto esitti Suomelle aluevaatimuksia Leningradin turvallisuuden varmistamisen nimissä. Vaatimukset torjuttiin yksimielisesti. Yleisen käsityksen mukaan alueiden luovutukset olisivat alkua koko Suomen valloitukselle ja kansakunnan itsenäisyyden menettämiselle. Tiedustelutoiminnalla oli saatu selville, että puna-armeija keskitti joukkoja Karjalan kannakselle, ja tämä lisäsi jännitystä Suomessa.

Haapajärvi kuului talvisotaa edeltäneet vuodet Pohjois-Suomen sotilaslääniin, Raahen sotilaspiiriin ja Raahen suojeluskuntapiiriin. Kun Karjalan kannaksen linnoitustyöt aloitettiin vapaaehtoisin voimin kesällä 1939, myös Haapajärven suojeluskuntalaiset olivat asialla. Elokuussa linnoitustyössä käynyt joukko työskenteli Äyräpäässä ja syyskuussa isompi joukko Muolaan maastossa. Työ oli pääasiassa hyökkäysvaunuesteiden rakentamista, jota paikalliset asukkaat eivät lainkaan vastustaneet. Linnoitustyössä oli suojeluskuntalaisten mukana huoltotehtävissä lottia ja suojeluskunnan poikaosastoon kuuluvia sekä järjestöön kuulumattomia henkilöitä.

Lokakuun 11. päivänä 1939 Haapajärven suojeluskuntalaiset saivat tehtäväkseen jakaa kutsut ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Pitkälle yöhön jatkunut kutsujen jako aiheutti pelkoa siviiliväestön keskuudessa. Yleensä miehet kuittasivat kutsun saaduksi tunteitaan näyttämättä. Kutsussa oli määräys: ”Kutsutaan ylimääräisiin kertausharjoituksiin, saavuttava Ouluun. Kokoonnutaan Haapajärven kirkonkylän kansakoululle lokakuun 13. päivä 1939 kello 21:00.” Kutsukortin tuojat määräsivät lähtiessään, että seuraavasta illasta lähtien ikkunat oli peitettävä ilmavaaran vuoksi.

Lokakuun 13. päivän illalla koululle alkoi kokoontua hiljaisia miehiä hyvissä ajoin ennen määräaikaa. Lähes kaikki tulivat polkupyörillä. Kutsukortissa oli ollut kehotus polkupyörän mukaan ottamisesta, koska oli tarkoitus muodostaa polkupyöräosasto. Ruokailun jälkeen miehet järjestyivät koulun pihalle, jossa pastori Vilho Näyhä piti mieliin painuvan puheen ja rukoukset, minkä jälkeen veisattiin virsi ”Jumala ompi linnamme”. Marssi rautatieasemalle alkoi suojeluskunnan aluepäällikön luutnantti Eino Pyhtilän johtamana. Pohjoisella ja itäisellä taivaalla valtavat revontulet loistivat pahaenteisesti. Asemalla ja yhteiskoululla vietettiin hiljaisia odotuksen tunteja, sillä kuljetukseen tarkoitettu juna saapui asemalle vasta aamulla kello 6:30. Matka kokoontumispaikalle Ouluun alkoi.

Haapajärven miehet saapuivat Oulun asemalle 14.10. kello 13:00. Asemalla suoritetun jaon jälkeen muodostettavaan Polkupyöräpataljoona seitsemään (PPP 7) määrätyt sijoitettiin tilapäismajoitukseen Oulu Oy:n massatehtaan tiloihin ja pääasiassa Kevytosasto yhdeksään (Kev.Os. 9) määrätyt luutnantti Pyhtilän johdolla Oulunsuun Pirtille.

[Kuva: Vilho Lauriala]
Kirkkoherra Vilho Lauriala.

Suurin osa Haapajärven miehistä määrättiin PPP 7:ään. Se koottiin seuraavasti: Esikuntakomppania ja Konekiväärikomppania kokonaan Haapajärven miehistä, 1. ja 2. komppania Pyhäjärven ja 3. komppania Haapaveden miehistä. Pataljoonan komentajaksi tuli majuri Saarva, adjutantiksi luutnantti Salolainen, vääpeliksi vääpeli Takkunen, talousupseereiksi luutnantti Marno ja vänrikki Keränen, kaasu-upseeriksi luutnantti Varis, tiedustelu-upseeriksi luutnantti Garlsson sekä pataljoonan kenttäpapiksi kirkkoherra Vilho Lauriala.

Lokakuun 17. päivän iltana alkoi pataljoonan lastaaminen junaan. Matkaan päästiin 18.10. kello 8:00. Matka kulki Nurmeksen kautta Joensuuhun ja sieltä Matkaselkään sekä edelleen päätepisteeseen Suistamon pitäjän Alatun asemalle, josta matkaa jatkettiin 25 kilometrin pyörämarssilla Soanlahden kirkonkylään. Kevytosasto 9 purettiin junasta Nurmeksessa. Sieltä matkaa jatkettiin edelleen Nurmijärvelle johtavan tien kautta Tolkeen tienhaaraan, johon osasto majoittui.

PPP 7 siirtyi 3.11. Soanlahdelta 40 km itään ja majoittui Sonkerinjärven ja Loimolanjärven väliseen maastoon. Siellä pataljoona suoritti linnoitustöitä kuukauden päivät. Sodan syttymiseen ei uskottu. Yleensä uskottiin Moskovassa käytävien neuvottelujen johtavan tulokseen ja Neuvostoliiton luopuvan aluevaatimuksista.

Toiveet romahtivat 30.11. tasavallan presidentin julistukseen: ”Valtakunnan puolustuksen turvaamiseksi ja oikeusjärjestyksen voimassa pitämiseksi julistetaan Suomen tasavalta sotatilaan. Helsingissä marraskuun 30. päivä 1939 Kyösti Kallio, tasavallan presidentti, Juho Niukkanen, puolustusministeri.” Julistuksen jälkeen radiosta kuultiin virsi: ”Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on…” Päät painuivat alas.

Sodan syttyessä puolustustaistelusta Laatokan ja Ilomantsin välisellä alueella oli vastaamassa IV armeijakunta, johon kuuluivat pohjoisessa 12. divisioona ja lähempänä Laatokkaa 13. divisioona. Armeijakunnan esikunnan alaisuudessa olivat lisäksi taistelevina joukkoina PPP 7, Erillinen pataljoona 112, Erillinen panssarin­torjunta­komppania, Panssarijuna 1 ja Lentolaivue 16. Armeijakunnan komentajana toimi kenraalimajuri Juho Heiskanen. Osasto Räsänen kävi viivytystaisteluja Suojärvi–Tolvajärvi-linjalla.

Polkupyöräpataljoona 7:n tulikaste

[Kuva: tulitettuja autoja ennen Suojärveä]
Vihollisen 6 tuuman haupitsi tulitti pari saksalaista autoa huonoon kuntoon ennen Suojärveä (20.8.1941).

Kun Suojärven valloittanut vihollinen, puna-armeijan 139. divisioona, oli hyvää vauhtia etenemässä Tolvajärven suuntaan, siirrettiin PPP 7 auto­kuljetuksena Ägläjärvelle 2.12. aamuun mennessä. Sen tehtävänä oli val­mis­tau­tua miehittämään Pojasjärven viivytysasema tai etenemään Aitto­joelle. Pataljoona oli alistettu viivytystaisteluja johtavalle osasto Räsäselle.

Everstiluutnantti Räsänen päätti toteuttaa armeijakunnan määräyksen hyökkäämällä pataljoonan vahvuisin voimin Aittojoen tien suunnassa itään. Hyökkäysosaston muodostivat PPP 7 ja yksi komppania Er.P. 112. Osaston tehtävänä oli lyödä kohdatut vihollisosastot tavoitteena Suojärven itäosa. Osaston komentajaksi määrättiin majuri Saarva.

[Kuva: Yläjärvellä 18.7.1941]
Yläjärvellä (Äglä­jär­vel­le vie­väl­lä tiel­lä) klo 4:55 Rec­hardt, Öst­man, Toi­vio (18.7.1941).
[Kuva: it-tykki Aittojoella 9.8.1941]
Tämä it-tykki pudotti 7.8.1941 Aitto­joel­la kak­si vi­hol­li­sen hä­vit­tä­jää (9.8.1941).
[Kuva: JP6:n komentaja Susi]
Kuuluisa Susi. Mo­net ko­vat ko­ke­nut JP6:n ko­men­ta­ja Ylä­jär­vel­lä. Mi­nuut­tia en­nen ku­van ot­toa oli kk-suihku sat­tua Suden pintaan (18.7.1941).

