Haapajärvellä on asunut Krankin pappissukuun kuuluneita valtakunnan vaikuttajia. Esimerkiksi kirjojen kustantamoalalla elämäntyönsä tehnyt Ville Repo. Hänen kuuluisin veljensä Yleisradion pääjohtaja Eino S. Repo asui myös Haapajärvellä jonkin aikaa ja taisi myös olla usein vieraana Haapajärvellä, sillä suvun omistama Päivärinne oli viimeiseksi Einon kasvattienon ratainsinööri Ilmari Krankin omistuksessa. Krankin suvun Haapajärvelle veti Haapajärven kappalainen Jaakko Seppänen, jonka vaimo oli Kivijärven kirkkoherran tytär Laina Maria Krank.

Myös säätyläisten elämä oli vaatimatonta ja kovaa vielä 1930-luvulla. Jos perheen huoltaja kuoli eikä äidillä ollut ammattia, perhe yleensä jouduttiin hajottamaan ja pappissuvuissa lapset perinteisesti annettiin sukulaisten hoidettavaksi. Näin tapahtui myös kauppaedustaja, saarnaaja Vihtori Revon kuoleman jälkeen, vaikka Hilja o.s. Krank ennen avioitumistaan olikin toiminut postinhoitajana Viitasaarella.

Haapajärvellä lapsuus- ja nuoruusvuosiaan viettäneen Krankin pappissuvun vesan Ville Revon kirja Punainen kirstu avaa näköaloja 1930-luvun haapajärviseen elämänmenoon. Seitsemän veljeksen kuopus, joka oli syntynyt isänsä Vihtori Revon kuoleman jälkeen 1929 Sortavalassa, kertoo kirjassaan suvustaan ja elämästään (Leinolan) Päivärinteen tilalla Haapajärven rantatörmällä lähellä Laurikkalan pappilaa.

Ville muutti Hilja-äitinsä kanssa Päivärinteelle vuonna 1930, mutta kun äiti sai 1934 työpaikan Janakkalan pappilassa 90-vuotiaan setänsä rovasti Adolf Krankin hoitajana, lapsista nuorin Ville jäi Leima-tädin hoitoon Haapajärvelle kymmenen vuoden ajaksi. Haapajärven yhteiskoulun sota-aikana käytyään Ville siirtyi lukioon Helsinkiin.

Koska Ville Repo on käsitellyt sukunsa vaiheita vuonna 1990 julkaistussa kirjassaan melko yksityiskohtaisesti, tukeudun tässä jutussa kirjan tietoihin. Kerronta on herkullista luettavaa, sillä sukulaisten nimi- ja syntymätiedot esiintyvät sopivasti tekstiin aihepiirteittäin hajautettuna. Haapajärveltä on julkaistu vähän ihmisten elämää yksityiskohtaisesti kuvaavia teoksia, siksi Revon kirja on arvokas dokumentti säätyläisten elämästä vuosilta 1913–1939 Haapajärvellä.

”Punainen kirstu”

[Kuva: Jaakko Seppänen]
Jaakko Seppänen.

Kun Ville Revon äidin isä, Kivijärven rovasti Frans Peter Krank, kuoli 1910, Vilppulan kirkkoherran apulaisena neljä vuotta toiminut vävy, pastori Jaakko Seppänen, tuli Kivijärven vt. kirkkoherraksi. Vuonna 1912 Seppänen muutti Haapajärven kappalaiseksi ja tilalle Kivijärvelle tuli papiksi toinen vävy Pekka Lappalainen.

Rovastin leski Betty sai asua ”armovuosia” Kivijärven pappilassa, mutta niiden loputtua Seppänen hankki anoppinsa vanhuudenkodiksi nimismies Leinon rakentaman talon Leinolan Haapajärveltä. Vuonna 1913 muuttivat ruustinnan mukana perheen vanhin tytär, Ville Revolle ”Leima-täti”, josta tuli vanhuksen pääasiallisin huoltaja, sekä pappilan sisäkkö Saima Hakkarainen, jonka tehtäviin talossa kuuluivat maatyöt ja karjanhoito. Läheiseksi tuli myös Pekka Lappalaisen leski Mirjam-täti, joka vuonna 1936 muutti Reisjärvelle opettajaksi ja vastasi osaltaan Villen kasvatuksesta. Ruustinna kuoli Haapajärvellä 1924, mutta sukulaisia ja lisäksi vuokralaisia Leinolassa riitti huollettavaksi. Viljeltiin kahden hehtaarin tilaa ja pidettiin kahta lehmää särpimen saamiseksi.

Salaperäisen ”punaisen kirstun” Ville löysi asukkaiden Päivärinteeksi nimeämän talon ullakolta. Leima-täti kauhistui pojan uteliaisuutta, sillä kirstussa oli papereita, joita täti ei uskonut pojan käsiin. Siispä lapsilta ”kiellettyinä” tulivat tädin toimesta poltetuksi mm. mummun ja papan eli Maria Elisabet (Betty) Durchmanin ja Frans Peter Krankin kihlausajan kirjeenvaihto vuosilta 1867–1868, kertoo Ville Repo.