Hyökkäys aloitettiin 3.12. kello 10:20 Aittojoelta, mutta heti 600 metrin päässä Aittojoen sillasta osasto sai vastaansa vahvan, hyökkäysvaunujen tukeman vihollisosaston. Hyökkäys pysähtyi, ja komppania jouduttiin vetämään Aittojoen taakse. Joen itäpuolelle pysäytetty vihollinen aloitti rajun hyökkäyksen seuraavana aamuna tykistön ja hyökkäysvaunujen tukemana, mutta kerran toisensa jälkeen se torjuttiin. Majuri Saarva haavoittui taistelussa.

Edellisen päivän hyökkäykseen osallistunut, komentajansa menettänyt PPP 7 ryhmittyi taistelun jälkeen puolustukseen Aittojoelle ja Lammassärkälle. Aamulla 4.12. taistelualueen oikealta sivulta selustaan päässeet vihollisjoukot pääsivät yllättämään pataljoonan, joka pieninä hajalleen lyötyinä ryhminä joutui vetäytymään Ägläjärvelle. Illalla pataljoonan komentajaksi määrättiin kapteeni R. Ericsson. PPP 7 vetäytyi illan ja yön kuluessa Tolvajärvelle Taipaleenvaaran matkailumajalle, jonne pitkin yötä saapui pataljoonasta eksyneitä miehiä.

[Kuva: tj-paikalla Aittojoella]
Väsyneitä miehiä. Luutnantti Isolampi ja vänrikit Asehan ja Hyppönen tj-paikalla Aittojoella.

Kaikki eivät palanneet tästä pataljoonan ensimmäisestä taistelusta. Kaatuneiden haapajärvisten Aug. Heikkilän, Matti Savimäen ja Reino Kallungin ruumiit jäivät vihollisen puolelle. Haavoittuneen komentajan majuri Saarvan saivat miehet pelastettua mukaansa. Aapeli Saastamoinen ja Vilho Välikangas olivat kadonneiden joukossa. Viivytystaistelu Tolvajärvellä jatkui seitsemänteen joulukuuta. Väsyneet ja heikosti aseistetut harvalukuiset miehet joutuivat käymään epätoivoista taistelua päälle painavaa ylivoimaista vihollista vastaan, jolla oli tukenaan hyökkäysvaunujakin.

Ratkaisun päivät

[Partio Kaajamo 17.7.1941]
Partio Kaajamo tähystää Honkavaaran suunnalla (17.7.1941).

Joulukuun 8. päivä 1939 oli Tolvajärven taistelukentillä ratkaisun päivä. Suunnitelman mukaan eversti­luut­nantti Pajarin johtamat kaksi komp­pa­niaa hyökkäi­sivät yllät­täen Tolva­järven etelä­pään yli neuvosto­joukkojen sivustaan ja selustaan Kivisalmella. Polkupyöräpataljoona 7 hyökkäisi Kotisaareen, valtaisi saaren ja vyöryttäisi pohjoiseen. Pajarin johtama osasto lähti liikkeelle kello 22 ja PPP 7 heti puolen yön jälkeen. Taistelu Kotisaaressa alkoi kello yksi. Kapteeni Ericssonin Tolvajärven yli johtama pataljoona pureutui Kotisaaren rantaan. Kiivaassa lähitaistelussa kapteeni Ericsson kaatui, ja joukot piti vetää takaisin. PPP 7:n kärkijoukot kävivät harjanteella tuhoamassa kaksi konekivääriä, ja vihol­linen oli jo ir­tau­tu­mas­sa saarelta, kun tieto komentajan kaatumisesta tuli ja perääntyminen alkoi. Pajarin johtamien komppanioiden sivustatuella Kotisaaren valtaus oli vähällä onnistua. Vastahyökkäykset oli kuitenkin aloitettu.

Samana päivänä saapui everstiluutnantti Pajarin komentama tamperelainen Jalkaväkirykmentti 16 avuksi. Tolvajärvellä 10. ja 11. joulukuuta käydyt taistelut päättyivät Ryhmä Talvelan joukkojen torjuntavoittoon. PPP 7 hyökkäsi Myllyjärven maastossa. 12.12. se hyökkäsi Pajarin rykmentin mukana järven yli Matkailumajan maastoon. Vastahyökkäyksessä tavoitteeksi pantu Kotisaaren–Tolvajärven linja oli saavutettu ja vihollisen eteneminen pysäytetty. Suomalaisjoukkojen menestys alkoi, kun viholliselta saatiin sotasaaliiksi aseita ja ajoneuvoja. 14.12. Päämaja tiedotti: ”Tolvajärvellä on oma hyökkäys viety onnelliseen päätökseen, ja 13.12. illalla voitiin arvioida, että ankarassa kolmipäiväisessä taistelussa on kaksi venäläistä rykmenttiä melkein tuhottu. Heidän tappionsa ovat suunnattomat. Tolvajärven maasto on nyt hallussamme, ja joukot seuraavat perääntyvää vihollista.”

[Kuva: upseereja Tolvajärvellä 23.7.1941]
Kevyt patteristo 143:n upseereja Tolvajärvellä 23.7.1941.
[Kuva: mittausryhmän miehiä Yläjärvellä 18.7.1941]
Mittausryhmän miehiä, kapteeni Rechardt ja luutnantti Östman Yläjärvellä ”kuolleessa kulmassa” 18.7.1941.

Menestys oli omiaan kohottamaan Tolvajärven taisteluihin osallistuneiden miesten taistelutahtoa. Taivaljärven kaakkoispuolella pataljoona kohtasi neuvostoliittolaisen osaston, joka vetäytyi taisteluitta. Seuraavana päivänä eli 14.12. kohdattiin Ristisalmella vahvempi vastustaja. Iltaan mennessä oli päästy vain pari kilometriä, Ristisalmen metsänvartian talolle, jossa vihollisella oli jälleen vahvat asemat. Kovien taistelujen jälkeen asemat saatiin murretuksi ja venäläisten valtaamia alueita saatiin pala palalta takaisin. Ägläjärven valtaamiseen käytettiin 18. ja 23.12. välinen aika.

[Kuva: vihollisen parakkeja Tolvajärvellä 14.7.1941]
Vihollisen parakkeja Tolvajärvellä 14.7.1941. Kuvaaja: Vilho Lauriala.

Kylän valtaaminen onnistui usean yrityksen jälkeen PPP 7 konekiväärikomppanian tuella Vasikkaniemen suunnasta, ja vihollinen saatiin murtumaan. Joukot etenivät vielä Aittojoelle saakka. Helmikuun 10. päivänä pataljoona kävi valtaamassa Kuukkasjoen kukkulan, jolloin menetettiin kaatuneina kahdeksan haapajärvistä miestä. Ryhmä Talvelan menetykset talvisodan aikana olivat 1 341 kaatunutta, 2 328 haavoittunutta ja 205 kadonnutta. Osasto Pajarin joukoissa viimeksi taistellut PPP 7 menetti 96 miestä kaatuneena, 138 haavoittui ja 19 katosi taisteluissa.

Haapajärvisiä miehiä osallistui talvisotaan useilla muillakin rintamalohkoilla ja monessa eri joukko-osastossa. Varsinkin asevelvollisuusikäiset joutuivat eri yksiköihin koulutuspaikoistaan. Haapajärvisiä oli PPP 7 :n jälkeen todennäköisesti eniten Kevytosasto yhdeksässä, joka taisteli Kuhmon suunnalla. Pohjois-Suomen Ryhmän alaisuuteen kuulunut osasto suoritti ennen sotatoimien alkamista partiointia raja-alueella Ilomantsin ja Suomussalmen välillä majoitusalueeltaan Tolkeesta. Esikunnan alaisuudessa olleesta osastosta komennettiin myös sodan aikana partioita aina sinne missä tarvittiin.

Kylyvaaran taistelu

Neuvostoliittolainen Jalkaväkirykmentti 529 ylitti maamme rajan Kivivaarassa 30.11.1939 kello seitsemän. Viivytystaisteluun ryhtyi Erillinen pataljoona 13, tarkoituksena estää vihollisen eteneminen Nurmijärvelle johtavan tien suunnassa. Samanaikaisesti everstiluutnatti Ruotsalaisen komentama Erillinen pataljoona 12 siirtyi autokuljetuksena Nurmijärvelle ja edelleen asemiin katkaisemaan vihollisen etenemisen tien suunnassa Lieksaan. Kun hyökkäys ei onnistunut, vihollinen yritti saada joukkojaan viivytystaisteluja käyvien Er.P. 12:n ja 13:n selustaan. Kuhmossa Sivakan tienhaaran vallannut neuvostoliittolainen 54. divisioona lähetti pataljoonan vahvuisen osaston etelään Nurmijärvelle johtavan tien suunnassa. Luutnantti T. von Essenin komentama Kevytosasto 9, jota oli vahvennettu Jalkaväkirykmentti 25:n II Pataljoonasta irrotetulla komppanialla, ryhtyi viivyttämään etenevää vihollispataljoonaa. Vihollinen pääsi viivytyksestä huolimatta etenemään puoleenväliin tavoitteestaan, mutta Kylyvaarassa se tapasi kohtalonsa 20.12.39. Osasto Nisulan avustamana pohjoisesta kolonnan kimppuun hyökännyt Kevytosasto 9 ja samanaikaisesti etelästä Kylyvaaralle hyökänneen Erillinen Pataljoona 13:n joukot tuhosivat vihollisen pataljoonan kokonaan. Näin vihollisen hyökkäysyritys Nurmijärvellä taistelevien suomalaisjoukkojen selustaan epäonnistui. Suomalaiset saivat kipeästi tarvitsemaansa ase- ja ajoneuvotäydennystä sotasaaliina.

Aseet vaikenevat

Polkupyöräpataljoona 7:n puhelinkeskus ”Uljas” sai 13.3.1940 välitettäväkseen seuraavan sanoman:

”Puhelinsanoma n:o 52 kaikille alayksiköille: Rauha solmittu Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Vihollisuudet lopetettava kello 11:00. Partiointi etuvartiolinjojen vihollisen puolelle lopetetaan kello 11:00. Muuten joukot jäävät niihin asemiin millä ovat. Käskystä pataljoonan adjutantti reserviluutnantti E. Salolainen.”

Kolmen kuukauden pituinen raskas taistelu oli ohi. Alkoi katkera perääntyminen uudelle rajalle sadan kilometrin päähän, mistä matkasta 60 kilometriä oli äskettäin taistelemalla takaisin vallattua.

Talvisota oli haapajärvisille raskas. Kovan pakkasen kourissa ja heikolla aseistuksella käydyt taistelut ylivoimaista vihollista vastaan vaativat kaatuneina 55 miestä. Monet palasivat haavoittuneina ja taistelukuntonsa lopullisesti menettäneenä. Vanhempia ikäluokkia alettiin kotiuttaa toukokuussa, mutta nuoremmat jäivät vartioimaan maamme rajoja välirauhan ajaksi.

Välirauha

Tieto välirauhasta otettiin vastaan sekavin tuntein. Suuret alueluovutukset Neuvostoliitolle koettiin kipeänä asiana muidenkin kuin kotinsa menettäneiden siirtolaisten keskuudessa. Rajoilla oli rauhatonta ja tulevaisuus näytti synkältä. Vertauskuvallisesti sanoen Suomen mies joutui edelleen kyntämään aura toisessa ja miekka toisessa kädessään.

Itärajan rauhattomuuksista kantautui tietoja, eivätkä Neuvostoliiton vaatimukset loppuneet välirauhan rajalle. Jo vuoden 1940 lopulla vaadittiin Petsamon nikkelikaivoksen luovuttamista Neuvostoliitolle vanhan yhtiösopimuksen perusteella. Maailmanvaltaan pyrkivä Saksa esitti myös Suomelle omat vaatimuksena kauttakulusta Lappiin. Suomen hallitus havaitsi 1940–1941 tosiasiallista kansainvälistä tilannetta tutkiessaan Suomen olevan eristetyssä asemassa kahden suurvallan välissä. Eikä näistä kumpikaan, Neuvostoliitto sen paremmin kuin Saksakaan sallisi sille puolueettomuuden ylellisyyttä.

Suomen kansan lempilajilla urheilulla yritettiin mielialaa nostaa. Järjestettiin Suomi-Ruotsi-maaottelumarssi, johon 4.5.–25.5.1941 otti osaa 1,5 miljoonaa suomalaista. Suomi otti komean voiton Ruotsista, sillä ruotsalaisia marssijoita oli vain 1,1 miljoonaa. Myös Haapajärvellä marssittiin jokaisella kylällä. Suoritusmerkin sai jokainen 1931 ja sitä ennen syntynyt, joka marssi määrätyn matkan seuraavasti: miehet 15 km aikaan 2 tuntia 20 minuuttia sekä alle 15-vuotiaat ja naiset 10 km aikaan 1 tunti 40 minuuttia. Oli kunnia-asia saada rintaansa maaottelumarssimerkki.

Pohjois-Suomessa aloitettiin 8.6.1941 lähtien saksalaisten joukkojen keskittäminen itään. Samanaikaisesti tapahtui lukuisia joukkojen laivakuljetuksia Pohjanlahden satamiin ja Norjasta tuli joukkoja etelään. Kolonnat kohtasivat Rovaniemellä, jonne tuli saksalaisten voimaryhmä. Suomessa annettiin 17.6.1941 käsky kokoontua ylimääräisiin kertausharjoituksiin, mikä merkitsi Suomen kenttäarmeijan liikekannallepanoa.

Suomen armeija jouduttiin välirauhan aikana organisoimaan uudelleen. Haapajärvi ja muut Kalajokilaakson kunnat oli siirretty Raahen sotilaspiiristä Kokkolan sotilaspiiriin. Jokaisesta miehestä tehtiin uusi kantakortti, ja kun sotaan lähtevää Kenttätykistörykmentti 4:n III Patteristoa alettiin koota Haapajärvellä, olivat sekä paperit että varusteet paremmassa järjestyksessä kuin talvisotaan lähdettäessä. Työ oli tehty suojeluskunnan esikunnassa. Entinen aluepäällikkö kapteeni Eino Pyhtilä oli siirretty Kokkolan sotilaspiirin esikuntaan, Haapajärvellä työtä johti paikallispäällikkö Markus Laakkonen.

Kun Haapajärven miehet saivat kutsun kokoontua suojeluskunnan talolle 18.6.1941 kello 18:00, se otettiin tyynesti vastaan. Yleensä käsitettiin lyhyen rauhanajan loppuneen. Saksan pyrkimykset maailmanvaltaan eivät voineet johtaa muuhun kuin sotaan. Lähdettäisiin Saksan avulla valtaamaan takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Sodanjohto uskoi vanhoilla rajoilla olevan paremmat puolustuslinjat. Suur-Suomi ja heimoveljien vapauttaminen olivat vain muutamien ihmisten haave, yleisesti sitä ajatusta ei omaksuttu. Silti asiasta puhuttiin halventavassa mielessä sotien jälkeen. Lähtiessä uskottiin lyhyeen sotaan, sillä sotasaaliina talvisodasta saatu sekä ulkomailta ostettu aseistus oli kokonaan toista luokkaa kuin talvisotaan lähdettäessä.

Jatkosota

Sotaanlähtö ja joukkojen ryhmitys

Jatkosotaan lähdettiin Haapajärveltä reippain mielin, ja mukana olivat kaikki aseisiin kutsutut kuten talvisotaan lähdettäessäkin. Pääasiassa jalkaväkikoulutuksen saaneet miehet joutuivat nyt tykistöön. Jalkaväkeen joutuivat asevelvollisuusiässä olevat, yksikköinään joko Jalkaväkirykmentti 8 tai Kokkolassa koottu JR 29 taikka Suolahdessa koottu JR 50. Koska pääosa haapajärvisiä palveli nyt tykistössä, tässä keskitytään tarkastelemaan 11. Divisioonaan kuuluneen Kenttätykistörykmentti 4:n (KTR 4) III Patteriston vaiheita. KTR 4:n kokoonpano oli seuraava: I/KTR 4 ”Upari” oli asevelvollisten patteristo Ylämyllyltä, II/KTR 4 ”Unikko” oli koottu Nivalan ja osittain Haapajärven miehistä, III/KTR 4 ”Urakka” oli pelkästään haapajärvisistä koottu, Raskas. Patteristo ”Peto” koottiin Ylivieskan ja Haapajärven miehistä sekä osittain Nivalan miehistä. Koko rykmenttiä palveleva Valonmittauspatteri koottiin myös kokonaan Haapajärven miehistä. III Patteriston komentajaksi tuli kapteeni Sajari. Miehet koulutettiin tykkimiehiksi pikakoulutuksella ennen sotatoimien alkamista.