”Päivärinteen rakennukset sijaitsivat korkealla joen törmällä, pohjoisrannalla. Vastapäisellä rantatörmällä oli muutamia maalaistaloja viljelysaukeiden ympäröiminä. Koko maisema oli aurinkoinen ja väljä. Avaran pihan sulkivat kotipiiriksi liiteririvi ja siihen isolla lantasuojalla suoraan kulmaan yhdistetty navetta sekä toinen piharakennus, jossa oli pakaritupa, aitta ja pieni talli ylisineen.”

”Pappilan ja Päivärinteen välissä oli notko, joka yhdessä rantaniityn kanssa aidattiin lehmihaaksi. Notkon reunalle, päärakennuksen viereen istutettiin rivi kuusia. Ne olivat minun aikanani jo liiankin synkkiä. Vain tielle johtava koivukuja ei näytä menestyneen. Se jäi harvahkoksi. Sen sijaan kaksi lehtikuusta, joiden välitse tultiin pihaan, kukoistivat. Niitä sanottiin porttikuusiksi.”

Näin kuvailee Ville Repo lapsuutensa maisemaa Haapajärvellä.

Leinolan ja Laurikkalan pappilan rakennuksia.

Oman jännittävän lisänsä maisemaan on antanut tontin rajalla oleva ”satama” puutavarapinoineen, jossa Päivärinteen pakarituvassa majailevat lastausmiehet tekivät töitä. Työhön liittyi uittoa ja puutavaran lastaamista rautatievaunuihin, jota Ville pääsi seuraamaan. Kertoo nelivuotiaana pitäneensä lestadiolaisen parannussaarnan ruokatauolla korttia pelanneille lastausmiehille. Päivärinteestä vasemmalle ovat Nikanderien omistama Rauhala, seuraavana kirkkoherran pappila ja viimeisenä ennen kirkkoa Katteluksen talo.

”Pojat ovat poikia”

Kirjassaan Punainen kirstu Ville Repo kertoo eloisasti lapsuuden harrastuksistaan. Miten seurattiin pappilan ”arentaattorin” työtä kirkkoherra pappilan maatilan hoitajana. Varhaisimpiin muistikuviin liittyi tapaus, kun pikkuinen Ville juoksenteli pappilan hevosen mahan alitse ja viimein takajalkojen välistä ulos. Tuleva Yleisradion pääjohtaja, kymmenen vuotta vanhempi Eino-veli, seurasi asiaa kauhun vallassa ja oli tietysti onnellinen, kun pikkuveli selvisi leikistään hengissä.

Laurikkalan pappilan punaisella puolella asuvan Väinö Näyhän pojat kuuluivat Villen kavereihin, samoin samanikäinen Savolaisen Simo. Kansakoulussa Rauha Haapasen ja myöhemmin Aino Talasmon oppilaana Ville sai uusia poikakavereita, joiden kanssa tekemiään ”kolttosia” kirjoittaja muistelee.

Yhtenä karmeana kokemuksena oli nähdä vanhan rouvan, Rauhalan asukkaan, ulkona saama halvaus, jossa pojat olivat ensimmäisenä auttamassa. Katkonaisen sanan ”hok..an..tii” oli rouvan viimeinen sana ennen kuolemaa. Kysymyksessä oli Seinäjoen asemapäällikön leski Hanna Nikander, jonka suvun omistuksessa Rauhala oli vuoteen 2009 asti. Nykyisin talon omistavat Kettuset.

Kirkonkylän pojille tuli tästä tapahtumasta sotahuuto ”hokkantii”, jonka jutun kirjoittajakin muistaa, mutta sanan alkuperä selvisi vasta Ville Revon kirjasta.

Maisteri Ville Repo vieraili puhujana Haapajärven yhteiskoulun 40-vuotisjuhlassa vuonna 1968. Maaselän jutun mukaan Ville Repo kertoi kouluaikansa Haapajärvellä jääneen mieleen rikkaana ja vaihtelevana aikana. Kalastus- ja ravustusreissut Jaakolan sekä Kalakankaan koskille ovat saaneet Revon kirjassa muutamia kuvauksia. Rapujen kuvattu pyyntitapa ilman mertoja on tuttu myös kirjoittajalle. Tapa oli outo Keski-Suomen ratatyötä johtavalle Ilmari-enolle, jonka kanssa Ville oli ravustamassa Kalakankaalla ja jolle ennätyssaalis oli yllätys. Näyhän poikien kanssa kuljettiin viimeksi kalassa sivuvaunullisella moottoripyörällä, jossa Ville Revon mielestä oli erikoista hohtoa.