Upseeristo oli suurimmaksi osaksi Etelä-Suomesta, sillä Kalajokilaaksossa ei ollut tykistökoulutuksen saanutta päällystöä. Haapajärvisten patteristo kuljetettiin junalla Viinijärvelle, ja sieltä se lähti 25.6.1941 marssimaan Joensuun kautta määräpaikkanaan Tohmajärven Kenraalinkylä. Patteriston varsinainen rintamatoiminta alkoi 1.7. kello kolme yöllä, kun venäläinen tykistö aloitti tulituksen Ilomantsin Matkaselän suunnalta. Kova ukkonen sävytti tätä tulikastetta. Haapajärvisistä koottu valonmittauspatteri oli silloin Liperissä. Suomen puolelta annettiin 10.7. tykistökeskitys Värtsilään. Tosin hakuammuntaa oli harrastettu puolin ja toisin jo ennen sitä. Haapajärvisten patteristo pommitti Värtsilää Havuvaarasta. Yhdessä Jalkaväkirykmentti 8:n kanssa ylitettiin välirauhan raja 12.7. Värtsilässä.

Jatkosodan hyökkäysvaihe

[Kuva: PPP-joukkoja 13.7.1941]
PPP-joukkoja etenee kohti Tolvajärveä aamuvarhaisessa (13.7.1941 klo 4:37). Kuvaaja: Vilho Lauriala.

Kun talvisodassa luovutettujen alueiden takaisin valtaaminen alkoi, KTR 4 kuului Karjalan Armeijan 6. Armeijakunnan 11. Divisioonaan, joka oli ”Kylmän-Kallen” eli eversti K. Heiskasen komennossa. Talvisodan maineikas taistelutanner Tolvajärvi vallattiin 12.7.1941.

Kuudennen Armeijakunnan raivatessa vaikeissa taisteluissa tietään kohti Äänisjärveä toimi hyökkäyspihtien vasempana leukana 11. Divisioona. Petroskoin valtaus 1.10. tapahtui lopulta melko kivuttomasti. Kaupungista oli vastustajan lähdettävä, sillä Prääsän tien suunnasta hyökkäävällä 11. Divisioonalla oli sellainen tykistövoima, noin 150 tykkiä, että Petroskoista ei löytynyt sille vastusta. Jalkaväkenä valtauksessa oli kuuluisa nuorista ikäluokista koottu Laguksen joukko.

Prääsästä johtavaa tietä Petroskoihin edennyttä 11. Divisioonaa ei kuitenkaan ohjattu kaupunkiin, vaan se asettui kaupungin pohjoispuolelle Solomannin niemeen. Petroskoin valtausjuhlaan KTR 4 osallistui kuitenkin yhdellä osastollaan. Paraatin otti vastaan itse puolustusvoimain ylipäällikkö marsalkka Mannerheim.

Petroskoin tienoolta 11. D lähti 18.10. kohti etelää. Ensimmäinen pitempiaikainen pysähdyspaikka oli Aunuksen kaupungissa lähellä lentokenttää. Matkaa jatkettiin 22.10. kohteena Kuuttilahti ja Lotinanpelto Syvärillä. Perillä oli saksalainen 163. Divisioona odottamassa vesistön ylityskaluston kanssa. Saksalaisten tarkoituksena oli suomalaisten avustamana mennä Syvärin yli ja katkaista huoltotie Leningradin mottiin. Mannerheim ei kuitenkaan suostunut hyökkäyksen aloittamiseen ennen saksalaisten saapumista etelästä. Saksan armeijan tykistön äänet kantautuivat jo yhteen aikaan Syvärijoen varressa olevien korviin. Perille he eivät kuitenkaan jaksaneet ja Leningrad pelastui. Alkoi pitkä asemasotavaihe.

Asemasotaa

Häirintätulituksia lukuun ottamatta Syvärin rintamalohkolla oli melko leppoisaa. Muutamat neuvostojoukkojen vesistönylitysyritykset lyötiin suhteellisen helposti takaisin. Jatkosodan ensimmäistä joulua vietettiin rauhallisesti: oli mahtava jouluateria korsuissa ja jaettiin ”tuntemattomalle sotilaalle” osoitettuja joulupaketteja. Jouluaattona suomalaisten tykistö antoi kolmen sarjan yhteislaukauksen vihollisen puolelle ”joulupakettina”. Uudenvuoden vaihtuessa venäläinen tykistö teki saman, ja kun vuosi vaihtui tuntia myöhemmin Suomessa, antoivat suomalaiset puolestaan tykkiensä puhua.

Mukana joulujuhlassa oli myös inkeriläispoika Toivo Rantia, joka oli antautunut III KTR 4:n hevosmiehille Syvärillä. Kun Rantia ilmoitti haluavansa taistella heimoveljiensä puolella, otti tulenjohtopatterin päällikkö luutnantti Kivari pojan lähetikseen. Oulun puolesta kotoisin oleva Kivari hankki lähetilleen 15 vuorokauden kotiloman ja otti hänet mukaansa lomalle. Toivo Rantia kävi tapaamassa kirjeenvaihtotoveriaan Haapajärvellä ja sai siellä olla mukana sankarihautajaisissa. Hän ihastui menoihin ja esitti toivomuksenaan, että jos hän kaatuu, hän haluaisi tulla haudatuksi Haapajärven sankarihautaan. Kerrotun joulun jälkeen tammikuun 23. päivänä 1942 vihollinen teki läpimurron yli Syvärijoen Troisankonnun kohdalla. Liian urhoollinen Toivo Rantia sai motitettua vihollisosastoa ahdistellessaan kiväärinluodin otsaansa, ja rykmentin lemmikin nuori elämä päättyi. Kirkkoherra Hohti hankki luvan mihinkään kirkkokuntaan kuulumattoman hautaamiseen sankarihautaan, ja niin 1919 syntynyt Toivo Rantia sai viimeisen leposijansa Haapajärven sankarihaudassa.

Syväriltä Kannakselle

Asemasotavaihetta kesti 9.6.1944 saakka. Tällöin vihollinen aloitti suurhyökkäykset Kannaksella. Juksovassa Syvärijoen takana olleet 11. Divisioona ja Jalkaväkirykmentti 30 irtaantuivat asemistaan vihollisen tietämättä 18.6. Kaikki yli 20 000 miestä ehdittiin vetää yhden ainoan sillan kautta takaisin ja silta miinoittaa, ennen kuin vihollinen ryhtyi pommittamaan sitä. Karjalan kannakselle lisäjoukoiksi tarvittavan 11. Divisioonan lastaamista kuljetusjunaan Mäkriän asemalla häiritsi vihollinen pommituksillaan. Pilvisen sään ansiosta kuljetus Kannakselle onnistui hyvin. Divisioona heitettiin Talin-Ihantalan linjan ratkaisutaisteluihin.

Talin-Ihantalan linjalla taisteli kriisivaiheessa yhtaikaa 26 suomalaista pataljoonaa: 11. D 23.6.1944 lähtien. Hyökkääjänä oli osa Neuvostoliiton III Armeijakuntaa, joka yritti kaikin voimin läpimurtoa Viipurin pohjoispuolelta vahvojen panssarivoimien tukemana. Vihollisen tarkoituksena oli lyödä kerralla selväksi Lappeenranta-Imatra-linja. Voimakas tykistö molemmin puolin rintamalinjaa aiheutti suurta tuhoa kivisessä maastossa, jossa sirpalevaikutus oli erittäin paha. Vaikeimmalla hetkellä suomalaisten avuksi tuli voimakas saksalainen 80 koneen Stuka-osasto, joka puiden latvoja hipoen syöksyi säännöllisin väliajoin pudottamaan pomminsa vihollisen niskaan.

Talin suurtaistelu katsotaan loppuneeksi 30.6.1944. Rintama oli suurin ponnistuksin silloin saatu vakiinnutetuksi. 11. Divisioonan taistelussa kuluneet joukot vedettiin lepäämään, alkoi välirauhan solmimiseen saakka kestänyt asemasotavaihe.

Suomalaiset saavuttivat Talissa torjuntavoiton. Vihollisen voimat ehtyivät suomalaisen tykistön tuleen sekä saksalaisten ja suomalaisten lentokoneiden pommituksiin. Se oli suurin Pohjoismaissa käyty taistelu: se raivosi keskeytymättä kymmenen päivää sadan neliökilometrin alueella ja siihen otti osaa tiettävästi 250 000 miestä. Asiaa tutkinut majuri E. Rannikko sanoo mielipiteenään: ”Onnistuneen torjunnan seurauksena voitaneen pitää sitä, että venäläisten kesäkuun (1944) lopulla rauhan ehdoksi asettama ehdottoman antautumisen vaatimus muuttui pari kuukautta myöhemmin välirauhan sopimukseksi Suomen säilyttäessä itsenäisyytensä.”

Lapin sota

Neuvostoliitto otti 9.9.1944 vastaan suomalaisen valtuuskunnan, joka 19.9.1944 solmi välirauhan Neuvostoliiton kanssa. Välirauhansopimuksessa Suomi velvoitettiin muun muassa riisumaan aseista ne saksalaiset maa-, meri- ja ilmavoimat, jotka vielä 15.9. jälkeen olivat Suomessa. Tästä alkoi saksalaisten joukkojen häätäminen maasta, mikä Pohjois-Suomessa laajeni ns. Lapin sodaksi.

Kenraalimajuri Heiskasen Kiila-divisioonaan kuuluva haapajärvisten ”peestö” III/KTR 4 osallistui Lapin sotaan majuri K. Knuutilan johdolla. 11. D saapui Ouluun lokakuun alkupäivinä. Divisioonaan kuuluivat Jalkaväkirykmentit 8 ja 50, Erillinen Prikaati 21 ja KTR 4. Suomalaisista joukoista muodostettiin III Armeijakunta, jonka komentajana oli kenraaliluutnantti Siilasvuo. Joukot kuljetettiin Oulusta laivakuljetuksena Tornion ulkosatamaan Röyttään. 6.10.1944 suoritettiin maihinnousu saksalaisten häiritsemättä. Maihinnousun jälkeen tapahtuneessa Tornion valtauksessa kaatui monta haapajärvistä miestä. Nivalassa koottu patteristo oli mukana Karunkiin asti, mutta Haapajärvellä koottu patteristo ajoi saksalaisia takaa Muonioon saakka. Ryhmä Heiskanen lakkautettiin 4.11.1944, Kiila-divisioonan sota oli päättynyt.

Haapajärvisten sota ei jokaisen kohdalta päättynyt. Saksalaisten perässä meni muun muassa nuorista miehistä koottu maineikas Laguksen joukko. Asevelvollisuusikäiset jatkoivat saksalaisten takaa-ajoa käsivarteen saakka, jonne vahvasti varustautunut saksalaisten joukko-osasto pysähtyi asemiin. Saksalaiset lähtivät Kilpisjärveltä vapaaehtoisesti vasta keväällä 1945. Viimeiset haapajärviset pääsivät siviiliin elokuun alussa.

Elämää Haapajärven kotirintamalla

Kotirintama kesti

[Kuva: Haapajärven suojeluskuntalaisia 1930-luvulla]
Haapajärven suojeluskuntalaisia 1930-luvulla.

Sodan uhkan lisääntyessä vuonna 1939 Haapajärveltä oltiin valmiit lähtemään linnoitustöihin Karjalan kannakselle. Ei ollut enää ”sotahulluja porvareita eikä isänmaattomia sosialisteja, vaan yksinomaan isänmaataan rakastavia suomalaisia”. Hätä koettiin kotirintamalla yhteisenä. Oltiin tarpeen tullen valmiit taistelemaan ”kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”, kuten silloin sanottiin. Kun suojeluskuntalaiset jakoivat 11.10.1939 kutsut ”ylimääräisiin kertausharjoituksiin” vaistottiin sen tietävän sotaa. Kun talvisotaan lähtijät jättivät jäähyväiset perheilleen 17.10., tunnettiin katkeruutta vain Suomen itsenäisyyttä uhkaavaa vihollista kohtaan. Kaikki asekuntoiset miehet lähtivät, ”käpykaartilaisia” ei Haapajärvellä tunnettu. Kotitöistä jäivät vastaamaan naiset, lapset ja harvalukuiset palvelukseen kelpaamattomat miehet.

Haapajärven kunnanvaltuusto teki sotatilanteen varalta ensimmäiset päätökset 16.10.1939. Kansanhuoltolautakuntaan valittiin: puheenjohtajaksi kauppias Kaarlo Eräntie varapuheenjohtajaksi maanviljelijä Mikko Eerola ja piirityönjohtaja Vilho Hyvönen lautakunnan kolmanneksi jäseneksi.

Väestönsuojelulautakuntaan valittiin:puheenjohtajaksi Paavo Linsuri ja jäseniksi Yrjö Ojanen, Antti Jaakonaho, Salomon Risku, Matti Paananen ja Janne Päkkilä.

Kansanhuoltolautakunta ryhtyi panemaan toimeen säännöstelymääräyksiä ja valitsi 3.12.1939 henkilöt huolehtimaan evakuoitujen huollosta koulupiireittäin. Tammikuussa 1940 vahvistettiin evakuoitujen majoitus- ja muonitustaksat, jotka olivat yli 15-vuotiaalta 9 mk/vuorokausi ja alle 15-vuotiaalta 7 mk/vuorokausi. Työvoimasta oli luonnollisesti kova puute, kun parhaassa työiässä olevat miehet joutuivat rintamalle.

Haapajärven kunnanvaltuusto jakoi 31.1.1940 kunnan alueen työvoimapiireihin ja valitsi niihin työpäälliköt. Kunta ryhtyi myös tukemaan maatalouskerhotoimintaa, jonka avulla lapsia ja nuoria kannustettiin työhön. Kerhopalstoilta saadut sekä metsästä kerätyt elintarvikkeet helpottivat vaikeaa elintarviketilannetta. Kampanjoilla saatiin kokoon sotatarviketeollisuuden tarvitsemaa metalliromua. Naapuriapu oli usein aivan ratkaiseva sadonkorjuutyössä. Talkoita pidettiin runsaasti. Myös koulutuskeskus, joka toimi Haapajärvellä jatkosodan aikana, tarjosi apua maatilojen työhuippujen aikana.

Kansanhuolto toimi

Heti talvisodan sytyttyä astuivat voimaan tiukat säännöstelymääräykset Ensin menivät kortille sokeri ja kahvi, sitten viljatuotteet ja kaikki muutkin elintarvikkeet sekä tekstiilit, tupakka ja muut kulutustarvikkeet. Kauppojen varastot loppuivat heti, koska hamstrausvimma oli valtava. Tavaran hankkiminen ja ostokorttien kuponkitilitykset kansanhuollolle lisäsivät kauppiaiden työtaakkaa. Erillistä ostolupaa vastaan myytiin muun muassa peitehuovat, polkupyörät ja niiden renkaat, kumisaappaat jne. Asiakkaat toivat kansanhuollosta saadut ostoluvat kauppiaalle, ja kauppias sai niillä tukkuliikkeestä tavaran. Jos vaatetavaraa sattui saamaan, se oli yleensä etukäteen varattua. Toiset asiakkaat puhuivat helposti ”tiskin alta myymisestä”, mutta tosiasiassa tavaraa ei ollut myytäväksi kaikille.

Kaikista tärkein oli yleisostokortti, jolla sai kansanhuollosta muut kortit: leipä-, vaatetus-, tupakka- ym. kortit. Jokaisella perheellä oli asiaa kunnantalolle kansanhuollon virastoon. Yleisostokorttien tulo oli aina merkittävä asia. Kun kunnantalolla ei ollut kassaholvia ja kun uusien korttien kirjoittaminen kesti pari viikkoa, joutuivat kansanhuollon virkailijat pitämään aseiden kanssa yövartiota kunnantalolla niin kauan, että kortit saatiin jakoon. Myös poliisivartiota pidettiin silloin kylällä. Jos hämäräperäisiä liikkujia tavattiin, he joutuivat tekemään selkoa siitä, millä asialla liikkuivat.

Säännöstelymääräykset olivat ankaria. Jos kansanhuollon virkailijoiden piti olla tarkkana, olivat myös piiritarkastajat tiukkana maataloustuottajain luovutusvelvollisuuden täyttämisen suhteen. Eläinmäärät ja viljelyksessä olevat peltohehtaarit oli ilmoitettava. Jos esimerkiksi maitotuotteita ei tilalta näyttänyt tulevan tarpeeksi myyntiin, lähetettiin tarkastaja paikalle. Ilmoittamatta jätetyn eläimen arvo meni valtiolle, ja lihan sekä viljan luovutusvelvollisuuden laiminlyöneet haastettiin oikeuteen. Mustaan pörssiin tuotteita myyneet joutuivat ilman muuta käräjille ja saivat sakkoja. Lehmien maitotuotokseksi hyväksyttiin 1 100 litraa maitoa vuodessa.

Ensimmäiset syytteet viljanluovutuksen laiminlyönnistä kansanhuoltolautakunta päätti nostaa 7.8.1940 pitämässään kokouksessa. 18.4.1942 tehtiin päätös lihan pakkoluovutuksista 200 haapajärviseltä tilalta. Luovutettava määrä oli tilaa kohti 50-200 kiloa. 6.7.1943 tehtiin samansisältöinen päätös, koska armeija tarvitsi lihaa. Parin kuukauden kuluttua päätettiin perunoiden pakkoluovutuksista 500-1 000 kiloa tilaa kohti.

[Kuva: karbidilamppu]
Karbidilamppu.

Nestemmäisten polttoaineiden loppuminen heti sodan alussa aiheutti melkoisia vaikeuksia sivukylillä. Valopetrolia ei ollut lamppuihin eikä moottoripetrolia koneiden käyttövoimaksi. Kun välirauhan aikana 7.8.1940 kansanhuoltolautakunta tarkasteli tilannetta puimakoneiden voimakoneiden kannalta, oli tilanne lohduton. Haapajärvelle saatiin vain 3 000 litraa moottoripetrolia ja 60 litraa bensiiniä. Entistä moottoripetrolia oli varastoissa 1 360 litraa. Siitä ei tilaa kohti paljon riittänyt. Siksi rukiin puiminen puimakoneilla päätettiin kieltää. Rukiit oli puitava riihellä, ja viljelyspäälliköt kylillään jakoivat moottoripetrolin ostokuponkeja puintimäärien mukaan. Onnellinen oli se, joka sai höyrykoneella käyvän puimakoneen työhön. Vähäinen öljy säästyi silloin valokeinoksi. Monissa kodeissa kiskottiin puusta päreitä ja tehtiin kynttilöitä valaistukseen. Myöhemmin saatiin käyttöön Karbidilamppuja, jotka valaisivat hyvin mutta olivat hankalia käyttää.

Paremmassa asemassa valokeinojen suhteen ei ollut sähköverkoston alueella oleva kirkonkylä. Vauhti Oy:n sähkövoimalaitos toimi vesivoimalla. Valoa riitti, kun Kalajanjoessa oli vettä, mutta kova pakkastalvi ja jääsupon meneminen turbiiniin haittasi pahasti laitoksen toimintaa ensimmäisenä sotatalvena. Välirauhan aikana voimalaitoksen apumoottoriksi hankittiin Kärsämäellä palaneen Halosen myllyn laivadiesel. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä Vauhdin mylly- ja sähkölaitos paloi myöhäissyksyllä, ja kylä jäi pimeäksi. Kun Haapajärvellä oli armeijan koulutuskeskus, piti valoa jotenkin saada. Suurin toivein asennettiin Vauhtiin armeijan aggregaatti sähköä tuottamaan. Bensiiniä tuotiin polttoaineeksi viisi tynnyriä, mutta jo jouluna polttoaine loppui, eikä uutta saatu. Kylä jäi jälleen pimeäksi. Sitten armeija rakensi kirkkonotkoon järven rannalle oman voimalaitoksen, jota käytettiin häkäkaasun voimalla. Koneen käyttäjäksi vapautettiin rintamajoukoissa automiehenä palvellut Veikko Tuomaala. Laitos saatiin käyttöön syyskuussa 1942 rinnan Vauhtiyhtiön vesivoimalaitoksen kanssa. Lisävoima oli tarpeen, sillä sähköyhtiöllä oli kuusi valaistavaa muuntopiiriä, ja voimalaitoksen generaattorin teho vain 85 kilowattia. Kun koulutuskeskus lopetettiin ja armeija vei koneensa pois, hankki Vauhti Oy itselleen samanlaisen pilkkeillä häkäkaasua tuottavan laitoksen ja moottorin, joka varmisti sähkön saannin myös kuivina aikoina.

[Kuva: Pilkkeitä polttava puukaasutin]
Pilkkeitä polttavalla puukaasuttimella käytettiin armeijan sähkövoimalaitosta kirkkonotkossa. Koneenkäyttäjä Veikko Tuomaala toinen vasemmalta.

Häkäkaasu tuli nopeasti käyttöön myös autojen polttoaineena. Ensimmäisen "häkäpöntön" Veikko Tuomaala asensi Haapajärven Osuusliikkeen kuorma-autoon Savusalon Autokorjaamolla välirauhan aikana. Se oli hiiltä polttava ”Kytö”-kaasuttaja. Polttoainetta saatiin omalta paikkakunnalta, sillä hiiliä poltettiin suurissa miiluissa monella kylällä metsähallituksen toimesta. Jatkosodan aikana tulivat käyttöön puuta taloudellisemmin käyttävät pilkekaasuttimet. Jotkut automiehet tekivät pilkkeensä itse, mutta enimmäkseen niitä sahasivat vanhat miehet. Pilkkeitä tekivät myös kouluikäiset. Esimerkiksi Hirsikankaan koululla oppilaat sahasivat välitunneilla koivuhaloista pilkkeitä autoilijoille.

Haapajärven koulutuskeskus

[Kuva: sota-aikana armeijaa koulutettiin  myös Tiiton koululla]
Sota-aikana armeijaa koulutettiin myös Tiiton koululla.

Haapajärvellä oli jatkosodan aikana armeijan koulutuskeskus. Paikkakunnalla koulutettiin asevelvollisia vuoden 1941 syksystä lähtien koko sodan ajan. Joukkoja oli majoitettuna nuorisoseurojen ja muiden yhdistysten toimitaloissa sekä lähes kaikilla kouluilla, mikä luonnollisesti haittasi koulujen toimintaa. Kirkonkylän koululla toimi jonkin aikaa myös sotasairaala. Koulutuskeskuksen esikunta oli Erkkilän talossa ja sodan loppuvaiheessa Rahkosen liiketalossa. Koulutuskeskuksen nimenä oli Jalkaväen Koulutuskeskus 13. Päällikköinä muistetaan toimineen majuri Vähäpassin, everstiluutnantti Rautiaisen ja viimeksi everstiluutnantti Niemeläisen.

[Kuva: Nestor Kanasen talo]
Nestor Kanasen talo oli sota-aikana armeijan koulutuskeskuksen esikunnan käytössä.

Erkkilässä olevan pääesikunnan lisäksi pataljoonilla oli omat esikuntansa kirkolla Säilyn talossa, Ylipään Puralan talossa ja Parkkilan koululla. Oksavan koululle majoitetut kuuluivat keskustassa olevaan ensimmäiseen pataljoonaan. Koulutettavat olivat kotoisin eri puolilta Suomea ja pääasiassa alokkaita, mutta Haapajärvellä majaili myös nostoväkijoukkoja. Palvelus oli ensin sulkeisjärjestystä ja sitten taisteluharjoituksia maastossa kuten rauhankin aikana. Taisteluhautoja ja konekivääripesäkkeitä rakennettiin harjoitusmielessä esimerkiksi Olkkolan rukoushuoneen hietikkorinteeseen Parkkilassa. Koulutuskeskuksen huoltokuljetukset tapahtuivat hevosilla, joita oli käytössä kymmeniä. Perunaa haettiin jopa Reisjärven puolelta ja Karjapohjolalta haettiin lihat sekä makkaratehtaalta makkarat. Vaatevarastoja oli rautatieasemalla, ja muonavarasto sijaitsi Laurikkalan pappilan rakennuksissa.

Koulunpidon hankaluuksia

Sotatilanteen vuoksi koulunpito oli hankalaa. Kirkonkylän koulu toimi jonkin aikaa kirkon sakastissa, ja Tiiton koulua pidettiin Saarnion talossa. Jokelan koulu oli opettajan puuttuessa suljettuna yhden lukuvuoden jatkosodan aikana. Muualla selvittiin koulunpidosta tilapäisjärjestelyin. Koulun pitoa haittasi myös valopetrolin puute. Kansakoulujen tarkastaja Verneri Varpelaide pelasti koulut usein pulasta lähettämällä ylimääräisiä valopetrolin ostolupia. Oppilaiden vaatetus oli myös heikkoa. Kuvaavaa tilanteelle oli, että esimerkiksi Jokelan koulun johtokunta kääntyi vuoden 1942 syksyllä kansanhuollon puoleen anomuksella, että ainakin 60 oppilaalle pitäisi saada jalkineet, jotta heidän koulunkäyntinsä ei keskeytyisi. Mukana seurasi luettelo muista välttämättömistä tarpeista: flanellia 192 m, flanellettia 93 m, puserokangasta 58 m ja housukangasta 27 metriä. Tästä saatiin vain pieni osa, mutta kuitenkin muutamalle oppilaalle. Koulukeittolatoiminta käynnistyi koululla vuoden 1943 syksyllä. Jokelan koululla oli juhlan tuntua samana syksynä, kun koululle saatiin 54 kenkäparia jaettavaksi oppilaille. Kengät olivat puupohjaisia ja päälliset mustaa halkaistua nahkaa. Jaetut paulakengät olivat lämpimiä, mutta liukkaat ulkona ja meluisat sisällä.

Pulakauden yli

[Kuva: kauppias Tyyne Leimu ryhtyi sota-aikana valmistamaan vanerista myyntiin esineitä]
Kauppias Tyyne Leimu ryhtyi sota-aikana valmistamaan vanerista myyntiin esineitä, kun tavarapula vei hyllyiltä kankaat ja langat.

On annettava tunnustusta suomalaiselle naiselle, joka kekseliäisyydellään ja tarmokkuudellaan hoiti perheensä läpi raskaiden sotavuosien. Jos elintarviketilanne oli huono, oli pulaa muustakin. Jopa sellaiset välttämättömyystarvikkeet kuin pesuaineet loppuivat kaupoista. Oli ryhdyttävä keittämään pesuaineeksi suopaa siansuolista ja saippuaa talista. Puhtaudesta huolehdittiin kotikonstein. Pahinta oli vaatetavaran loppuminen. Niin kauan kuin vanhoja vaatteita riitti lapsille pienennettäväksi, tultiin jotenkin toimeen, mutta nekin loppuivat jatkosodan aikana. Ei tahtonut löytyä pientä diagonaalipalaa, josta suojeluskunnan poikaosastolaiselle olisi suikkalakin ommellut. Huono oli tilanne varsinkin jalkineiden osalta. Mistä vanhaa kangasta löytyikin, siitä tehtiin lakkeja, käsineitä ja moninkertaiseksi tikattuja jalkineita, ”tallukoita”. Kauniita ne eivät olleet, mutta olivatpahan lämpimiä. Pellavan ja hampun viljely otettiin uudelleen käyttöön sekä elvytettiin lammastaloutta. Muuta mahdollisuutta uuden vaatetuksen saamiseen ei juuri ollut kuin paluu entiseen kotikutoiseen.

Yksi hankaluus oli liikkuminen. Autot vietiin sotaan. Sai olla tyytyväinen, jos pääsi kirkolle ja takaisin jonkun halkoauton kyydissä. Monesti kirkolta tulevan auton lava oli täynnä ihmisiä. Joskus pääsi sentään häkäpöntön viereen, siinä saattoi lämmitellä kohmettuneita käsiään. Polkupyörää ei monessa talossa ollut ja jos oli, ei ollut siihen renkaita. Yritettiin ajaa heinillä täytetyillä päällysrenkailla tai panna köydenpätkästä pehmikettä vanteen päälle. Entisten paikkaaminenkaan ei tahtonut onnistua, kun ei saatu kunnollisia kumiliimoja. Taloissa oli kohtuullisen nälän ohella myös vilu. Kuivat halot loppuivat melko pian, ja tuoreesta puusta, jota naiset ja lapset yrittivät kerätä ja pilkkoa, ei paljon lämmintä tullut. Kovat pakkastalvet kuivattivat myös kaivot. Vettä jouduttiin ajamaan karjalle joskus pitkienkin matkojen takaa joesta tai järvestä. Ruokavesi yleensä sulatettiin lumesta.

Vapaan huollon toimintaa

[Kuva: Haapajärvisiä lottia ompelemassa sota-aikana]
Haapajärvisiä lottia ompelemassa sota-aikana.

Sodan syttymisestä johtunut alkujärkytys muuttui pian innokkaaksi vapaan huollon toiminnaksi. 1920-luvulla perustetun Lotta Svärd -järjestön naiset olivat saaneet koulutusta toimintaan katastrofitilanteissa ja osasivat panna toimeksi. Järjestöllä oli toimivat osastot Haapajärven kirkolla, Oksavalla ja Parkkilassa. Sodan syttyessä oli jäseniä yhteensä 150, ja määrä kasvoi suurimmillaan 339 jäseneen. Ensimmäisenä sotavuonna kun tarvikkeita vielä oli, pitivät lotat eri kylillä ompeluseuroja, joissa valmistettiin rintamamiehille sukkia, lapasia, kypäränsuojia, polvisuojuksia, kaulureita ja muuta lämmintä. Paketteja lähetettiin rintamalle ”tuntemattomalle sotilaalle” vuosittain satoja. Kovana pakkastalvena paketit, jotka sisälsivät vaatetavaran ohella myös korppuja ja muuta suuhunpantavaa, otettiin kiitollisina vastaan. Myös omaiset lähettivät rintamalle paketteja. Kun voin lähettäminen paketeissa kiellettiin, keksivät naiset leipoa paksuja ohrarieskoja, kovertaa niistä sisuksen pois ja täyttää voilla. Näitä paketteja lähetettiin postin ohella myös lomalla olevien mukana. Kotirintamalla leivottiin rintamalle myös leipää. Sitä leipoivat lotat kirkolla Rahkosen tuvassa, mutta myös muualla. Esimerkiksi Oksavan asemalle tuli heti sodan sytyttyä 10 000 kilon ruisjauholasti, jonka kauppias Antti Jaakonaho joutui jakamaan kylille leivottavaksi. Oksavalla ja Autiorannalla tehtiin silloin suuri määrä leipää, joka lähetettiin Ylivieskan keskusvarikolle. Talkoohenkeä löytyi, vaikka naisilla oli muutenkin yllin kyllin työtä.

Huvituksia ei ihmisillä juuri ollut. Ompeluseurat saivat suuren suosion, ja niitä järjestettäessä olivat talot aina tupaten täynnä väkeä. Ompeluseurojen pidolla hankkivat lottien ohella rahaa muun muassa tarkkailuyhdistykset, sonniosuuskunnat ja maamiesseurat. Tanssien ja muiden huvitilaisuuksien järjestäminen oli kielletty, olihan sodan johdosta julistettu yleinen suruaika. Nurkkatansseja pidettiin kuitenkin luvatta. Tanssipaikkoina olivat riihet tai muut asumattomat rakennukset. Musiikiksi riitti huuliharpun soitto tai gramofoni. Tietenkin järjestettiin myös vartio, etteivät poliisit pääsisi yllättämään. Jatkosodan aikana kirkolla sentään näytettiin elokuvia suojeluskunnan talossa ja istuttiin iltaa kahviloissa.

Ihmisten ahdistuneisuus näkyi sodan aikana hengellisenä herätyksenä. Siellä missä Jumalan sanaa julistettiin, oli vastaanottavaa mieltä. Seuratilaisuudet kylillä vetivät ihmisiä suurina joukkoina yhteen. Olihan hätä isänmaan kohtalosta ja oman sielun autuudesta lähellä jokaista.

Lottien ja muiden vapaaehtoisten toimintaa vaati myös sotaa pakoon lähteneiden siirtolaisten huolto ja majoittaminen. Yleensä evakuoidut otettiin Haapajärvellä ystävällisesti vastaan, koska kotinsa jättämään joutuneita ymmärrettiin. Heti sodan alettua kunnallislautakunta päätti ilmoittaa, että Haapajärvelle voidaan majoittaa 400 perhettä ja lisäksi 100 yksinäistä henkilöä. Sotatilanteesta riippuen evakuoidut olivat eri puolilta eri aikoina, mutta lähinnä Kuhmosta ja Sotkamosta. Jatkosodan aikana saatiin vieraita myös Karjalan kannaksen pitäjistä. Saksalaisten jaloista evakuoitiin sodan loppuvaiheessa Haapajärvelle ihmisiä Posiolta, Sallasta, Savukoskelta ja muista pohjoisen pitäjistä. Vain muutamassa tapauksessa jouduttiin evakuoituja asuttamaan pakolla autiotaloihin ja perheisiin. Kun karjalaisia siirtolaisia, lähinnä soanlahtelaisia, ryhdyttiin asuttamaan paikkakunnalle pysyvästi, ei hankaluuksia ilmennyt. Jatkosodan kuluessa tuli myös muutamia inkeriläisiä perheitä, mutta heidät jouduttiin rauhansopimuksen perusteella palauttamaan Neuvostoliittoon.

Koko sodan ajan ihmisten talkooinnostus pysyi kiitettävänä. Naapuriapu oli tarpeen. Myös evakuoidut ja maaseudulle kaupungeista pommituksia pakoon tulleet sukulaiset ottivat osaa työhön. Maanpuolustustyötä tehtiin näin myös kotirintamalla. Oman mainintansa ansaitsevat mottitalkoot. Kun polttoainetilanne vaikeutui, määrättiin jokainen yli 15-vuotias hakkaamaan halkoja vähintään yksi motti. Työstä sai normaalin palkan, ja kannustukseksi sai kaulukseensa mottimerkin: pienen kirveen, hakkuumäärästä riippuen joko kultaisen, hopeisen tai pronssisen. Työkuntoiset miehet saatettiin määrätä hakkaamaan jopa 20 metriä. Jokaiselle riitti työtä ja siitä maksettiin kunnon palkka. Jokainen tunsi itsensä tarpeelliseksi.

Miehet olivat kysyttyä työvoimaa, ja varsinkin tupakalla oli taivaallinen voima työväkeä etsittäessä. Työvoimapulaa yritettiin lievittää antamalla venäläisiä sotavankeja talojen töihin. Heitä oli muutama kylällään, ja enimmäkseen he olivat hyviä työntekijöitä. pyhäjärven puolella Moskuankankaassa hakkautettiin vankityövoimalla halkoja. Työtä teetti valtion metsässä Oulu Oy, jolla oli työnjohtajia Haapajärveltä. Valtion metsässä työskentelivät myös Siirtolaispoikien työleiri 7:n 60 poikaa Kuonalla. Iältään 16-18-vuotiaat pojat hakkasivat välirauhan aikana halkoja sekä perkasivat metsiä. Leiri alkoi syyskuussa 1940 ja päättyi jatkosodan syttymisen aikoihin 1941. Kustannukset maksoivat kauppa- ja teollisuusministeriö. Pojat oli majoitettu Järvikuonan taloon. Leirin vetäjänä toimi partiotyössä mukana oleva Viljami Aittala, ja työnjohtajana toimi Kuonan kylältä kotoisin oleva Eemil Järvikuona.

Vapaudesta kallis hinta

[Kuva: Haapajärven sankarihaudat, kuva: Teija Kumpumäki.]
Haapajärven sankarihaudat.

Haapajärven sankarihaudan 240 muistokiveä kertovat, miten raskaan uhrin paikkakunta joutui sodissa antamaan. Siviiliväestöä ei menetetty, sillä Haapajärveä ei pommitettu koko sotien aikana. Pommituksiinkin oli kyllä varauduttu järjestämällä pääasiassa lottien hoitama ilmavartio ja rakentamalla sirpalesuojia Laurikkalan pappilan pellolle. Ilmavartion lisäksi vartioitiin talvisodan aikana varsinkin rautatiesiltoja. Desantteja pelättiin, sillä Neuvostoliiton uskottiin pudottavan laskuvarjomiehiä räjäyttämään siltoja ja tekemään muuta tuhoa.

Sota vaati haapajärvisiltä suhteellisen raskaan veron kaatuneina ja haavoittuneina. Kirkkoherra oli pelätty vieras, sillä hänen tehtävänään oli tuoda lopullinen tieto miehen kaatumisesta. Huhut kaatumisista kantautuivat tavallisesti kotikylään jo aikaisemmin, mutta niitä yritettiin omaisilta salata niin pitkään kuin se oli mahdollista.

Haapajärven sankarihautaan on siunattu kaatuneina ja kadonneina yhteensä 240 miestä, joista paikkakunnalla vakinaisesti asuvia 223 ja lisäksi lähinnä siirtolaisia 17. Kun Haapajärven seurakuntaan kuuluvia haudattiin muualle yhdeksän, oli haapajärvisten kaatuneiden määrä yhteensä 232 miestä.

Talvisota vaati heti ensimmäisenä kuukautena 18 uhria ja koko kolme ja puoli kuukautta kestänyt sota yhteensä 55 miestä. Murheellisin päivä haapajärvisille oli vuoden 1941 elokuun 7. päivä, jolloin kaatui 12 miestä. Koko elokuun aikana menetettiin 35 miestä. Syyskuussa kaatui 20 miestä, joten jatkosodan hyökkäysvaihe vaati veronsa. Viimeinen menetysten huippukausi ajoittuu sodan loppuvaiheisiin vuoden 1944 kesäkuulle ja heinäkuulle. Kesäkuussa Talin suurtaistelun aikana kaatui haapajärvisiä 19 miestä, ja heinäkuukin vaati vielä 15 uhria. Lapinsodan menetykset olivat alle kymmenen miestä.

Suurimmat sankarihautajaiset olivat jatkosodan loppuvaiheessa 30.7.1944, jolloin samanaikaisesti siunattiin sankarihautaan 28 miestä. Mukana olleet muistavat vielä valituksen, joka pitkän rivihaudan äärellä silloin kävi. Vainajat oli pantu hautaan vieriviereen, ja arkkujen kansista vain pieni osa oli näkyvissä. Jopa aina rauhallinen kirkkoherra Kaarlo J. Heikinheimo murtui niin, ettei siunauksesta tahtonut tulla mitään.

[Kuva: Rintamamies Niilo Bäckin hautajaiset]
Rintamamies Niilo Bäckiä saattamassa Haapajärven suojeluskuntalaisia 1930-luvulla.

Sankarivainajat tuotiin Haapajärvelle rautatievaunuissa, ja asemalta rahtiajuri ”Tervon Manna”, Manna Törmälä, ajoi ne hevosellaan ruumishuoneeseen odottamaan siunausta. Haudalla ammuttiin aina siunaustilaisuuden yhteydessä kolme kunnialaukausta. Ne ampui kivääriryhmä, joka oli muodostettu joko koulutuskeskuksen miehistä tai suojeluskuntalaisista. Sankarihautajaiset olivat aina erikoisen liikuttavia ja isänmaallisia tilaisuuksia.

Suomi säilytti itsenäisyytensä ja selvisi raskaista sotakorvauksista. Suomen taistelu itsenäisyytensä puolesta oli koko kansan taistelu, jonka arvoa on vaikea mitata. Sodasta selvinnyt kirjoitti palattuaan:

”Nämä tulijat eivät odottaneet kukkia ja kauniita tuliaispuheita. Heitä kruunasi puhdas omatunto ja tietoisuus siitä, että he pääsevät vielä velvollisuuttaan täyttämään, mutta toisella tavalla omaistensa parissa. Historia arvostelkoot, kumpi oli oikeassa. Sekö joka uhmasi silloin oikeuskäsitettä, vaan se joka noudatti sitä ja antoi henkensä sen puolesta.”